Ke 05.10.2011, klo 13:04
Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa on parhaillaan menossa tämän vuoden suurin ja tärkein avaruusalan tapaaminen, International Astronautical Congress. Tämä Kansainvälisen astronauttisen federaation organisoima kongressi kerää kerran vuodessa lähes kaikki avaruuteen liittyvillä aloilla työskentelevät – ja nyt, kun kyseessä on jo 62. kerta, kokous järjestetään ensimmäisen kerran Afrikassa.
Siis sitten avaruusajan alun, eivät avaruusihmiset ole kokoontuneet näin massiivisesti (yli 2000 osanottajaa) Afrikassa. Tämä ensikerta tuli hyvin ilmi avajaispuheenvuoroissa, jotka etenivät tavalliseen tapaan (ellei epätavallisen hauskaa juontajaa ja tanssipitoisia esityksiä oteta lukuun), kunnes lavalle astui Naledi Pandor, Etelä-Afrikan tiede- ja teknologiaministeri.
Hän puhui kauniilla brittienglannilla, hyppäsi muodollisuudet nopeasti ohitse ja latasi salille sellaista tekstiä, että huh-huh!
Etelä-Afrikka satsaa tieteeseen ja tutkimukseen, mikä näkyy erityisesti avaruushankkeissa. Maa haluaa maaperälleen tulossa olevan jättisuuren radioteleskoopin, Square Kilometre Arrayn, SKA:n. Tästä kalliista kansainvälisestä hankkeesta kisaa Etelä-Afrikan kanssa käy Australia; päätöstä odotetaan helmikuussa ja ministeri pitää tämän projektin saamista kotiin eräänä tärkeimmistä tehtävistään. Ja sen huomaa.
Ministeri Pandor haluaisi herättää henkiin myös Arnistonissa sijaitsevan rakettien laukaisuaseman, mitä aikanaan käytettiin luotausrakettien lähettämiseen. “Miksi tuhlaisimme miljoonia satelliittien lähettämiseen muualta, jos meillä on oma tyhjän panttina odottava laukaisuasema jo maassamme?”
Maa on lähettänyt jo yhden pienen satelliitin avaruuteen ja rakentaa suurempien satelliittien kokoonpano- ja testauslaitosta. Sikäläinen yhtiö suunnittelee myös kantorakettia. Tavoitteena on lähettää omia satelliitteja omalla kantoraketilla omalta maaperältä viimeistään 15 vuoden kuluttua.
Avaruusvalta Etelä-Afrikka kuulostaa omituiselta, mutta se on jo nyt totta tähtitieteen saralla. Yksi maailman suurimmista tähtitieteellisistä kaukoputkista – ja 11-metrisen paloista kootun pääpeilin halkaisijan mukaan mitattuna suurin – South African Large Telescope sijaitsee Sutherlandissa, ylänköalueella noin 400 km koilliseen Kapkaupungista.
Kävin ennen avaruuskokousta kaukoputkella tekemässä juttua Prisma Studioon, ja hämmästyin siellä vierailevien ihmisten määrää. Eri ihonväriset, ikäiset ja koulutustasoiset eteläafrikkalaiset tulevat sinne bussilasteittain paitsi ihailemaan maansa suurta saavutusta, niin myös oppimaan tähtitiedettä, katselemaan ylös maailmankaikkeuteen pienillä kaukoputkilla ja innostumaan paitsi avaruudesta, niin myös tieteestä ja tekniikasta laajemmin.
Tällä suurteleskoopilla työskentelee yksi suomalainenkin, tähtitieteilijä Petri Väisänen, jonka tapaamme tuossa Prisman jutussa aikanaan. Hän totesi Etelä-Afrikan tähtitiedeinnostusta ihmetellessämme, että ilmiö ei rajoitu vain mantereen varakkaimpaan eteläiseen maahan, vaan tähtitiede ja avaruus ovat huudossa muuallakin. Petri on kiertänyt luennoimassa muissakin Afrikan maissa ja kertoo, että häneltä kysytään usein miksi maiden, joilla ei ole aina varaa edes omien kansalaistensa ruokkimiseen, uhraa rahaa avaruustutkimukseen? “He itse sanovat, että vaikka pöydässä ei olisi ruokaa, pitää katse nostaa ylös pöydästä tulevaisuuteen. Heille avaruus on paitsi tulevaisuutta, niin se myös innostaa opiskelemaan muitakin aineita.”
Afrikassa myös avaruustekniikan tuomat hyödyt ovat konkreettisia: satelliittinavigointi vie perille viidakossa ja autiomaassa sekä kaukokartoitussatelliitit auttavat maankäytön suunnittelussa, maanviljelyksessä, luonnonvarojen laskennassa ja monessa muussakin. Sääsatelliitit kertovat äärimmäisistä sääilmiöistä ja auttavat varautumaan niihin. Tieto kulkee satelliittien kautta, vaikka tiedonvälitysinfrastruktuuri olisi olematonta. Intia näyttää hyvää esimerkkiä siitä, miten satelliitteja voidaan käyttää tehokkaasti etäopetuksessa ja lääkäripalveluiden saamisessa harvasti asutuille seuduille.
Tämä kaikki näkyy Etelä-Afrikan arjessa. SKA on kaikkien huulilla, tähtitieteestä voi puhua hotellin portieerin kanssa. Siinä missä muualla rahoitusta leikataan, täällä tieteeseen ja tekniikkaan panostetaan. He ovat vakavissaan, ja epäilen, että tätä menoa Eurooppa on pian alakynnessä.
Etenkin Suomi! Meillä koko avaruusala on kitumassa, sen kehittämisessä ei ole visiota ja ainoat pienet panostukset menevät varman päälle pelaaviin, ponnettomiin pikkuräpellyksiin. Meillä olisi tietotaitoa paljon enempäänkin, mutta nähtävästi yleinen masentunut ja sisäänpäinkääntynyt ilmapiiri heijastuu myös avaruustoimintaan sekä tähtitieteeseen.
Afrikka on päinvastainen tapaus. Ihmiset ovat innostuneita, ja on vaikea sanoa johtuuko ministerin innostus äänestäjiensä innostuksesta vai onko hän saanut heidät innostumaan. Hän on ainakin innostava, kerrassaan hurmaava. Olen Naledi-fani. Mistä saisimme meillekin tällaisen ministerin? Ja ellemme saa tällaista ministeriä, niin haluaisin Etelä-Afrikan huumaavaa henkeä kehitysapuna Suomeen!
Su 25.09.2011, klo 00:05
Jari Mäkinen
Viime viikolla seurattiin jännityksellä toimintansa lopettaneen amerikkalaissatelliitin viimeisiä hetkiä ja lopulta tämä UARS -niminen, pikkubussin kokoinen satelliitti putosi Tyyneen valtamereen.
UARS, eli Upper Atmosphere Research Satellite (ylemmän ilmakehän tutkimussatelliitti) vietiin avaruuteen avaruussukkula Discoveryllä syyskuussa 1991. Satelliitti oli ensimmäinen suuri ja tehokas otsonikerroksen ja laajemmin ilmakehän tutkimiseen tehty satelliitti, jonka toiminta-ajaksi suunniteliin kolmea vuotta. Se sinnitteli kuitenkin 14 vuoden ajan ja joulukuussa 2005 sen insrtumentit sammutettiin sekä satelliitilla tehtiin viimeinen ratamuutos, jolla se tuotiin matalammalle kiertoradalle, mistä satelliitti tulisi itsestään putoamaan Maahan.
Ja näin kavi nyt lauantaina 24. syyskuuta 2011, Suomen aikaa aamutuimaan.
Satelliitissa ei ollut tarpeeksi polttoainetta, jotta se olisi voitu nostaa niin korkealle kiertoradalle, että siellä siitä ei olisi ollut haittaa. Polttoaine ei riittänyt myöskään hallittuun pudotukseen, joten NASA päätyi tällaiseen puolittaiseen ratkaisuun. Samaa menetelmää on käytetty usein ja satelliitteja putoaa Maahan silloin tällöin hallitsemattomana, mutta yleensä satelliitit ovat pienempiä.
Euroopan avaruusjärjestön ERS-satelliitilla tehtiin juuri samanlainen radanalennusmanöveeri ja se tulee aikanaan myös putoamaan Maahan – noin 25 vuoden kuluttua.
Milloin ja minne?
Aikaa ei voi sanoa tarkasti, koska satelliitin putoamiseen vaikuttaa hyvin monta asiaa. Tärkein on Auringon aktiivisuus, joka vaikuttaa siihen kuinka tiheää on kaasu aivan ilmakehä yläosissa. Itse asiassa vielä satojen kilometrienkin korkeudessa on kaasua, joka hidastaa satelliitin ratanopeutta, ja jos nopeutta ei lisätä, niin satelliitti putoaa vähitellen alaspäin. Mitä alemmas se tulee, sitä nopeammin se putoaa, kunnes lopulta noin 150 kilometrin korkeudessa jarrutus on jo sen verran suurta, että satelliitti putoaa sieltä parissa päivässä alas Maahan. Ja kaasun tiheys siis riippuu Auringon aktiivisuudesta: mitä aktiivisempi Aurinko, silä "laajempi" on ilmakehä.
Kun satelliitti ei ole enää hallinnassa, sen asento muuttuu, ja siten on hyvin vaikea arvioida mikä on sen "ilmanvastus". Tästä tulee lisää epätarkkuutta. Se, miten satelliitti alkaa pyöriä ja rikkoontua ilmakehän otteessa, on myös enemmän tai vähemmän sattuman varassa. Joka tapauksessa ilmakehän kitka kuumentaa niin voimakkaasti noin 25-kertaisella äänen nopeudella alas putoavaa satellititia ja sen osia, että suurin osa kookkaistakin satelliiteista käytännössä höyrystyy putoamisen aikana. Vain tiheimmät ja raskaimmat kappaleet - tyypillisesti runko-osat, polttoainesäiliöt, kuumuutta kestämään suunnitellut rakettimoottorit yms. - saattavat selviytyä Maan pinnalle saakka, mutta yleensä niistäkin on jäljellä vain rippeitä.
Arvioiden mukaan noin kuusitonnisesta UARS:sta olisi pudonnut Maahan vajaat 30 enemmän tai vähemmän pientä kappaletta, jotka olisivat selviytyneet ilmakehän polttavasta syleilystä.
Vaikka tarkkaa aikaa ja paikkaa ei pysty arvioimaan tarkasti kuin hieman ennen loppua, voidaan todennäköinen paikka määrittää ennalta suhteellisen hyvin.
Ensinnäkin satelliitit kiertävät maapalloa radoilla, jotka ovat jossain kulmassa päiväntasaajan suhteen. Kun satelliitin rata piirretään kartalle, niin se risteilee aaltomaisesti ylös ja alas sen mukaan, mikä on tuon radan inklinaatio - kaltevuus. Jos se on 57°, kuten UARS:n tapauksessa, niin satelliitti nousee maksimissaan 57° leveysasteen korkeudelle (ja laskee sen verran myös etelään). Se siis voi pudota vain tuolle alueelle, sillä vaikka korkeussuunnassa - siis suunnassa Maan pinnalta ylöspäin - rata onkin epävarma, ei se hyppele sivusuunnassa sen enempää kuin lehmät lentävät.
Seuraavaksi satellitin rataa voidaan piirtää kartalla monta päivää eteenpäin, ja kun tiedetään milloin satelliitti jotakuinkin tulisi alas, niin voidaan määrittää karkeasti alue, mikä voisi olla vaarassa. Putoamisen aikana palaset muodostavat lopulta viuhkan alaspäin putoavaa romua, joka levittäytyy radan pituudella noin 500 km:n matkalle, joten tämä pitää ottaa myös huomioon. Mitä alempana satelliitti on, sitä paremmin maahanpaluu voidaan ennustaa ja simuloida.
Satelliitti ei siis voi pudota "mihin vain maapallolla", kuten UARS:n tapauksessa kirjoiteltiin.
Vaikka elokuvissa pystytään koko ajan näkemään mitä tapahtuu missä päin maapalloa tahansa, niin valitettavasti oikeassa elämässä näin ei ole: satelliitin rataa voidaan tarkkailla, mutta esimerkiksi valtamerten päältä ei saada juuri lainkaan havaintoja. Niinpä on todennäköistä, että esimerkiksi UARS:n tarkkaa putoamispaikkaa ei saada koskaan selville – sehän ei ollut enää yhteydessä lennonjohtoon, joten aikaa ja paikkaa, missä yhteys menetettiin, ei voi määrittää.
Epäsuorien havaintojen ja tietokonesimulaatioiden avulla on nyt päätelty, että UARS olisi pudonnut lauantaina aamulla klo 6:23 – 8:09 välisenä aikana paikkaan, joka olisi 31° pohjoista leveyttä ja 219 itäistä pituutta. Pudonneita kappaleita olisi nähtävästi ollut 26.
Entä voiko putoava satelliitti osua sinuun?
Kirjoituksissa on myös käsitelty laajasti sita mikä on todennäköisyys sille, että putoavat muutamat romunpalaset osuisivat ihmiseen. 1:3200, ja kun otetaan huomioon ihmisten määrä, niin todennäköisyys on häviävän pieni. Suurin osa maapallon pinnasta on merta ja autiota, ja on erittäin, erittäin todennäköistä, että putoaminen tapahtuu jonkin sellaisen alueen päällä – kuten nyt kävikin.
Lentokoneistakin putoaa toisinaan kappaleita Maahan, avaruudesta tulee noin 40 000 tonnia planeettainvälistä pölyä ja meteoreja Maahan vuoden aikana (satakunta tonnia vuorokaudessa), eikä näistäkään ole suurempaa uhkaa.
Historia tuntee kuitenkin yhden tapauksen, kun avaruuslaitteen osa on osunut ihmiseen. Tammikuussa 1997 Oklahomassa kävelyllä ollut nainen tunsi tönäisyn olkapäässään, kun vuotta aikaisemmin laukaistun kantoraketin Maahan pudonneen ylimmän vaiheen osa osui häneen. Tosin samaan aikaan Teksasissa samasta laitteesta tömähti Maahan noin 250-kiloinen polttoainetankki, mikä olisi saanut aikaan enemmän vaurioita kuin pieni naiseen osunut osanen.
Ja sitten ROSAT...
Seuraava Maahan putoava kookas satelliitti on saksalais-amerikkalainen tähtitieteellinen teleskooppi ROSAT, jonka arvioitu putoamisaika on loka-marraskuun vaihteessa. Kyse on pienemmästä laitteesta kuin UARS, mutta siitäkin saattaa tulla osia pinnalle saakka – etenkin sen massiivinen teleskooppiosa. Sen radan inklinaatio on 53°, joten Suomessa ei ole syytä huoleen.
Nykyisin suurin osa laukaistavista raketeista ja satelliiteista pyritään tuomaan hallitusti alas asumattomien merialueiden päällä, jotta niistä ei koituisi haittaa ja jotta avaruusromun määrä ei enää lisääntyisi. Toisinaan kuitenkin satelliitit menevät rikki ja jäävät radoilleen ilman ohjausta, jolloin ne putoavat hitaasti alaspäin ja lopulta syöksyvät Maahan.
Lue lisää hallitusta Maahan pudottamisesta: www.esa.int/SPECIALS/ATV/SEM2TWZ27PG_0.html ja video: blogs.esa.int/atv/2011/06/24/bittersweet-video-from-tuesday-evening/
Ke 01.06.2011, klo 15:50
Sain viimein napattua itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin järjestämään kirjahyllyä, jonka sisusta on ollut iloisessa kaaoksessa jo jonkin aikaa. Työ eteni hyvin noin tunnin, kunnes käteeni osui nippu lento-onnettomuuksien tutkintaraportteja. Kyllä, kerään niitä, koska ne ovat kiinnostavia.
Vanhin niistä kertoo kaiken Airbus A320 -koneelle Habsheimin lentoasemalla 26. kekäkuuta 1988 tapahtuneesta onnettomuudesta. Lähetin aikanaan opiskelijana kirjeen Ranskan lento-onnettomuuksia tutkineelle lautakunnalle ja pyysin raporttia,jonka he ystävällisesti lähettivätkin - niin ajat muuttuvat, sillä nyt nämä ladataan netistä noin vain.
No, kyseessä oli ensimmäinen uudenlaiselle fly-by-wire -ohjatulle liikennelentokoneelle tapahtunut onnettomuus, ja se nosti esille kysymyksen siitä kuinka pitkälle tietokoneet voivat ottaa vallan ohjaamossa. Tässä uudessa Airbusissa ohjaajat lensivät ensimmäistä kertaa tietokoneisiin kiinnitetyillä ohjaimilla, joystickeillä; ei enää vaijereita, jotka linkittävät ohjausratin ja polkimet suoraan kiinni ohjainpintoihin. Nyt kaikki Airbusit käyttävät tätä tekniikkaa ja myös Boiengin 777 sekä pian liikenteeseen astuva 787 ovat (lähes) täysin tietokoneiden kautta ohjattuja koneita. Siis pian 30 vuotta on matkustajia kyyditty taivaalla tähän tapaan.
Asia on nyt ajakohtainen pari vuotta sitten eteläisellä Atlantilla tapahtuneen Air Francen (sama yhtiö kuin Habsheimin onnettomuudessa) Airbus A330:n onnemuuden tutkinnan edistyessä. Suurissa otsikoissa on kerrottu, että automaattiseen lentämiseen tottuneet lentäjät menettivät koneen hallinnan tilanteessa, missä nopeutta mittaavien pitot-putkien jäätymisen vuoksi tietokonesysteemi heitti pyyhkeen kehään. Kuten aina lento-onnettomuuksissa, kestää lopullisen syyn esille tonkiminen varsin kauan, mutta perusasia näyttää olevan juuri näin: kone ei olisi pudonnut, mikäli pilotit olisivat lentäneet konetta hyvin.
Habsheimin onnettomuus tapahtui tuliterälle koneelle, jonka kapteenina oli Air Francen A320-pääkouluttaja. Kone lensi kutsuvieraiden kanssa pienen lentokentän päältä (ilman, että aikomuksena oli laskeutua sinne) ilmailunäytöksen aikana, mutta ylilennon lopuksi vajosi alaspäin ja putosi metsään. Kolme matkustajaa kuoli koneen evakuoinnin yhteydessä, mutta liki sata pelastui.
Onnettomuuden syy oli lentäjien "liiallinen" luottamus koneen automaattisiin järjestelmiin, jotka estävät konetta lentämästä liian pienellä nopeudella tai liian matalalla. Kone tekeekin niin - mutta vain jos automatiikka kytketään päälle. Nyt lentäjät, jotka olisivat osanneet ja kyenneet lentämään konettaan ongelmitta, olivat kenties kutsuvieraslennon ja uudenuutukaisen koneen ilmapiirissä eivätkä kiinnittäneet tarpeeksi huomiota lennon etenemiseen ja päästivät täysin lentokelpoisen koneen putoamaan metsään.
Nyt Riosta Pariisin täsmälleen kaksi vuotta sitten (1.6.2009) suunnanneen lennon AF447 tutkinassa ihmetellään sitä, miksi lentäjät menettivät koneensa hallinnan tilanteessa, mitä harjoitellaan ja minkä sinällään ei pitäisi olla vaarallinen. Kone näyttää joutuneen sakkaustilaan matkalentokorkeudessa ja pudonneen melkein suoraan alas lähes saman tien.
Lentäminen korkealla on toki vaikeaa, kun ilma on ohutta ja äkkinäiset nopeuden sekä koneen asennon muutokset voivat johtaa vaaratilanteeseen. Siellä autopilotti on juuri omiaan, etenkin kun matkalennossa lennetään pitkään ja tasaisesti. Silti joka hetki lentäjien tulee olla valmiit ottamaan kone haltuunsa ja lentämään manuaalisesti. Tai tietokoneiden avustamana siten, että ongelma kierretään - tässä tapauksessa väärä nopeustieto.
Lentäminen teknologian avustuksella ei ole mitään uutta, sillä erilaisia autopilotteja ja lentäjän työtä helpottavia laitteita on ollut jo 30-luvulta alkaen. Kuitenkin vasta viime aikoina, kun systeemit ovat tulleet niin erinomaisiksi että lentäjää ei välttämättä tarvita enää kuin ohjelmoimaan laiteet ja katsomaan että kaikki sujuu hyvin, on lentotaidon uupumisesta tullut varsinainen ongelma. Monet lentoyhtiöt suosittavatkin pilottejaan lentämään käsin, kun sää antaa myöten, jotta lentotuntuma pysyy hyvänä, ja simulaattoreissa käydään läpi ongelmatilanteita kenties paremmin ja yksityiskohtaisemmin kuin koskaan.
Silti koneiden ohjaamoissa on yhä enemmän ja enemmän lentäjiä, joilla lentämisen käsityö on päässyt ruostumaan. Kone lentää itsekseen melkein koko ajan ja lentäjien tehtävänä on valvoa, muuttaa asetuksia sekä hoitaa radioliikennettä.
Lentoyhtiöillä on myös toimintaohjeita erilaisia tilanteita varten, ja myös korkealla tapahtuvaa sakkausta varten. Ohjeet ovat kuitenkin vain ohjeellisia.
Onnettomuustilanteissa koneen hienostuneet laitteistot tuottavat suuren määrän eritasoisia virheilmoituksia, joten lentäjien huomio kiinnittyy silloin helposti toissijaisiin asioihin. Ja jos pilotti on lentänyt paljonkin itse asiassa lentämättä juuri lainkaan, niin ohjaimien ottaminen haastavassa tilanteessa on juuri väärä hetki opetella lentämään...
Lentämisessä vaikeassa tilanteessa pätee kuitenkin edelleen vanha perussääntö: "aviate, navigate, communicate" - lennä, suunnista, kommunikoi. Tärkeintä on lentää konetta, ei katsoa tietokonenäyttöjä. Kenties tämä on unohtunut Air Francen onnettomuuskoneen lentäjiltä (tai sitten on tapahtunut jotain, mitä emme vielä tiedä).
Onnettomuus tuo mieleen myös kolmannen tapauksen: Qantas-yhtiön A380-koneen, joka joutui tekemään pakkolaskun Singaporeen moottorin pamahdettua. Silloin lentäjät pystyivät (tosin päivänvalossa ja hyvissä olosuhteissa) suoriutumaan erittäin haastavasta tilanteesta hyvän lentotaidon sekä koneen tekniikan avulla. Vaikeassa tilanteessa tietokone ja systeemit ovat myös valtava apu, mutta lentäjän peruslentotaito ja rutiini ovat silloin kultaakin kalliimpia!
Tietokoneita, autopilotteja ja koko nykyaikaista lentoliikennesysteemiä arvostellessa pitää myös muistaa, että ilman tekniikan apua lentomatkustaminen ei sujuisi näin hyvin ja turvallisesti. On vaikea laskea kuinka monta ihmishenkeä tietokoneohjaus lentokoneessa on pelastanut yksinkertaisesti estämällä konetta joutumasta onnettomuuteen. Kun katsotaan lento-onnettomuuksien listaa 1960-luvulta, niin se ei ole kaunista katsottavaa: lähes joka viikko jossain päin maailmaa keskimäärin tapahtui onnettomuus liikennekoneella, ja liikenteen määrä oli murto-osa nykyisestä.
Vaikka uhrien kannalta onnettomuus on aina traaginen, on oikeastaan lohduttavaa huomata kuinka harvinainen on tämänkaltainen lentäjien virheestä aiheutunut onnettomuus ja kuinka perinpohjaisesti Rion koneen onnettomuutta käydään läpi.
Itse ainakin astun lentokoneeseen taas ensi viikolla rauhallisena ja turvallisin mielin. Luotan siihen, että (etenkin suomalais)pilotit osaavat myös lentää tarpeen niin vaatiessa!
La 28.05.2011, klo 23:14
Aika rientää hurjaa vauhtia ja tämän YLEn blogin päivittäminen on ollut viime aikoina hieman hitaanpuoleista - itse asiassa edellinen merkintä on ajalta, jolloin asuin vielä Suomessa ja olin aktiivisemmin mukana Prisma Studion tekemisessä. Kuten joku on saattanut huomata, en enää juonna ohjelmaa ja juttujanikin on ollut vain silloin tällöin. Syynä tähän on se, että olen nykyisin toimittajanhommia päätyönäni Euroopan avaruusjärjestölle ja asustan Hollannissa.
En ole kuitenkaan hylännyt Suomea, armasta YLEä enkä Prisma Studiota, vaan olen mukana sen minkä ennätän, ja toivon, että ehdin useammin myös päivittämään tätä pientä tonttia YLEn blogisivustolla.
Koska päätyöni käsittelee avaruuslentämistä ja etenkin ESAn avaruuslentotoimien raportoiminen jutuissa tuottaisi mahdollisia objektiivisuusongelmia, en ole käsitellyt näitä aiheita. Kaikkein lähemmäksi aihepiiriä osui kauden viimeisessä Prisma Studiossa ollut juttu avaruussukkuloiden eläkkeelle jäämisestä.
Itse asiassa laitan jutun tekstin melkein sellaisenaan tähän ensimmäisen postaukseeni pitkiin aikoihin, koska se on entistä ajankohtaisempi juuri nyt, kun sukkula Endeavour valmistautuu lähtemään paluumatkalleen avaruusasemalta ja laskeutuu näillä näkymin 1. kesäkuuta viimeisen kerran Maahan. Jutun tekemisen jälkeen on myös esitelty NASAn tuleva uusi avaruusalus, joten kyseinen kohta kaipaa päivitystä - ja se kohta tekstistä onkin nyt muutettu.
Siis tällainen tarina sukkuloista:
---------------------
Viime viikkoina tuskin kukaan on ollut huomaamatta, että miehitettyjen avaruuslentojen alusta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Juri Gagarin teki historiallisen lentonsa 12 huhtikuuta 1961 ja aloitti uuden ajan niin teknisesti kuin filosofisesti - ihmissuku kiipesi ulos leikkikehästään.
Mutta harva huomasi, että samalla vietettiin toista merkkipäivää. 20 vuotta Gagarinin jälkeen ja 30 vuotta sitten nousi avaruussukkula ensilennolleen. Siis kolme vuosikymmentä avaruussukkulalentoja, ja itse asiassa sukkulan juuret ovat vieläkin kauempana, 1970-luvulla, ja oikeastaan vieläkin syvemmällä historiassa...
Kun Apollot olivat lentäneet Kuuhun ja Yhdysvalloissa pohdittiin mitä tehdä sen jälkeen, päätettiin tehdä avaruussukkula - uudelleenkäytettävä lentokonemainen avaruusalus, joita voitaisiin ottaa käyttöön kokonainen laivasto. Ne lentäisivät kiertoradalle useita kertoja viikossa ja hoitaisivat niin satelliittien laukaisut, tieteelliset tutkimuslennot kuin salaiset sotilaalliset toimetkin. Astronautit voisivat korjata satelliitteja avaruudessa ja tuoda niitä myös Maahan.
Eurooppalaiset lupasivat rakentaa sukkulan suureen rahtiruumaan sopivan laboratorion, Spacelabin, ja niin europpalaisastronautit olivat mukana lähes alusta alkaen sukkulalennoilla.
Pian kävi ilmi, että se ei ollutkaan helppoa, ja kun samalla budjettia leikattiin, jouduttiin tekemään kompromisseja. Lopulta sukkula tehtiin osista, joista vain itse Maahan palaava lentokonemainen osa oli uudelleenkäytettävä. Suuri polttoainesäiliö olisi kertakäyttöinen ja suuret rinnalla olevat apuraketit olisivat osittain uudelleenkäytettäviä - nämä pudotettaisiin pois kyydistä laukaisun aikana. Lopulta sukkulan uusien rakettimoottorien kehittäminen vei odotettua enemmän aikaa, ja sukkulat viivästyivät lopulta 1980-luvun alkuun. Kuuden vuoden aikana eivät amerikkalaiset astronautit käyneet avaruudessa.
Sukkuloiden huoltaminen lennon jälkeen uutta lentoa varten osoittautui työläämmäksi ja kalliimmaksi kuin laskettiin, joten suunnitelmat parin viikon välein lentämisestä saatiin unohtaa. Ja sitten tuli ensimmäinen onnettomuus: sukkula Challenger räjähti laukaisussaan vuonna 1986 ja sukkulat päätettiin jättää vain NASAn omaan käyttöön. Vanhat kantoraketit rullattiin taas esiin.
1990-luvulla sukkuloiden tärkeimmäksi tehdäväksi tuli uuden avaruusaseman rakentaminen ja sen valmistelussa käynnit venäläisten Mir-avaruusasemalla. Ja sitten uusi onnettomuus: vuonna 2003 Columbia tuhoutui maahanpaluun yhteydessä. Sen jälkeen sukkulat päätettiin lähettää eläkkeelle kunhan kansainvälinen avaruusasema olisi valmis, ja niiden laukaisut muodostuivat varsinaiksiksi näytelmiksi, kun turvamääräyslista on hyvin pitkä - milloin mahdollisesti viallinen venttiili, milloin kova tuuli tai milloin sade varalaskupaikalla Atlantin takana esti laukaisun.
Sukkula on hieno lentolaite, mutta se on osoittautunut samanaikaisesti varsinaiseksi hienohelmaksi että tykiksi, jolla ammutaan hyttystä: tavaran lähettäminen avaruuteen onnistuu paremmin, luotettavammin ja turvallisemmin miehittämättömillä kantoraketeilla, ja ihmisten lähettäminen kiertoradalle tapatuu kätevällin pienillä aluksilla. On oikeastaan hyvä, että sukkulasta päästään eroon nyt kesällä, kun viimeinen lento tapahtuu.
Mutta mitä tämän jälkeen? NASA on suunnitellut jo vuosia Orion-nimistä alusta, kuusipaikkaista kapselia, joka olisi kuin nykyaikainen Apollo ja jolla pääsisi lentämään Kuuhun ja vaikkapa asteroideja tutkimaan. Se on kuitenkin vuosien varrella ennättänyt jo pienenemään ja yksinkertaistumaan, ja kun NASA julkisti nyt toukokuun puolivälissä uuden "tutkimusmatkoille" soveltuvan aluksen, oli se käytönnössä uudelleensyntynyt, pieni Orion. Alus tunnetaan toistaiseksi nimellä "Multi-Purpose Crew Vehicle", eli sympaattisesti MPCV, ja se kykenee lentoihin Kuuhun, asteroideille ja muille lähiavaruuden kohteille. Ensilento tapahtunee vasta vuosikymmenen lopussa, koska NASAlla ei ole suurta kiirettä sen tekemisessä, koska lennot avaruusasemalle aiotaan tehdä pikemmin käyttöön tulevilla kaupallisilla avaruusaluksilla.
Jo nyt kehitteillä on kaksi avaruusrahtari, Space X -yhtiön Dragon-kapseli, mistä on siksi nyt tekeillä jo maahanpaluukelpoinen versio sekä myös versio, joka olisi täysiverinen avaruusalus. Eikä sitä täytyisi odottaa vuosikaupalla, vaan astronautit pääsisivät matkaan jo parin vuoden päästä. Ja se on saamassa jo kilpailijoitakin; pian avaruusasemalentojen lisäksi matkoja avaruuteen voitaisiin järjestää turisteillekin ja muille mahdollisimme matkaajille.
Ja sitten, joskus kauempana tulevaisuudessa häämöttää edelleen oikea avaruussukkula, täysin uudelleenkäytettävä avaruuslentokone. Sellainen tekeminen olisi jo nyt mahdollista, sillä kaikki tekniset ratkaisut joko tunnetaan tai ne voitaisiin varmasti ratkaista, mutta sellaisen tekeminen vaatisi rahaa - eikä sitä ole ainakaan avaruusbudjeteista tulossa lähiaikoina.
Niinpä yksi asia on varma: ensi kesästä alkaen ihmiset lentävät avaruuteen vain toistaiseksi vain avaruuskapseleilla, jotka pohjautuvat Gagarinin aikanaan käyttämään alukseen, ja varsinainen hyppäys uuteen aikaan on valitettavasti varsin kaukana tulevaisuudessa...
La 28.05.2011, klo 23:14
Aika rientää hurjaa vauhtia ja tämän YLEn blogin päivittäminen on ollut viime aikoina hieman hitaanpuoleista - itse asiassa edellinen merkintä on ajalta, jolloin asuin vielä Suomessa ja olin aktiivisemmin mukana Prisma Studion tekemisessä. Kuten joku on saattanut huomata, en enää juonna ohjelmaa ja juttujanikin on ollut vain silloin tällöin. Syynä tähän on se, että olen nykyisin toimittajanhommia päätyönäni Euroopan avaruusjärjestölle ja asustan Hollannissa.
En ole kuitenkaan hylännyt Suomea, armasta YLEä enkä Prisma Studiota, vaan olen mukana sen minkä ennätän, ja toivon, että ehdin useammin myös päivittämään tätä pientä tonttia YLEn blogisivustolla.
Koska päätyöni käsittelee avaruuslentämistä ja etenkin ESAn avaruuslentotoimien raportoiminen jutuissa tuottaisi mahdollisia objektiivisuusongelmia, en ole käsitellyt näitä aiheita. Kaikkein lähemmäksi aihepiiriä osui kauden viimeisessä Prisma Studiossa ollut juttu avaruussukkuloiden eläkkeelle jäämisestä.
Itse asiassa laitan jutun tekstin melkein sellaisenaan tähän ensimmäisen postaukseeni pitkiin aikoihin, koska se on entistä ajankohtaisempi juuri nyt, kun sukkula Endeavour valmistautuu lähtemään paluumatkalleen avaruusasemalta ja laskeutuu näillä näkymin 1. kesäkuuta viimeisen kerran Maahan. Jutun tekemisen jälkeen on myös esitelty NASAn tuleva uusi avaruusalus, joten kyseinen kohta kaipaa päivitystä - ja se kohta tekstistä onkin nyt muutettu.
Siis tällainen tarina sukkuloista:
---------------------
Viime viikkoina tuskin kukaan on ollut huomaamatta, että miehitettyjen avaruuslentojen alusta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Juri Gagarin teki historiallisen lentonsa 12 huhtikuuta 1961 ja aloitti uuden ajan niin teknisesti kuin filosofisesti - ihmissuku kiipesi ulos leikkikehästään.
Mutta harva huomasi, että samalla vietettiin toista merkkipäivää. 20 vuotta Gagarinin jälkeen ja 30 vuotta sitten nousi avaruussukkula ensilennolleen. Siis kolme vuosikymmentä avaruussukkulalentoja, ja itse asiassa sukkulan juuret ovat vieläkin kauempana, 1970-luvulla, ja oikeastaan vieläkin syvemmällä historiassa...
Kun Apollot olivat lentäneet Kuuhun ja Yhdysvalloissa pohdittiin mitä tehdä sen jälkeen, päätettiin tehdä avaruussukkula - uudelleenkäytettävä lentokonemainen avaruusalus, joita voitaisiin ottaa käyttöön kokonainen laivasto. Ne lentäisivät kiertoradalle useita kertoja viikossa ja hoitaisivat niin satelliittien laukaisut, tieteelliset tutkimuslennot kuin salaiset sotilaalliset toimetkin. Astronautit voisivat korjata satelliitteja avaruudessa ja tuoda niitä myös Maahan.
Eurooppalaiset lupasivat rakentaa sukkulan suureen rahtiruumaan sopivan laboratorion, Spacelabin, ja niin europpalaisastronautit olivat mukana lähes alusta alkaen sukkulalennoilla.
Pian kävi ilmi, että se ei ollutkaan helppoa, ja kun samalla budjettia leikattiin, jouduttiin tekemään kompromisseja. Lopulta sukkula tehtiin osista, joista vain itse Maahan palaava lentokonemainen osa oli uudelleenkäytettävä. Suuri polttoainesäiliö olisi kertakäyttöinen ja suuret rinnalla olevat apuraketit olisivat osittain uudelleenkäytettäviä - nämä pudotettaisiin pois kyydistä laukaisun aikana. Lopulta sukkulan uusien rakettimoottorien kehittäminen vei odotettua enemmän aikaa, ja sukkulat viivästyivät lopulta 1980-luvun alkuun. Kuuden vuoden aikana eivät amerikkalaiset astronautit käyneet avaruudessa.
Sukkuloiden huoltaminen lennon jälkeen uutta lentoa varten osoittautui työläämmäksi ja kalliimmaksi kuin laskettiin, joten suunnitelmat parin viikon välein lentämisestä saatiin unohtaa. Ja sitten tuli ensimmäinen onnettomuus: sukkula Challenger räjähti laukaisussaan vuonna 1986 ja sukkulat päätettiin jättää vain NASAn omaan käyttöön. Vanhat kantoraketit rullattiin taas esiin.
1990-luvulla sukkuloiden tärkeimmäksi tehdäväksi tuli uuden avaruusaseman rakentaminen ja sen valmistelussa käynnit venäläisten Mir-avaruusasemalla. Ja sitten uusi onnettomuus: vuonna 2003 Columbia tuhoutui maahanpaluun yhteydessä. Sen jälkeen sukkulat päätettiin lähettää eläkkeelle kunhan kansainvälinen avaruusasema olisi valmis, ja niiden laukaisut muodostuivat varsinaiksiksi näytelmiksi, kun turvamääräyslista on hyvin pitkä - milloin mahdollisesti viallinen venttiili, milloin kova tuuli tai milloin sade varalaskupaikalla Atlantin takana esti laukaisun.
Sukkula on hieno lentolaite, mutta se on osoittautunut samanaikaisesti varsinaiseksi hienohelmaksi että tykiksi, jolla ammutaan hyttystä: tavaran lähettäminen avaruuteen onnistuu paremmin, luotettavammin ja turvallisemmin miehittämättömillä kantoraketeilla, ja ihmisten lähettäminen kiertoradalle tapatuu kätevällin pienillä aluksilla. On oikeastaan hyvä, että sukkulasta päästään eroon nyt kesällä, kun viimeinen lento tapahtuu.
Mutta mitä tämän jälkeen? NASA on suunnitellut jo vuosia Orion-nimistä alusta, kuusipaikkaista kapselia, joka olisi kuin nykyaikainen Apollo ja jolla pääsisi lentämään Kuuhun ja vaikkapa asteroideja tutkimaan. Se on kuitenkin vuosien varrella ennättänyt jo pienenemään ja yksinkertaistumaan, ja kun NASA julkisti nyt toukokuun puolivälissä uuden "tutkimusmatkoille" soveltuvan aluksen, oli se käytönnössä uudelleensyntynyt, pieni Orion. Alus tunnetaan toistaiseksi nimellä "Multi-Purpose Crew Vehicle", eli sympaattisesti MPCV, ja se kykenee lentoihin Kuuhun, asteroideille ja muille lähiavaruuden kohteille. Ensilento tapahtunee vasta vuosikymmenen lopussa, koska NASAlla ei ole suurta kiirettä sen tekemisessä, koska lennot avaruusasemalle aiotaan tehdä pikemmin käyttöön tulevilla kaupallisilla avaruusaluksilla.
Jo nyt kehitteillä on kaksi avaruusrahtari, Space X -yhtiön Dragon-kapseli, mistä on siksi nyt tekeillä jo maahanpaluukelpoinen versio sekä myös versio, joka olisi täysiverinen avaruusalus. Eikä sitä täytyisi odottaa vuosikaupalla, vaan astronautit pääsisivät matkaan jo parin vuoden päästä. Ja se on saamassa jo kilpailijoitakin; pian avaruusasemalentojen lisäksi matkoja avaruuteen voitaisiin järjestää turisteillekin ja muille mahdollisimme matkaajille.
Ja sitten, joskus kauempana tulevaisuudessa häämöttää edelleen oikea avaruussukkula, täysin uudelleenkäytettävä avaruuslentokone. Sellainen tekeminen olisi jo nyt mahdollista, sillä kaikki tekniset ratkaisut joko tunnetaan tai ne voitaisiin varmasti ratkaista, mutta sellaisen tekeminen vaatisi rahaa - eikä sitä ole ainakaan avaruusbudjeteista tulossa lähiaikoina.
Niinpä yksi asia on varma: ensi kesästä alkaen ihmiset lentävät avaruuteen vain toistaiseksi vain avaruuskapseleilla, jotka pohjautuvat Gagarinin aikanaan käyttämään alukseen, ja varsinainen hyppäys uuteen aikaan on valitettavasti varsin kaukana tulevaisuudessa...
La 28.05.2011, klo 23:14
Aika rientää hurjaa vauhtia ja tämän YLEn blogin päivittäminen on ollut viime aikoina hieman hitaanpuoleista - itse asiassa edellinen merkintä on ajalta, jolloin asuin vielä Suomessa ja olin aktiivisemmin mukana Prisma Studion tekemisessä. Kuten joku on saattanut huomata, en enää juonna ohjelmaa ja juttujanikin on ollut vain silloin tällöin. Syynä tähän on se, että olen nykyisin toimittajanhommia päätyönäni Euroopan avaruusjärjestölle ja asustan Hollannissa.
En ole kuitenkaan hylännyt Suomea, armasta YLEä enkä Prisma Studiota, vaan olen mukana sen minkä ennätän, ja toivon, että ehdin useammin myös päivittämään tätä pientä tonttia YLEn blogisivustolla.
Koska päätyöni käsittelee avaruuslentämistä ja etenkin ESAn avaruuslentotoimien raportoiminen jutuissa tuottaisi mahdollisia objektiivisuusongelmia, en ole käsitellyt näitä aiheita. Kaikkein lähemmäksi aihepiiriä osui kauden viimeisessä Prisma Studiossa ollut juttu avaruussukkuloiden eläkkeelle jäämisestä.
Itse asiassa laitan jutun tekstin melkein sellaisenaan tähän ensimmäisen postaukseeni pitkiin aikoihin, koska se on entistä ajankohtaisempi juuri nyt, kun sukkula Endeavour valmistautuu lähtemään paluumatkalleen avaruusasemalta ja laskeutuu näillä näkymin 1. kesäkuuta viimeisen kerran Maahan. Jutun tekemisen jälkeen on myös esitelty NASAn tuleva uusi avaruusalus, joten kyseinen kohta kaipaa päivitystä - ja se kohta tekstistä onkin nyt muutettu.
Siis tällainen tarina sukkuloista:
---------------------
Viime viikkoina tuskin kukaan on ollut huomaamatta, että miehitettyjen avaruuslentojen alusta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Juri Gagarin teki historiallisen lentonsa 12 huhtikuuta 1961 ja aloitti uuden ajan niin teknisesti kuin filosofisesti - ihmissuku kiipesi ulos leikkikehästään.
Mutta harva huomasi, että samalla vietettiin toista merkkipäivää. 20 vuotta Gagarinin jälkeen ja 30 vuotta sitten nousi avaruussukkula ensilennolleen. Siis kolme vuosikymmentä avaruussukkulalentoja, ja itse asiassa sukkulan juuret ovat vieläkin kauempana, 1970-luvulla, ja oikeastaan vieläkin syvemmällä historiassa...
Kun Apollot olivat lentäneet Kuuhun ja Yhdysvalloissa pohdittiin mitä tehdä sen jälkeen, päätettiin tehdä avaruussukkula - uudelleenkäytettävä lentokonemainen avaruusalus, joita voitaisiin ottaa käyttöön kokonainen laivasto. Ne lentäisivät kiertoradalle useita kertoja viikossa ja hoitaisivat niin satelliittien laukaisut, tieteelliset tutkimuslennot kuin salaiset sotilaalliset toimetkin. Astronautit voisivat korjata satelliitteja avaruudessa ja tuoda niitä myös Maahan.
Eurooppalaiset lupasivat rakentaa sukkulan suureen rahtiruumaan sopivan laboratorion, Spacelabin, ja niin europpalaisastronautit olivat mukana lähes alusta alkaen sukkulalennoilla.
Pian kävi ilmi, että se ei ollutkaan helppoa, ja kun samalla budjettia leikattiin, jouduttiin tekemään kompromisseja. Lopulta sukkula tehtiin osista, joista vain itse Maahan palaava lentokonemainen osa oli uudelleenkäytettävä. Suuri polttoainesäiliö olisi kertakäyttöinen ja suuret rinnalla olevat apuraketit olisivat osittain uudelleenkäytettäviä - nämä pudotettaisiin pois kyydistä laukaisun aikana. Lopulta sukkulan uusien rakettimoottorien kehittäminen vei odotettua enemmän aikaa, ja sukkulat viivästyivät lopulta 1980-luvun alkuun. Kuuden vuoden aikana eivät amerikkalaiset astronautit käyneet avaruudessa.
Sukkuloiden huoltaminen lennon jälkeen uutta lentoa varten osoittautui työläämmäksi ja kalliimmaksi kuin laskettiin, joten suunnitelmat parin viikon välein lentämisestä saatiin unohtaa. Ja sitten tuli ensimmäinen onnettomuus: sukkula Challenger räjähti laukaisussaan vuonna 1986 ja sukkulat päätettiin jättää vain NASAn omaan käyttöön. Vanhat kantoraketit rullattiin taas esiin.
1990-luvulla sukkuloiden tärkeimmäksi tehdäväksi tuli uuden avaruusaseman rakentaminen ja sen valmistelussa käynnit venäläisten Mir-avaruusasemalla. Ja sitten uusi onnettomuus: vuonna 2003 Columbia tuhoutui maahanpaluun yhteydessä. Sen jälkeen sukkulat päätettiin lähettää eläkkeelle kunhan kansainvälinen avaruusasema olisi valmis, ja niiden laukaisut muodostuivat varsinaiksiksi näytelmiksi, kun turvamääräyslista on hyvin pitkä - milloin mahdollisesti viallinen venttiili, milloin kova tuuli tai milloin sade varalaskupaikalla Atlantin takana esti laukaisun.
Sukkula on hieno lentolaite, mutta se on osoittautunut samanaikaisesti varsinaiseksi hienohelmaksi että tykiksi, jolla ammutaan hyttystä: tavaran lähettäminen avaruuteen onnistuu paremmin, luotettavammin ja turvallisemmin miehittämättömillä kantoraketeilla, ja ihmisten lähettäminen kiertoradalle tapatuu kätevällin pienillä aluksilla. On oikeastaan hyvä, että sukkulasta päästään eroon nyt kesällä, kun viimeinen lento tapahtuu.
Mutta mitä tämän jälkeen? NASA on suunnitellut jo vuosia Orion-nimistä alusta, kuusipaikkaista kapselia, joka olisi kuin nykyaikainen Apollo ja jolla pääsisi lentämään Kuuhun ja vaikkapa asteroideja tutkimaan. Se on kuitenkin vuosien varrella ennättänyt jo pienenemään ja yksinkertaistumaan, ja kun NASA julkisti nyt toukokuun puolivälissä uuden "tutkimusmatkoille" soveltuvan aluksen, oli se käytönnössä uudelleensyntynyt, pieni Orion. Alus tunnetaan toistaiseksi nimellä "Multi-Purpose Crew Vehicle", eli sympaattisesti MPCV, ja se kykenee lentoihin Kuuhun, asteroideille ja muille lähiavaruuden kohteille. Ensilento tapahtunee vasta vuosikymmenen lopussa, koska NASAlla ei ole suurta kiirettä sen tekemisessä, koska lennot avaruusasemalle aiotaan tehdä pikemmin käyttöön tulevilla kaupallisilla avaruusaluksilla.
Jo nyt kehitteillä on kaksi avaruusrahtari, Space X -yhtiön Dragon-kapseli, mistä on siksi nyt tekeillä jo maahanpaluukelpoinen versio sekä myös versio, joka olisi täysiverinen avaruusalus. Eikä sitä täytyisi odottaa vuosikaupalla, vaan astronautit pääsisivät matkaan jo parin vuoden päästä. Ja se on saamassa jo kilpailijoitakin; pian avaruusasemalentojen lisäksi matkoja avaruuteen voitaisiin järjestää turisteillekin ja muille mahdollisimme matkaajille.
Ja sitten, joskus kauempana tulevaisuudessa häämöttää edelleen oikea avaruussukkula, täysin uudelleenkäytettävä avaruuslentokone. Sellainen tekeminen olisi jo nyt mahdollista, sillä kaikki tekniset ratkaisut joko tunnetaan tai ne voitaisiin varmasti ratkaista, mutta sellaisen tekeminen vaatisi rahaa - eikä sitä ole ainakaan avaruusbudjeteista tulossa lähiaikoina.
Niinpä yksi asia on varma: ensi kesästä alkaen ihmiset lentävät avaruuteen vain toistaiseksi vain avaruuskapseleilla, jotka pohjautuvat Gagarinin aikanaan käyttämään alukseen, ja varsinainen hyppäys uuteen aikaan on valitettavasti varsin kaukana tulevaisuudessa...
La 28.05.2011, klo 23:14
Aika rientää hurjaa vauhtia ja tämän YLEn blogin päivittäminen on ollut viime aikoina hieman hitaanpuoleista - itse asiassa edellinen merkintä on ajalta, jolloin asuin vielä Suomessa ja olin aktiivisemmin mukana Prisma Studion tekemisessä. Kuten joku on saattanut huomata, en enää juonna ohjelmaa ja juttujanikin on ollut vain silloin tällöin. Syynä tähän on se, että olen nykyisin toimittajanhommia päätyönäni Euroopan avaruusjärjestölle ja asustan Hollannissa.
En ole kuitenkaan hylännyt Suomea, armasta YLEä enkä Prisma Studiota, vaan olen mukana sen minkä ennätän, ja toivon, että ehdin useammin myös päivittämään tätä pientä tonttia YLEn blogisivustolla.
Koska päätyöni käsittelee avaruuslentämistä ja etenkin ESAn avaruuslentotoimien raportoiminen jutuissa tuottaisi mahdollisia objektiivisuusongelmia, en ole käsitellyt näitä aiheita. Kaikkein lähemmäksi aihepiiriä osui kauden viimeisessä Prisma Studiossa ollut juttu avaruussukkuloiden eläkkeelle jäämisestä.
Itse asiassa laitan jutun tekstin melkein sellaisenaan tähän ensimmäisen postaukseeni pitkiin aikoihin, koska se on entistä ajankohtaisempi juuri nyt, kun sukkula Endeavour valmistautuu lähtemään paluumatkalleen avaruusasemalta ja laskeutuu näillä näkymin 1. kesäkuuta viimeisen kerran Maahan. Jutun tekemisen jälkeen on myös esitelty NASAn tuleva uusi avaruusalus, joten kyseinen kohta kaipaa päivitystä - ja se kohta tekstistä onkin nyt muutettu.
Siis tällainen tarina sukkuloista:
---------------------
Viime viikkoina tuskin kukaan on ollut huomaamatta, että miehitettyjen avaruuslentojen alusta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Juri Gagarin teki historiallisen lentonsa 12 huhtikuuta 1961 ja aloitti uuden ajan niin teknisesti kuin filosofisesti - ihmissuku kiipesi ulos leikkikehästään.
Mutta harva huomasi, että samalla vietettiin toista merkkipäivää. 20 vuotta Gagarinin jälkeen ja 30 vuotta sitten nousi avaruussukkula ensilennolleen. Siis kolme vuosikymmentä avaruussukkulalentoja, ja itse asiassa sukkulan juuret ovat vieläkin kauempana, 1970-luvulla, ja oikeastaan vieläkin syvemmällä historiassa...
Kun Apollot olivat lentäneet Kuuhun ja Yhdysvalloissa pohdittiin mitä tehdä sen jälkeen, päätettiin tehdä avaruussukkula - uudelleenkäytettävä lentokonemainen avaruusalus, joita voitaisiin ottaa käyttöön kokonainen laivasto. Ne lentäisivät kiertoradalle useita kertoja viikossa ja hoitaisivat niin satelliittien laukaisut, tieteelliset tutkimuslennot kuin salaiset sotilaalliset toimetkin. Astronautit voisivat korjata satelliitteja avaruudessa ja tuoda niitä myös Maahan.
Eurooppalaiset lupasivat rakentaa sukkulan suureen rahtiruumaan sopivan laboratorion, Spacelabin, ja niin europpalaisastronautit olivat mukana lähes alusta alkaen sukkulalennoilla.
Pian kävi ilmi, että se ei ollutkaan helppoa, ja kun samalla budjettia leikattiin, jouduttiin tekemään kompromisseja. Lopulta sukkula tehtiin osista, joista vain itse Maahan palaava lentokonemainen osa oli uudelleenkäytettävä. Suuri polttoainesäiliö olisi kertakäyttöinen ja suuret rinnalla olevat apuraketit olisivat osittain uudelleenkäytettäviä - nämä pudotettaisiin pois kyydistä laukaisun aikana. Lopulta sukkulan uusien rakettimoottorien kehittäminen vei odotettua enemmän aikaa, ja sukkulat viivästyivät lopulta 1980-luvun alkuun. Kuuden vuoden aikana eivät amerikkalaiset astronautit käyneet avaruudessa.
Sukkuloiden huoltaminen lennon jälkeen uutta lentoa varten osoittautui työläämmäksi ja kalliimmaksi kuin laskettiin, joten suunnitelmat parin viikon välein lentämisestä saatiin unohtaa. Ja sitten tuli ensimmäinen onnettomuus: sukkula Challenger räjähti laukaisussaan vuonna 1986 ja sukkulat päätettiin jättää vain NASAn omaan käyttöön. Vanhat kantoraketit rullattiin taas esiin.
1990-luvulla sukkuloiden tärkeimmäksi tehdäväksi tuli uuden avaruusaseman rakentaminen ja sen valmistelussa käynnit venäläisten Mir-avaruusasemalla. Ja sitten uusi onnettomuus: vuonna 2003 Columbia tuhoutui maahanpaluun yhteydessä. Sen jälkeen sukkulat päätettiin lähettää eläkkeelle kunhan kansainvälinen avaruusasema olisi valmis, ja niiden laukaisut muodostuivat varsinaiksiksi näytelmiksi, kun turvamääräyslista on hyvin pitkä - milloin mahdollisesti viallinen venttiili, milloin kova tuuli tai milloin sade varalaskupaikalla Atlantin takana esti laukaisun.
Sukkula on hieno lentolaite, mutta se on osoittautunut samanaikaisesti varsinaiseksi hienohelmaksi että tykiksi, jolla ammutaan hyttystä: tavaran lähettäminen avaruuteen onnistuu paremmin, luotettavammin ja turvallisemmin miehittämättömillä kantoraketeilla, ja ihmisten lähettäminen kiertoradalle tapatuu kätevällin pienillä aluksilla. On oikeastaan hyvä, että sukkulasta päästään eroon nyt kesällä, kun viimeinen lento tapahtuu.
Mutta mitä tämän jälkeen? NASA on suunnitellut jo vuosia Orion-nimistä alusta, kuusipaikkaista kapselia, joka olisi kuin nykyaikainen Apollo ja jolla pääsisi lentämään Kuuhun ja vaikkapa asteroideja tutkimaan. Se on kuitenkin vuosien varrella ennättänyt jo pienenemään ja yksinkertaistumaan, ja kun NASA julkisti nyt toukokuun puolivälissä uuden "tutkimusmatkoille" soveltuvan aluksen, oli se käytönnössä uudelleensyntynyt, pieni Orion. Alus tunnetaan toistaiseksi nimellä "Multi-Purpose Crew Vehicle", eli sympaattisesti MPCV, ja se kykenee lentoihin Kuuhun, asteroideille ja muille lähiavaruuden kohteille. Ensilento tapahtunee vasta vuosikymmenen lopussa, koska NASAlla ei ole suurta kiirettä sen tekemisessä, koska lennot avaruusasemalle aiotaan tehdä pikemmin käyttöön tulevilla kaupallisilla avaruusaluksilla.
Jo nyt kehitteillä on kaksi avaruusrahtari, Space X -yhtiön Dragon-kapseli, mistä on siksi nyt tekeillä jo maahanpaluukelpoinen versio sekä myös versio, joka olisi täysiverinen avaruusalus. Eikä sitä täytyisi odottaa vuosikaupalla, vaan astronautit pääsisivät matkaan jo parin vuoden päästä. Ja se on saamassa jo kilpailijoitakin; pian avaruusasemalentojen lisäksi matkoja avaruuteen voitaisiin järjestää turisteillekin ja muille mahdollisimme matkaajille.
Ja sitten, joskus kauempana tulevaisuudessa häämöttää edelleen oikea avaruussukkula, täysin uudelleenkäytettävä avaruuslentokone. Sellainen tekeminen olisi jo nyt mahdollista, sillä kaikki tekniset ratkaisut joko tunnetaan tai ne voitaisiin varmasti ratkaista, mutta sellaisen tekeminen vaatisi rahaa - eikä sitä ole ainakaan avaruusbudjeteista tulossa lähiaikoina.
Niinpä yksi asia on varma: ensi kesästä alkaen ihmiset lentävät avaruuteen vain toistaiseksi vain avaruuskapseleilla, jotka pohjautuvat Gagarinin aikanaan käyttämään alukseen, ja varsinainen hyppäys uuteen aikaan on valitettavasti varsin kaukana tulevaisuudessa...
La 28.05.2011, klo 23:14
Aika rientää hurjaa vauhtia ja tämän YLEn blogin päivittäminen on ollut viime aikoina hieman hitaanpuoleista - itse asiassa edellinen merkintä on ajalta, jolloin asuin vielä Suomessa ja olin aktiivisemmin mukana Prisma Studion tekemisessä. Kuten joku on saattanut huomata, en enää juonna ohjelmaa ja juttujanikin on ollut vain silloin tällöin. Syynä tähän on se, että olen nykyisin toimittajanhommia päätyönäni Euroopan avaruusjärjestölle ja asustan Hollannissa.
En ole kuitenkaan hylännyt Suomea, armasta YLEä enkä Prisma Studiota, vaan olen mukana sen minkä ennätän, ja toivon, että ehdin useammin myös päivittämään tätä pientä tonttia YLEn blogisivustolla.
Koska päätyöni käsittelee avaruuslentämistä ja etenkin ESAn avaruuslentotoimien raportoiminen jutuissa tuottaisi mahdollisia objektiivisuusongelmia, en ole käsitellyt näitä aiheita. Kaikkein lähemmäksi aihepiiriä osui kauden viimeisessä Prisma Studiossa ollut juttu avaruussukkuloiden eläkkeelle jäämisestä.
Itse asiassa laitan jutun tekstin melkein sellaisenaan tähän ensimmäisen postaukseeni pitkiin aikoihin, koska se on entistä ajankohtaisempi juuri nyt, kun sukkula Endeavour valmistautuu lähtemään paluumatkalleen avaruusasemalta ja laskeutuu näillä näkymin 1. kesäkuuta viimeisen kerran Maahan. Jutun tekemisen jälkeen on myös esitelty NASAn tuleva uusi avaruusalus, joten kyseinen kohta kaipaa päivitystä - ja se kohta tekstistä onkin nyt muutettu.
Siis tällainen tarina sukkuloista:
---------------------
Viime viikkoina tuskin kukaan on ollut huomaamatta, että miehitettyjen avaruuslentojen alusta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Juri Gagarin teki historiallisen lentonsa 12 huhtikuuta 1961 ja aloitti uuden ajan niin teknisesti kuin filosofisesti - ihmissuku kiipesi ulos leikkikehästään.
Mutta harva huomasi, että samalla vietettiin toista merkkipäivää. 20 vuotta Gagarinin jälkeen ja 30 vuotta sitten nousi avaruussukkula ensilennolleen. Siis kolme vuosikymmentä avaruussukkulalentoja, ja itse asiassa sukkulan juuret ovat vieläkin kauempana, 1970-luvulla, ja oikeastaan vieläkin syvemmällä historiassa...
Kun Apollot olivat lentäneet Kuuhun ja Yhdysvalloissa pohdittiin mitä tehdä sen jälkeen, päätettiin tehdä avaruussukkula - uudelleenkäytettävä lentokonemainen avaruusalus, joita voitaisiin ottaa käyttöön kokonainen laivasto. Ne lentäisivät kiertoradalle useita kertoja viikossa ja hoitaisivat niin satelliittien laukaisut, tieteelliset tutkimuslennot kuin salaiset sotilaalliset toimetkin. Astronautit voisivat korjata satelliitteja avaruudessa ja tuoda niitä myös Maahan.
Eurooppalaiset lupasivat rakentaa sukkulan suureen rahtiruumaan sopivan laboratorion, Spacelabin, ja niin europpalaisastronautit olivat mukana lähes alusta alkaen sukkulalennoilla.
Pian kävi ilmi, että se ei ollutkaan helppoa, ja kun samalla budjettia leikattiin, jouduttiin tekemään kompromisseja. Lopulta sukkula tehtiin osista, joista vain itse Maahan palaava lentokonemainen osa oli uudelleenkäytettävä. Suuri polttoainesäiliö olisi kertakäyttöinen ja suuret rinnalla olevat apuraketit olisivat osittain uudelleenkäytettäviä - nämä pudotettaisiin pois kyydistä laukaisun aikana. Lopulta sukkulan uusien rakettimoottorien kehittäminen vei odotettua enemmän aikaa, ja sukkulat viivästyivät lopulta 1980-luvun alkuun. Kuuden vuoden aikana eivät amerikkalaiset astronautit käyneet avaruudessa.
Sukkuloiden huoltaminen lennon jälkeen uutta lentoa varten osoittautui työläämmäksi ja kalliimmaksi kuin laskettiin, joten suunnitelmat parin viikon välein lentämisestä saatiin unohtaa. Ja sitten tuli ensimmäinen onnettomuus: sukkula Challenger räjähti laukaisussaan vuonna 1986 ja sukkulat päätettiin jättää vain NASAn omaan käyttöön. Vanhat kantoraketit rullattiin taas esiin.
1990-luvulla sukkuloiden tärkeimmäksi tehdäväksi tuli uuden avaruusaseman rakentaminen ja sen valmistelussa käynnit venäläisten Mir-avaruusasemalla. Ja sitten uusi onnettomuus: vuonna 2003 Columbia tuhoutui maahanpaluun yhteydessä. Sen jälkeen sukkulat päätettiin lähettää eläkkeelle kunhan kansainvälinen avaruusasema olisi valmis, ja niiden laukaisut muodostuivat varsinaiksiksi näytelmiksi, kun turvamääräyslista on hyvin pitkä - milloin mahdollisesti viallinen venttiili, milloin kova tuuli tai milloin sade varalaskupaikalla Atlantin takana esti laukaisun.
Sukkula on hieno lentolaite, mutta se on osoittautunut samanaikaisesti varsinaiseksi hienohelmaksi että tykiksi, jolla ammutaan hyttystä: tavaran lähettäminen avaruuteen onnistuu paremmin, luotettavammin ja turvallisemmin miehittämättömillä kantoraketeilla, ja ihmisten lähettäminen kiertoradalle tapatuu kätevällin pienillä aluksilla. On oikeastaan hyvä, että sukkulasta päästään eroon nyt kesällä, kun viimeinen lento tapahtuu.
Mutta mitä tämän jälkeen? NASA on suunnitellut jo vuosia Orion-nimistä alusta, kuusipaikkaista kapselia, joka olisi kuin nykyaikainen Apollo ja jolla pääsisi lentämään Kuuhun ja vaikkapa asteroideja tutkimaan. Se on kuitenkin vuosien varrella ennättänyt jo pienenemään ja yksinkertaistumaan, ja kun NASA julkisti nyt toukokuun puolivälissä uuden "tutkimusmatkoille" soveltuvan aluksen, oli se käytönnössä uudelleensyntynyt, pieni Orion. Alus tunnetaan toistaiseksi nimellä "Multi-Purpose Crew Vehicle", eli sympaattisesti MPCV, ja se kykenee lentoihin Kuuhun, asteroideille ja muille lähiavaruuden kohteille. Ensilento tapahtunee vasta vuosikymmenen lopussa, koska NASAlla ei ole suurta kiirettä sen tekemisessä, koska lennot avaruusasemalle aiotaan tehdä pikemmin käyttöön tulevilla kaupallisilla avaruusaluksilla.
Jo nyt kehitteillä on kaksi avaruusrahtari, Space X -yhtiön Dragon-kapseli, mistä on siksi nyt tekeillä jo maahanpaluukelpoinen versio sekä myös versio, joka olisi täysiverinen avaruusalus. Eikä sitä täytyisi odottaa vuosikaupalla, vaan astronautit pääsisivät matkaan jo parin vuoden päästä. Ja se on saamassa jo kilpailijoitakin; pian avaruusasemalentojen lisäksi matkoja avaruuteen voitaisiin järjestää turisteillekin ja muille mahdollisimme matkaajille.
Ja sitten, joskus kauempana tulevaisuudessa häämöttää edelleen oikea avaruussukkula, täysin uudelleenkäytettävä avaruuslentokone. Sellainen tekeminen olisi jo nyt mahdollista, sillä kaikki tekniset ratkaisut joko tunnetaan tai ne voitaisiin varmasti ratkaista, mutta sellaisen tekeminen vaatisi rahaa - eikä sitä ole ainakaan avaruusbudjeteista tulossa lähiaikoina.
Niinpä yksi asia on varma: ensi kesästä alkaen ihmiset lentävät avaruuteen vain toistaiseksi vain avaruuskapseleilla, jotka pohjautuvat Gagarinin aikanaan käyttämään alukseen, ja varsinainen hyppäys uuteen aikaan on valitettavasti varsin kaukana tulevaisuudessa...
Ke 21.10.2009, klo 10:34
Kuinka kuoria raaka kananmuna siten, että muna pysyy ehjänä kuoren alla olevan kalvon sisällä? Koitin vastata tähän kysymykseen eilen lähetetyn Prisma Studion Viikon vastaus -osassa, mutta en löytänyt vastausta. Nyt aamulla häpesin tyhmyyttäni, kun Jyri Hänninen lähetti vastauksen sähköpostilla.
Kuoren saa luonnollisestikin pois syövyttämällä. Vaikka tiedeohjelmaa tässä tehdään, en tullut ajatelleeksi lainkaan muuta kuin raakaa voimaa - en kemian tarjoamia mahdollisuuksia. Mikä typerys!
Jyri kirjoittaa:
"Televisiossa esitetty jakso 20.10.2009, käsitteli lopussa
kananmunankuorimista siten, että kuori poistetaan ja kalvo jää
suojaamaan valkuaista ja keltuaista. Juontaja ei onnistunut kuorimaan
kalsiumkuorta rikkomatta munaa.
Kauan ravintolamaailmassa käytetty konsti ks. asian suorittamiseksi on
liuottaa kalsiumkuori etikkaveteen. Mietoon etiikka-vesi -liuokseen kalsium liukenee ja kalvo pitää munan koossa.
Vahvalla liuoksella etikka myös kypsentää valkuaisen ja antaa maun
tuotteelle. Miedolla liuoksella maukuhaittaa ei synny ja mysteeri asiakkaalle on
valmis!
Kuoren liuottaminen ottaa joitain tunteja, riippuen liuoksen vahvuudesta.
Tässä käytännön tiedettä kokki maailmasta!
Parhain Terveisin,
Jyri Hänninen"
Testasin etikkasyövytystä ja se toimi - tosin todellakin hitaasti. Meni noin kymmenren tuntia, kun tavallisella etikalla saatiin kananmuna "kuorittua". Kalvot ovat todella kestäviä!
Pe 16.10.2009, klo 19:18
Aina silloin tällöin tulee eteen tuote tai tavara, joka pysäyttää. Sellainen oli tänään Rochus Jacobin suunnittelema keinutuoli - ja ennakkoihastusta seurasi toinen hämmästys, ja sitten äimistys.
Ensimmäiseksi tämä konseptituoli "Murakami" on yksinkertaisen tyylikäs, ja jos olisin hankkimassa oleskelutuolia, niin himoitsisin jotain juuri tällaista. Tuoli siis on vielä pelkkä hahmotelma, eli sellaista ei voi ostaa. Keinutuolia on vaikea saada kauniimmaksi.
Sitten huomio kiintyy tuoliin kiinteästi liitettyyn lamppuun, joka näyttää jotakuinkin perinteiseltä jalkalampulta, mikä on saanut sekin yksinkertaistavan modernisointikuurin. Mutta sitten: se ei olekaan mikä tahansa valaisin, vaan OLED-valaisin. Itse varjostin on siis taipuisa orgaanisesta LED-valomatosta tehty lieriö, jonka sisällä ei ole varsinaista lamppua, koska se hohtaa itse valoa. OLED on tulevaisuuden sana valaisussa, ja tässä sen käyttökelpoisuuden näkee hyvin.
OLED on paitsi kätevää, kaunista ja helposti käsiteltävää, niin myös vaatii hyvin vähän virtaa. Siksipä tässä lampussa ei ole virtajohtoa seinäpistokkeeseen, vaan se saa virtansa kiikkustuolin kiikkumaliikkeestä! Tuolissa on akku, joka kerää virtaa päivällä. Sähköä lamppu säästää havaitsemalla itse onko päivä vai yö, jolloin päivällä se ei loista turhaan valoaan.
Ja lopuksi äimistys: juuri tällaistahan pitäisi täällä Suomessa tehdä! Olemme (muka) teknologian eturintamassa, ymmärrämme (muka) juuri tällaista pohjoismaisen yksinkertaista muotoilua ja etsimme (muka) käytännöllisiä tekniä ratkaisuita arkipäivän elämään. Tämä on juuri sellaista, mitä tulevassa Aalto-yliopistossa pitäisi tehdä, sillä tuolissa yhdistyy muoto, tekniikka ja lopulta markkinointi. Uskallan kuitenkin epäillä, että Aalto-yliopistossa riittää virtaa varsinaiseen innovointiin vielä pitään aikaan...
Mutta tämä amerikkalainen keinutuoli on komea. Lisää tietoa täällä.
