To 22.05.2014 @ 21:13Ronja

Nea Mickelsson, matkaratsastuksen seuraava supertähti?

Nea Mickelsson osallistui 9-vuotiaana ensimmäistä kertaa matkaratsastuskisoihin. 12-vuotiaana hän voitti lajin Suomenmestaruuden. Suomen matkaratsastuksen tähti on tänä vuonna jo  laukannut arabianhevosella Dubain aavikolla ja haaveillut paikasta MM-kisoissa. 

Nyt 14-vuotias Nea kilpailee ulkomailla vähintään joka toinen kuukausi ja haaveilee ammattiratsastajan urasta. Matkaratsastuksen pariin tyttö päätyi verenperintönä, vanhempi veli ja äiti kun ovat molemmat matkaratsastajia. Matkaratsastus on koko perheen harrastus, kun äiti valmentaa ja muu väki huoltaa Nean hevosia kisamatkoilla. Ilman tiimiä matkaratsastuksesta ei tulisikaan mitään.

 - Voitto on koko tiimin voitto,
Nea summaa.

Hevosten maratonjuoksussa eri etappien välillä tiimin tekemä hevosen huolto vaikuttaa ratkaisevasti lopputulokseen. Nealle paras hetki onkin se, kun hevonen läpäisee lopputarkastuksen. Eläinlääkärin testin läpäissyt ratsu kertoo siitä, että koko tiimi on tehnyt hyvää työtä. Tulevaisuudessa jos Nean tie vie ammattilaiseksi asti, tulee oma tiimi pysymään  entisellään. 


 


Nean veljen Joonan asuessa ja ratsastaessa Unkarissa, on Nealla käytössään kaikki kotitallin kahdeksan hevosta. Arkisin Nea ryhtyy suoraan koulun jälkeen treenaamaan ja tekee päivästä riippuen hevosten kanssa tunnin tai kahden lenkkejä. Viikonloppuisin Nea ratsastaa pidempään, kun aikaa on. Mäki- ja laukkatreenien lisäksi Nea menee hevosilla myös koulua, joka auttaa hevosia etenemään myös maastossa. Omaa kuntoaan Nea huoltaa tanssitunneilla ja lenkkipolulla. 

 Kaikki kilpailuhevoset ovat arabian hevosia, jotka Nea nimeää ehdottomiksi suosikeikseen.

 - Arabit ovat herkkiä, eivätkä ne sovi joka juttuun. Matkaratsastuksessa hevosen pitää olla reipas, ja sillä pitää olla itsessään kova menohalu. 


 

Nea kilpailee matkaratsastuksen kansainvälisissä luokissa pääasiassa 80km ja 120km matkoilla. Kilpailuissa pelkkää ratsastusta voi kertoa reippaasti yli kahdeksan tuntia. Hevosen selässä tulee käytyä läpi kaikki mielessä olevat asiat siinä järjestyksessä, miten ne mieleen juolahtavat. Tylsää ei tule, etenkin kun maisemat vaihtuvat jatkuvasti.

 

 Suosikkimuistokseen Nea nimeää taannoisen matkan Dubaihin, jossa matkaratsastus on suosittua puuhaa. 

- Siellä huoltojoukko tulee koko matkan autolla ratsukon vierellä. Laukkasimme parhaan ystäväni Sonjan kanssa vierekkäin aavikolla ja autosta pauhasi samalla musiikki. Se oli upeaa, kuin elokuvasta.  

 


 

Tänä vuonna Nean tavoitteet ovat EM- ja MM-kilpailuissa. Tulevaisuudessa tyttö haaveilee näkevänsä maailmaa matkaratsastuksen parissa. Ulkopuolisille katsojille Nealla on selkeä viesti: 

- Laji ei alkuun näytä mielenkiintoiselta mutta kun tähän pääsee sisälle, hurahtaa kokonaan. Kannattaa kokeilla!

Kuvat: Jami Hellman


Ma 19.05.2014 @ 22:23Ronja

Matkaratsastus on hevosten maraton

Matkaratsastuksessa ratsukko taittaa maastossa yli 100km matkoja ja tarvitsee tauoilla koko huoltotiiminsä tuen. 

Matkaratsastus on kestävyysurheilua, jossa voidaan luokasta riippuen ratsastaa kilpaa nopeudessa tai pyrkiä niin sanottuun ihanneaikaan. Lyhyimmät kilpailumatkat ovat 15km, siis lenkki johon myös tavallinen tuntihevonen pystyy. Kansainvälisissä kilpailuissa matkat voivat olla jopa 120 km tai 160 km pitkiä. Yli 100km matkoilla suoritusaika venyy yli kahdeksaan tuntiin, mikä tekee matkaratsastuksesta ehdottomasti ratsastuksen maratonlajin. 


Kilpailu suoritetaan etapeissa, joiden välillä ratsukko pitää tauon ja käy eläinlääkärin tarkastuksessa. Hevosten palautumista tarkkaillaan, syke mitataan ja ratsastajan tulee esittää ratsunsa mahdollisten otumisten varalta. Pitkät matkat vaativat veronsa ja hylkäys eläinlääkärintarkastuksessa on jokseenkin tavallista. Taukojen pituus vaihtelee puolesta tunnista 40 minuuttiin, eikä tauokoja lasketa mukaan suoritusaikaan.
Koska hevonen tarkastetaan lähdön ja etappien lisäksi myös maalissa, on ratsastajalla ja huoltojoukoilla jännitettävää vielä maaliviivan jälkeenkin. 


Matkaratsastus on vahvasti tiimilaji. Huoltotiimi tekee kaiken tarvittavan etappien väleissä aina pesusta ja loimituksesta juottamiseen. Pitkissä kilpailuissa huoltotiimi kulkee ratsukon mukana omalla autolla ja tarkkailee suojattejaan herkeämättä. Lyhyemmissä kilpailuissa tiimi on aina puhelimen päässä ja tarpeen vaatiessa ajaa reitille hevoskuljetusauton kanssa jos hevonen on kisassa loukkaantunut. Laji on arvaamaton juuri loukkaantumisien takia. Onnistunut huolto ja hevosen palauttaminen raskaasta suorituksesta ovat olennainen osa lajia. 


Kilpailuissa hevoset merkataan tussilla tunnistamisen varalta: maastossa karannut hevonen voidaan tunnistaa isosta numerosta matkankin päästä. 

Varusteet ovat muita ratsastuksen lajeja vapaammat. Ainut ohjenuora on, että varusteet eivät saa tuottaa hevoselle kipua. Moni matkaratsastaja suosii värikkäitä varusteita ja esimerkiksi muovisia päävehkeitä, jotka on helppo pestä etappien välissä. Pitkä matka on huomioitui hevosen suojissa siten, että materiaali on pehmeää neopreeniä. Satulassa on usien ajateltu ratsastajan mukavuutta ja penkkiä voi säätää itselleen sopivaksi erilaisilla pehmusteilla ja nojilla. Jos ratsastaja ei ole 70 kg painava, tulee satulaan kiinnittää painoja kilomäärän saavuttamiseksi. Painorajalla halutaan saada eri-ikäiset ja kokoiset ratsastajat samalle viivalle kilpailuissa. 

Pienestä harrastajamäärästä johtuen tunnelma matkaratsastuskisoissa on leppoisa ja ystävällinen. Reitillä kilpakumppanit juttelevat toistensa kanssa ja moikkaavat tullessaan toisiaan vastaan. Maailmalla laji on suurempi, ja esimerkiksi arabimaissa kilpailuissa liikkuvat miljoonan dollarin palkintorahat. Näissä kilpailuissa törmää myös dopingiin, joka ei onneksi ole eksynyt Suomen kisoihin asti. 



Matkaratsastusta voi harjoittaa hevosella kuin hevosella, mutta arabianhevonen on lajissa dominoiva rotu. Tuhansia vuosia jalostettu, kuuma ja herkkä arabi on kevyen rakenteensa ja matkaavoittavan askeleensa takia lyömätön kestävyysurheilija. Hevoselta vaaditaan myös vahvaa menohalua ja hyvää sydäntä, maraton kun koettelee uskoa ja motivaatiota. 

Matkaratsastuksen 2012 Suomenmestari Nea Mickelsson sanoo, että kahdeksan tunnin matkalla ei ehdi kyllästyä, kun maisemat vaihtuvat jakuvasti. Maratonin aikana päässään myös ehtii käydä läpi kaikki mieleen juolahtavat asiat ja ajatukset. 

Kuvat: Jami Hellman

Asiasanat: 
Pe 16.05.2014 @ 11:51Laura

Kuraa ja kimalletta

Ilmat lämpenevät ja hevoset tiputtavat talvikarvaa. Sileä, ohut ja kiiltävä turkki alkaa paljastua loimien ohentuessa ja lopulta kadotessa. Kevään tulo tarkoittaa myös toista odotettua tapahtumaa, kisakausi alkaa. 

 
Kisoihin hevoset sekä varusteet kiillotetaan äärimmilleen. Hevostarvikeliikkeiden hyllyt notkuvat erilaisia hoitotuotteita. Mikä sitten on hyvä tuote?
 
Otimme testiin erilaisia karvankiillotus-suihkeita sekä satulasaippuoita. Laitoimme tuotteet tulikokeeseen ja kysyimme käyttäjien mielipidettä.
 

Cavalor Star Shine

"Hyvä tuote, suosittelen!" "Pitää jalkakarvat puhtaana, ei tarvitse pestä niin usein."




 

Juke on rodultaan Friisiläinen, eli iso musta hevonen, jolle on hyvin tyypillistä pitkä hulmuharja sekä hauskat jalkatupsut. Hoitaja osasikin kertoa, että erilaiset kiilto- ja selvityssuihkeet ovat ahkerassa käytössä!

Tuoksultaan suihke ei ollut liian voimakas, vaan hevonen näytti ja tuoksui puhtaalta. Erityisesti Isa kehui tuotteessa sitä, että se antaa kiillon ja selvittää jouhet kuitenkaan tahmaamatta.


 


STUBBEN Lederseife

"Tämän jo tiedänkin, jee!" "Mielestäni markkinoiden parhaimpia tuotteita"


 

 


 

Tämä tuote olikin Isalle jo tuttu. Nestemäiseen saippuaan ei tarvitse lisätä vettä, eli se on kätevä kisoissa. Saippua pesee ja kiillottaa, mutta antaa myös hyvän pidon satulan ja saappaan välille. Tämä ominaisuutta Isa kiitteli tunnin jälkeen!



 


 Effol Super-Star Shine

"Ihanan värinen!"

Effolin suihke sai kiitosta kiillosta ja erinomaisesta avusta hännän ja harjan selvittämiseen. Vaavi-hepan karva oli vielä seuraavanakin päivänä yhtä sileä ja kiiltävä. Heini piti myös tärkeänä suuttimen kestävyyttä, jonka hän oli huomannut jo aikaisemmin. Tämä on siis testattu ja hyväksi todettu jo entuudestaan!


 


 

Effax Leather-Cleaning Spray



"Ompa tämä pieni!"

Pieni ja näppärä satulasuihke on kätevä, nopea ja tehokas. Sen ei kuitenkaan tuonut satulaan sellaista kiiltoa, mitä satularasva olisi tuonut. Pullo oli pieni ja kun Heini oli putsannut satulan ja suitset oli pullo jo puoliksi tyhjä. Tämä saattaisikinolla hyvä ostos kisamatkoille. Ja onhan pullo tosi söpö!

EQUINE AMERICA Magic Sheen




 

Halla-tamman pörröinen vaalea harja ja paksu häntä ovat oivia testiin! Tiinan mielestä suihke on toimiva, muttei kovin riittoisa ja vaatii levittämistä harjalla. Suihke ei haise ja on näin miellyttävä käyttää. Vaikka tuotetta piti käyttää runsaasti, se oli tehokas ja teho kesti monta päivää! Siististä ja isosta pullosta on siis iloa pitkään.


 



Effax Leder-Creme-Seife

"Hauskan muotoinen, tämän voi laittaa roikkumaan!"





Satulasaippuan muoto herätti hilpeyttä. Tuubimaisesta pullosta puristettiin ainetta, jonka luvattiin sekä pesevän että hoitavan nahkaa. Tähänkään satulasaippuaan ei tarvittu vettä, eli tuote sopisi myös kisamatkoille. Sen lisäksi, että tuote todettiin erittäin toimivaksi jättämättä tahmeaa pintaa se tuoksui ihanalle!

 


 Pharmacare Silky Shine

"Söpö pullo!"



Pullon ulkonäkö on ihanan keväinen ja raikas sekä tuote tuoksui hyvältä. Tuote ei selvittänyt jouhia niin tehokkaasti kuin muut samanlaiset tuoteet ja onkin varmasti tarkoitettu käytettävän "viimeiseen silaukseen" puhtaaseen hevoseen. Tämän ominaisuuden puuttuessa tuote ei ole riittoisa. Hanna ei ostaisi tuotetta uudestaan, vaikka Nami tuoksuikin käsittelyn jälkeen hyvältä.

La 10.05.2014 @ 00:17Ronja

Tähtipari Sebbe ja Satu tekevät kaiken yhdessä

Esteratsastuksen tähtipari Sebastian Nummisen ja Satu Liukkosen elämä on pelkkiä hevosia. Eilen pari pokkasi voiton Nations Cupissa osana Suomen joukkuetta, ja suuntaa kisoihin taas seuraavana viikonloppuna. 

Sebastian ”Sebbe” (s. 1976) ja Satu (s. 1981) tutustuivat Barcelonassa - missäpä muuallakaan - kuin kilpailuissa. Molemmille ammattikilparatsastus on ollut ehdoton valinta uraksi, onhan hevoselämä tullut jo molempien perheiden kautta verenperintönä.

- Mitä muuta mä tekisin? Mä oon aina vaan ollut että heppoi, heppoi, heppoi!  

Satu nauraa. 


Nyt pari asuu Ruotsissa ja pyörittää kolmenkymmen hevosen esteratsastustallia. Satu päätyi Ruotsiin 10v. sitten työtarjouksen perusteella, ja Sebbe matkusti Sadun perässä vajaat neljä vuotta sitten. 




Hevosyrittäjän arki on raskas, maasta tai tasosta riippumatta. Satu kertoo parhaimmillaan ratsastavansa 15 hevosta päivässä. Talli pyörii pariskunnan ja kolmen tallityöntekijän hartiavoimin.  Ratsastus alkaa kahdeksalta aamulla ja loppuu illalla kun hommat saadaan pakettiin. Tiimistä tekee toimivan koko porukan kova työmoraali. Siltikin, 

- arjenpyörityksessä raskainta on juuri se arki,

Sebbe toteaa. 


Kaksikko elääkin kilpaurheilulle. Molemmat rakastavat kilpailuita ja reissussa olemista. Hevosrekka starttaa tallipihasta joka viikonloppu, usein kohti Keski-Eurooppaa tai Ruotsin kansallisia kisoja. Kisoissa mukana on Sebben ja Sadun lisäksi hoitaja tai kaksi. Usein myös hevosten omistajat haluavat olla mukana seuraamassa ja auttamassa. 



Tallissa on vain muiden omistamia hevosia, joilla kilpailemisesta Satu ja Sebbe saavat osan tienestistään. Pari omistaa osia muutamista tallin hevosista. Hyvät ja kehityskelpoiset pyritään pitämään, mielenkiinnottomat myymään heti. Tällä hetkellä tallissa on monta laadukasta nuorta, jotka pitää saada ulos hyppäämään siinä missä vanhat konkaritkin. Aikataulutus tuo työhön oman haasteensa. 



Nuorten hevosten koulutus ja niiden kehityksen seuraaminen ovat molemmille tärkeitä motivaattoreita.

- Luokalla ei ole niin väliä, jos näkee itse rakentamansa hevosen pärjäävän kilpailuissa, 

Satu sanoo. Sebbe lisää haluavansa urallaan silti voittaa jotain isoa, mestaruusmitalin tai World Cupin. 


Parisuhteen kannalta yhteisestä työstä on paljon hyötyä. Toinen kilpaurheilija ymmärtää toisen menemisiä hyvin ja tavoitteet ovat yhteisiä. Epäonnistumisen hetkellä ymmärrys on suuri toisen puolesta, koska toinen urheilija tietää miten rankalta pettymys tuntuu.  Itse kilpailutilanteissa toinen voi taas katsoa edeltäviä ratoja toisen verrytellessä, ja antaa viime hetken ohjeet ennen radalle menoa.

- Mä tarvitsen välillä vähän kannustusta. Neuvonanto toimii hyvin kun toinen tuntee hevoset joilla ratsastaa ja toisen ratsastustyylin,

Satu summaa ja Sebbe jatkaa hymyillen:

- Vaikka mä vaan välillä vedän pipon syvemmälle päähän neuvojen kohdalla. 




Sebbe sanoo seuraavansa aina omaa suunnitelmaansa ja kysyy neuvoja jos niitä tarvitsee. Kahdesta huippuratsastajasta samassa tallissa on kuitenkin selkeät etunsa, kun hevosia on mahdollista vaihtaa päittäin.

- Sillä tavalla hevoset saa reilun mahdollisuuden kahden eri ratsastajan kanssa. Kaikki ratsastajat kun ei sovi kaikille hevosille, eikä kaikki hevoset kaikille ratsastajille. Se on reilua omistajillekin,

Satu pohtii.



Parin erimielisyydetkin liittyvät aina hevosiin. Mitään perustavanlaatuista kiistakapulaa ei ole, vaan kyse on aina pienistä asioista esimerkiksi hevosen ratsastuksessa. Pinna ei kiristy edes pitkillä kisamatkoilla, joissa istutaan tuntitolkulla rekan pienessä ohjaamokopissa. Sebbe lisää nauraen, että hermojen avuksi puhelimessa on erilaisia pelejä ajanviettoon. 


Tulevaisuudessa tallin hevoslukumäärä ei ole nousemassa, mutta lisää laatua hevosiin toki aina toivotaan. Kauden tavoitteet ovat Nations Cupissa ja Sadulla MM-kilpailuissa. Kysyttäessä josko perheeseen olisi tulossa lisää ratsastajia, Sebbe hymyilee ja sanoo katsovansa miten Bob -koiran taidot tässä kehittyvät. Jackrusseli kulkee mukana kaikilla kisamatkoilla ja tekee välillä lenkkejä isäntänsä kanssa satulan etukaarella istuen. Satu jatkaa ja sanoo, että haluaa tällä hetkellä vain ratsastaa, tallissa kun on niin monta kivaa hevosta.

 - Ja mä en kestäisi sitä puolen vuoden isyyslomaa!

Sebbe, vannoutunut kilparatsastaja, naurahtaa ja katsoo lämpimästi avovaimoaan. 




Kuvat: Emmi Kähkönen

Ti 06.05.2014 @ 14:44Penina Peltonen

Shettiksestä on moneksi

Ne ovat pieniä, pörröisiä ja itsepäisiä. Ne tietävät olevansa täydellisiä. Ne ovat shetlanninponeja.

Jokaiselta tallilta löytyy ainakin jossain vaiheessa sen toimintakaarta yksi tai useampi shetlanninponi. Miltei kaikki ratsastajat aloittavat harrastuksensa ratsastuskoulun shettiksellä. Useampi ison tason kilparatsastajakin on aloittanut uransa näiden valloittavien persoonien avulla. Mutta minkälainen kilpaponi on shettis?



 

Shettiksen historia ja luonne

Rotu on kotoisin Iso-Britanniasta, Shetlannin saarilta. Sen käyttötarkoitus on alunperin ollut hiili- ja turvekuormien vetojuhtana. Pienen kokonsa ja sitkeän luonteensa vuoksi se oli oiva ahtailla kaivoskäytävillä, painavien lastien edessä. Myöhemmin rodusta on muotoutunut suosittu lasten ja aikuistenkin harrasteponi.

Luonteikas poni on nopea oppimaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Ne ovat yleensä helppoja kouluttaa ratsuksi, mutta jossain vaiheessa voi työmotivaation kanssa tulla ongelmia. Shetlanninponi useimmiten tekee ”mitä haluaa”. Silti taitavan koulutuksen ja osaavan ratsastajan kera voi saada kovan sarjan kilparatsun. Napakan luonteensa ansiosta ne ovat kilpailuhenkisiä, yrittävät tosissaan, ovat rohkeita ja sopivalla huumorintajulla varustettuja. Kuten pikkukoirat, shettikset eivät tiedosta omaa kokoaan, vaan ne kykenevät miltei samoihin asioihin kuin isommatkin. Ne hyppäävät suuria esteitä verrattuna säkäkorkeuteensa, tekevät pohkeenväistöt, taivutukset ja jopa laukanvaihdot!

 

Monipuolinen persoona

Kilpailupaikoilla shetlanninponi kerää huomion. Söpöydestään huolimatta se on kuitenkin varteenotettava vastus, etenkin pienemmissä esteluokissa. Rehellinen pikkuponi tekee kaikkensa radalla, mikäli ei keksi omia kolttosiaan. Tätä parempaa rotua ei lasten kilpailuharjoitteluun ole! Se saattaa verryttelyssä olla tahmea tai esittää pukkirodeota, mutta radalla keskittyykin täysin työhönsä ja yllättää yleisön. Jopa oma oppilaani putosi pukittavalta shettikseltä juuri ennen lähtölinjaa, mutta ehti kiivetä takaisin kyytiin hypäten silti puhtaan radan ja sijoittuen toiseksi! Pienen kokonsa ansiosta se on nopea ja kääntyy vaikka kolikon päällä, jättäen näin isommat hevoset taakseen.



 

Shetlanninponeissa on yksi suuri miinus, jolle ei valitettavasti voida mitään. Ne nimittäin jäävät nopeasti ratsastajalleen pieneksi. Shettiksille on vaikea löytää sopivan kokoisia ja taitavia ratsastajia, sillä monet ponit eivät käy aivan pienten lasten ratsuiksi. Hyvä poni menestyy jokaisella kisakaudella, vaikka ratsastaja vaihtuisikin. Kaikeksi onneksi shettikset ovat monipuolisia käyttöponeja. Kun ratsastaja ei pysty enää ponillaan ratsastamaan on onneksi muitakin harrastus- ja kilpailumuotoja. Näihin kuuluvat valjakkoajo, ohjasajo, driving class, agility sekä näyttelytoiminta – puhumattakaan raviponitoiminnasta, joka taas on oma maailmansa. Ohjasajossa ponin kanssa mennään kouluratsastusta muistuttava ohjelma, jonka tuomarit arvostelevat. Helpommassa luokassa on lähinnä siirtymisiä, vaikeassa pohkeenväistöt ja laukat. Valjakkoajossa löytyy jopa kansallisella tasolla kilpailevia shettiksiä. Koulukokeessa ne osaavat ottaa rennosti ja mennä mahdollisimman tarkasti, mutta maratonilla on lupaa antaa mennä!



 

Valmentautuminen ja kilpaileminen

Shettiksen kanssa pystyy valmentautumaan tavoitteellisesti. Ihanne olisi, että pikkuponeille järjestettäisiin omia ryhmiä, jotta tehtävät ja estekorkeudet pysyisivät niille sopivina. Nämä ratsukot ovat periksiantamattomia ja omapäisiä, mutta suoriutuvat silti vaadituista harjoituksista kunnialla. Omassa valmentajan työssäni olen useamman vuoden keskittynyt shettisratsukoihin ja ne ovat kyllä kiitollisimpia opettaa. Ponien kanssa voi sujuvasti käydä kilpailuissa, harvemmin on lastausongelmia tai kilpailupaikalla käyttäytymisessä valitettavaa. Aikuisilla on kuitenkin aina vastuu pikkuratsukoista harjoituksissa ja kilpailuissa, lasta ei saa jättää shettiksenkään kanssa yksin.

Kaikenkaikkiaan shetlanninponi vaatii arvostusta kilparatsastuksen parissa. Se on koostaan huolimatta pieni, suuri hevonen, joka tekee täysillä suorituksensa – jos motivaatio on sillä hetkellä kohdallaan. Kokonsa ja luonteensa puolesta se on erinomainen kumppani lapsille kilpailemisen aloittamiseen ja aikuisiälläkin toimiva tapaus monipuolisuutensa ansiosta. Shettistä ei tarvitse myydä ratsastajan kasvettua isoksi, sen kanssa voi jatkaa muilla tavoin harrastamista. Yksi poni riittää valloittamaan sydämen loppuelämäksi!

 

Kuvat: Aili Saraja

Penina Peltonen on nuori hevosalan yrittäjä, joka tasapainoilee oman kilpauransa ja valmennettaviensa välillä. Ylä- ja alamäistä hevosten kanssa voi lukea Peninan omasta blogista: http://pennien.blogspot.fi/

Ti 06.05.2014 @ 13:00Julia Korhonen

Poniagility sopii kaikille

Hevosharrastusta on monenlaista. Yksi uusimmista on poniagility, joka on levinnyt hiljalleen ympäri Suomea ja luonut uusia harrastus- ja kilpailuryhmiä lajista innostuneille.


 


Poniagilityn tarkoituksena on suorittaa ohjaajan ja ponin yhteistyönä mahdollisimman sujuvasti ja turvallisesti erilaisia tehtäväratoja. Tehtäväradat sisältävät yksittäisiä estetehtäviä, jotka tulee suorittaa sovitulla tavalla. Esteitä voivat olla mm. kartioiden pujottelu, pienen esteen hyppääminen ja pressun ylittäminen.

Suomen Shetlanninponiyhdistys ry:n käyttöluokkavastaava Lia Merimaan mukaan laji on sopiva urheilumuoto jokaiselle. Laji mahdollistaa erikokoisten parivaljakoiden yhteistyön hevosen kapasiteettiin tai aikaisempaan urheilutaustaan puuttumatta.

- Hevosen ei tarvitse olla kilpahevonen, tähän lajiin soveltuvat aivan mainiosti myös harrastehevoset ja -ponit.  Ohjaajaksi voi myös ryhtyä aivan kuka tahansa, sillä poniagilityssä kilpaillaan sujuvalla yhteistyöllä eikä urheilullisuudella, kertoo Merimaa.

Suomen shetlanninponiyhdistys on levittänyt agilityn tietoisuutta erilaisilla kursseilla ja kilpailuilla. Merimaa sanoo kaikkien olevan tervetulleita kursseille ja kilpailuihin - kaikki ovat tervetulleita aloittamaan.

Agilitykilpailuita järjestetään tällä hetkellä pääsääntöisesti näyttelyiden ohessa käyttöluokissa. Käyttöluokat eivät rajaa mitään rotua näyttelykilpailuiden ohesta pois, mutta Merimaan mukaan radat on suunniteltu shetlanninponin kokoisille, joten kauhean isolla ponilla ei näihin kilpailuihin kannata osallistua.

Pohjanmaan alajaoston aktiivinen toiminta on mahdollistanut alueella poniagilitycupin järjestämisen jo muutaman vuoden ajan. Yhdistyksellä on muutaman vuoden sisään suunnitteilla agilitycup myös Etelä-Suomen alueelle, mikäli lajin harrastajia löytyy tarpeeksi.


 


Helposti alkuun

Poniagilityn aloittaminen kotona on helppoa. Tavallisista esineistä voidaan luoda turvallisesti ja esteettömästi erilaisia esteitä, joilla voidaan aluksi harjoitella tehtäviä yksittäin ja lopuksi pienenä tehtäväratana. Tärkeintä lajissa on hyvän yhteishengen luominen parivaljakon välillä ja hauskanpito, ponin tulee tehdä tehtävät omasta halustansa.

Tehtävien sujuessa kotona voi aloittaa oman innostuksensa mukaan myös kilpailemisen agilityluokissa. Kilpailuluokissa tarkoituksena on suorittaa rata mahdollisimman nopeasti ja sujuvasti, ilman virhesekunteja.  Rataa valvova tuomari kiinnittää huomiota ponin kohteluun ja radan turvallisuuteen. Näiden laiminlyömisestä tuomari voi määrätä lisävirhesekunteja. Kilpailun voittaja on pienimmän ajan saanut parivaljakko. Lisäksi tuomari voi palkita hyvin toimivia pareja fair play -palkinnoilla.


 


Luottamus poniin innostaa

Uudenkylän PoniUrheilijoita edustava Roosa Kuisma kilpailee tallin käytössä olevilla shetlanninponeilla käyttöluokissa, myös agilityssä. Roosa aloitti aluksi muissa shetlanninponeille tarkoitetuissa käyttöluokissa, mutta innostui pian myös agilitystä.


 

- Parhainta agilityssä ovat ponin välille syntynyt luottamus ja vauhdin hurma kilpailuissa, Roosa Kuisma kertoo.

Agility on hyvä lisä muihin urheilulajeihin, sillä se tuo mukavaa vaihtelua liikkumiseen niin ponille kuin ohjaajallekin. Lisäksi agility kasvattaa rohkeutta ja yhteistyötä ohjaajan ja ponin välillä, jota taas voidaan hyödyntää muissa lajeissa.


 

 

-  Agilityn aloittaminen oli helppoa. Ponit ovat tallilla tottuneet kaikenlaisiin tilanteisiin, joten erilaisten estetehtävien kouluttaminen ei ollut vaikeaa. Vaikeimpia temppuja oli etujalkojen laittamien renkaan väliin ja hulavanteen saaminen ponin läpi.

Tulevina kausina Roosa aikoo jatkaa agilityluokissa muiden käyttöluokkakilpailujen ohessa ja mahdollisesti osallistuvansa pidemmällä tähtäimellä agilitycupiin, jos sellainen lähialueella järjestetään.


 



teksti ja kuvat Julia Korhonen

Julia Korhonen kilpailee ja valmentautuu hevosellaan Othman tavoitteellisesti esteratsastuksessa. Parikymppinen lahtelaistyttö toimii tuuraajana ratsastustuntien pitäjänä ja vapaa-aikansa käyttää oppien lisää hevosista ja hevosurheilulajeista.

Ma 05.05.2014 @ 13:46Anna Mennola

Ystäväni suomenhevonen

Sillä oli paksu pörröinen valkoinen harja, lempeät tummat silmät ja suuret kaviot. Sen nimi oli Sopu. Siellä se seisoi liekanarussaan syömässä heinää mummolamme naapurissa ja minä kävelin joka päivä sitä katsomaan. Ensin ihailin vain kauempaa pellon reunasta, mutta huomattuani hevosen kiltiksi uskaltauduin taputtamaan kiiltävää punaruskeaa kaulaa ja silittämään pehmeää turpaa. Eräänä päivänä sitten hyväntuulinen isäntämies nosti minut hevosen leveään lämpimään selkään ja antoi ohjat käsiini.

Siitä alkoi rakkaus suomenhevosiin.


 


 

Sopun jälkeen laitumelle ei enää tullut uutta suomenhevosta ja naapuritaloistakin ne katosivat yksi kerrallaan. Työhevosten aika oli ohi. Mutta onneksi suomenhevoset eivät kadonneet kokonaan vaan niille oli uusia töitä harrastuskavereina: ratsuina tai ravihevosina. Minäkin löysin uusia hoitohevosia, ja sitten koitti se tammikuun päivä kun seisoin tallin pihalla katsomassa miten kuljetusvaunusta talutettiin ketunpunainen, talvikarvassaan pörröinen, vähän vauhko ja säikähtänyt suomenhevosvarsa. Mustalaismies tyrkkäsi riimunnarun käteeni ja minä talutin varsan tallin ovesta sisään yrittäen ymmärtää, että vihdoinkin se oli toteutunut, siihenastisen elämäni suurin unelma. Ikioma suomenhevonen!

Muutamaa vuotta myöhemmin seisoin karsinan ovella katsoen omaa punarautiasta suomenhevostammaanii, silloin jo aikuiseksi kasvanutta, ja sen vieressä oljilla makaavaa vielä märkää, vastasyntynyttä liinaharjaista, tähtiotsaista varsaa. Minun ensimmäisen hevoseni ensimmäistä varsaa, omaa kasvattiani.


 


 

Suomenhevoset ovat tarjonneet vuosien mittaan niin monia unohtumattomia hetkiä, että kaikkia ei voi tässä edes luetella. Omien hevosteni lisäksi olen vuosien mittaan istunut monen muunkin suomenhevosen selässä tai kärryillä. Olen harjannut monta kiiltävää kylkeä ja leveää kaulaa, selvittänyt monta takkuista harjaa, nostanut monta vankkaa jalkaa ja puhdistanut ja kengittänyt monta vahvaa kaviota. Olen taluttanut hevosia tarhaan, talliin, laitumelle ja kuljetusautoon. Välillä riimunnarussa on tallustellut tasainen tamma, välillä siinä on tepsutellut virkeä orivarsa. Jokainen niistä on jättänyt muiston mieleen ja kasvattanut ihailuani ja rakkauttani tätä ainutlaatuista hevosrotua kohtaan.


Aito ja oikea

Suomenhevonen on Suomen ainoa alkuperäinen hevosrotu. Sitä on jalostettu puhtaana rotuna jo yli sadan vuoden ajan, mutta se on ollut olemassa sitä ennen jo satojen tai jopa tuhansien vuosien ajan. Se on kasvanut ja kehittynyt yhdessä meidän suomalaisten ihmisten kanssa menneisyydestä nykyaikaan. Ehkä se siksi tuntuukin niin omalta. Olemme ikään kuin samaa sukupolvien jatkumoa, me suomalaiset ihmiset ja suomenhevoset. Tunnen suurta ylpeyttä ja onnea siitä, että saan olla jatkamassa hevossukupolvien ketjua ja säilyttämässä jotain kallisarvoista ja ainutlaatuista. Jotain sellaista, mitä ei ole missään muualla maailmassa ja mitä ei voi mistään muualta tuoda. Ehkä joskus liiankin helposti ihaillaan jotain joka on tuotu muualta ja on siksi olevinaan hienompaa – eikä nähdä sen arvoa, joka on jo tässä lähellämme silmiemme edessä. Onneksi on niitä, jotka näkevät sen ja haluavat säilyttää kansallisaarteemme myös tuleville sukupolville. Suomenhevosissa ikään kuin elää edelleen se mennyt maailma, jota ei enää näe muualla kuin vanhoissa valokuvissa ja filmeissä. Suomenhevonen herättää voimakkaita tunteita monissa sellaisissakin ihmisissä, jotka eivät muuten ole hevosihimisiä. Monella vanhalla ihmisellä on muistoja siltä ajalta kun hevoset vielä olivat tärkeä osa jokapäiväistä elämää, perheenjäseniä ja työkavereita niin heinäpellolla, tukkimetsässä kuin sotatantereillakin.


 


 

Mutkaton ja monipuolinen

Suomenhevosta jalostetaan nykyisin neljälle eri jalostussuunnalle: ravuriksi, ratsuksi, työhevoseksi ja pienhevoseksi. Samakin yksilö voi valmentautua ja kilpaillakin yhtä aikaa useammassa eri lajissa ja tulla kantakirjatuksi useammalle eri jalostussuunnalle.  Suomenhevosessa on kuin monta hevosta yhden hevosen nahoissa. Moni suomenhevonen taipuu melkein mihin vain mitä omistaja siltä keksii pyytää. Periaatteessa yksi hevosyksilö voi kilpailla raveissa, ratsastuskilpailuissa ja vaikkapa valjakkoajossa, toimia työhevosena ja vaellusratsuna, vetää hääparia kieseissä, toimia lasten talutusratsuna ja vaikkapa esiintyä kesäteatterissa. On tuskin kovin montaa muuta hevosrotua, jossa yksi hevosyksilö pystyisi kaikkeen tähän. Usein onkin enemmän ihmisten taidoista ja viitseliäisyydestä kiinni kuin hevosen kapasiteetista, mihin kaikkeen suomenhevosen kanssa voi yltää.

Raviradoilla lämminveriset ovat vallanneet yhä enemmän alaa ja suomenhevoset ovat jääneet vähemmistöksi. Kuitenkin edelleen lähes jokaisessa ravitapahtumassa juoksevat myös suomenhevoset.  Kuninkuusravit on vuodesta toiseen suurin ravitapahtuma, vuoden kohokohta. Samanlaista tunnelmaa ei löydä mistään muualta, sen tietää se 50 000 hengen joukko joka saapuu joka kesä todistamaan valtakunnan parhaiden suomenhevosravureiden taistelua ravikuninkaan ja kuningattaren titteleistä. Kuninkuusraviyleisön joukossa on ihmisiä, jotka ovat käyneet jo monet kymmenet peräkkäiset kuninkuusravit.  Kylmät väreet kulkevat selkää pitkin kun valtava yleisömeri nousee kannustamaan suosikkejaan päätösmatkan loppusuoralla. Varmaan jokaisen suomenhevosravurin suuri haave olisi joskus olla mukana kuninkuusraveissa oman hevosen kanssa.

Viime aikoina suomenhevosen suurin nousu sekä määrän että laadun osalta on kuitenkin tapahtunut ratsupuolella.  Suomenhevosten jalostus on edennyt ja tuottanut lisää hienoja ratsukäyttöön sopivia yksilöitä ja varmaan myös ratsujen kouluttajien ja ratsastajien taidot ovat parantuneet niin, että hevosista saadaan irti yhä upeampia suorituksia.

Työhevoset pääsivät välillä katoamaan Suomesta lähes kokonaan traktoreiden tultua niiden tilalle. Mutta onneksi perin viimeisen vuosikymmenen aikana myös työhevoset ovat tehneet pikku hiljaa paluuta ja jälleen voi nähdä suomenhevosia niin palto- kuin metsätöissäkin ja työhevosille järjestetään omia kilpailujaan. Työhevosten varusteita on alettu jälleen valmistaa ja työhevoskurssit ovat niin suosittuja, että niihin joutuu usein jonottamaan.


 


 

Vai sittenkin juntti?

Onko suomenhevosissa sitten mitään huonoja puolia? Moni sanoo, että suomenhevoset ovat  itsepäisiä ja  junttimaisia. Että ne ovat jäykkiä ja kovasuisia ajaa, raskaita ja etupainoisia ratsastaa.  Suomenhevosten tehtävä oli vuosisatojen ajan toimia vetohevosena raskaissakin olosuhteissa. Hevoset olivat vielä vuosisadan alussa paljon pienikokoisempia kuin nyt, ja tavallisessa maalaistalossa ei ollut varaa pitää montia hevosia. Usein yksi hevonen joutui tekemään kaikki talon työt. Kyllä siinä on tarvittu itsepäistä ja periksiantamatonta luonnetta, että pelto on saatu kynnettyä tai raskas tukkikuorma tuotua metsästä. 

Ehkä suomenhevosen markkinoinnissakin on menty joskus vähän metsään. Koska suomenhevonen on niin läheinen ja tavallinen, sitä on ehkä markkinoitu liiankin helppona hevosena, joka sopii kaikille vauvasta vaariin. Kyllä se sopiikin – mutta vain kunnolla koulutettuna. Suomenhevosella on tasaisemmat askellajit ja hitaammat reaktiot kuin jalommilla lämminverisillä, mutta toimiakseen parhaalla mahdollisella tavalla yhteistyössä ihmisen kanssa se tarvitsee huolellisen koulutuksen ja asiansa osaavan käsittelijän. Oikein koulutettuna suomenhevonen tekee kaikkensa omistajan  puolesta, mutta päinvastaisessa tilanteessa se kyllä pistää hanttiin samalla sisulla ja voimalla, jolla se tukkimetsässä painautui länkiä vasten saadakseen raskaan kuorman liikkeelle. Suomenhevosten luonne taitaa monella tavalla muistuttaa meidän suomalaisten ihmisten luonnetta. Ehkä se siksi tuntuukin niin omalta ja tutulta!

Moni sanoo myös, että suomenhevoset ovat keskinkertaisuuksia. Ne ovat melko hyviä monessa asiassa, mutta eivät parhaita missään. Se pitää kyllä paikkansa. Jos haluaa maailman nopeimman ravihevosen, taitavimman kouluratsun tai puolentoista metrin esteitä ylittävän hyppääjän, silloin suomenhevonen ei ole oikea valinta. Suomenhevonen on oikea rotu, jos haluaa monipuolisen harrastuskaverin ja uskollisen ystävän. Sellaisen, jonka kanssa voi harrastaa melkein mitä vain, sellaisen, joka vaatii paljon mutta antaa myös paljon. Sellaisen, joka on kaunis katsella mutta helppo hoitaa, kestävä, terve ja pitkäikäinen, kulkee varmasti maastossa, ei säiky turhia, tulee toimeen vähällä rehulla ja tarkenee ulkona lähes säässä kuin säässä ilman jatkuvaa loimittamista. Sellaisen, sellaisen, jonka silmissä asuu samaan aikaan villi kesyttömyys, mutta myös nöyryys, viisaus ja rauhallisuus. Sellaisen, joka saa hymyn tuntemattoman huulille ja tuhannet muistot ja tarinat heräämään eloon.


 


 

Minun hevoseni

Usein kuulee ihmisten huolestuneina epäilevän, että suomenhevoset ovat kokonaan kuolemassa sukupuuttoon. Itse en osaa pelätä sitä. Suomenhevosten määrä on vähentynyt huippuvuosista, mutta itse uskon silti rodun valoisaan tulevaisuuteen. Enimmillään suomenhevosten määrä oli 1950-luvulla, jolloin niitä oli noin 400 000. Tällaisiin lukuihin ei varmasti koskaan enää päästä, sillä hevosia ei enää välttämättä tarvita sen enempää maataloustöihin, kulkuvälineeksi kuin armeijan käyttöönkään. Kansainvälistymisen myötä hevosia on entistä helpompaa hankkia mistä maailman kolkasta tahansa ja vaihtoehtoja on olemassa aina vain enemmän. On olemassa nopeampia ravureita, taitavampia kouluratsuja, lahjakkaampia hyppääjiä ja jalompia näyttelyhevosia. Juuri nyt lama-aika koettelee myös hevoskasvatusta ja myös suomenhevosta ja varsoja syntyy vähemmän kuin moneen vuosikymmeneen. Silti uskon, että niin kauan kuin on meitä suomalaisia ihmisiä, on myös sellaisia ihmisiä kuin minä, sellaisia jotka näkevät suomenhevosen ainutlaatuisuuden kaikkien muiden hevosten joukossa.

Tätä kirjoittaessani näen samalla ikkunastani pihallani käyskentelevän kuuden suomenhevosen lauman. Minun hevoseni ovat ainakin osoittaneet todeksi lupauksen suomenhevosten terveydestä ja pitkäikäisyydestä. Hevosteni joukossa on edelleen myös se ihka ensimmäinen hevonen, punarautias tamma, ja sen liinaharjainen varsa, joiden kanssa on maailmaa katseltu yhdessä jo parikymmentä vuotta.

Joskus itsekin mietin, mistä tämä kaikki hulluus oikein tulee. Mikä saa minut rakastamaan niin paljon näitä eläimiä, joita ei enää välttämättä mihinkään tarvittaisi. Rakastamaan niin paljon, että haluan viettää joka ikinen päivä tuntikausia aikaa niiden seurassa ja laittaa suuren osan rahoistani niiden hyvinvointiin ja kantaa kaiken vastuun, huolen ja murheen jota hevosten omistaminen tuo mukanaan. Ei siihen vain tarvita sen suurempaa vastausta kuin se jonka saan joka kerta kun menen omien suomenhevosteni luo talliin tai laitumelle. Kun kuulen niiden hörähdyksen ja näen paksun otsatukan alta vilkkuvien lempeiden silmien katseen, samanlaisen kuin Sopun silmissä yli kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin tiedän, että me tulemme aina kuulumaan yhteen, suomenhevoset ja minä.


 




Kuvat Anna Mennolan kotiarkistosta - kiitokset kaikille kuvaajille!


Anna Mennolan hevosharrastus alkoi 1980-luvulla Hubertusseuran ratsastustallilla Lappeenrannassa. Nykyisin kiinnostus on enemmän ravipuolella. Omassa kotipihassa Savitaipaleella asuu kuusi suomenhevosta, ikäjakaumaltaan 1-24-vuotiaita.

Lisää Annan kotitallin kuulumisia voit lukea http://annantalli.blogspot.fi.



Su 04.05.2014 @ 20:40Ystäväni hevonen

Yksi hyppy muutti kaiken

Kolme vuotta sitten Petran ja Zidannen maastoestetreenit saivat ei toivotun lopun, kun ratsukko meni ympäri esteellä. Petra jäi epäonnistuneen hypyn seurauksena hevosen alle ja loukkaantui vakavasti. Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen ratsukko harjoittelee taas tavoitteellisesti, mutta suuremmat maastoesteet ovat saaneet jäädä. 
 

On ihan tavallinen heinäkuun viikonloppu vuonna 2011. Viikko ennen Niinisalon kenttäkisoja Petra ja Zidanne hiovat viime hetken hyppyjä Keravan maastoradalla. Takana on jo monta rutiinihyppyä. Valmentajan valvovan silmän alla ratsukko lähestyy toripöytää, joka on ylitetty ongelmitta useasti.

Juuri ennen estettä hevonen ottaa vielä yhden töpöaskeleen. Yhden askeleen liikaa. Zidanne jää etujaloista kiinni esteeseen, Petra lentää maahan esteen toiselle puolelle ja hevonen rysähtää Petran päälle.

Sen jälkeen Petran ensimmäiset muistikuvat ovat ensiapuasemalta. Vakavasti loukkaantunut Petra kysyy ensimmäisenä: "Miten Zidanne voi?" 

Zidanne selvisi onnettomuudesta vain naarmuilla. Petran vammat olivat puolestaan vakavat.

"Zidanne hätääntyi tilanteesta niin, että se jäi hetkeksi piehtaroimaan päälleni, kun se ei tiennyt mihin suuntaan kääntyä. Sen seurauksena minulla murtui tosi paljon kylkiluita, selkänikamiin tuli murtumia ja keuhkoihin tuli ruhjeita. Lisäksi solisluuni meni ihan mäsäksi ja kaulavaltimoihini tuli repeämät."

Kaulavaltimoiden repeämisen vuoksi Petra jouduttiin laittamaan koomaan muutamaksi päiväksi, jotta paine kehossa tasaantui. 
 


Herättyään sairaalassa Petra ei edes ymmärtänyt, kuinka pahasti oli käynyt. 
"Kaikki sanoivat, että mieti miten huonosti olisi voinut käydä. En halunnut kuitenkaan ajatella pahinta vaan mietin, että luojan kiitos kenttäratsastuksessa on hyvät turvavarusteet."

Jo sairaalassa Petran mielessä oli vain yksi asia: hevosen selkään on päästävä takaisin niin nopeasti kuin mahdollista.

"Se, että halusin heti takaisin hevosen selkään, kertoi mielestäni siitä, että en ollut traumatisoitunut onnettomuudesta kovinkaan pahasti."

Jo kuukauden päästä onnettomuudesta, vastoin kaikkia lääkärin ohjeita, Petra nousi takaisin satulaan.

"Ensimmäisellä kerralla olin selässä viisi minuuttia ja Zidannesta pidettiin koko ajan kiinni. Sille hymylle ei näkynyt loppua, kun pääsin takaisin hevosen selkään."
 

 
Parantuminen vei kuitenkin paljon enemmän aikaa. Sairasloma töistä kesti puoli vuotta.

"Onnettomuus on jättänyt sen verran jälkiä, että selkäni on vähän jäykkä ja ratsastaessa toiseen kierrokseen on vaikea käyttää toista jalkaa. Kaulavaltimoiden repeämän vuoksi kävin seurannassa 1,5 vuotta. En voi tulla raskaaksi moneen vuoteen, koska kaulavaltimoiden vaurioit eivät kestäisi siitä aiheutuvaa painetta. Myöskään mitään suuria pään retkahduksia ei saisi enää tulla."

Ensimmäisen kerran Petra hyppäsi rataesteitä yli vuoden jälkeen onnettomuudesta. Ensimmäisiin kenttäkisoihin Petra osallistui vasta viime kesänä.

"Äiti sanoi onnettomuuden jälkeen, että en saa mennä enää ikinä kenttää. Olen kuitenkin helppo suostuttelemaan", naurahtaa Petra. 

"Menimme muutaman tutustumisluokan viime kesänä ja ne menivät ongelmitta."
 


Sitten Petra yritti palata kentän helppoon luokkaan, jossa ratsukko oli kilpaillut aikaisemmin. 

"Tärisin pelosta, kun olin lähdössä kisoihin. Oma pää ei yksinkertaisesti kestänyt ajatusta helpon maastokokeesta. Loppujen lopuksi kiellätytin ulos rataesteillä."

Nyt Petra on ainakin toistaiseksi haudannut ajatuksen helposta luokasta. 

"Helppojen radoille en varmaan palaa, ainakaan Zidannen kanssa. Nyt keskityn kouluratsastukseen ja rataesteisiin. Mielenvirkistykseksi voidaan käydä joskus treenaamassa maastoesteitä."

"Keravalla en ole hypännyt onnettomuuden jälkeeen. Jos menisin joskus vielä saman esteen, jolla onnettomuus kävi, tekisin siitä päässäni varmaankin isomman kuin se oikeasti on."
 
 
Kenttäratsastuksen lopettaminen kokonaan ei ole missään vaiheessa kuitenkaan ollut vaihtoehto. 
 
"Se tunne, kun olet tehnyt virheettömän maastoradan on jotain niin upeaa, että en onnettomuudenkaan jälkeenkään voisi kuvitellakkaan luopuvani kenttäratsastuksesta kokonaan."



Su 27.04.2014 @ 20:42Ronja

Ruotsi ja ratsastusmuoti

Mitä ruotsalaiset edellä, sitä suomalaiset pian perässä. Merkkivarusteet, blingbling ja sininen väri hallitsivat poniratsastajien varustevalintoja Ruotsin Västervikissä.

 





 Vida Ramnebrink, 15v. 



"Vaatteet antavat vaikutelman ratsukosta. Ihmiset huomaavat sinut paremmin jos sinulla on hyvät vaatteet. Kypäräni on Charles Owenin, ja siinä on sametissa kimmeltävää glitteriä. Sininen takki sopii kypärääni. Takin merkki on Manfredi, josta on tulossa koko ajan suositumpi merkki. Minulla on myös musta ja tummanvihreä takki. Saappaat ovat Hööksistä, minulla on samanlaiset mustana. Muodissa on kuninkaansininen, ruskea ja satulamerkki Equipe." 




Ebba Eriksson, 17v. 


"Taivaansininen takki tehtiin minulle Sri Lankassa mittojen mukaan. Väri on erilainen, eikä kenelläkään muulla ei ole samaa väriä. Minulla on myös punainen, musta ja ruskea takki. Pidän aina kelloa kädessä, myös ratsastaessa. Mielestäni kisoissa on oltava hyvännäköinen." 


 


Tindra Eklund,  11v. 


"Minulla on Animon takki koska se on hyvännäköinen ja hyvää kangasta. Hevoselleni sopii sininen, ja tykkään siitä myös itse, joten siksi takki on sininen. Alex Bootsin saappaani ovat mustat, mutta niitä saa eri väreissä ja yksityiskohdilla. Jos tykkää glitteristä tai jostain muusta, saappaita voi muuttaa. Saan ideoita pukeutumiseeni idoleiltani, Rolf-Göran Bengtssonilta ja  Malin Baryardilta. Muodissa ovat sininen ja punainen, merkeistä Animo, Mountain Horse, Kingsland ja HV Polo."



Andre Brandt, 15v. 



"Muodissa on sininen väri ja saappaat. Mielestäni kypärä on hyvännäköinen, valitsin sen itse. Tykkään sinisestä, ja siksi takki on sen värinen. Saappaan värit taas sopivat hevoseen."






Maja Kippel, 14v. 
 

"Tykkään glitteristä ja blingblingistä. Ostin Samshieldin kypärääni liimattavia timantteja. Tykkään kypärän merkistä, ne ovat kivan näköisiä ja hyviä. Hevosellani oli ennen punaista, ja siksi minulla on edelleen tämä punainen takki. Kotona minulla on myös musta takki. Muodissa ovat Samshield, Kingsland ja Animo sekä punainen ja sininen. Roffe (Rolf-Göran Bentsson) on idolini. Tykkään hänen hevosistaan."  



Kuvat: Emmi Kähkönen

 

Su 27.04.2014 @ 19:42Ronja

Huippumatkan huipennus

Jo kulman takaa kuuluu, kuinka Muusa yskii ja köhii hevosen selässä. Ruotsinmatkan alussa puhjennut flunssa ei ole ottanut loppuakseen, ja koko reissun huipentavan kenttäkilpailun Muusa joutuu ratsastamaan puolikuntoisena.



Kalpean näköinen Muusa hymyilee varovasti aamuauringossa ja taputtaa Hopsia kaulalle. On aika aloittaa verryttely koulurataa varten. Kenttäkilpailut alkavat aina koulukokeella, joka ei ole tehtäviltään tänään ratsukolle erityisen vaativa.  Korkeita pisteitä ajatellen on kuitenkin tärkeää, että hevon on elastinen ja liikkuu hyvin radalla. Muusa hörppää välistä vettä ja ravaa isoja ympyröitä vielä aamu-unisen oloisen Hopsin kanssa. Ruotsinliput liehuvat taustalla, ja liitokavioiset hevoset leijuvat ohi vasemmalta ja oikealta. 

 - Mä vain toivon, että en unohda rataa,

Muusa sanoo ja katsahtaa kilpakumppaneitaan.

 




 Kisat soljuvat vaivattomasti eteenpäin, ja Muusalle annettu minuutintarkka lähtöaika pitää täsmälleen. Kello 9:07 tuomari viheltää pilliin ja suoritus alkaa.



Rata on tasainen, mutta hieman ponneton. Hops tekee kuuliaisesti määrätyt liikkeet, mutta Muusan väsymys näkyy myös hevosessa. Keskiravin lopussa kuuluu katsomoon asti, kuinka Muusa yskii limaa kurkustaan.


Prosentit ovat mukavat, yli 62%, mutta se ei vielä Ruotisissa riitä lähellekään kärkeä. 

Eteenpäin ja esteille


 

Estekoe on rakennettu siten, että kahden eri luokan ratsukoiden on mahdollista hypätä samalla radalla. Muusa hyppää päivän isointa luokkaa, P100:aa, jossa esteet ovat 100cm korkeita.

- Isomman luokan esteet on sijoitettu aina sisäkaarteeseen. Se lyhentää teitä ja vaikeuttaa rataa. Esteet tulevat todella nopeasti. On laukattava energistä laukkaa, että vauhti säilyy myös kaarteissa,

 Muusa sanoo ja katselee arvioiden rataa. Hän on Hopsin kanssa tottunut isompiinkin esteisiin, mutta se ei välttämättä estä puomien pudotusta. Muusa kertoo, että Hops jopa hyppää paremmin hieman massiivisempia esteitä. Pienillä sen keskittymiskyky ei tunnu riittävän vaan hypyistä tulee hieman laiskoja ja laakoja. 



Kenttäkisoissa koulu- ja estekokeen välissä ei aikaa kuluteta, vaan ratsukon tulee välittömästi vaihtaa varusteet ja siirtyä hyppäämään. Muutama verryttelyhyppy alle, ja radalle. Muusa kertaa reitin vielä kerran päässään, kun kuuluttaja jo sanoo

-Och nästa rider Muusa Enjala och Hops…



Alku on lupaava, mutta laukan terävyys kärsii puolivälissä matkaa. Sarjan a-osa tulee huolettomasti alas, samaten toinen pystyeste. Maalissa Muusa näyttää helpottuneelta: edessä on pieni lepohetki ennen maastorataa.  


Tukkeja tai ei, suunnitelma on oltava

Ruotsin P100-luokassa maastoesteet ovat maksimissaan 100cm, mutta tehtävien teknisyys lisää haastavuutta. Tällä kertaa Muusa sanoo maaston olevan poikkeuksellisen helppo: maastoesteet ovat pääosin tukkeja ja yksittäisiä esteitä. 

Heikko vointi ja paahtava aurinko lisäävät kuitenkin vaikeusastetta, ja suunnitelma ennen rataa on tehtävä huolellisesti. Muusa mittaa sarjaesteiden väliin jääviä metrejä ja yrittää arvioida suuren hevosensa askeleen pituutta.

 - Tämä väli on ahdas. Pitää saada hevonen nopeasti kiinni että mahdutaan.


Vihdoin maastoon!


 

Maastoverryttelyssä Muusa vaikuttaa jo voivan paremmin. Maastoesteiden kaipuu tuntuu toimivan paremmin kuin yksikään flunssalääke.  Hops oli tauolla nojaillut rennosti karsinan seinään, mutta aavalla nurmikolla se on silminnähden valpastunut.

Vaikka aiemmin Muusa sanoi rataa helpoksi, myöntää hän nyt hieman jännittävänsä. Rata huipentaa koko matkan: huomenna edessä on vain laivamatka kotiin. Ratsukot ampaisevat yksi toisensa jälkeen lähtöviivan yli, ja äkisti onkin jo Muusan vuoro siirtyä lähtökarsinaan.


 

Kuuluttaja rykäisee ja toivottaa suomalaisratsukon lämpimästi tervetulleeksi. Toimihenkilö tuijottaa kelloaan ja laskee:

 - Fem, fyra, tree, två, ett, rid! 


 


 Maalissa Muusa on yhtä hymyä. Esteet ylittyivät helposti, eikä Hops katsellut ainuttakaan estettä epäillen. Sujuva rata nosti ratsukon sijoitusta myös kokonaispisteissä.

 - Olen todella tyytyväinen. Suoritus oli tasainen ja varma.



 Ja eikös juuri sitä varmuutta tultu Ruotsista hakemaan? 


Kuvat: Emmi Kähkönen

Sivut

Ystäväni hevonen

Kerran ponityttö, aina ponityttö

Ronja 20v. Poninomistaja ja intohimoinen hevosharrastaja. Tervetuloa blogiini!
 

Ronja ja Mira

 
Areena

Jaksot Areenassa 

Facebook

 

Instagram

Seuraa blogia

Bloglovin

Blogiarkisto

2014

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2013

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu