Laitanko vai enkö laita?
Historiaohjelmien toimittaja joutuu pohtimaan monenlaisia kysymyksiä ohjelmaa tehdessään. Tässä pieni esimerkki.
Joku aika sitten käydessäni läpi Ylen arkistomateriaaleja jatkosodan ajalta törmäsin haastatteluun, joka oli tehty heinäkuussa 1941 suomalaisten hyökkäysvaiheen aikana. Siinä haastateltiin kaukopartiomiestä, joka ryhmänsä kanssa linjojen takana liikkuessaan, oli päättänyt ottaa venäläisiltä auton liikkumista helpottaakseen.
Aikansa autoa odoteltuaan he huomasivatkin sopivan auton tulevan ja pysäyttivät sen ja kysyivät venäläisiltä kuljettajilta papereita. Pian venäläiset huomasivat, että kyseessä olivat suomalaiset ja pyysyvät ettei heille tehtäisi mitään ja yrittivät paeta. Suomalaiset ampuivat heidät saman tien.
Seuraavaksi haastattelu jatkuu naureskelevaan sävyyn, jossa kaukopartiomies kertoo ettei auto kuitenkaan heille sitten käynytkään, koska se oli puukaasutinauto eivätkä he osanneet ajaa sellaista.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että voiko tällaista tarinaa laittaa ulos radiosta? Tarinahan on hyvin raaka ja osoittaa kuinka halpa ihmishenki sodan aikana oli. Ja haluanko antaa tuollaista kuvaa suomalaisista sotilaista?
Loogiset vastakysymykset tulivat hyvin pian. Miksi en laittaisi? Sotahan on raakaa ja edellä mainittu tarina kertoo hyvin sodan mielettömyydestä. Ja ei kai ole jälkipolvien tehtävä silotella kuvaa sotilaista, jotka 70 vuotta aikaisemmin kertoivat tarinan radiolle hieman rehvastelevaan sävyyn.
Pian kuitenkin tuli mieleeni seuraavat jatkokysymykset. Kannattaako sitä pätkää kuitenkaan laittaa ohjelmaan, koska se raakuudellaan ja mielettömyydellään pomppaisi muusta ohjelmasta ja veisi huomion koko loppuohjelmalta? Olisi ihan sama mitä loppuohjelmassa sanottaisiin; kuulija jäisi pohtimaan vain tätä pientä pätkää ohjelman keskellä.
Lopputuloksena oli, että käytin tässä ohjelmassa jonkun verran miedompaa tarinaa tuon kaukopartion seikkailuista. Mutta ehdottomasti - kun konteksti on oikea - niin tämäntapainen tarina pitää ajaa radiosta ulos. Asian selvennykseksi tulkoon se julkaistuksi ainakin tässä blogin yhteydessä.
Lataa mp3: Kaukopartiomiesten kertomaa heinäkuulta 1941
Mitä mieltä olette ratkaisustani tai pohdinnoistani? Ottakaa kantaa!
Ohjelma mihin sitä alun perin ajattelin (ja johon lopulta valitsin toisen pätkän) on kuultavissa Yle Areenasta osoitteessa:
http://areena.yle.fi/audio/1305101613740
4 kommenttia
To 26.05.2011 @ 15:57
Kiperää pohdintaa olet joutunut käymään juttua tehdessäsi. Itse olisin halunnut kuulla kyseisen klipin. Miksi? Noh, kuten sanoit, se piirtää ajasta hyvin terävän kuvan. Olisiko pohdintasi istunut itse varsinaiseen ohjelmaan, joka muuten oli varsin kiinnostava? Pitääpä kuunnella lisää Areenasta.
Ma 30.05.2011 @ 22:29
Hyvää pohdiskelua. Minulle tulee mieleen, että onkohan tuo tapaus nyt vain yksi poikkeus sääntöön, etteivät kaikki suomalaissotilaat olleet noin raakoja. Mutta tätähän en voi tietää. Ja totuuden pitää tulla ilmi, jokainen tehköön päätelmänsä sitten itse. Mutta arvostan joka tapauksessa rehellisyyttäsi ja hienoa eettistä pohdiskeluasi.
Ti 21.06.2011 @ 22:40
Aika pokkana tapahtuneesta kertoi kaveri kyllä. Asiallisen kuivasti. Kun osaisi tulkita paljonko siinä oli mukana sokkia ja paljoko miehistä uhoa.
Kiitos kun jaoit pohdintasi. Jäin vain miettimään, josko pätkä olisi sittenkään erottunut niin paljoa muusta ohjelmasta. Olisipa voinut tehdä A/B -vertailun; osalle yleisöstä olisi lähetetty radio-ohjelma, jossa tämä mukana, ja osalle ei. Ja sitten seurailtu reaktioita.
Hmm. Jotkut valinnat on vain tehtävä arvojen ja ammattitaidon pohjalta.
To 23.06.2011 @ 08:37
Minun mielestä pitäisi laittaa. Nykyajan ihmisillä on vieraantunut käsitys sodasta ja sen mielettömyydestä. Suomessa kuvitellaan, että hyvät suomalaiset ampuivat pahaa venäläistä kiväärillä rintaan pakkotilanteessa, kun tämä ryntäsi päälle. Sitten venäläinen kaatui rintaansa pidellen kuolleena maahan musiikin soidessa taustalla.
Sota on perkeleellistä räimettä, jossa tehdään mitä tahansa, jotta pysytään hengissä eikä suomalaiset tee sen suhteen poikkeusta. Eikä niitä auta 70 vuoden päästä jeesustella, että voi miten hirveää, vaan pitää tehdä kaikkensa, ettei vastaavaan tilanteeseen enää kenenkään tarvitse joutua. Itse tajusin vastikään, että minun syntyessäni sodasta oli vain 30 vuotta! On häkellyttävää ajatella, että kaikki tämä on tapahtunut niin vähän aikaa sitten.
Luulen, että sodasta puhuminen sotaa käyneen kanssa on kuin puhuisi lapsista lapsettoman kanssa. Periaatteessa puhutaan samasta asiasta, mutta kuitenkin ollaan aivan eri sivuilla. Sotaa ei voine ymmärtää ellei itse ole sitä kokenut.
Tanskalaisdokumentissa Armadillo (http://areena.yle.fi/video/1300201831998) sotilaat joutuvat talebanien väijytykseen ja kahakan jälkeen miehet (pojat?) puhuvat adrenaliiniryöpyissään melko levottomia tappamisesta. Mutta lopulta kyseessä on vain yksi mitättömän pieni kahakka. Miettikää mitä kaikkea ehtii tapahtua neljän vuoden aikana, kun sadattuhannet miehet ampuvat toisiaan päivittäin?