Suomalainen huoltoasema -radiosarjaa tekemään

Vihdoinkin tämä aihe saa ansaitsemansa huomion, ja olenkin jo ihmetellyt, että olenko ainoa ihminen, joka ei innostu kanta-asiakaskorteista ja monopolin asemassa olevista ketjuyrityksistä.

Bensamittari on monesti alkanut näyttää punaista valoa ehtymisen merkiksi, kun ajomatkan aikana mielessä on ollut mennä tankkaamaan jollekin sympaattiselle pienelle huoltamolle. Nykyään moinen periaatteellisuuus on saanut väistyä sen karun tosiasian edessä, että niitä huoltamoita ei vaan yksinkertaisesti enää ole olemassa. Toiveikkaimmankin nostalgikon on ollut lopulta pakko taipua ABC-tornin viitoittamalle pelastuksen tielle. Kiistaa ajomatkoilla on aiheuttanut myös ihmisten tankkaaminen; minä kun en millään haluaisi ABC-pakastevihannesten ääreen seisovaan pöytään, mutta matkaseuralaisen mielestä taasen muu vaihtoehto ei tule kysymykseenkään.

Naisena haluaisin nimenomaan huoltamopalvelua: rangaspaineiden tarkistusta, tuulilasin pesua - ja tietenkin rehellisen lippispäisen miehen tankkaamaan autoni. Siinä sitten ehtisi rupatella vaikka kahvion puolella sillä aikaa. Sen tiedän kylläkin, ettei korjaamopalvelu ole enää kannattavaa autojen muuttuessa yhä monimutkaisimmiksi sähkö- ja tietoteknistä erikoisosaamista vaativiksi.

Mutta entäs ne ihanat kaupunkihuoltamot, muistatteko funkkistyyliset harvinaisuudet? Mikä virtaviivaisuus, mikä dynaamisuus!

Katselin tuota Teboilin kuvaa ja pohdin voisiko se olla Porvoosta. Aika identtinen oli silloinen Tebari 60-luvulla Mannerheiminkadun ja Sibeliusbulevardin kulmassa, missä nykyäänkin on tankkauspaikka.
Tuo nostalgian kaipuu sai veikeän todellisuuden rinnakkaiskokemuksen kun oltiin helmikuun alkupäivinä jakamassa hernerokkaa Jakomäessä ja kokoonnuttiin ennen sitä nimenomaan Jakiksen Tebarilla. Se on viimeisiä funkkispytinkejä. Juuri nenä muisti elävästi lapsuuden samankaltaiset miljööt.

Itse en ole koskaan omistanut autoa, joten en käytä huoltoasemia. Nuorempanakaan en hengaillut niiden baareissa. Bensiksen baarit 60-70-luvulla olivat yhtälailla teinien kokoontumispaikkoja kuin ABCt nykyäänkin pienemmillä paikkakunnilla.

Agraariyhteiskunta oli siihen aikaan "enemmän todellinen Suomi" kuin kaupungit. Viikonlopun viettoon maalle lähti kaikki kynnellekykenevät, ja matkaan kuului pissa- ja tankkaustauko.
Autoissa oli suht pienet tankit ja ne söivät rutkasti bensaa.

Moottoriteitä ei juurikaan ollut.
Normireissu Porvoosta Asikkalaan perjantaina vei sen parisen tuntia jos ei Lahdessa ollut ruuhkaa. Vanhan kulpavolkkarin täysi tankki riitti juuri ja juuri edestakaiseen matkaan eli 240 kilometriä. Vakitankkaus tehtiin takaisintullessa joko Vääksyssä tai Mäntsälässä.

Kun motarit yleistyivät, autokanta parani ja 30-40-luvuilla syntyneet alkoivat olla varoissaan niin "kesämökeistä" ruvettiin tekemään ympärivuoden asuttavia kakkosasuntoja. Aikuistuneet ja urbanisoituneet 50-60-luvun muksut olivat saaneet tarpeekseen työsiirtoloista ja halusivat vastaavasti samantien täyden palvelun lomakokemuksia.

Syntyi lomaosake-ketjut, tuli matkailuauto- ja varsinkin venebuumi. Moni vanhempi maakrapu toteutti nyt niitä lievästi kateuden värittämiä unelmiaan, joita ei ehkä perheenperustamisen aikaan 80-luvun juppikautena voinut realisoida.

Liikehdintä siirtyi paitsi sorateiltä pääteille sekä vesiliikenteeseen myös lentoteitse ulkomaille.
"Loma" tarkoittikin yhtäkkiä kaukaisia kohteita Espanja-Thaimaa-akselilla. Lisääntynyt työmatkailu verotti omalta osaltaan myös intoa pakata pesue autoon ja viikonlopuksi sukutilan kupeeseen hyttysten syötäväksi.

Maailma pienentyi olennaisesti internetin myötä. Kaikki tuli mahdolliseksi ja yhtäkkiä se kaikki haluttiin saada heti, tässä ja nyt. Tuli kiire ansaita lisää ja pitää vielä vähän tehostetumpia kesälomia, koska joutenoloa alettiin pitää luuseriutena.

90-luvun laman jälkeiset 15 vuotta ovat äärimmäisen mielenkiintoisia sosiaalipoliittisesti. Jako "niihin" ja "meihin" alkoi silloin.

Nostalgia liittyy ihmisen elinkaareen. Viidenkympin kahtapuolta sitä on jo yhden puoliajan pelannut, ja nyt katsellaan taakse ja etsitään juuria.
Omat vanhemmat kupsahtelevat hiljalleen ja seuraavaksi jonossa sitä seisoo ihan itse :D Kummasti kuolevaisuuden läsnäolo panee etsimään turvallisuutta ja kestävyyttä, jopa arvoja.

Omissa tenavissaan näkee häivähdyksen omasta menneisyydestään ja omista vanhemmistaan siruja tulevaisuudesta. Tässä välitilassa pitäisi sitten tehdä toisaalta järkeviä ja toisaalta tunneperäisiä ratkaisuja. Kysymyksiä ovat klassiset "mitähän sitä rupeaisi isona tekemään?" sekä "kuka minä olen, mitä minä tahdon?"

Sitä miettiessä voi käydä avaamassa tunnemuistojaan vaikka tuolla Jakomäen Teboililla tai UFF:n retrovaatepuolella sun muilla kirpputoreilla.

Omassa lapsuudessani historian havinan löysi mummolan ullakolta ja puimalan vintiltä.
Mitäköhän me jätämme omillemme, ja minne?

Netissä löytyy tietoa haulla > huoltoasemien historiaa < paljonkin aiheeseen liittyvää.

Esimerkiksi Wikipediassa löytyy tietoa.
Löytyisikö Yle elävässsä arkistossa jotain aiheeseen liittyvää Hannu Karpon ohjelmissa?

Tälläistä tietoa löysin haulla netistä,

Suomen Huoltoasemien Historia -teos julkaistaan
keväällä 2011 SBL:n täyttäessä 50 vuotta. Kirjan
laajuus on noin 350-400 sivua ja se kertoo huoltoasemien
historiasta yrittäjien näkökulmasta. Historiankirjoitustyöstä
vastaa ekonomi Hannu Laitinen: www.arvonanto.fi/historiikki2011.htm

Hannu Laitinen

-----------

Ei pidä unohtaa ABC:n faneja! Esimerkiksi niitä tuuloslaisia tyttöjä, jotka viime vuonna aikoivat kiertää kaikki Suomen ABC:t. En tiedä, onnistuiko tuo kiertue, mutta tyttöjen weppisivujen vieraskirjaan ilmaantui merkintöjä henkilöiltä, jotka olivat kaikki "apsit" kokeneet.

En tunnista nykyisestä abc-kulttuurista mitään mainitsemisen arvoista huoltoasema-asiaa. Vaan päinvastoin yököttää kun joka paikassa abc on saanut parhaan paikan - ihmettelen suuresti jos tämä on vapaan, rehellisen ja läpinäkyvän elinkeinopolitiikan mukaista.
Mutta varsinaiseen muisteluun. Olin nelisenkymmentä vuotta sitten parina kesänä bensapoikana ja Juhannuksina omistaja sanoi meille kahdelle bensapojalle, että pitäkää auki aattona niin pitkään kuin asiakkaita riittää. Meistä siellä oli hauskaa ja tuntui, että tehdään jotain erikoista ja tärkeää palvelua ihmisten hyväksi. Auki pidettiin noin kolmeen saakka, paikkakuntana oli itä-suomalainen pikku kaupunki, asiakkaita kävi sopivan väljästi.
Noista Juhannus-aattoiltojen palvelusta on jäänyt hyvä muisto; n. 15-vuotiaille annettiin vastuuta ja vapautta tehdä omia päätöksiä ja saatiin tehdä jotain erikoista ja tärkeää.
Minusta paikkakunnan (olkoon kylä tai kaupunki) hyvään visuaaliseen kuvaan kuuluvat erilaiset huoltoasemien logot ja neon-mainokset. Nykyinen kehitys on hyvin voimakkaasti menossa monokulttuuria kohden, vieläpä siten että kyseinen pilaaja saa jopa nostaa abc-torninsa korkeammalle kuin kirkon torni. Provosoivasti voisi heittää, olemmeko kaukana diktatuurimaisista toimista?

Omat muistoni huoltoasemista eivät liity bensaan, vaan lapsena 80-luvulla muistan käyneeni Shellillä ostamassa niitä kovia merkkareita, joita ei saanut muualta. Nykyään paikalla toimii St1 kylmäasema ja moottoripyörätarvikeliike. Toinen paikka oli Hirvenkruunun Shell (muistaakkseni) siellä käytiin kahvilla ja kyttäämässä poikia ja tarpeellinen vessa. Nykyään paikka on tainnut jämähtää aikaan, varsinaisesti huoltoasemaa ei enää ole, mutta kahvila toiminta jatkuu ja sama sisustus ja wc maksukin edelleen markkamääräinen. Lomareissuilla en muista muuta huolto-asemilla tehtävän kuin takkaamisen, meillä oli aina omat eväät mukana pitkillä reissuilla. Kun täysi-ikäisyys tuli alkoi näitä isoja huoltoasema keskuksia tupsahtelemaan, ne olivat hyviä yöpaikkoja liftausreissuilla. Ei tarvinnut jäätyä ulkona.
Makeat naurut sain, kun yläkoululainen lapseni meni retkelle paikalliselle Teboilille luokkansa kanssa, tämä on myös 80-luvulle jämähtänyt asema. Mutta hieno homma, koska kaksi isoa huoltoasemakeskusta aivan vieressä ja tämä pieni sinnittelee aamupuuron voimin.