Terveisiä tulisilta hiililtä!

Kuvattiin Prisma studioon juttu, missä selvitettiin mihin tulisilla hiilillä kävely perustuu. Että miksei siinä jalkapohjat pala, kun tallustelee jopa 600-asteisilla hiilillä. Sen väitetään liittyvän mielenhallintaan, että hehkuvat kekäleet ei polta jalkapohjia kun vaan keskittyy ja uskoo itseensä. Meillä oli fyysikko Ilkka Hendolinin kanssa kuitenkin lähtökohtana, että kyse on puhtaasti fysiikasta.

1) hiilet osuvat jalkapohjiin vain muutamasta kohtaa

2) tuhka hillitsee kuumuuden pääsyä iholle

3) kekäleiden lämpötila laskee sadoillla asteilla heti kun astuu niiden päälle (hiili on huono lämmönjohde)

 4) hermostuksesta hikiset jalkapohjat tehostavat viilenemistä, koska hiileltä kuluu valtavasti energiaa pienenkin vesimäärän lämmittämiseen

Lämpökameran kuvia: 1. Keskellä olevan yksittäisen kekäleen lämpötila on lähes 400 astetta. 2. Kekäleen päälle astutaan kengällä. 3. Kekäle viilentyi lähes 200 astetta kenkäkosketuksesta.

Hehkuvan, pitkän hiilimaton äärellä valtasi jännitys

Puolella meistä kävely onnistuikin nappiin. Ilkka käveli noin viisimetrisen hiililäjän yli 2,5 kertaa, ja sai toiseen jalkapohjaansa vain pienen rakkulan, joka ei haitannut eloa. Fyysikko oli tosin valmis myöntämään että kävelyä helpottaa tiukka keskittyminen ja usko itseensä, eli psykologiallakin on tärkeä rooli tulikävelyssä.

Minun kävelyni ei mennyt yhtään niin kuin Strömsössä. Pulssin ollessa 130 astuin hermostuksissani hehkuville hiilille. Järki sanoi että ei ole mitään hätää, mutta keho huusi jotain aivan muuta. Huuto kantautui kyllä kurkusta uloskin. Noin puolivälissä loputtomalta tuntuvaa kekälekenttää jalkapohjiini sattui niin paljon että oli pakko hypätä sivuun, suoraan lumihankeen.

Säikähdyksestä toivuttuani mietin, oliko kyse vain uskonpuutteesta, vai olinko kävellyt liian varovaisesti, niin että kekäleet osuivatkin liian hyvin iholle, vai mitä oikein tapahtui.

En halunnut yrittää uusiksi, vaikka edelleen järki sanoi että eipä hätiä. Ja hyvä niin, sillä illan aikana jalkapohjiini holvin kohdalle alkoi muodostua mojovat rakkulat. Superherkkä ja ohut ihoni otti kunnolla osumaa hiilistä. Aamuun mennessä rakkulat olivat niin suuret, etten pystynyt astumaan toisella jalalla.

Klonkkasin lääkärille, joka sanoi ettei niille voi mitään tehdä, ja että saattaa mennä kolme viikkoa ennen kuin nämä toisen asteen palovammat paranevat.  Kiva. Kysyin häneltä mitä mahtoi tapahtua, kun Ilkalle ei käynyt juuri mitään ja minulle tuli näin isot vesikellot. Lääkäri ei suostunut kommentoimaan muuten kuin toteamalla: ”Olet idiootti”.

 Kolmeen päivään en kyennyt kävelemään kuin klonkkaamalla.

Sairaskertomukseni jatkuu näin

4. päivä: Pystyn jo astumaan vesikelloista huolimatta.

7. päivä: rakkulat ovat edelleen paikoillaan, mutta eivät enää haitanneet elämää.

12. päivä: palovammakohtia kutittaa niin penteleesti. Senhän pitäisi olla merkki paranemisesta, hurraa! Mutta vahingossa raapaisin rakkulat rikki.

13. päivä: en taaskaan pysty astumaan oikealla jalalla, samaan aikaan sattuu ja kutittaa. Teen kunnon sidoksen visvaa erittävien vammojen ympärille. Työkaverini neuvoo desinfioimaan alkoholilla – ei auttanut, kipu vain siirtyi päähän.

15. päivä: Jalkapohjien kutina pitää hereillä öisin.

19. päivä: näyttää vielä rujolta, mutta ei haittaa enää eloa.

Ja mitä opin tästä?

Fysiikka selittää paljon, mutta en aio siihen enää sokeasti luottaa. Maalaisjärkeä yritän käyttää enemmän: jos ja KUN on herkkä hipiä, on turha edes yrittää altistaa omaa kehoa vastaaviin testeihin. Toisaalta, katsotaan kuinka kauan muistan noudattaa tätä..