Ti 01.07.2014 @ 19:00Ronja

Hippologi on hevosalan superammattilainen



Kati Ojala lähti lukion jälkeen Ruotsiin ratsastamaan. Skånelaisella estetallilla Katin korviin kantautui sattumalta tieto hippologi –koulutuksesta.

-       En edes tiennyt, että hevosia voisi opiskella niin laaja-alaisesti. 



Kati Ojala jäi opiskelujensa jälkeen Strömsholman kupeeseen ratsastuksenopettajaksi. Jutun kuvat on otettu Strömsholman hevoskeskuksen alueella. 

Hippologi –koulutus on yliopistotason hevoskoulutus, joka suoritetaan Flyigessä ja Strömsholmassa sijaitsevissa hevoskeskuksissa. Hippologi –ohjelmassa opiskelijat saavat ratsastuksenopettajan pätevyyden lisäksi kandin paperit. Teoriaa on etenkin ensimmäisenä vuotena paljon, ja se käsittää kaiken ruokinnasta, hevosen fysiikasta ja terveydenhoidosta jalostukseen, tallin rakennukseen ja yrittäjyyteen.

Strömsholman tavoitteena on, että valmistuvat hippologit ovat hevosenpidon moniosaajia, joista voi tulla niin opettajia, yrittäjiä kuin ratsastajia. Suomessa ei ole mahdollista opiskella hevosalaa  Strömsholman tarjoamalla yliopistotasolla. 


Strömsholman alueella on kuusi maneesia, joista puolet on lämmitettyjä. Vanhin maneesi on peräisin 1800-luvulta. 
 

Katille koulutus kuulosti hyvältä, koska hän ei halunnut valmistua ainoastaan ratsastuksenopettajaksi.

 - Alkuun en kyllä aivan tiennyt mihin olin ryhtymässä. Onneksi olin työskennellyt alalla, joten tiesin minkälaista  hevosarki voi olla. 


Kirkkomainen maneesi on äänestetty maailman kauneimmaksi. Nykyään maneesi on pääasiassa ratsastuslukion käytössä. 




Alueella on kuusi tallia ja yli 300 hevosta. 

Ensimmäisenä oppivuotena kaikki opiskelijat sisäänratsastavat yhden nuoren hevosen, kun toisena vuotena ratsastettavana on jo este-, koulu- ja nuori hevonen. Loppukokeessa jokaisen tulee suoriutua Vaativa B –tason koulukokeesta ja 130 cm esteistä.

 Kolmen vuoden opiskelun jälkeen valmistutaan kandiksi, jonka jälkeen opiskelua on mahdollista jatkaa täysin teoreettisella puolella maisteriksi. Maisteritason koulutuksessa puhutaan jo eläintieteestä, mutta myös esimerkiksi opetukseen erikoistuminen on mahdollista.

 Kati kertoo, että hänen luokaltaan kaikki valmistuneet löysivät heti töitä. Hippologian papereita arvostetaan erityisesti ratsastuksenopettajan töissä, joita Kati itse tekee Strömsholman lähistöllä. Ratsastajina hippologit ovat keränneet mainetta vasta viime vuosina, kun useat koulusta valmistuneet ovat kilpailleet korkealla tasolla. 


Strömsholman vanhin talli on  myös 1800-luvulta. 

Koska Strömsholma on yliopisto, tarvitaan sinne lukion ylioppilastodistus. Ruotsin lukiosysteemin erotessa suomalaisesta, pelkkä suomalaisen ylioppilastodistuksen olemassaolo riittää. Pitkä, eli A –ruotsi kouluun kuitenkin vaaditaan, koska opetuskieli on koulussa ruotsi. Kati täydensi kielitaitoaan aikuislukiossa ennen hakemista Strömsholmaan.

 Todistuksen perusteella n. 60 hakijaa kutsutaan ratsastuskokeeseen, jossa vaatimustaso on Helppo B-Helppo A ja 100 cm esteillä. Molemmat ratsastuskokeet ratsastetaan kahdella eri koulun hevosella. Ratsastuksen lisäksi hakijan tulee esittää hevonen raadille maasta käsin. 

 Kouluun otetaan vuosittain yksi luokka, maksimissaan 30 henkeä. Viime vuosina oppilasmäärä on ollut vähäisempi, koska tarpeeksi moni kokelas ei ole selviytynyt ratsastuskokeesta kunnialla. Strömsholma ei siis täytä kiintiöitä, vaan pyrkii hakuprosessilla seulomaan motivoituneet ja lahjakkaat opiskelijat. Silti moni lopettaa koulun kesken.

- Päivät ovat pitkiä tällä alalla. Toisena kouluvuotena laskin olleeni parhaimmillaan 85 tuntia viikosta koulussa,
Kati summaa. 


Vanhan tallin käytävä on päälystetty purupatjalla hevosia ajatellen: pehmeällä on mukava ja turvallinen kävellä. Purupohja myös estää lattian kulumista. 





Vanhassa tallissa on tehty tallitöitä helpottava, moderni remontti. Jokaisen karsinan ruokastian alla on kaappi, johon lannat voi nakata. Tallin alla oleva liukuhihna kärrää ne suoraan lantalaan. 




Strömsholman nurmet ovat kuin suoraan satukirjasta. 

Strömsholman hulppeat tilat kuuluvat osakeyhtiölle, jolla on useita omistajia. Ruotsin valtio vuokraa tiloja yliopistokäyttöön. Opetus on Strömsholmassa ilmaista, mutta oppilaan tulee kattaa asumis- ja ruokailukulunsa itse. Monella oppilaalla on myös mukanaan oma hevonen, jonka ylläpitoa koulu ei maksa. Yliopiston lisäksi Strömsholmassa voi käydä ratsastuslukion tai valmistua ammattiin kengittäjänä, ratsastuksenohjaajana ja mm. islanninhevosten erityisosaajana. 




Hevoskeskuksen alueella on yli 300 hevosta ja jokainen opetushevonen Strömsholmassa on loppukokeen vaatimusten tasoinen. Koulu ei jalosta omia hevosia, vaan hankkii lupaavia kolmivuotiaita. Parhaassa tapauksessa hevonen sisäänratsastetaan Strömsholmassa, josta se pääsee myös eläkkeelle. Jokaiselle hevoselle pyritään löytämään miellyttävä työpaikka joko kilpa- tai opetushevosena, tasosta riippuen yliopisto- tai lukiopuolelta. 

Katin mukaan Strömsholma antaa mahdollisuuden tehdä hevosalasta ammatin inspiroivassa ympäristössä. Kaikkialla näkee hyvää ratsastusta ja maailmanluokan osaamista. Alueelta löytyy hevosenpidon kärkeä edustava hevosten aktiivipihatto ja talleista useita 160 cm tason hevosia. 




Strömsholman linna kruunaa hulppean alueen kokonaiskuvan. 




Nykyään linna on lähinnä turistien suosiossa. Linnan takana olevalla derby-kentällä järjestetään joka vuosi kansanväliset estekilpailut. 



Linnaa ympäröi vallihauta, joka täytyy ylittää hevosten kanssa siltoja pitkin. 


Näkymä derby-kentän laidalta. Derby-kentän viheriöta ympäröi laukkarata, joka on oppilaiden vapaassa käytössä. 


Hippologi –koulutus pyrkii laaja-alaiseen hevosalan osaamiseen ja parhaaseen mahdolliseen hevosenpitoon. Koulussa kysytään jatkuvasti, miten asiat voidaan tehdä paremmin ja helpommin. Jokainen vuosikurssi saa hoidettavakseen tallin, josta kurssi huolehtii parhaaksi kokemallaan tavalla. Vanhoja tapoja kyseenalaistetaan, eikä ongelmiin jumituta.

- Koulu on antanut minulle kyvyn etsiä ratkaisuja,
Kati summaa.  



Kuvat: Emmi Kähkönen 

Su 29.06.2014 @ 19:07Ronja

Minä en halua olla hevosta lyövä ihminen


Olen aina ollut tulisieluinen. Innostun nopeasti, ja reagoin asioihin välittömästi. En harkitse, vaan toimin vahvasti intuitioni sanelemana. Reaktiokykyni ja temperamenttini ovat parhaita piirteitä minussa, mutta niillä on myös kääntöpuolensa.

Hermostun helposti. Kiihdyn sekunnin sadasosassa ja ehdin toimia ennen ensimmäistäkään ajatusta. Joskus se tarkoittaa suusta sihahtavaa kirosanaa, joskus heilahtavaa kättä. 

Niin.

Käsi nousee, ja se läimäyttää hevosta. 



En varmastikaan ole ainoa hevosihminen, joka on joskus läpsäyttänyt levotonta, toikkaroivaa tai huonotapaista hevosta. En puhu nyt ylettömästä raipalla hutkimisesta, vaan siitä läimäytyksestä joka lähtee kädestä ennen kuin sen tarkoitusta ehtii arvioida.

Joskus läimäytykseen on ehkä ollut aihetta, uhkaavan vaaratilanteen takia. Mutta liian usein kyse on ollut äkkipikaisuudesta, levottomuudesta ja typeryydestä. Minun typeryydestäni.

Jouduin asian kanssa kasvokkain, kun sain Miran. Mira kun kantoi minulle tullessaan lempinimeä Säikky, ja oli järkyttävän epäluuloinen kaikkia ihmisiä kohtaan. Kun se hermostuksissaan säpsähti, pyrähti tai kavahti takajaloilleen, minun läimäytykseni sai sen täysin tolaltaan.

Mira ei yksinkertaisesti sietänyt kuumaverisyyttäni. Jos minä kiehahdin, hevosella keitti yli. Mira oli kuin peili, jonka reaktiot olivat suoria heijastuksia  käytöksestäni. Ja mitä se minun käytökseni oli? Aggressiivista. Ajattelematonta. 



Oli pakko katsoa peiliin. En halunnut olla hevosta lyövä ihminen, en missään tilanteessa. Ymmärsin, että minun on itse kannettava vastuuta toimistani. Vaikka luonteeseeni kuuluu äkkipikaisuus, en voinut verhoutua sen taakse ja oikeuttaa sillä ajattelematonta käytöstäni.

Nykyään Mira luottaa minuun kaikissa tilanteissa. Se seuraisi minua läpi harmaan kiven, koska se tietää minun olevan luotettava ystävä. Ystävä joka ei lyö, huuda tai raivoa.

Uskomatonta, mitä hevoset voivat opettaa, jos uskaltaa katsoa tarpeeksi tarkkaan.  


 

Kuvat: Emmi Kähkönen

Su 22.06.2014 @ 10:40Ystäväni hevonen

Hellää vaihtoehtohoitoa hevoselle

Eläimen kivun tunnistaminen voi olla vaikeaa. Se yrittää käyttäytymisellään kertoa mihin koskee, mutta ihmisen on usein hankalaa ymmärtää. Ja vaikka kivun paikallistaminen vielä onnistuisi, on hoitaminenkin haastavaa. Entä auttaako hoito - sekin jää ihmisen tulkinnan varaan.

 



Selkäkipu on pirullinen vaiva ja sen hoitaminen vaikeaa. Pystyn kuitenkin omasta kivustani kertomaan mihin koskee ja milloin: onko kipu suurinta aamuisin, pystynkö nukkumaan, helpottaako liikkuminen. Osaan kuvailla onko kipu pistävää, tylppää, jomottavaa, polttavaa vai kenties sykkivää. Olen hoitanut kipua levolla, kävelyllä, venyttelyllä ja kipulääkkeillä. , hierontaa, akupunktiota. Olen käynyt hieronnassa ja fysioterapeutilla, osteopaatilla, kiropraktikolla ja jäsenkorjaajalla. Akupunktiotakin olen kokeillut. Vielä on käymättä ainakin lymfa- ja vyöhyketerapia, refloksologia sekä reiki ja muut energiahoidot.

Hevosella lähtökohta on alun alkaen heikompi. Sen lisäksi että ei pysty itse valitsemaan milloin liikkuu, miten ja kuinka paljon, se ei myöskään osaa kertoa mihin sattuu, milloin ja miten. Ihmisen varaan jää paitsi ennaltaehkäistä, myös kivun sattuessa hoitaa. Kunhan tietää mistä lähtee hoitamaan. Ja miten.


Vaihtoehtoja lääketieteelle

Hevosten selkävaivoihin tarjottavien hoitojen lista alkaa olla lähes yhtä pitkä kuin ihmistenkin. Lääketieteen lisäksi on olemassa useita erilaisia vaihtoehtoja. Ja hyvä niin. Hevosiin pätee sama kuin ihmisiinkin: niin kauan, kun selkä on kipeä, on syytä etsiä keinoa, jolla kipu saadaan helpottamaan.



Kraniosakraaliterapian lähtökohtana on löytää kehosta ongelmakohdat ns. kraniosakraalirytmiä seuraamalla. Tällä rytmillä tarkoitetaan aivojen ja kallon (=kranio) ja selkärangan ja ristiluun (=sakrum) välillä kulkevaa pulssia. Terapeuttien näkemyksen mukaan psyykkiset tai fyysiset traumat voivat aiheuttaa muutoksia pulssiin ja aiheuttaa mm. liikkeen rajoittumista tai kipua. Ongelmakohdat voidaan paikallistaa tunnustelemalla kraniosakraalipulssia ja hoitaa takaisin tasapainoon kevyellä manipulaatiolla.


 


Normaalisti epäluuloinen ja varauksellinen poni suhtautui kraniosakraaliterapeutti Ritva Oljakkaan tyynesti. Se oli selvästi kiinnostunut hellästä kosketuksesta ja rentoutui nopeasti. Kun Ritva mittasi ponin pulssia, antoi se päänsä levätä Ritvan olkapäällä. Ja kun Ritva kävi läpi ponin kehoa, ei se tyypilliseen tapaansa pyörinyt hermostuneena vaan seisoi rauhassa. 



 

Kun terapeutti löysi kehosta tukkeumia ja ongelmakohtia ja alkoi pyörittää pienin liikkein pulssia oikeaan tahtiin, keinui koko poni rentona liikkeen mukana. Ritva kertoi odottavansa, että ponin keho löytää sen oikean rytmin. Jos tarpeen, hän voi myös pysäyttää virheellisen rytmin ja auttamaan oikean löytämisessä.

Hevonen  laittoi silmänsä kiinni ja nautti.


 


Hevonen näyttää kipeän kohdan


 

 

Sen sijaan kun Ritva siirtyi kehoa pitkin kohti oikeaa takapäätä, alkoi poni käyttäytyä levottomasti. Se vaihtoi painoa jalalta toiselle, halusi siirtyä sivusuunnassa kauemmas, käänteli päätään ja katseli taaksepäin levottomana.

Hevonen kertoi selkeästi omalla käytöksellään, että Ritva lähestyi kipeää kohtaa. Vaikka hoito näytti ulospäin kevyeltä ja hellältä, ei poni olisi halunnut laskea lähelle.


 


 

 

Ritva löysi oikean lonkan kohdalta kivun lähteen. Iho ja lihakset tuntuivat hänen käsiinsä kylmiltä ja se kertoi siitä, että aineenvaihdunta ei alueella toimi normaalisti. Hellästi ja pienin liikkein Ritva pyöritti käsiään ponin keholla. Taas koko poni keinui liikkeen tahdissa.

 

Pikkuhiljaa poni rentoutui uudelleen ja antoi Ritvan jatkaa työskentelyä. Sen pää laski taas alas ja silmät lumpsuivat. 


 

Tuottaako hoito tulosta?

Eläimen kohdalla hoidon tulosten arviointi on haastavaa. Sen lisäksi ettei se osaa selkeästi kertoa mihin sattuu, ei se myöskään pysty kertomaan onko hoito auttanut ja kipu hellittänyt. Ihmisen tehtäväksi jää tulkita.

Pari päivää hoidon jälkeen poni oli entistäkin jäykempi. Hoito oli selvästi tehostanut elimistön toimintaa ja saanut kuonat liikkeelle. Runsas kävelytys auttoi ja vähän ajan kuluttua askel piteni ja letkeytyi kummasti. Usein kovin huonotuulinen ja äksy tamma oli poikkeuksellisen hyvällä ja seurallisella tuulella. Joten hevosen käyttäytymisen tulkinta kertoi, että ainakin akuutit kivut olivat poissa. 


 


 

 

 

Kuvat: Emmi Kähkönen

Ma 16.06.2014 @ 14:23Minna Salmi

Aikuisena alkeiskurssille

Olin jotenkin aavistanut sen tulevan vielä eteen. Kuopus oli kokeillut jo tanssia, uintia, kuvataidekoulua, joukkuevoimistelua, rumpujensoittoa ja monenlaista jumppaa. Hän alkoi kinuta mukaan ratsastavien kavereiden tunteja katsomaan ja oli jokaisessa lastentapahtumassa poikkeuksellisesti valmis jopa jonottamaan, jos tarjolla oli poniratsastusta.


 

 

Odottelin innostuksen laimenevan ja samalla laiskasti seurailin lähitallien alkeiskurssitarjontaa. Kuopus ei hellittänyt. Kävimme kokeilemassa talutusratsastusta kevään aikana muutamia kertoja.

Tässä kohtaa jouduin tunnustamaan itselleni, miksi en ollut tätä harrastusta lapselleni itse tarjonnut. Minä pelkäsin hevosia. En mielelläni mennyt niitä kosketusetäisyydelle. Muutaman metrin päästä katselin mielelläni, mutta lähelle en halunnut mennä.


 

Melkein heppatyttö, mutta ei ihan

Oli ratsastanut nuorena lyhyen aikaa. Tallilla oli hauska viettää aikaa ainakin kesäisin kun muita harrastuksia ei kesäaikaan ollut. Tätäkin kokemusta leimasi pieni arkuus. En osannut silloin sitä sen tarkemmin analysoida, mutta samanlaista intoa ja paloa ei ratsastukseen ollut kuin näin muilla tallilla olevan.

Muistoihin jäivät toisaalta lukuisat putoamiset, yhden ponin päästäminen karkuun tallin pihalla, mutta myös sen ihanan kiltin suomenhevosen tasainen laukka. Juuri sen, jolla kaikki aloittelijat ensimmäisen kerran pääsivät laukkaamaan. Mieluiten ratsastin kaikkein vanhimmilla ja rauhallisimmilla hevosilla.

Nyt olin kymmenvuotiaani kanssa tallilla ja yritin olla urhea. Tiesin, että tyttö tulisi tarvitsemaan apua ponien kanssa. Hänen tuntinsa oli päivän ensimmäinen, joten jatkossa meidän tulisi saada ainakin suurimmalta osin itse poni valmiiksi tunneille. Tyttö uhkui itsevarmuutta, mutta ei ylettänyt aluksi nostamaan satulaa selkään tai saanut suitsia ponille päähän. Harjaantumattomalle kavioidenkin putsaus oli alkuun työläs tehtävä.

Pelko läikkyi minussa ja samalla jotain muutakin. Kun tytön ensimmäisten tuntien jälkeen huomasin tallin nettisivuilta aikuisten alkeiskurssin, ilmoittauduin sinne.



 

Apua ja kannustusta

En muista koskaan saaneeni niin paljon kannustusta ystäviltä ja perheeltä, kuin nyt, kun minä hevospelkoinen ilmoitin meneväni alkeiskurssille. Kaikki tekosyyt olla menemättä tyrmättiin heti. Ei haitannut selkäkipu, ei aikatauluongelmat, ei yksinkertaisesti mikään.

Olen käynyt tunneilla nyt vuoden, ja minulla on ollut onnea monella tavalla. Samassa porukassa ratsastavat Silja, Satu, Kati ja vielä myöhemmin joukkoon liittynyt Katja. Alusta asti kaikki ovat auttaneet toisiaan kaikessa. Kun yksi oppi laittamaan martingaalit, niin hän opetti toiselle. Jos joku ei saanut suitsia päähän tai tunnin jälkeen loimea selkään, niin muut tulivat auttamaan. Tarviitko apua, kuuluu tässä porukassa yhtä usein kuin tuletko auttamaan. Kannustus on mieletöntä. Jokainen tsemppaa toisiaan yrittämään ja kehuu onnistumisista.

Tallille on helppo tulla. Käytävällä tervehditään. Kaikilta saa apua. Kun itse vähänkin osaa, niin voi auttaa takaisin.

Sain myös parhaan mahdollisen opettajan. Keravan ratsastuskoulussa meitä aikuisia aloittelijoita luotsaava Master-tason opettaja Essi Horttanainen kuunteli kun kerroin pelostani. Sen jälkeen hän on määrätietoisesti haastanut etenemään pelon kanssa sopivin askelin. Vaatinut pikkuisen lisää kun on ollut sen aika, mutta nähnyt kun en ole pystynyt enempään. Hän jaksaa kehua jokaisesta pienestä edistysaskeleesta, jokaisesta paremmin menneestä tunnista, hyvästä ravipätkästä ja osumisesta lähelle kentän kulmaa.

Pelko on kiehtova tunne kun sen kohde samaan aikaan vetää puoleensa ja työntää luotaan. Ensimmäisen laukannoston jälkeen palasin mielessäni lähtöpisteeseen. Tarvitsin taas uudelleen aikaa ja monta tuntia hevosen selässä ennen kuin uskaltauduin uuteen yritykseen. Taakse otetut askeleet ovat vieneet eteenpäin kun olen saanut tunneilla monta mahdollisuutta yrittää uudelleen.





Asenne ratkaisee

Hevoset ovat ihania. Arvostan suunnattomasti näitä uskollisia ratsastuskoulun hevosia, jotka antavat anteeksi kaikki väärät avut ja odottavat kunnes osaan antaa oikeat. Menevät joskus reippaasti ja joskus omia teitään. Väärät askellajit ovat joskus huonojen apujen ja joskus hevosen ratkaisuja, sama koskee reittejä kentällä. Pyydän mielessäni tunnin aikana useita kertoja anteeksi osaamattomuuttani ja yritän korvata sen kohtelemalla näitä uljaita eläimiä syvällä kunnioituksella ja ystävyydellä.



Ratsastaminen ja hevoset pyörivät nyt mielessäni joka päivä. Haluan osata enemmän, ymmärtää enemmän ja pelätä vähemmän. Nousen siis hevosen selkään edelleen torstaisin jännittyneenä, mutta täynnä onnistumisen iloa jokaisesta edistysaskeleesta. Jokainen metri selässä vie minut kohti ratsastamisen taitoa. Ei tullut ponityttöä, mutta tulisiko vaikka heppatäti?


 

 

Kirjoittaja on 46-vuotias opetustoimen suunnittelija ja psykologi, joka ratsastuksen lisäksi harrastaa talvisin lasten kuljettamista harrastuksiin ja kesäisin drag racingia. 

 

Kuvat: Emmi Kähkönen

La 14.06.2014 @ 23:27Ystäväni hevonen

Neljä silmää näkee enemmän kuin yksi


Kangasalan hevosklinikka ei ulkonäöllään prameile. Ilman ovensuussa olevaa nimikylttiä voisi kuvitella saapuneensa varastoon tai kuplahalliin. Ulkonäkö kuitenkin pettää. Sisältä löytyy monipuolista hevosalan osaamista. 

Poni on vuorotellen oireillut kaikkia neljää jalkaansa ja aika montaa niveltä niissä jokaisessa. Se on saattanut olla reippaana ja puhtaana maanantaina, ontua yhtä jalkaa tiistaina, toista keskiviikkona ja olla taas muutaman päivän levon jälkeen näennäisesti kunnossa. Kylmäystä, lämpöpinteleitä, magneettisuojia, BOTteja, hierontaa, kävelyttämistä, taluttamista, tarhalepoa, röntegeitä, ultraääniä, nivelpiikityksiä, kipulääkkeitä - kaikki ovat tulleet tutuksi viimeisen reilun vuoden aikana. 

Mitään järkevää syytä oireiluun ei ole löytynyt. Muuten perusterve hevonen, joka liikkuu säännöllisesti ja oikeinpäin, verrytellään kunnolla ennen ja jälkeen, varusteet istuvat, kengitys ok ja ratsastuspohjat kunnossa. Eläinlääkärissä löytyy kyllä aina akuutti vaiva, mutta kun se on hoidettu, pullahtaa esiin toinen. 

Koko ajan tuntui siltä, että jossain olisi kaikkia vaivoja yhdistävä tekijä, mutta mikä. Miksei poni osaa puhua ja kertoa mihin koskee, milloin kivistää ja mitä voisin tehdä auttaakseni.



 

Moniammatillista osaamista

Olin tyytyväinen omaan eläinlääkäriini, olin aina saanut hyvää ja ymmärtäväistä palvelua. Ryhdyin kuitenkin kyselemään kaverilta ja utelemaan somessa josko jollain olisi erityisen hyviä kokemuksia muista lääkäreistä tai klinikoista. Mielipiteitä ja kokemuksia oli yhtä monta kuin kertojiakin. Yksi suositteli ehdottomasti yhtä, toinen haukkui saman paikan pataluhaksi. Moni suositteli kuitenkin kokeilemaan myös jotain toista kuin totuttua omalääkäriä - uusi eläinlääkäri voisi lähestyä tilannetta kenties ihan uudesta kulmasta. Jokaisellahan on kuitenkin omat ammatilliset vahvuutensa ja henkilökohtaiset kokemuksensa.

Päädyin tilaamaan vastaanottoajan Kangasalan hevosklinikalta. Valinta oli osin ihan mutua, osin minua viehätti henkilökunnan monipuolinen osaaminen. Googlettelin ja löysin hevoshieroja Tuula Pursiaisen nimen monen huippuratsun lihashuollon takaa. Onnistuin saamaan ajan, jossa sekä Pursiainen että eläinlääkäri Heikki Saarinen voisivat molemmat tutkia ontuvaa poniani.



 

Käsin koskemalla

Kerroin lyhyesti tilanteen: kaikkia jalkoja on onnuttu ja hoidettu, mutta vaivat uusivat. Voisiko varsinainen vaiva olla jossain muualla - ehkä selässä?



Hevoshieroja Tuula Pursiainen alkoi käydä läpi ponia lihas lihakselta. Keskittyneesti hän liuútti käsiään pitkin ponia, tunnusteli lihaksia ja niiden kiinnityskohtia. Eläinlääkäri Saarinen seisoi vieressä, muutaman kerran he vaihtoivat katseen, kun Tuula jäi pidemmäksi ajaksi yhteen kohtaan. 



Ponista löytyi käsin tunnustelemalla vanhoja vammoja. Oikealla puolella poikittaisessa rintalihaksessa oli arpikudosta, joka oli voinut tulla liukastumisesta tai vaikka jalan kiinni jäämisestä johonkin. Se voisi selittää miksi sillä oli tapimus tunkea oikeaa lapaa ulos vasemmassa kierroksessa.

Ja varsinainen iso vaiva löytyi oikeasta lonkasta! Sieltäkin löytyi jälkiä vanhoista ruhjeista: voimakasta arpikudosta ristiluun ympäriltä. Ponin oli täytynyt joskus kaatua tai liukastua. Ajan kuluessa vamma ei ollutkaan parantunut vaan kehittynyt pikkuhiljaa suuremmaksi ja todennäköisesti heijastellut kipua selkärangan kautta milloin mihinkin jalkaan. Poni oli myös kivun vuoksi käyttänyt itseään vajavaisesti ja pyrkinyt säästämään kulloinkin kipeintä paikkaa ja varannut sitten vastaavasti enemmän toiselle.


 

Vuosien yhteistyö tuottaa tulosta

 


Liinassa ontuminen näkyi selvästi ja tapa jolla poni liikkui, vahvisti Tuulan löydöksiä. Lähes puhumattomana työpari katsoi liinassa juoksevaa ponia. Vain muutama sana, yhteisymmärrystä viestivä katse ja pään nöykäytys kertoivat saumattomasta yhteistyöstä. 

Tuula ja Heikki ovat työskennelleet yhdessä jo yli kymmenen vuoden ajan. Molemmat ovat havainneet, että yhdistämällä molempien erikoisosaaminen tulokset paranevat. Tuulan taito tuntea muutokset hevosen lihaksistossa antaa Heikille osviittaa siihen mistä vaivoja haetaan ja lähdetään kuvantamaan.



Juoksutuksen jälkeen Heikki venytteli ja taivutti jalkoja. Poni ei selvästi pitänyt oikean takajalan käsittelystä ja kertoi käytöksellään sen olevan kipeä ja jäykkä. 


 


 

Ultraääntä ja paineaaltoja

Jotta voitaisiin olla varmoja, minkälaisia muutoksia llihaksistossa oli tapahtunut, oli palpoinnin, juoksutuksen ja taivutuksen jälkeen ultraäänen vuoro. Poni sai rauhoittavaa ja talutettiin Heikin käsittelyyn.


 


Heikki kertoi, että lantion alueella ultraäänellä ei pääse kovinkaan syvälle. Mutta kaikki mitä sillä pystyi näkemään, vahvisti epäillyn. Oikeanpuoleisesta rintalihaksesta löytyi arpikaikuja. Ja sitten se varsinainen vaiva: lonkassa oikeanpuoleisen ristiharjanteen takana lihassäikeet olivat lyhyet ja epäsäännölliset. Se kertoi vanhasta vammasta ja arpikudoksesta. Diagnoosi oli ristialueen ligamenttivaurio.



Hoidoksi eläinlääkäri määräsi 3-4 kertaa paineaaltohoitoa. Tämä Shock-wavenakin tunnetussa hoidossa ihonalaisiseen kudoksiseen kohdistetaan elektrohydraulisesti synnytetty paineaalto. Paineaaltojen toivotaan vähentävän kipua ja parantavan aineenvaihduntaa. Ensimmäisen hoitokerran poni sai saman tien. Minimaaliselta katuporalta näyttävä laite jumpsutti paineaaltoja yhä pienessä pökkyrässä olevan ponin ristialueeseen.



 

Kolmen kuukauden kuntoutus

Kotihoidoksi ponille määrättiin pitkiä kävelyitä. Ja käynnin lomassa minutti ravia ja taas käyntiä, toinen minuutti ja käyntiä. Sama laukan suhteen. Pikkuhiljaa kun ontuminen toivottavasti poistuu ja kunto kohenee, ravin ja laukan määrää lisätään. Kaksi tai kolme paineaaltohoitoa kertoo tehoaako se. Matkalla voimme myös varautua niveltulehtduksiin ja muihin vaivoihin, kun liikeradat eivät ole vielä tasaiset ja tasapuoliset. 

Mitään takuita paranemisesta ei ole, hevonen on monimutkainen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta ainakin olemme nyt pidemmällä, kun yksittäisten vaivojen hoidon sijasta löytyi ehkä se kaikkien vaivojen syy. Hoidamme siis toivottavasti syytä eikä vain seurauksia. 



 

Kuvat: Kristiina Lehtonen

 

 

 

To 12.06.2014 @ 21:28Ronja

Toivo elää


Mira on sairastellut viimeisen vuoden. 

Se on välistä jäykkä, epäpuhdas tai ontuva. Toisaalta on pätkiä, kun se tuntuu olevan täysin voimissaan.

Lääkäreiden mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta silti poni oireilee säännöllisen epäsäännöllisesti. 


Raastavinta on epätietoisuus. Mikä sillä on? Miten voin auttaa? Mitä voin tehdä? 

Ollaanko nyt siinä pisteessä, että kilometrit on kuljettu? Vaivaako minun rakastani vanhuus

Vanhuuteen kun ei kävelytys auta. Vanhuuteen ei auta edes se kuuluisa aika. Vanhuudesta ei ole paluuta. 



Ei vaivaa. 

Vika on selässä. Ja siihen voi saada hoitoa. Parantuminen on mahdollista. 

Toivo elää, ja Mira vielä pitkään sen mukana. 

Kuvat: Emmi Kähkönen

Ke 11.06.2014 @ 19:28Emmakaisa Jokiniemi

Tähtiä tekemässä

Suomalainen Juulia Jyläs päätyi 20 vuotta sitten hevosten perässä Hollantiin. Sille tielleen hän on jäänyt ja tänä päivänä hän pyörittää miehensä kanssa yli 30 hevosen myyntitallia Hollannin Elburgissa.


 



”Lähtöni syy oli se, että halusin päästä huippuratsastuksen ytimeen. Jos haluaa toimia kunnolla hevosalan ammattilaisena on paljon helpompaa asua ulkomailla.”

Juulia pitää Stal van Triest -myyntitallia yhdessä miehensä Herman van Triestin kanssa. Tallilta myydään estehevosia ympäri maailmaa.
"Minä hoidan ratsutuksen, kilpailemisen ja valmentautumisen, Herman puolestaan vastaa astutuksista, kasvatuksesta ja myynnistä."


 




Herman kertoo, että kilpahevosen kasvatuksesta kaikki lähtee laadukkaasta emästä. Esteratsastuksen huipulla pärjätäkseen hevosessa pitää olla paljon verta.

"70-80 prosenttia varsan ominaisuuksista tulee emästä. Kasvatuksessa lähdetään aina siitä, että tamma on huippu. Ori voi täydentää tamman heikkouksia, mutta huonosta tammasta ei saa hyvää jälkeläistä edes huippuorilla."

Stal van Triestin hevosista 4-8 tammaa on kantavana joka vuosi. Hevosten hinnat riippuvat ihan yksilöstä.

"4-vuotiaan hevosen kasvattamiseen on voinut helposti mennä jo 10 000 euroa kaikkine kuluineen. Myyntihinta riippuu tietysti täysin siitä, kuinka laadukas hevonen on ja paljonko siinä nähdään potentiaalia."



Stal van Triestin kasvatteja voi nähdä arvokilpailuissa ympäri maailmaa.

"Vaikka tallin kasvatustoiminta on määrällisesti pientä, on maailman huipulla useampia meidän tallin kasvatteja. Muun muassa Zilverstar, joka voitti hiljattain 150 luokan CSI viiden tähden kilpailuissa, kaksinkertainen Belgian mestari Flinstone ja 6-vuotiaiden Englannin mestari Batavia."

Hevosen kasvatus vaatii pitkäjänteistä työtä.

"Emme halua tänne "hevoset tulee ja menee" -meininkiä. Omat kasvatit saatavat olla meidän tallilla jopa 8-9 vuotta. Hevosesta ei ole tarpeen luopua niin kauan, kun hevosella on vielä tulevaisuutta ja se pystyy kehittymään paremmaksi."



Malttia vaaditaan myös nuoren hevosen ratsuttamisessa. Tavallisesti Juulia ratsuttaa 6-8 hevosta päivässä.

Kypsyvät varsat pidetään erillään ratsutettavista hevosista.

"Yleensä hevoset tulevat talliin vasta kolme ja puoli tai nelivuotiaina. Sitä ennen niiden annetaan kasvaa muualla. Ei ole hyvä, että varsat ja kisahevoset ovat samassa tallissa, koska niillä on eri bakteerikanta. Kilpahevoset kiertävät ympäri maailmaa, minkä takia niiden vastustuskyky on kehittyneempi kuin varsoilla.”

Tallin seinällä näkyy suuri lukujärjestys, josta voi tarkistaa, mitä kukin hevonen on treenannut minäkin päivänä.



"Nuoret hevoset tulevat talliin noin kolme ja puolivuotiaina. Silloin hevoset ovat vielä ihan lapsia. Ennen treenaamisen aloittamista hevoset on irtohypytetty ja röntgenkuvattu, mutta muuten niillä ei ole tehty juuri mitään. Tällä hetkellä tallissa on viisi kappaletta nelivuotiaita ja kaikki ovat todella raakoja."


 


 


Yleensä Juulia ratsastaa nuoria hevosia kerrallaan noin 20 minuuttia. Nuoren estehevosen viikkotreeni koostuu kolmesta tai neljästä treenistä kentällä, kävelytyskoneesta sekä välillä käydään laukkaradalla.

"Meidän filosofia on että annetaan hevosen kehittyä rauhassa. Hevosen lihaksisto ja tasapaino pitää olla kehittyneet, ennen kuin sille voi asettaa esteteknisiä haasteita."

Ratsastaessa nuoren hevosen kanssa kommunikaatio pitää olla todella selkeää. Koulutusvaiheessa pitää myös varautua yllätyksiin ja takapakkeihin.

"Jos nuoren hevosen kanssa mennään liian nopeasti eteenpäin, sen tulevaisuus loppuu ennen kuin se on alkanutkaan. Valmennuksessa pitää huolehtia siitä, että hevosen pitää pysyä korvien välistä pirteänä."





Nuoren hevosen kouluttamisessa ei voi olla yhtä kaavaa.

"Ei voi sanoa, että kuukauden päästä ollaan tässä pisteessä. Sanomme täällä, että yksi päivä on kuravettä ja toinen shampanjaa", nauraa Juulia.

"Kuka sinne GP-radoille sitten loppujen lopuksi yltää...", Juulia sanoo ja jatkaa pienen tuumaustauon jälkeen.

"Viime kädessä tärkeintä on luonne. Halu ja palo hypätä. Jos tamma menee läpi vaikka tulesta on hyvin todennäköistä, että varsa tekee sen myös."


 




Kuvat: Emmakaisa Jokiniemi ja Juulia Jyläksen arkistot

Ke 11.06.2014 @ 08:18Ystäväni hevonen

Orilaidun opettaa hevosten tavoille

Trailerissa jyskyy ja rytisee. Koko koppi heiluu, kun kaksivuotias orivarsa kyllästyy odottamaan. Se kuulee pellolle kerääntyvät autot ja ympärillä ihmettelevien ihmisten porinan, haistaa laitumen vihreän ruohon ja aistii viereisten kuljetusautojen lajikumppanit.

Miehikkälän 52. orivarsalaidun odottaa.



 

Kesäkuun aurinko porottaa Syväjärven rantapellolle Suur-Miehikkälän kunnassa. Autoletka valuu hiekkatietä pitkin ja tuhatmäärin ihmisiä asettautuu pellon aitojen taakse odottamaan orivarsojen laitumellelaskua. Paikalliset martat kauppaavat kahvia ja munkkeja, makkara tuoksuu, arvat ja metrilakut houkuttelevat. Takapellolla lapset jonottavat ponitalutukseen.

2-3-vuotiaat orit odottavat kuljetusautoissa. Ensin on vuorossa kavioiden polttomerkintä, sen jälkeen kaikki kuusitoista pääsevät nauttimaan vapaudesta, ruohosta ja keskinäisestä riemusta. Rajojakin koetellaan. Lauma koulii ja pakottaa opettelemaan sosiaalisia taitoja. Opit toivottavasti jatkossa helpottavat ihmisenkin työtä, kun näistä hurjapäistä koulitaan ratsuja ja ravureita.


Lauma kouluttaa

Kymen-Karjalan hevosjalostusliiton orilaitumella on pitkät perinteet. Tänä vuonna varsat saavat nauttia luonnosta ja toistensa seurasta jo 52. kerran. Noin kolmen kuukauden laidunjakson aikana orit opettavat toisilleen laumakäyttäytymisen perusteet ja hoitavat samalla alueen luonnontilaista maastoa. 28 hehtaarin niemellä hevosilla on tilaa temmeltää.

 


 


Tuohikotista laitumelle saapuu 2-vuotias Arvon Herra. Rautias suomenhevonen käyttäytyy nimensä mukaisesti ja odottaa tyynesti vuoroaan kavioiden polttomerkintään. Omistaja Antti Paukkunen odottaa orista juoksijaa. Orilaitumesta hänellä on hyviä kokemuksia edellisten nuorten herrojen kanssa. Laitumella hevoset pääsevät purkamaan energiaansa ja elämään lauman ehdoilla. Kun alun yhteenotoissa arvojärjestys on selvitetty, sujuu yhteiselo yleensä rauhallisesti.


 


Viereisen trailerin Lamborginosta kiteeläinen Mika Koskinen odottaa ratsua tyttärelleen. Ja mikäpä on odottaessa, kun isänä on maineikas Cagliostro. Piirtopäinen ruunikko kiertää ympyrää taluttajansa ympärillä, eikä malttaisi millään odottaa pääsyä vapauteen. Ori heilauttaa harjaansa, kaartaa kaulansa komeasti ja hengittää sieraimet laajentuneina. Lihakset väristen se hirnuu tovereilleen. Edessä on kuitenkin vielä hevosten merkintä, jotta ne löytävät varmasti takaisin oikeaan kotiin kolmen kuukauden laidunkauden jälkeen.


 

Yleisöä riittää

Kaukana ovat ne ajat, kun kaksi- ja kolmevuotiaita pidettiin kuin pellossa. Kaikki kuusitoista osaavat käyttäytyä ja ovat selvästi tottuneita ihmisiin, autoihin ja tohinaan ympärillä. Siitä huolimatta polttomerkintä jännittää ja avustajat ovat tarpeen. Moni peittää hevoseltään silmät, jotta se ei näe lähestyvää polttorautaa. Näyttävyydestään huolimatta merkintä on hevoselle täysin kivuton.



Laitumelle laskua on saapunut seuraamaan useampi tuhat kiinnostunutta. Kameran sulkijat vain napsuvat, kun hevoset saapuvat numerojärjestyksessä kavioiden polttomerkintään.


 


 



Vihdoinkin irti!

Kun kaikki orit ovat saaneet merkinnän kavioihinsa ja siirtyneet pellolle odottamaan, saavat omistajat luvan laskea hevoset samaan aikaan irti.

Ja riemulla ei ole rajaa! Tanner tärisee, kun hevoset kiihdyttävät vauhtiin. 






Seuraa johtajaa

Ensimmäisten huumaavien laukkaspurttien jälkeet orit haistelevat toisiaan. Alistuva osapuoli naksuttaa leukojaan ja kertoo siten ettei halua haastaa. Jos arvoasetelma ei heti selviä, yltyvät ne kiljahtelemaan ja kuopivat etukavioillaan näyttävästi ilmaa. Korskuen hevoset nousevat takajaloilleen. Yksi pyörähtää ympäri ja läjäyttää takakavionsa naapurin lautasiin.




Välienselvittely äityy välillä rajuksikin, yksi ottaa osumaa kaviosta, toinen hampaista. Ääripäät erottuvat laumasta nopeasti, alistuvimmat seuraavat enemmänkin mukana, kun taas rajuimmissa yhteenotoissa tuntuu olevan aina samat kaverit. 



Yleisö jaksaa seurata hevosten ryminää ja riemua. Pian kuitenkin arvat on myyty, voitot jaettu ja munkkisokerit pyyhitty suupielistä. Autot alkavat ryhmittyä jonoihin ja letka siirtyä kohti kotia.

Orit rauhoittuvat ja malttavat jo maistaa ruohoa. Joku haastaa vielä kaveria kisailemaan, mutta pikkuhiljaa nekin siirtyvät puiden katveeseen laiduntamaan. 

Nyt hevosten kesä voi alkaa.


 


 

Kuvat: Kristiina Lehtonen

Sivut

Ystäväni hevonen

Kerran ponityttö, aina ponityttö

Ronja 20v. Poninomistaja ja intohimoinen hevosharrastaja. Tervetuloa blogiini!
 

Ronja ja Mira

 
Areena

Jaksot Areenassa 

Facebook

 

Instagram

Seuraa blogia

Bloglovin

Blogiarkisto

2014

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2013

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu