Näin saat muiden huomion vauvaasi
Kävimme juhannuspäivänä Linnanmäellä. Isojen lasten ja aikuisten vehkeisiin ei ollut jonoja, mutta pikkulasten puolella oli aikamoiset jonot.
Satuimme siis huvipuistoon sellaisena päivänä, jolloin lapsiperheet olivat liikkeellä. Vauvoja ja lastenrattaita oli myös runsain mitoin.
Normaalisti kadulla vauva saa kanssakulkijoiden huomion, jos vauvaa kantaa sylissä tai kantaa olkapäätä vasten. Linnanmäen lapsitulvassa vauvat eivät kiinnittäneet juuri kenenkään huomiota. Paitsi meidän!
Poika oli puettu tiikeriasuun. Vaimoni mukaan ohkainen, mutta koko kehon peittävä asu nyt tuntui sopivalta säähän, sillä ei ollut kylmä, mutta varjossa ei lämminkään.
Hymytulvassa ja "katso kuinka ihana" -huudahdusten keskellä tuli mieleen, että asu oli vaimon taktinen veto. Isäkin nimittäin piti mielellään vauvaa sylissä, sillä kyllähän mieltä hivelee muiden huomion saaminen.
Enpä olisi isänä uskonut, kuinka paljon egoa hivelee, että lähes kaikki vastaantulijat hymyilevät ja kauempana ihmiset osoittelevat ja jälleen hymyilevät.
3 kommenttia
La 24.07.2010 @ 10:48
Kuuntelin vuosia sitten USA:ssa radion NPR:ltä (amerikkalaisten "Yle") tarinan miehestä, joka pukeutui Teräsmieheksi. Hänen intohimonaan olivat erilaiset, eri aikakausien Teräsmiesasut. Eivätkä mitkään naamiaisräpellykset, vaan mahdollisimman aidot asut. Hän pukeutui usein Teräsmieheksi ja lähti baariin.
Kun tavallisesta "Tompasta" tuli Teräsmies, koki kuka tahansa oikeudekseen lähestyä häntä. "Onko sulla polttarit?" "Oletko tulossa naamiaisista?"
Tarinalla oli surullinenkin puolensa: "Tompan" vaimo oli menehtynyt liikenneonnettomuudessa ja Teräsmies-touhuillaan hän tuntui paikkaavan jonkinlaista tyhjiötä elämässään.
Mutta äärettömän mielenkiintoisen tutkielman aiheesta saisi: jos puen itseni tai lapseni "naamiaisasuun", siihen on PAKKO olla joku syy. Ainakin sitä pitää käydä kysymässä ;-)
Su 25.07.2010 @ 21:02
Hyi olkoon. Mihin te tätä huomiota tarvitsitte? Oletteko kenties jääneet lapsena paitsi jostain?
Yksi maailman ällöimpiä ilmiöitä ovat vauvan kanssa koketeeraavat ihmiset, eritoten miehet, jotka suurieleisesti tulevat kauniin naisen (kuten minun) eteen demonstroimaan isä-lapsisuhdettaan. Lapsikin on ihan hämmentynyt, kun äkillisen herätyksen saanut isä heittelee häntä korkealle ilmaan, huudahtelee, ja samalla vilkuilee sivusilmällä, saako toivomaansa huomiota.
Yök, yök, yök.
Kaverini, kahden pienen lapsen isä, katsoi minua kymmenen vuotta sitten silmiin ja sanoi: "Hanki lapsia vasta sitten, kun olet varma, ehdottoman varma, että haluat niitä". Kymmenen vuotta myöhemmin keittelin maitopulloja keittiössä ja katselin nukkuvaa poikaani, joka oli kotiutunut laitokselta pari tuntia aikaisemmin. Oltiin siinä vaan kahdestaan ja oli ehdottoman varmasti hyvä olo.
Olen nelikymppinen YLE-isä, joka on hankkinut kokemusta lapsenhoidon jalossa taidossa jo vuodesta 2006 alkaen yhden lapsen kanssa. Brittiläinen insinööri-toimittaja Thomas P. Jones kirjoitti jo parisataa vuotta sitten, että "lapset opettavat meille monia asioita, mm. kärsivällisyytemme rajat". Viime vuosina olen oppinut ymmärtämään tätä Jonesin salakieltä huomattavasti paremmin.
Perheessämme kaikki muut paitsi minä puhuvat ruotsia äidinkielenään. Eräs tuttumme sanoi kerran, että suomenruotsalaisessa perheessä on yksi poika, yksi tyttö ja yksi bonuslapsi suomenruotsalaisten määrän lisäämiseksi. Meillä on nyt kaksi poikaa, joista toinen on syntynyt suomenruotsalaisuuden päivän aattona. Kolmas lapsi syntyi helmikuussa 2010.