La 26.04.2014 @ 20:29Ronja

Ratsastamassa Ruotsissa

Ruotsissa aurinko jo paistaa ja maa viheriöi. Kisakausi on täydessä vauhdissa, ja kilpailuista löytyy valinnanvaraa joka viikonloppu. Kisat ovatkin se syy, miksi moni kilparatsastaja suuntaa keväällä meren yli. Niin myös nuori Muusa Enjala Hops hevosensa kanssa. 


3-2-1, ratsasta! tv-sarjasta ja kirjasta tuttu kenttäratsastaja Muusa matkasi Ruotsin Mantorppiin muuta viikko sitten.

 - Täällä kisakauden pääsee aloittamaan aikaisemmin. Suomessa ei vaativan tason kilpailuja juuri ole, joten täällä pääsee menemään useamman oman tasoisen kilpailun,

 Muusa kertoo.


Muusan ja Hopsin tavoitteena ovat loppukesän PM-kilpailut, joihin tarvitaan vielä rutkasti onnistuneita suorituksia vaativalta tasolta. PM-kilpailujen taso on kova, minkä Muusa sanoo huomanneensa jo Ruotsissa.

 - Ratsastajien taitotaso on täällä aivan eri. Tuntuu, että Suomessa ollaan hirveästi jäljessä. Ruotsissa jo pienet lapset ovat todella taitavia. Ratsastajia on täällä myös aivan eri määrä: jokaisessa pihassa näyttää olevan traileri, eikä kukaan katso kieroon jos on ruokakaupassa ratsastusvaatteissa. 



Muusa treenaa Hopsin kanssa Sissi ja Nina Liljasin tallilla, muutaman tunnin ajomatkan päässä Tukholmasta. Talli on keskittynyt valmentamaan kilpailevia ratsukoita ja eritoten kenttäratsastajia. Vaikka Muusa on pitkittyneen flunssan takia päässyt osallistumaan vain muutamalle valmennustunnille, sanoo hän oppineensa reissussa paljon. Hyvää ratsastusta näkee tallilla jatkuvasti. Myös ajatus PM-kisoista kauden tavoitteena on kirkastunut.

 - Mä haluan sinne. Mä todella haluan.




Kavereiden ja hevosten kanssa aika menee tallilla nopeasti. Näyttävissä maisemissa ratsastaminen on kuin otos postikortista tai hevoskirjasta. Koti-ikävä ei Muusaa paina, vaan päinvastoin. Muusa suunnittelee matkaavansa Ruotsiin uudestaan jo tulevana kesänä hakemaan lisää oppia ja itseluottamusta.

 - Kaikki täällä on ihan sairaan siistiä. Aivan mahtavaa. Mikä voisi olla parempaa, kuin tämä? 



Kuvat: Emmi Kähkönen

Ke 23.04.2014 @ 18:48Ronja

Kolmet kuteet kisoihin


Kesä ja kisat tulevat! Mitä päälle? Esittelyssä kolme tyylikästä kisalookkia, kolmelle eri budjetille. 

Lainaa ja osta kaverilta


Jos kilpaileminen on satunnaista tai lompakko ei anna myöden, kisavaatteissa voi päästä myös vähällä rahalla. Ensimmäiseksi kannattaa kysyä lähipiiriltä ja tallikavereilta, olisiko jollakulla kisavarusteita kaapissa tyhjän panttina. Jos tiedossa on vain muutamat kisat kaudessa, kannattaa harkita kahdesti omien  varusteiden hankkimista. Lainavarusteissa saavuttaa kisafiiliksen siinä missä omissakin kamoissa!

Jos ostohommiin kuitenkin ryhdytään, kannattaa suunnata nettiin. Kisatakkeja myydään nettikirppareilla jatkuvasti, ja muutamalla ompeleella niistä voi saada itselleen istuvia. Itse olen löytänyt kuvassa olevan Pikeur-merkkisen takin (50e, nettikirppari) juurikin netistä, ja vanhasta mallista huolimatta se on toiminut käytössä hyvin. Kangas on laadukasta ja jämäkkää, joten hyvällä huollolla ja säilytyksellä se on edelleen priimakunnossa. 

Valkoisia housuja taas tuntuu olevan myynnissä jatkuvasti, vyötärönympärys kun muuttuu kaikilla ajan saatossa. Kokopaikkaisetkin housut saattavat irrota käytettynä pilkkahintaan.
Jos normaalissa ratsastuskäytössä ei ole saappaita, ei niitä myöskään kisoissa tarvitse. Sen sijaan kannatta panostaa hyvään nahkasaippuaan ja hoitavaan öljyyn, joilla saa viimeisteltyä jalkineisiin hohtavan kiillon. 



Kaulaan laitettava plastrong taas mahdollistaa sen, että kisapaidan voi jättää kokonaan laittamatta. Tavallinen t-paita vain kisatakin alle ja plastrong huolellisesti paikalleen. Plastrongneuloja on iso kirjo, mutta simppeli rintanappikin voi pitää liehukkeet paikallaan. 


Uusissa varusteissa kimmeltävät kristallit


Keskihintaisissa varusteissa on edelleen vallalla selkeä trendi: kirstallit ja muovitimantit. Kun hintaa tulee hieman lisää, yksityiskohtiin on panostettu enemmän. Tässä setissä löytyi kimmellystä niin hanskoista, saappaanvarsista kuin takinnapeista. 


Takki on kypärän ohella näkyvimpiä osia asusta, joten olisi mukavaa jos se olisi mieleinen. Kisatakista (59,70e, Hööks) huomaa sen olevan selkeästi tämän vuoden mallistoa, koska se on tehty nyt muodissa olevasta joustavasta, vartalonmyötäisestä kankaasta. Erona vanhempaan Pikeurin malliin on myös pituus, uudet takit kun jäävät juuri takapuolen ylle. Samankaltaisia, tiukkaakin tiukemmin istuvia takkeja on näkynyt Horse Showssa monen tähtiratsastajan päällä muutaman vuoden ajan. Keskihintaisiin tuotteisiin kaikkki trendit tulevat usein hieman viiveellä, mutta se ei vähennä niiden ihanuutta. Tämän takin juju on mielestäni ihana sininen väri, joka on raikas ja makea valinta. Värin lisäksi tykkäsin söpöistä taskuista, joissa on valkoiset kantit. 



Kun taivas on rajana 



Jos haluaa, voi kisavarusteisiin upottaa koko kuun tienestit. Luksus-tuotteissa materiaalit ovat ylellisiä ja yksityiskohdat häkellyttäviä. Vereduksen saappaat (799e, Keravan Horse & Rider) ovat suunnittelutyön taidonnäyte, ja istuvat kuin ne olisi jalkaan valetut. Jalan sisäpuolen nihkeältä tuntuva pinta todennäköisesti kuin liimautuu hevosen kylkeen kiinni ja sivussa oleva säätöruuvi takaa täydellisen pohkeen istuvuuden. 


Samaa istuvuutta ja tarttumapintaa tarjoavat myös Animon housut (269e, Keravan Horse & Rider), jotka ovat juuri erikoisten paikkojensa takia nousseet suureen suosioon huippuratsastajien keskuudessa. Nahkapaikkojen sijaan Animon housissa on muoviraidat, jotka todella tarrautuvat satulaa vasten. 

Animoa pidetään trendsetterinä ratsastuspiireissä, ja onkin jännittävää nähdä saavuttaako tämän kesän kisatakkimalli suosiota radoilla. Yleistakissa on vaikutteita frakkimallista ja kaksirivinen napitus on mielestäni persoonallinen valinta. Myös tässä takissa vilahtaa hitunen taivaansinistä, jonka uskallankin veikata olevan tämän kesän ykkösväri. 





Tärkeintä kisavarusteissa on mielestäni siisteys ja hallittu kokonaisuus. Omaa silmääni miellyttää yksinkertainen siluetti, mutta kukaan ei kiellä kisaradoilla säihkymistä. Kisat kun ovat kuin juhlat, ja juhliin tulee aina pukeutua. 


Kuvat: Emmi Kähkönen
Assistentti: Laura Kaikkonen
Kuvausvaatteet: 1. setti kuvausrekvisiittaa, 2. setti Hööks, 3. setti Keravan Horse & Rider 

 

La 19.04.2014 @ 20:43Laura Kaikkonen

Melkein kuin oma hevonen

Niin kauas kun jaksan muistaa olen halunnut oman hevosen.

Olin harrastanut viisi vuotta ratsastuskoulussa, johon isäni vei minut joka tiistai tunnille. Ystävälläni oli jo useamman vuoden ajan ollut ylläpitoponi, jota pääsin hänen kanssaan katsomaan. Olin kateellinen, kun hän sai rapsutella ponia joka päivä ja lähteä maastoon, kun siltä tuntui.

Eräänä päivänä ystäväni kertoi samalla tallilla ponin etsivän vuokraajaa. Soitin ponin omistajalle – Roosalle - ja sovin tulevani katsomaan Jere-ponia. Muistan kuinka vatsassa väänsi ennen kokeilua, siellä oli perhosten lisäksi varmasti koko muukin eläintarha.. Kokeilu meni hyvin, Jere oli kaikkea mitä pieni ponityttö toivoikin; herkkä, pieni ja söpö! Niin paperit kirjoitettiin ja minulla oli elämäni ensimmäinen vuokraponi.

Vuokraaminen oli uutta ja ihanaa, mutta myös hyvin jännittävää. Minulle siirtyi kaksi kertaa viikossa ponin kokoinen vastuu. Ensin minua myös jännitti. Osaanko hoitaa ponia yksin? Miten ratsastan tänään? Huomaanko, jos sillä on joku hätänä?

Jälkikäteen vasta ymmärsin, kuinka en olisi selviytynyt ilman auttavaa ja aikuista talliporukkaa. Kun Jere ei halunnut ottaa kuolaimia suuhun ja nosti päänsä korkealle, tuli joku aina auttamaan. Ylipäänsä oli tilanne mikä tahansa, apua oli aina tarjolla.

Ponin omistajan lomaillessa ulkomailla oli poni kokonaan vastuullani, siis koko viikon oma poni! Vapaus ratsastaa ja kehittyä itsenäisesti oli huumaavaa. En tiennyt mitään hauskempaa, kuin kaverin kanssa maastossa käyminen ja yhdessä kentällä treenaaminen. Jere oli paljon herkempi kuin opetushevoset ja kehitykseni pyrähti nousuun. Vuokraponilla pääsin harrastamaan kaikkia lajeja, kouluratsastuksen ohessa sain viikoittain maastoilla ja omistajan valvoessa myös hypätä. Kotitallillamme järjestettiin pieniä kisoja, joihin pääsin myös osallistumaan. Varma ja ketterä poni toi aina maaliin ja palkintojenjakoon. Kunniakierros meni vedet silmissä vauhdista ja naurusta. Pääsin siis seuramaan sivusta, millaista hevosen omistaminen oli. Heräsin aamuisin kukonlaulun aikaan auttamaan kisoihin ja koin onnistumisten ilot omistajan kanssa.


 

 


Monia uusia ystäviä

Vuokraponista tuli minulle tärkeä. Se ei ollut pelkkä harrastuskaveri, joka vaihtuu viikoittain vaan päivittäin rapsuteltavissa oleva ystävä. Kaiken ilon jälkeen jouduin myös kokemaan surua ja itkua, kun poni jouduttiin myymään sen jäädessä omistajalleen pieneksi. Oli siis edessä uuden vuokraponin etsintä. Uusi poni löytyikin välittömästi, sillä nuoren new forest-ponin omistajat kysyivät halukkuuttani alkaa vuokraamaan tammaa kerran viikossa. Se onkin täältä blogista tuttu, eli Ronjan Mira-poni! Vuokrasin Miraa, kunnes jalkani menivät sen ympäri ja oli aika vaihtaa ratsu hevoseen. Siitä eteenpäin minulla oli paljon erilaisia hevosia. Nuoria ja varttuneita. Raakoja ja osaavia.Laiskoja ja kuumia. Kilttejä ja pukittelijoita, joiden kanssa tuli tutkisteltua kentän pohjan rakennetta. Kehittymiseni kannalta ne kaikki ovat olleet tärkeitä.


 


Loputonta oppimisen riemua

Jokainen hevonen opettaa sinua. Nuorelle hevoselle sinä opetatuusia asioita ja kokenut hevonen opettaa sinua ratsastamaan oikein ja kiitokseksi saat liitäviä askeleita sekä laukanvaihtoja. Laiskat hevoset opettavat kuinka hevosen saa herkäksi ja kuumeneva hevonen opettaa rauhallisuutta ja pieniä apuja. Kiltti hevonen hyväksyy virheesi ja painaa päänsä syliin, kun taas villi tapaus saa sinut lopulta pysymään pukeissa, nauramaan ja jatkamaan.

 


Klinikalta kilpailuihin

Seuraavaksi minua onni potkaisi oikein kunnolla ja löysin vuokrahevosen, jolla pääsin myös kisaamaan. Vuokrasin Foxy-tammaa kolme vuotta. Foxyn omistaja Inari kisasi tammalla esteitä ja minä puolestaani kouluratsastusta. Aikaan liittyi paljon yhdessä oppimista hevosen kanssa - hevosen ehdoilla. Kun Foxysitten loukkaantui, kävin joka päivä Inarin kanssa hoitamassa tammaa, vaikka oli paukkupakkanen ja sormet jäässä. Yhdessä kuntoutimme hevosen taas kisakuntoon ja yhdessä autoimme toisiamme kehittymään. Tiiminä kiersimme kisoja ja alkuvaikeuksien jälkeen meistä tuli ruusukkeita kotiintuovaratsukko.

Opin tämä aikana mielettömän paljon hevosista seuraamalla miltei päivittäin ystäväni vierestä hevosen omistamisen iloja ja suruja, kilpailumenestyksestä klinikkareissuihin. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja oli aika myydä Foxy uuteen kotiin sen omistajan aloittaessa opiskelun. Se saikin parhaan mahdollisen kodin, jossa saa nauttia elämästään kilpaillen ja maastoillen -toivottavasti koko loppuelämänsä.


 

 



Askel kerrallaan kohti omaa hevosta

Olen vuokrannut monia eri hevosia ja kaikista niistä on jäänyt lämpimät muistot ja omat opetuksensa. Vuosien ratsastuksen ja hevosten vuokraamisen jälkeen koin olevani valmis ottamaan askeleen lähemmäksi unelmaani, omaa hevosta. Tätä nykyä minulla on ylläpitohevonen, Herra Pee. Vastaan siis yksin sen jokapäiväisestä liikunnasta ja hoidosta sekä vastuullani on myös ruokinnan suunnittelu, raspaukset, rokotukset, kengitykset, valmennukset ja kisat.

Hymy nousee kasvoille joka kerta, kun mietin miten kaiken jälkeen minulla on nyt oma kilpahevonen, ihan omassa käytössäni. Tietenkin kaikki tämä omistajan suostumuksella, joka luottaa arviointikykyyni sekä taitoon ratsastaa sekä hoitaa hevosta. Hassua miten minä olen nyt se aikuinen, joka auttaa tallin hevostyttöjä laittamaan ponille kuolaimet suuhun ja kiristää pullistelevan ponin satulavyön.

Nyt minä vuorostani etsin ruunalle vuokraajaa, joka on valmis ottamaan hevosen kokoisen vastuun kaksi kertaa viikossa. 


 


 

Kuvat Lauran kotiarkistosta - kiitos kaikille kuvaajille :)

 

Ke 16.04.2014 @ 21:42Ystäväni hevonen

Kotitalli on pitkiä päiviä ja pieniä iloja

Varmasti jokainen hevosharrastaja on joskus unelmoinut omasta tallista ja muutamasta hevosesta kotipihassa. Vantaalaiselle Raijalle tuo unelma on arkea, säästä tai päivästä riippumatta.


Maaliskuun alun kukkivat pajunkissat antoivat jo toivoa keväästä. Mitä vielä. Lauantaiaamuna maahan oli ilmestynyt kymmenen sentin loskakerros ja edellisen päivän kymmenen astetta ja auringon paiste olivat muisto vain. Vantaalaisen kotitallin pitäjä Raija huokaa.
 
”Ei tainnut sittenkään olla märkien loimien ja mutatarhojen aika ohi.”

Vuosien mittaan Raija on kuitenkin tottunut tallin pyörittämiseen säässä kuin säässä. Raija on tallilla joulun, uuden vuoden, pääsiäisen ja juhannuksen. Raija on tallilla vaikka päässä jyskyttäisi migreeni tai flunssa tukkisi nenän, silmät ja korvat. Raija on tallilla aina, koska hevoset on hoidettava.
”Oli pyhä tai arki niin täällä ollaan”, Raija naurahtaa. 


Raija päivä alkaa kuudelta, joskus aikaisemminkin.

”Aamutallissa menee helposti kolmesta neljään tuntia. Iltapäivällä hevoset saavat heinät ja sitten pitääkin suunnata ajatukset jo melkein iltatalliin,” selostaa Raija päiviensä kulkua.

Tallin valot sulkeutuvat noin yhdeksän aikaa illalla. Sen jälkeen Raija on vapaa, aloittaakseen työt taas yhdeksän tunnin päästä.
Raija mielestä tallitöistä inhottavimpia ovat sadekelien loimisirkukset.

”Sadekeleissä kastuneet märät ja painavat loimet eivät varmaan ole kenenkään tallityöntekijän suosikkeja”, naureskelee Raija.

Rankkojen päivien ehdottomaksi eduksi Raija lukee sen, että tallitöissä fyysinen kunto pysyy yllä kuin itsestään.
”Fyysisesti tähän työhön on jo tottunut, kunto on varmasti kehittynyt tässä vuosien varrella.”


Ruumiillinen työ ei ole kuitenkaan ainoa tallin hoitoon liittyvä asia, mitä Raija tekee päivittäin. Tallin pyörittämiseen liittyy paljon muutakin kuin hevosten ruokkiminen, tarhaaminen ja boksien siivoaminen.


”Tallin pitämisessä on myös aika paljon käytännön asioita. Minun pitää esimerkiksi huolehtia siitä, että heinää ja kuivikkeita tilataan hyvissä ajoin silloin kun ne ovat lopussa.”


Nykyään talli on Raijan ainoa työ, mutta aikaisemmin hän on tehnyt kokopäivä työtä tallityön ohessa. Tulloin tallilla oli tosin vain neljä hevospaikkaa, kun nyt siellä asuu kahdeksan hevosta. Kokopäiväinen tallityö on toisinaan myös yksinäistä, kun arkena päiväsaikaan tallilla ei ole juurikaan liikennettä. Raijaa itsenäinen työ ei kuitenkaan haittaa.

”Ei täällä ihan pelkästään hevosten kanssa joudu keskenään olemaan, kun tallin asiakkaat tuovat tänne eloa. Hyvä vaan, että saan tehdä työt rauhaassa. Ainoa joka vahtii työn jälkeä on tallikoira Kikia.”



Kotitallissa Raija pitää siitä, ettei hevosten vaihtuvuutta ole ja samat tutut omistajat ja hevoset pysyvät vuodesta toiseen.

”Vaihtoa ei meidän tallilla juurikaan ole. Pikkutallilla hevoset voi hoitaa ehkä yksilöllisemmin kuin suurtallissa. Lisäksi jos hevonen on kova stressaaja niin pikkutalli voi olla silloin parempi vaihtoehto.”

Räntäsateista, karkailevista hevosista, pitkistä pimeistä illoista ja tonnien painoisista loimista huolimatta Raija ei koskaan vaihtaisi omaa tallia pois.
 
”Tässä on elämäntapa ja harrastus samassa. Kyllä tämä tallin pitäminen on rakkaudesta lajiin. Ei tätä rahan takia ainakaan kannata tehdä”, hymyilee Raija.

Pe 11.04.2014 @ 14:24Ronja

Kuka pääsee hevoskouluun?

Moni Ypäjän hevosopistoon päätyvä opiskelija kulkee Anu Korppoon tarkkaavaisten silmien edestä. Anu on Ypäjän johtava ratsastuksenopettaja ja osa valintaraatia, joka haarukoi hakijoista tulevat opiskelijat.

Ypäjälle hakevat kokelaat joutuvat valintakokeeseen, joka on stressaavasta luonteestaan huolimatta käytännönläheinen. Kokelaat joutuvat ratsastuskokeen lisäksi maasta käsin käsittelemään hevosia ja osoittamaan motivaationsa opiskeluun haastattelussa. Anun mielestä juuri motivaatio onkin yksi suurimmista asioista, joilla kokeissa ja koulussa pärjää.

- Ypäjällä vaaditaan aito kiinnostus hevosiin ja siihen alaan mitä haluaa opiskella. Kun on hyvä asenne ja motivaatio, niin varmasti pääsee kehittymään eteenpäin. Varsinaisella alalla kyllä löytää sitten sen oman ammatin, vaihtoehtoja kun on hevosalalla niin monta. 


Ypäjälle suurin osa hakijoista on nuoria ihmisiä, joilla on Anun mukaan valtava mahdollisuus oppia koulutuksen aikana. Hakijoissa hän tarkastelee tuota oppimisen potentiaalia, ja kokelaiden omaa asennetta oppimiseen. Valintakokeessa tarkastelun alla on eniten oppilaan mahdollisuus kehittyä ammattiin.

Jos pääsykokeessa ei vielä tiedä mitä tulevaisuudeltaan haluaa, pohtimista tuskin pääsee jatkamaan kouluun asti. Motivaation on oltava jo hakiessa selkeä. Myös puutteelliset ratsastustaidot voivat olla sisäänpääsyn esteenä. Ratsastuksenohjaajien lähtötason on oltava vahva helppoB ja 80 cm esteillä. 



Valintakoe suoritetaan Ypäjän hevosilla, joten jokainen kokelas joutuu arvalla uuden hevosen selkään. Hevonen voi olla minkälainen tahansa, mutta Anun mukaan kokenut silmä näkee ratsastustaidon nopeasti siitä, miten ratsastajan kroppa toimii. Jos taitoa ei ole riittävästi ohjaajalinjalle, valintakokeissa voidaan ohjata toiselle koulutuspolulle. Hevosenhoitajaksi pääsee myös vähemmällä ratsastustaidolla, mutta toisaalta linja on yksi vaikeimmista päästä sisään. Linjalle hakevista 400 kokelaasta vain 40-50 päätyy oppilaiksi asti.



Oppilaiden koulun jälkeiseen tulevaisuuteen Anu suhtautuu luottavaisesti. Työtä löytyy tekevälle, mutta palkkauksesta ja sijainnista on alkuun jouduttava tinkimään. Toisaalta hevoskoulussa selkärankaan istutettavat itsenäisen työn tekemisen taito ja vastuunkanto ovat oppeja, joita voi soveltaa kaikilla elämän osa-alueilla.

Hevosala vaatii sitoutuneisuutta, määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä. Ihmisessä on oltava särmää, ja hänen on kestettävä alaan kuuluvia pettymyksiä. Toisaalta Anu toivoo oppilailta herkkyyttä, jonka avulla on mahdollista nähdä ja tuntea hevosissa asioita. Sama pätee ihmisiin opetustilanteissa. 


Opettajana Anu kokee onnistuneensa, kun opetettava oppilas tai hevonen onnistuu. Haastavimmat hetket ovat kun oppilas hakee omaa oppimistapaansa tai motivaatiotaan. Vaikeudessaan hetket jolloin on pohdittava miten oppilas saadaan oppimaan, ovat myös työn suola.

- Ihminen voi tsempata ihan täysillä, ja pettyy kun onnistuminen ei tule heti. Silloin hän ei hahmota niitä asioita mitä on jo oppinut ja missä on kehittynyt. On tärkeää iloita siitä mitä jo on. Se mitä osaa ja tietää on aina jossain vaiheessa,

 yli 20 vuotta Ypäjällä opettanut Anu muistuttaa. 


Anu uskoo, että alaan kuin alaan pätevät samat suuntaviivat, kuin hevoselämään. Perustyö on tehtävä hyvin, ja ajan kanssa se kantaa hedelmää. Jos haluaa olla paras, on oltava valmis kokonaisvaltaiseen tekemiseen ja kehittymiseen. Anu toivookin siirtävänsä oppilaille ammattitaidon ja osaamisen lisäksi nöyrän asenteen elinikäiseen oppimiseen.

 - Ja intoa ja paloa tähän alaan ja hevosiin! 


Kuvat Jami Hellman. Kuvissa esiintyvät hevoset osallistuivat Ypäjällä järjestettäviin maajoukkueharjoituksiin.  

Pe 11.04.2014 @ 12:58Ronja

Hevoskoulusta ammattilaiseksi

Lukion jälkeen Meeri Simolinin tulevaisuudensuunnitelmat olivat selkeät: ammattikoulutus hevosalalta. Ypäjän hevosopisto oli Meerin ykkösvalinta. Hevosalan Mekaksi tituleerattu Ypäjä oli tullut Meerille tutuksi jo harrastusvuosilta, eikä koulutuslinjavalintaa tarvinnut juuri pohtia. Meeri on nyt opiskellut ratsastuksenohjaajaksi puoli vuotta.

- Tuntuu, että aika on mennyt todella nopeasti. Ja samaan aikaan on sellainen fiilis, että mä olen ollut täällä aina. En kärsi koti-ikävästä,

 Meeri summaa tuntemuksiaan. 


Moni Ypäjällä opiskelevista asuu opiston asuntoloissa, niin myös Meeri. Soluasunnossa asuminen ei ole tuottanut hänelle vaikeuksia, vaikka siisteydestä tuleekin usein puhuttua asuntolakavereiden kanssa. Osalle sisäoppilaitoselämä sopii, osalle ei. Meerin yksi opettajista, Anu Korppoo, sanookin:

 Ihan normaalia elämää täällä Ypäjällä eletään. Välillä asiat menee putkeen, välillä ei.

 Koulussa  pyritään opettamaan kokonaisvaltaista elämänhallintaa ja jaksamista. Jokainen ratsastuskouluyrittäjän arkea seurannut tietää, että hevoselämä voi olla uuvuttavan raskasta. Ypäjällä opetussuunnitelman ajatellaankin kattavan kaikki vuorokauden tunnit, ja mahdolliseen väsymykseen pyritään puuttumaan jo alkuvaiheessa. Koulussa on opiskelijoiden käytössä on niin kuraattori kuin asuntolaelämässä ohjaava asuntolaohjaaja. Koulun puolesta oppilaat myös ruokailevat kolmesti päivässä.
Meeriä hevosalan raskas arki ei pelota: 

 - Mun jaksamisessa olisi ongelmia, jos mä en saisi päivittäin olla hevosten kanssa tekemisissä. 


Ypäjällä opiskelee vuoden aikana 280 opiskelijaa, joista iso osa on alueella asuvia nuoria. Ypäjälle voi hakea suoraan peruskoulusta, ja kouluttautua linjasta riippuen joko hevosenhoitajaksi tai ratsastuksenohjaajaksi. Koulutus kestää kolme vuotta ja sen aikana on mahdollisuus erikoistua esimerkiksi nuoriin hevosiin tai ravihevosten valmennukseen. Ypäjän hevosalan koulutustarjonta on Suomen laajin ja koulusta valmistuukin niin satulaseppiä, kengittäjiä kuin valmentajiakin.

Meerin lukiopohjainen koulutus kestää kaksi vuotta, josta osa suoritetaan työssäoppimisessa  muilla talleilla. Opistolla koulupäivä alkaa kahdeksalta aamulla ja päättyy iltaneljältä. Opiskelijoilla on myös tallivuoroja, jolloin aamut ovat aikaisia ja illat pitkiä. Tallivuorot ovat juuri sitä itseään, eli karsinoiden siivousta ja hevosten arjen pyörittämistä. Ypäjällä ei ole linjaa, jossa näiltä nakkivuoroilta vältyttäisiin.

Meerillä opiskelusta yksi kolmasosa on teoriaa ja loput käytäntöä. Esimerkiksi pedagogiikan tunneilla vain perusteet käydään luokassa, ja hyvin pian koko luokka siirtyy opettajan johdolla maneesiin tarkkailemaan ratsukoita. Kun teoria yhdistetään käytäntöön, on se Meerin mukaan mielenkiintoisempaa ja helpommin muistettavaa. Moni ei ehkä tulekaan ajatelleeksi, että ratsastustunneilla käydään joka kerta iso määrä ratsastuksen teoriaa, joka vain on sulavasti yhdistetty käytännön opiskeluun. 


Verrattuna lukio-opintoihoin, Meeri sanoo jokaisen tunnin tuntuvan tärkeältä. Hän ei voi kuivitella olevansa miltään tunnilta pois. Opiskelu on niin intensiivistä, että jo puolen vuoden jälkeen jokainen ”ohjuriopiskelija” saa oman ratsastuskouluryhmän opetettavakseen. 

 Ypäjällä tärkein oppikirja onkin hevonen. Ratsastusohjaajalinjalla jokaisella oppilaalla on koulun puolesta nimikkoratsu, josta tulee huolehtia kuin omasta hevosesta. Hevosen liikutuksen lisäksi oppilaiden vastuulla on kengityksen, raspauksen ja rokotusten järjestäminen. Nimikkohevosen hoito arvostellaan, aivan kuin kaikki muukin opiskelu Ypäjällä. 


Meerille koulussa haastavinta ovat juuri näyttökokeet. Hän on kunnianhimoinen ja haluaa valmistua koulusta mahdollisimman hyvillä papereilla. Näytöissä onnistuminen aiheuttaa hänelle eniten stressiä.

-       Mutta tottakai kaikista tärkeintä on se jokapäiväinen työ koulussa, ja sen pitää riittää. 


Meerin unelmana on pitää tulevaisuudessa tunteja, mutta myös ratsastaa työkseen. Koulusta hän kokee saavansa tulevaisuuden työhönsä sellaiset eväät, joilla pärjää alalla.

- Jollain alkeellisella tavalla olisin asiat osannut ennenkin tehdä, mutta koulussa oppii miten ne tehdään ammattimaisesti. 



Kuvat: Jami Hellman  
Kuvissa andalusialaisori Kilete  

La 05.04.2014 @ 17:09Ronja

Jännitys paperilla


Kisoissa, ratsastustunnilla tai oman hevosen kanssa kotikentällä voi jännittää. Ota avuksi kynä ja paperia, sekä aikaa omille ajatuksillesi. Vaivannäkö palkitaan!

Tee keskittymissuunnitelma 

Jaa kilpailupäivä tai ratsastuspäivä ajanjaksoihin. Mieti etukäteen, mihin asioihin keskityt tuona aikana. Huomaat pian, ettet voi keskittyä kaikkeen samanaikaisesti. Valitse keskittymisenkohteesi ja seuraa suunnitelmaasi. Hallinnan tunne helpottaa jännitystä varsinaisessa tilanteessa. 

Tunnista sisäinen kriitikkosi

ja tee siitä lempeämpi. Mieti millä tavalla puhut itsellesi jännittävässä tai keskittymistä vaativassa tilanteessa. Sätitkö tai syyllistätkö itseäsi? Käskyjen sijaan ystävälliset ohjeet voivat olla parempia lauseita oman pään sisällä.

Avainsana

Mieti itsellesi avainsana tai -lause, joka auttaa sinua omassa ratsastuksessasi. Neuvo voi olla konkreettinen ("kantapäät alas") tai abstrakti ("minä osaan tämän"). Vaikeassa tilanteessa voit turvautua avainlauseeseesi ja jatkaa eteenpäin sen ohjaamana. Älä valitse avainsanaksesi kieltoa, koska pelkkä kielto ei ohjaa tekemistä eteenpäin. 

Pistä kauhukuvat pöytälaatikkoon

Oikeasti. Kirjoita pahin painajaisesi ylös ja pistä paperi pöytälaatikkoon. Mikä on kamalinta mitä voi tapahtui kisoissa tai tunnilla? Anna paperin jäädä laatikkoon, äläkä kanna sitä mielessäsi hevosen selkään. 


Juttu on kirjoitettu urheilupsykologi Anna Andersonin mielikuvaharjoitusvinkkien perusteella. 

La 29.03.2014 @ 22:35Ronja

Jännitä kuin urheilija



Mä olen kisajännittäjä. Milloin pää ei ole tyhjänä, niin jalat eivät toimi tai hengitys salpautuu. Joskus jopa etukäteen jännittää, että jännitän.  Ja vaikka kisajännitystä ei voi harjoitella ilman kilpailuja, paljon voi tehdä etukäteen ajattelemalla.


Kisoissahan haastavinta on tuoda lyhyessä hetkessä oma ja hevosen osaaminen esille parhaalla mahdollisella tavalla.  Tilanne on paineistettu, mutta syyt siihen voivat olla moninaiset.

 Joku voi kokea painetta onnistua, koska pelkää munaavansa itsensä muiden silmissä. Paine on siitä turha, että todellisuudessa vain harva jaksaa muistella muiden menestystä tai epäonnistumista. Syy on paradoksaalisesti siinä, että kaikki muutkin keskittyvät vain siihen, mitä muut heistä ajattelevat. Ilmiötä kutsutaan valokeilaerheeksi.

Valokeilaerheessä ihminen tuntee astuvansa huoneeseen kirkkaassa valokeilassa ja olevan kaikkien katseiden kohteena. Nuo katseet ovat usein kuvitteellisia, eikä muiden ihmisten mielenkiinto ole todellisuudessa niin suurta kuin itse kuvittelisi.

Paineiden purkaminen analyyttisesti etukäteen voi helpottaa jännityksen tuntemusta kisapaikalla. Ahdistusta kisoissa voi luoda ajatus siitä, että vanhemmat tai valmentaja odottavat kisoista menestystä. Odotuksista voi reilusti puhua ja kysyä tukijoukoilta, mitä he sinun kisaamiseltasi odottavat. Vastaus on todennäköisesti, että he vain toivovat sinun tekevän parhaasi. 


Ennalta arvaamattomissa tilanteessa on tärkeää erottaa toisistaan asiat joihin ei voi itse vaikuttaa, ja asiat joihin voi vaikuttaa. Esimerkiksi: verryttelyaikani on oletettua lyhyempi. En voi vaikuttaa asiaan, mutta voin verrytellä annetussa ajassa mahdollisimman hyvin. Tai: kentän pohja ei ole paras mahdollinen ja en voi vaikuttaa asiaan. Tästä huolimatta voin vaikuttaa hevoseeni ja ratsastaa täydellä osaamisellani.

Valmistelu, rutiinit ja aikataulutus luovat hallinnan tunnetta. Jännitys ja pelko syntyvät hallinnan tunteen menettämisestä. Unohda tietoisesti asiat joita et voi hallita, ja keskitä ajatuksesi niihin mitä voit hallita. Pieni kutkutus vatsassa kertoo myös motivaatiostasi. Jännitämme ja huolestumme kun asiat ovat meille tärkeitä. Aktiivisella ihmismielelle on vain tyypillistä huolehtia ylimääräistä, olemmehan vaistoinemme oppineet huolestumaan mahdollisista vaaroista ja uhkista. 

Kilpailuissa on voitava luottaa omaan osaamiseen. Asioita ei harjoitella verryttelyssä, eikä verryttelyyn pidä suhtautua treenien kaltaisena tilanteena. Luota kehoosi, että se tietää miten toimia. Jos oma keho tuntuu verkassa irralliselta, jalat puutuneilta tai kädet jäykiltä, ota hetki aikaa paikantaaksesi itsesi hevosen selässä. Mieti etukäteen kotona, mikä avainsana tai –lause auttaa sinua sinun ratsastuksessasi. Usein yhteen yksityiskohtaan keskittyminen ja sen korjaaminen tuo rentoutta ja sujuvuutta koko kehoon. Mieti ohje itsellesi ohjeen muodossa, älä kieltona. ”Rentouta kädet” on huomattavasti miellyttävämpi ohje kuin ”Älä jännitä käsiäsi.” Puhu itsellesi verryttelyssä.


 

Olen usein ihmetellyt, kuinka ammattiurheilijat voivat epäonnistuneen suorituksen jälkeen haastattelussa vain rauhallisesti todeta, että nyt kävi näin. Luennolla ymmärsin, kuinka ammattiurheilijoilla on selkeästi toisistaan erotetut minä- ja urheilijaidentiteettit. Kun suhtautuu itseensä kilpailutilanteessa urheilijana, epäonnistumisen edessä koko mielen paletti ei hajoa käsiin. Epäonnistuminenhan ei johdu siitä että olisi huono ihminen tai ”osaa ikinä mitään”, vaan syyt siihen ovat toiset, urheiluun liittyvät seikat. Epäonnistuminen on osa urheilua ja kuuluu oppimiseen.

Mieti etukäteen omaa urheilijaidentiteettiäsi ja mitkä asiat tukevat kilpailuissa sinua urheilijana. Kaikille kilpailut eivät ole sosiaalinen tapahtuma. Kavereiden kanssa juttelu on toki mukavaa, mutta ei  välttämättä auta urheilijaa keskittymään edessä olevaan suoritukseen. Uskalla ottaa aikaa itsellesi. Tiedosta, että esimerkiksi muiden negatiiviset vuodatukset omasta epäonnistuneesta suorituksesta voivat tarttua myös sinun mielialaasi. Urheilijan kuuluu myös syödä urheilijan tavoin. Vaikka kuinka jännittäisi ja oksettaisi, syö. Alhainen verensokeri altistaa luovuttamiselle.   

Estekisoissa voi olla hyödyllistä tarkkailla muiden suorituksia huomatakseen mahdolliset haastavat kohdat radassa. Älä kuitenkaan sorru edustavuuserheeseen, jossa yleistetään yksittäisen tapauksen perusteella. Varo edustavuuserhettä myös omalla kohdallasi. Se että hevonen on kerran ollut jännittynyt kouluradalla maneesissa, ei tarkoita sitä että se olisi aina jännittynyt maneesissa. Palauta mieleesi onnistumisen hetki ja mieti miltä hetkessä tuntui. Ratsasta tuota tunnetta kohden.

Ihmisten suurin pelko on julkinen puhuminen, kuolema tulee listassa vasta toisena. Ei siis ole ihme, että kilpailuissa muiden silmien alla jännittää. Tunnetta ei voi poistaa, mutta sitä voi oppia ohjaamaa. Jos paniikin tunne pääsee niskan päälle, aloita tunnistamalla tunne. Hyväksy tunne ja erottele siitä johtuvat oireet. Tarkastele oireita ulkopuolisen silmin, ja lopulta odota hetkinen. Paniikissa erittyvä adrenaliini imeytyy ja häviää muutamassa minuutissa. Paniikin tunne on siis kurjuudestaan huolimatta läsnä vain pienen hetken.  


Juttu on tehty urheilupsykologi Anna Andersonin "Psyykkisellä valmentautumisella kohti kisakautta" luennon perusteella. 

Kuvat Laura Markoff

Pe 28.03.2014 @ 17:55Ronja

Ihana kamala tuomaripaperi


Ratsastuksessa yksi paperi on ylitse muiden: kouluratsastuksen arvotelupöytäkirja. Yksinkertaisen lomakkeen muodossa oleva tutkittu ja tulkittu A4, joka herättää suuria tunteita. Minä olen oppinut rakastamaan paperia, joka joskus tuntui inhottavalta ja musertavalta kiusalta.

Rivi numeroita, muutama kommentti. "Jännittyy." "Epätasainen." "Tahti kiihtyy." 
Oli aika, jolloin tuomaripaperin lukeminen aiheutti minulle vatsanväänteitä. Sitä oli monta viikkoa valmistautunut, herännyt aamulla aikaisin ja ratsastanut radalla niin hyvin kuin osasi. Päivän huipentava pöytäkirjan lukuhetki tuntui iskulta mahaan, saaden koko kropan painumaan kasaan. Mitään en taaskaan osannut, tuostakin tuli vitonen. 

Ehkä suhteeni pöytäkirjaan muuttui sitä mukaan, kun radat alkoivat kisoissa sujua. Sitä tiesi onnistuneensa temponlisäyksessä ja malttamattomana etsi liikkeen pistemäärää paperista. Oliko tuomari kanssani samaa mieltä? Ratsastustaidon kehittyessä huomasin samalla että kokemukseni hyvin menneestä liikkeestä oli usein myös pöytökirjassa noteerattu. Kun sain alkutervehdyksestä ensi kertaa seiskan, palasin mielessäni radan alkuun tunteakseni pysähdyksen keskihalkaisijalla vielä kerran. "Tältä tuntuu seiskan alkutervehdys. Tämän teen uudelleen." 

Arvostelulajin luonteeseen kuuluu tuomareista purnaaminen. Milloin he ovat puusilmiä, typeriä, puolueellisia tai suomenhevosten vihaajia. Näin voi hyvin ollakin, mutta arvostelua arvostellessa moni unohtaa kunnioittaa sitä mieletöntä taitoa, joka koulutuomareilla on. He osaavat sijoittaa jokaisen tehdyn liikkeen hyvä-huono-akselille ja suhteuttaa sen koko luokan tasoon. Tuomareilla on aina numero annettavanaan ja parhaat tuomarit osaavat paperin alalaitaan kirjoittaa vielä osuvan kokonaisarvion ratsukosta. Mikä osaaminen! Tuomarit näkevät vain sen mitä radalla tapahtuu, eivätkä opettajan tai valmentajan tapaan anna kehuja hyvästä yrityksestä. Numerot ovat suoruudessaan mahtavia, eikä niissä ole tulkinnanvaraa.

Tuomarit opettavat meitä jokaisella pöytäkirjalla paremmiksi ratsastajiksi, kertoen mikä on seiskaa ja mikä kolmosta. Mitä paremmiksi ratsastajiksi me tulemme, sitä tarkemmin myös itse tiedämme seiskan tunteen alkutervehdyksessä. Ja se on muuten tunne, jota kannattaa tavoitella. 

Olen säilyttänyt jokaisen saamani arvostelupöytäkirjan. Papereille on dokumentoitu mieletön määrä valkoisten aitojen sisällä kuljettuja kilometrejä, jokainen kohta pisteytettynä. On huikeaa ajatella, että joku on tarkkaillut minun jokaisen kaarteeni, kulmani ja suoristukseni. Antanut niille arvon numeroilla ja sijoittanut oikealla kohdalle tuloslistassa. Melkein kuin tieni ratsastajana olisi yksissä kansissa siististi lomakkeiden muodossa.

Kansio on kuin päiväkirja, jota olen vihdoin oppinut arvostamaan sen arvostelevasta sävystä huolimatta. 

La 22.03.2014 @ 14:21Ronja

Intohimona hevoskirjat


En ole varmasti ainut hevostyttö, joka on nuoruudessaan lukenut kymmenittäin hevoskirjoja. Aloitin hevossarjakuvista ja siirryin lehdistä hevoskirjahyllylle. Voisi jopa sanoa, että intohimoni kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen on näiden hevoskirjojen perua. Kun olin saanut luettua kaikki Tikkurilan kirjaston hevoskirjat, siirryin vaistomaisesti seuraavalle hyllylle. Hevosista alkanut innostus olikin muuttunut kirjallisuutta koskevaksi innostukseksi. Minusta tuli himolukija, joka luki peruskoulussa koko ajan. Luin sängyssä, ruokapöydässä ja vessassa. Kävellessä luin siten, että saatoin kirjan alareunan ohi tarkkailla alla olevaa asfalttia. Onneksi kouluamatkani oli pitkälti suoraa tietä...  


Hevosinnostus ei toki kadonnut minnekään. Kannoin kirjastosta valtavia hevosoppaita ja kirjoitin niistä  ylös mielestäni tärkeitä faktoja. Muistiinpanoja kertyi vihkotolkulla. Lukemisella oli valtava vaikutus asenteeseeni ratsastaa ja oppia hevosista. Kiiltävillä sivuilla laukkaavista ratsukoista tuli unelmieni palasia, joista muovasin loputtomasti omaan elämääni sijoittuvia, kuvitteellisia tarinoita. Unelmat antoivat motivaatiota, ja kirjat lievittivät pahinta hevoskuumetta. 

Nämä seikat huomioon ottaen ei ehkä olekaan niin erikoista, että esikoiskirjani on juuri hevostietokirja. Idea kirjan tekoon syntyi kuvatessani 3-2-1, Ratsasta! -tvsarjaa viime kesänä. Sarjaan ei millään mahtunut kaikki se mitä halusin lajista sanoa, aivan kuten Ystäväni hevonen -sarjaan ei mahtunut kaikki se mitä halusin hevosista selvittää. Sarjoja seurasivat tämä blogi, ja nyt myös kirja 3-2-1, Ratsasta! Intohimona kenttäratsastus. 


Kirjoitin kirjaa yhdessä äitini Hypen kanssa ja sen julkaisi Paasilinna -kustantamo. Kirjan päähenkilö on nuori ratsastaja Muusa Enjalan ja hänen upea hevosensa Hops. Muusaan moni on voinut törmätä Ystäväni hevosen Instagramissa. Mielettömät kuvat kirjaan on ottanut Lars Johnson, työkaverini muista nuortenohjelmista. 

Kirja seuraa Muusan ja Hopsin matkaa kohti kesän kenttäkisoja. Samalla kirja antaa kattavan tiedon kenttäratsastuksesta lajina. Halusimme Hypen kanssa tehdä tietokirjan, jota olimme itse kaivanneet  muutama vuosi sitten. Aloittaessani Miran kanssa kenttäratsastusta etsimme tietoa tästä kuninkuuslajista. Sitä oli pääasiassa netissä, ja vain laihasti ja hajanaisesti. Parhaat vinkit tulivatkit tutuilta ja valmentajilta, sekä tietysti kantapään kautta. Nyt nuo opit ovat kovien kansien välissä. Kirjoittamamme kirja on juuri sitä, mitä olisimme pari vuotta sitten tahtoneet kirjakaupasta löytää. 



3-2-1, Ratsasta! -kirjaa voi lukea niin tietokirjana kenttäratsastuksesta, kuin kertomuksena intohimoisesta ratsastajasta Muusasta. Toivon että kirja innostaa lukijoitansa samalla tavalla, miten muut hevoskirjat ovat innoittaneet minua: antamalla tietoa ja ruokkimalla unelmia. 


Kuvat kirjasta, Lars Johnson / Paasilinna / Visiorex Oy 

Sivut

Ystäväni hevonen

Kerran ponityttö, aina ponityttö

Ronja 20v. Poninomistaja ja intohimoinen hevosharrastaja. Tervetuloa blogiini!
 

Ronja ja Mira

 
Areena

Jaksot Areenassa 

Facebook

 

Instagram

Seuraa blogia

Bloglovin

Blogiarkisto

2014

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2013

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu