Penkkitaiteilija

Finlandia. Nyt.

Tue, 10 Jan 2012 14:38:56 +0200

Näyttämön mustalle lattialle piirtyy puuhakkeesta tehty Suomi. Kellariteatterin Finlandia alkaa, kun lavalle astuu iloinen, korea tyttö ja alkaa säestää itseään viisikielisellä kanteleella. Tyttö on ihana, hän laulaa kauniisti mutta soittaa täysin pieleen. Muutkin näyttelijät saapuvat ja yhtyvät lauluun. En pysty kuuntelemaan sanoja, sillä esiintyjien häkellyttävä nuoruus vangitsee kaiken huomioni.

Menee jonkun aikaa, ennen kuin alan luottaa nuoriin esiintyjiin ja esitykseen. Sitten suostun mukaan: nämähän uskaltavat, tahtovat, ovat energisinä ja levollisina katsojien tarkan tuijotuksen alla. Kyllä tätä kehtaa katsoa. Tätä on ilo katsoa!

Teatterikoulusta pian valmistuvan Sirpa Riuttalan ohjaama Finlandia on nuorten näyttelijöidensä näköinen, kokoinen ja oloinen. Tuntuu yhtäkkiä erittäin virkistävältä saada kurkistaa siihen, miten nämä sileät ja sirkeät parikymppiset jäsentävät isoa möykkyä nimeltä Suomi. Samalla tajuan oman aikuisuuteni uskomattoman vahvasti.

Alkulaulun jälkeen kotimaan tantereille nousee puita, niiden lomassa loikkii metsänväkeä. Alkaa pauke ja ryminä, näyttelijät täräyttävät hengiltä kaiken, mikä liikkuu. Näinkö se menee: vanhat isänmaallisuuden ikuisuusjärkäleet, kuten Luonto ja Sota, on nuorten maailmanjäsennyksessä äkkiä käsitelty. Metsät ovat kivoja, siellä pomppii virkeä orava ja ujo jänö. Ja samoissa metsissä miehet sotivat silloin joskus niin pirusti. Mutta ei siitä sen enempää.

Millainen nuorten Finlandia sitten on, millaisista sirpaleista se rakentuu? Kukin näyttelijä tuo mukanaan oman tarinansa. Näkökulmat ovat paikallisia ja yksilöllisiä: takana on vasta lapsuus, sekä teini-ikä kauhuineen ja riemuineen. Yhden Suomi sijaitsee Espoon Matinkylässä, toisen Imatralla, kolmannen Lauttasaaressa, neljännen Ylä-Savossa Kiuruvedellä. Eri puolilta on lähdetty ja tultu Helsingin Kruununhakaan. Ja tässä ollaan, juuri nyt, itsenäisen elämän alussa, Liisankatu 27:n kellarissa.

Assosioivasti etenevä esitys vaihtaa tiheästi ja selittelemättä kohtauksesta toiseen.

Tässä Finlandiassa Finland on jotain, joka lukee Leijonamiehistön paidassa. Suomalaisuuden tärkeimmäksi sanoittajaksi nousee Antero Mertaranta. Hilpeässä kohtauksessa nuorukaiset istuvat saunan lauteilla ja käyvät vuoropuhelua Mertsin hittilauseilla. Suomi on paitsi lätkää, myös viinaa, tietysti. Suomi on kadulle kiekkojuhlien tiimellyksessä kuseskelevia äijiä ja Punavuoren hipstereitä fiksiensä selässä. Suomi on Keskisen Vesa. Suomi on ensimmäinen oma vuokra-asunto, lapsuuden balettitunti, koulukiusaaja, ensi rakkaus. Suomi on tuttu ja läheinen, se on hirveä ja käsittämätön.

Esityksen lähetessä loppuaan olen jo täysin myyty. Astun ulos räntäsateiselle Liisankadulle mielessäni valoisa ajatus: kyllä, näiden nuorten käsiin uskaltaisin Suomen jättää.

Kellariteatteri: Finlandia. Ohjaus Sirpa Riuttala. Tekstit Sirpa Riuttala, Jarkko Mikkola ja työryhmä. Valot Sanna-Kaisa Laakkonen, musiikki Sirpa Riuttala, naamiot Janika Heikkinen. Rooleissa Eric Barco, Hanna Hiiesalu, Antto Hinkkanen, Susanna Hyvärinen, Anssi Niemi, Janika Niemi, Amanda Palo, Tatu Sinisalo, Julius Susimäki, Sini Viitanen, Vilhelmiina Virkkunen ja Jenni Utriainen.
Esityksiä Kellariteatterissa 21.1.2012 asti. Finlandia on Kellariteatterin uusien jäsenten ensimmäinen yhteinen produktio.

Totta on kevyt esitys salaisuuden painamasta perheestä

Thu, 24 Nov 2011 15:04:25 +0200

Alku on vahva. Hoikka nuori nainen seisoo varjoissa, ja romahtaa äkkiä maahan. Kyse on perheestä, jonka kaikki jäsenet ovat jollain tavalla haavoitettuja, käpristyneitä. Isä, äiti, tytär ja tyttärentytär kantavat kukin omia salaisuuksiaan, omia totuuksiaan. Mutta perheen äiti on kuolemaisillaan. Siksi vaiettujen, toisiinsa kietoutuvien tarinoiden on aika tulla kuulluksi.

KOM-teatterin uutuusnäytelmä, Kalle Chydeniuksen ohjaama Totta perustuu Riikka Pulkkisen samannimiseen romaaniin. En ole lukenut kirjaa, vaikka monesti on pitänyt. Itseasiassa olin ensi-iltaan tullessani iloinen, etten tunne alkuteosta. On mukava istahtaa katsomon pimeyteen ilman ennakko-odotuksia. Jos romaani on liian tuoreessa muistissa, saattaa kokemusta kuormittaa kirjan ja esityksen väistämätön vertailu.

Nyt sain tietää tämän: isä Martti (Pekka Valkeejärvi) on pettänyt vaimoaan nuorena. Elämä on jatkunut, ollut hyvääkin, mutta kielletyn rakkauden, sen seurausten ja salaamisen vuoksi perhe on jotenkin haurastunut. Yhteistä historiaa ei ole. Kunnes nyt, äiti (Marja Packalén) yrittää puhdistaa menneisyyden rihmat ja päästää valon sisään.

Kun yritin esityksen jälkeen kuvata vaikutelmiani seuralaiselleni, jäin toistelemaan yhtä sanaa: kevyt. Sillä sellainen Totta on. Ilmava, leijuva. Kauniskielinen. Runollinen. Kohtauksesta, muistosta, ajasta ja paikasta toiseen siirrytään vaivattomasti. Keveitä ovat myös esityksen toistuvat kuvat: keinuminen, ruusut, läikkyvä vesi.

Näyttelijäntyökin on ilmavaa. Muutamaa jysäyttävää poikkeusta lukuun ottamatta. Niistä ensimmäinen on Vilma Melasniemen ihanan nuoren Annan jatkuvasti toistuva romahdus. Annan murhe on niin suuri, että hän ei pysty kuin makaamaan lattialla, liikahtamatta. Painoa, räjähtävää elämänvoimaa tuo näyttämölle mukanaan myös Eero Milonoff. Kuinka virkistävältä tuntuikaan, kun Milonoffin näyttelemä nuori Martti kahlata pärskäytti yks kaks halki aaltojen, ja iski karjaisten hauen rakastettunsa käteen! Martin muistoissa tapahtuva matka Pariisiin on eloisa ja voimakas, ja Eero Milonoff tuo mustasukkaisena rakastajana näyttämölle tunteen vaarasta.

Kaikkinaisesta keveydestä seuraa se, että esitystä on helppo katsoa. Muistot kuoriutuvat esiin vähitellen, kertomus soljuu kuulaasti. Mutta hetkittäin intensiteetti ensi-illassa laski, tapahtumat alkoivat tuntua tyhjiltä tai laimeilta. Tuntui, että henkilöitä piinaavan salaisuuden olisi täytynyt olla vahvemmin, syvemmin läsnä. Lisäksi tietyt metaforisiksi tarkoitetut toiminnat – kuten kuolleen rakastetun mekon toistuva hukuttaminen – tuntuivat vähän ontoilta.

Koskettavia hetkiä on paljon. Kun tytär (Laura Malmivaara) kertoo syyllisyydentuntoiselle äidilleen, mitä hyvää ja kaunista muistaa lapsuudestaan, aloin yhtäkkiä itkeä. Loppukohtaus on kirkas. Äiti tanssii kohti kuolemaansa, pienesti, aivan kevyesti. Taustalla soi mustasta linnusta kertova laulu. Muistan tarinan karjalaisesta kukkilinnusta, sielunlinnusta, joka lennättää kuolleen sielun pois ruumiista. En ihmettele, että jotkut poistuivat katsomosta silmät kosteina.

Täytynee vihdoin tarttua Riikka Pulkkisen romaaniin. Kiinnostaa tietää, miten hän on tarinan kertonut.

KOM-teatteri: Totta. Perustuu Riikka Pulkkisen romaaniin. Ohjaus Kalle Chydenius. Näyttämösovitus Anna Viitala, lavastus Eeva Ijäs, puvut Niina Pasanen, valot ja videot Ville Seppänen, musiikki Kalle Chydenius ja Joonas Pirttilä, ääni Joonas Pirttilä. Rooleissa Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff, Marja Packalén ja Pekka Valkeejärvi.

Esitykset KOM-teatterissa 28.4.2012 saakka.

Perheenjäsen tekee yksityisestä yleistä

Wed, 23 Nov 2011 10:35:16 +0200

Ensin huutomerkkejä: kiitos Takomo! Mahtavaa teatteria! Kuljin esityksen jälkeen pitkin Fredrikinkatua valppaana ja valveilla, täynnä tunteita, energiaa ja ajatuksia. Jos Teatteri Takomon Perheenjäsenen kaltaisia esityksiä saisi nähdä useammin, ei mustinkaan marraskuu tuntuisi missään!

Perheenjäsen on Milja Sarkolan kirjoittama ja ohjaama omakohtainen näytelmä teatteriperheestä: isästä ja tyttärestä, tyttärestä ja pojasta. Se on näytelmä työlleen omistautuneista taiteilijoista, jotka eri tavoin tasapainottelevat teatterin ja perheen vaatimusten kanssa. Se on näytelmä perheestä, jonka jäsenet eivät tunne toisiaan.

Näytelmän omakohtaisuus on kuitenkin sen kaltaista, että se nousee henkilökohtaisesta yleiselle tasolle. Perheenjäsentä katsoessaan ei tarvitse tietää mitään Asko tai Milja Sarkolan elämästä, ei tarvitse edes olla kiinnostunut heistä todellisina henkilöinä. Milja Sarkola kirjoittaa elämästä perheen jäsenenä niin rehellisesti ja tarkasti ja julmasti, että katsoja löytää näyttämöltä omat kipunsa, omat höpsöytensä, omat muistonsa, omat ristiriitansa. Oman perheensä.

Esitys alkaa tilanteesta, jossa näyttelijät kertovat, mitä ovat kohta meille esittämässä. Roolit jaetaan, esityksen näkökulmia avataan. Samalla ohjaaja-käsikirjoittaja voihkii, kuinka hän ei kestä nykyteatteria, jossa ollaan niiiin itsereflektiivisiä ja itseironisia. Tällä kertaa monikerroksinen teatterileikki toimii loistavasti. Katsomo tirskuu ja hekottaa ohjaajan kipuilulle siitä, millaista esitystä nyt ollaankaan tekemässä. Teatterin muodoilla leikkiminen tietysti sopii juuri tähän perheeseen hyvin: isä ja tytär edustavat paitsi eri sukupolvia, myös erilaisia teatteritraditioita. Perheenjäsen operoi taitavasti erilaisilla kerronnan tasoilla, ja vieläpä niin, että katsoja pysyy mukana sukkelissa siirtymissä tunteesta toiseen. Ironisesta leikataan äkisti vilpittömään, iloisesta raastavaan ahdistukseen.

Hauskat, nopeat ja älykkäät näyttelijät tekevät tuon kaiken mahdolliseksi. Hanna Raiskinmäki on Nainen, ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka kuljettaa esitystä, mutta on silti täysillä mukana draamassa. Raiskinmäen Nainen on analyyttinen, äksy, kiihkeä, ja loputtoman puhelias. Lotta Lehtikari taas on Tyttö, ohjaajan minäkuva. Lehtikari näyttelee Tyttöä paljaasti ja todesti. Monesti en ole nähnyt näyttämöllä niin haavoittuvaista, haurasta katsetta! Antti Holma on Isä, joka elää kiireistä teatterielämää, jota tytär kaipaa, joka haastaa tytärtään taiteilijana ja ihmisenä. Ja jonka ajatuksista tytär yrittää saada otteen – katsomalla isästään tehtyjä tv-haastatteluita. Näin tv-toimittajana täytyy sanoa, että Seppo Merviän toimittajista piirtämä pilakuva oli aika hilpeän kamalaa katsottavaa.

Seppo Merviä on myös Lapsi. Itsekin olen pienen pojan äiti, ja Tytön ja Lapsen kohtausten katsominen oli välillä tukalaa. Milja Sarkola käsittelee kaunistelematta vaikeuksia, joita äitiyden ja työn yhdistäminen voi synnyttää. Jos haluaa tehdä täysillä ja parhaiten ja itse kaiken, käykö niin, ettei tee hyvin oikein mitään? Mihin ihminen riittää? Mihin äidillä on oikeus? Entä lapsella?

Perheenjäsen herätti tarpeen tarkastella tiukemmin ja suoremmin itseään. Täytyisi varmaan lukea näytelmäteksti läpi, tai katsoa näytelmä monta kertaa, että kykenisi kaikessa rauhassa pohtimaan lukemattomia esiin ponnahtaneita ajatuksen alkuja. Esitys synnytti vahvan halun tutkia omia arvoja ja niiden toteutumista tosielämässä. Jotta osaisi olla lempeämpi, läsnä olevampi ja herkkävaistoisempi perheenjäsen: tytär, äiti, sisko, puoliso.

Yhden poikkeuksellisen reaktion Perheenjäsen minussa herätti. Monta kertaa esityksen kuluessa teki mieli mennä halaamaan jotain näyttelijöistä, lohduttaa hänen näyttelemäänsä hahmoa. Niin suurella lämmöllä Sarkola jokaista roolihenkilöään kohtelee, kriittisestä, terävästä ja humoristisesta otteesta huolimatta.

Teatteri Takomo: Perheenjäsen. Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola. Lavastus Kaisa Rasila, puvustus Monika Hartl, valot Heikki Paasonen, dramaturgi Heini Junkkaala. Rooleissa Antti Holma, Lotta Lehtikari, Seppo Merviä ja Hanna Raiskinmäki.
Perheenjäsenen esityksiä Teatteri Takomossa 25.2.2012 asti.

Mitä isänmaa tarkoittaa?

Wed, 16 Nov 2011 12:01:34 +0200

Nuori suomalaisnainen, Mandy, saa idean. Hänpä kirjoittaa kolmannen Maamme-kirjan, jatkoksi Sakari Topeliuksen (1875) ja Jörn Donnerin (1967) samannimisille opuksille. Mandy (herkkäkasvoinen Noora Dadu) ottaa kameransa ja lähtee kuvaamaan Suomea, haastattelemaan nykysuomalaisia. Mitä isänmaa tarkoittaa, nyt? Mikä on tämä maamme?

Kansallisteatterin Willensaunassa nähtävän esityksen näkökulma on nuorten tekijöidensä näköinen: tekstin kirjoittanut on Elina Snicker ja ohjannut Anni Ojanen. Snicker on valmistunut Teatterikorkeasta 2008, Ojanen vuotta myöhemmin.

Mandy alkaa tutkimusmatkansa pellolta, jota ympäröivät omakotitalot. Linnut nousevat ilmaan syksyiseltä vainiolta. Aamun valo on kaunis. Mandy haluaa ehdottomasti kuvata paikan, onhan se tavallisista tavallisin nykysuomalainen maisema. Tuosta peltopläntistä kasvaa näytelmän aiheen vertauskuva, konkreettinen lohko isänmaata. Ja sinne pellon laidalle Mandy ja esitys juuttuvat.

Tienoon asukkaat ovat tottuneet pitämään peltoa omana virkistysalueenaan, mutta kaupunki on päättänyt sijoittaa tontille turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen. Mandy joutuu kameroineen ja kysymyksineen keskelle asukkaiden kiihkeää vastarintaa. Not In My Back Yard! Mandya vedetään eri suuntiin. Yksinäinen sotaveteraani tahtoisi seuraa, haravanvarressa heiluvat asukasyhdistysaktiivit koettavat tv-kameroiden saapuessa paikalle tehdä Mandysta vastarintansa keulakuvan. Oman tontin varjelu elää myös virtuaalimaailmassa: taloyhtiön teinien perusturva tutisee, kun yksi lapsuudenkavereista koostuvan pelin jäsenistä paljastuu yllättäen muslimiksi, jonka vanhemmat ovat maahanmuuttajia. Pidin kovasti siitä, miten näyttämö muuttui yhtäkkiä virtuaalipelloksi.

Esitys leikkaa jatkuvasti, nopeasti ja hauskasti näkökulmasta ja kohtauksesta toiseen. Pellonreunan asukkaiden lisäksi näyttämöllä nähdään Mandyn perhe. Upseeri-isä ja äiti, sekä mummo ja vaari poikkeavat tuon tuosta kommentoimaan Mandyn puuhia. Ratkaisu toimii hyvin. Isänmaa on monelle nuoremmalle suomalaiselle sana, josta on helpompi puhua vaaria siteeraten, kuin esittää itse koettuja ja pohdittuja näkemyksiä.

Minä viihdyin katsomossa, esityksen mietiskelevässä ilmapiirissä. Mutta seuranani olleen ystäväni mielestä vastaanottokeskus-aihe vei esityksen turhan kapealle sivuraiteelle. Hän tuli teatteriin uteliaana, saamaan kimmokkeita itseäänkin pohdituttaneeseen kysymykseen isänmaallisuudesta. Ystäväni mielestä näytelmäteksti ei ollut kovin hyvä, ja hän poistui teatterista pettyneenä.

Vastaanottokeskuksen mukaan tuominen vie kieltämättä esityksen tiettyyn suuntaan: kysymyksenasettelut nousevat siitä, ketä täällä isänmaassa saa asua, entä kuka saa päättää, kuka asuu missäkin? Miksi Suomea pitäisi niin kamalasti varjella vierailta? Hyviä kysymyksiä, ja erittäin ajankohtaisia, mutta mitään suurta oivallusta, ajatukset ympäripyöräyttävää havaintoa ei näyttämöllä nähdä. Mandy itse saa lopulta sanottua vain tämän: hän toivoo, että jokainen saisi itse määritellä oman isänmaansa, ilman että muut ahtavat käsitteen täyteen omia merkityksiään.

Tämä avoin ja avoimesti hämmentynyt lopputulos tuntui minusta rehelliseltä. Tämän pidemmälle tekijät eivät uudessa isänmaan määrittelyssä päässeet. Eri asia on sitten, inspiroiko esitys katsojia jatkamaan aiheen pohtimista vielä näytelmän loputtua. Itse huomasin kotimatkalla junassa miettiväni 6-vuotiaan poikani kanssa käymiäni keskusteluja siitä, kuka on suomalainen, mitä tarkoittaa olla jonkun maan kansalainen. Miten määritellä monimutkaisia, latautuneita käsitteitä lapselle niin, että – Mandyn toiveen mukaisesti – samalla jättäisi hänen omille havainnoilleen tilaa?

Kansallisteatteri: Maamme. Teksti Elina Snicker. Ohjaus Anni Ojanen, lavastus Kaisu Koponen, puvut Siru Kosonen, valot Max Wikström, äänet Heidi Lind, animaatio Jere Virta, Peter Schulman ja Sari Pekkanen. Rooleissa Elli Castrén, Esa-Matti Long, Heikki Pitkänen, Noora Dadu, Heikki Nousiainen, Saska Pulkkinen ja Niina Sillanpää.

Kun perusinsinööri maailmantalouden romahdutti

Fri, 28 Oct 2011 13:43:01 +0300

Käsiohjelman ensimmäisellä sivulla esitellään suomalaisen miehen runkomalli. Hän on 179-senttinen corollakuski, joka seurustelee perheensä kanssa kolme minuuttia vuorokaudessa ja kärsii kohonneesta verenpaineesta. Tätä miestä, nimeltään Antero Alapylpyrä, esittää tyyppivirtuoosi Martti Suosalo. Alussa Antero istuu myrskyn täryyttämässä lentokoneessa ja luulee kuolevansa. Katsomo tyrskyy naurusta.

Tästä alkaa Ryhmäteatterin uutuus nimeltä Jatkuvaa kasvua. Anteron elämä sujahtaa sketsimäisinä kohtauksina hänen silmiensä ohi, ja katsojien silmien ohi, lapsuudesta pakokauhuiseen nykyhetkeen saakka.

Ohjaaja Esa Leskinen on yhdessä näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälän kanssa toteuttanut näytelmätrilogian, jonka ytimessä ovat työelämää kohdanneet muutokset. Ensimmäinen osa oli Päällystakki, nerokas ja riemukas uudelleentulkinta Gogolin tekstistä. Toinen osa oli Euroopan taivaan alla, joka tunki näyttämölle kokonaisen maanosan, ja tutkaili hurjilla kierteillä globaalien rahavirtojen heittelemiä ihmisiä. Jatkuvaa kasvua puolestaan zoomaa ainaista kasvua tavoittelevaan taloussysteemiimme, joka ylikierroksilla kiihdyteltyään on räsähtänyt kriisiin tunnetuin seurauksin.

Tässä tarinassa länsimaiden perikadon aiheuttaa kukapas muu kuin tavallinen suomalainen perusinsinööri, Antero Alapylpyrä. Lähtöasetelma on kutkuttava. Antero haaveilee vain omasta talosta ja grillaamisesta omalla pihalla, mutta ajautuu mukaan kansainväliseen bisnekseen, kaamein seurauksin. Pankit paketoivat lainojaan yhä petollisempiin kuoriin, sairaalat kurjistuvat, lapset, hullut ja heikot kärsivät, start up –yrittäjiä koulitaan Hanasaaressa. Antero jorailee rahaniskennän kiihtyvissä bileissä. Esityksessä on kiivas pulssi.

Mutta mutta. Hyvistä lähtökohdista huolimatta tärkeän ja kunnianhimoisen näytelmäsarjan viimeinen osa jää harmittavasti edeltäjiään köykäisemmäksi.

Missä on vika? Näyttelijöissä ei ainakaan, he antavat parastaan. Tiina Lymi, Robin Svartström, Ursula Salo ja Aku Hirviniemi tuuttaavat näyttämölle julmetun määrän groteskeja hahmoja, he kuljettavat Antero-poloisen tarinaa ja eläytyvät täysillä sen vauhdikkaisiin käänteisiin.

Arvelisin, että esitys tuntui minusta laimealta monestakin syystä. Ensinnäkin, Jatkuvaa kasvua ei ole havainnoiltaan, huumoriltaan tai kerronnaltaan tarpeeksi yllättävä ja uusia näkökulmia avaava. Päinvastoin, on kuin olisin katsonut jotain jo aiemmin näkemääni. Mainitut Euroopan taivaan alla ja Päällystakki, samoin kuin Ryhmäteatterin karmivan tosi Eduskunta ovat jo kertoneet samaa absurdia tarinaa talouden käsittämättömistä voimista ja pienen ihmisen kaoottisesta sinnittelystä – osin samoilla näyttämöllisillä keinoilla, mutta paljon vaikuttavammin, paljon hauskemmin. Helsingin kaupunginteatterin Enron, joka kertoi tositarinan tuhoisasta ahneudesta, syö sekin Jatkuvan kasvun tehoja. Tämä on tietysti paljon teatterissa istuvan ihmisen ongelma.

Videoiden runsas käyttö tuntui kuluneelta ja irralliselta konstilta. Lisää tarinan tasoja siitä ei nyt irronnut. Huomaan, että alan väsyä myös näihin luentomaiseen muotoon kirjoitettuihin esityksiin.

Herkullisia kohtauksia ja hilpeitä hahmoja on onneksi runsaasti. Esimerkiksi se, kun kiljupullon kanssa downshiftannut Antero katkokävelee hylättyyn kirkkoon ja kohtaa ristillään turhautuneena roikkuvan Jeesuksen. Syntyy äkkiä kirkas, satuttava, äärimmäisen huvittava hetki. Tai kun Anteron vaimo Johanna empii ratasillalla viina- ja lääkehuuruissaan, ja pullonkerääjä puhuu hänet pois itsemurha-aikeistaan. Sketsinäytteleminen loppuu, tilalle tulee oikeaa ahdistusta.

Minulle esityksen tärkein anti oli tämä: Antero ei ole paha eikä ahne, hän haluaa vain tavallisen hyvää peruselämää. Mutta haaveidensa arkisuudesta ja kohtuullisuudesta huolimatta hän on osa koneistoa, joka aiheuttaa suunnatonta tuhoa ympärillään. Sellaisen koneen pikkuruisia osasia me kaikki olemme.

Ryhmäteatteri: Jatkuvaa kasvua. Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä, ohjaus Esa Leskinen. Lavastus ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori, valot Ville Mäkelä, äänet Marko Ahokangas. Rooleissa Martti Suosalo, Tiina Lymi, Robin Svartström, Ursula Salo ja Aku Hirviniemi. Ensi-ilta 27.10.2011 Pengerkadun näyttämöllä.

Hulvattoman hieno Homo!

Fri, 23 Sep 2011 14:27:33 +0300

Esitys alkaa, kun Juha Muje tulee hörhelöpaidassa kaapista. Minua naurattaa heti. Muje on kertakaikkisen mahtava roolissaan tyytyväisyyttään todistelevana perheenisänä, Veijo Teräksenä, joka uskaltaa kohdata salaisuutensa vain unissaan, ja silloinkin vain satumetaforien taakse kätkettynä.

Kansallisteatterin uutuus, Pirkko Saision ohjaama ja Jussi Tuurnan säveltämä Homo! on tekijöiden mukaan ”anarkistinen musiikkifarssi”. Määritelmä osuu oikeaan. Homo! on suorasukainen, irtonainen, ironinen, hullu, kipeä ja hetkittäin kovin kaunis. Saisio virnuilee niin heteroille kuin homoillekin, kaikenlainen suvaitsemattomuus saa kyytiä. Ja huumori toimii. Kuinka hyvää tekeekään nauraa ääneen yhdessä satojen ihmisten kanssa.

Sanoma naurun alla on selvä. Niin kuin säveltäjä Tuurna käsiohjelmassa sanoo, Homo! on taistelua ihmisoikeuksien puolesta.

Veijo Teräs ilmoittaa nykykirjailijoita sadatellen olevansa näytelmän näkökulmahenkilö: ”Ennen ei sellaisia ollut”. Teräksen vaimo on kristillisen puolueen johtaja Hellevi Teräs. Tosielämä liippaa läheltä. Ajankohtaisen kakkosen Homoiltaan viitataan, kansalaiset eroavat kirkosta ja Hellevi saa piispalta torut. Rea Mauranen näyttelee Helleviä fantastisesti. Hän on sensuelli, kova, vilpitön uskossaan mielipiteittensä oikeutukseen. Teräksen perheeseen kuuluu myös tytär Rebekka, jolla on monelle älykkötytölle tuttuja vaikeuksia naiseutensa kanssa. Anna Paavilaisen notkeasti tulkitsema Rebekka on aiheeseen sopivasti jätkämäinen hetero, joka on rakastunut homoon.

Tämä nuori mies, Michelangelon Davidia muistuttava Moritz, on näytelmän katalysaattori. Moritz pistää sekaisin kaikki, sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta. Mylläkässä pyörii machoja jääkiekkoilijoita ja nahkahousuhomoja, on yli-innokasta omatuntoa, psykiatria, Setan väkeä, söpöä piknik-homoa, sotilasta, balleriinaa. Näyttelijät heittäytyvät vetreästi roolista toiseen. Kansallisteatterin teatterikoululaisilla täydennetyn ensemblen yhteispeliä on ilo katsoa.

Homo! on runsas ja moniaalle syöksähtelevä esitys, jota Saision tarkkanäköisesti kirjoittama Teräksen perhe pitää kasassa.

Jussi Tuurnan laulut soivat läpi illan. Huumorimusiikista leikataan suureen tuskaan, komean joukkolaulun seassa kuullaan upeita sooloja. Minulle esityksen ehdoton kohokohta on Moritzin ja Atikin duetto. Johannes Holopaisen homouteensa heräilevä Moritz ja Olavi Uusivirran Atik, uskonsa vuoksi rakkautensa kieltävä musliminuorukainen, laulavat kuin henkensä edestä. Laulussa on läsnä nuoruuden koko kiihko, vimmainen toive rakkaudesta joka voisi olla, jota ei voi olla. Näyttämön täyttää vahva eroottinen lataus, elämän absurdi epäreiluus.

Jos ensimmäinen puoliaika kertoo enemmän yksilöistä, toisella puoliajalla tarina nousee isommille kierroksille. Näyttämölle paukkaa diktaattori toisensa perään kilvan homoja torjumaan, homot perustavat omia valtioitaan, joissa homon pomo on homo. Saisio nostaa esiin, ja naurun aiheeksi, myös homojen suvaitsemattomuuden, fundamentalisti-homojen vähemmän tunnetun maailman.

Ensimmäisen puoliajan jälkeen olin euforisessa tilassa, mutta esityksen lähetessä loppuaan aloin väsähtää. Ensi-illassa Homo! kesti reilusti yli ilmoitetun kolmen tunnin keston, ja kaikesta mahtavuudesta huolimatta siinä taisi olla muutama laulu ja sivujuonne liikaa. Tuon sanominen tosin tuntuu tosin lillukanvarsiin takertumiselta: ainoa huono puoli esityksessä on se, että se saattaa jäädä samanmielisten keskinäiseksi iloksi ja vahvistukseksi. Tuleekohan Homo!-nimistä esitystä katsomaan yhtään homofoobikkoa, tai ketään, joka suuttuisi sen pilkasta, ketään, joka joutuisi esityksen vuoksi korjaamaan asenteitaan?

Kansallisteatteri: Homo! Ohjaus ja käsikirjoitus Pirkko Saisio. Musiikki Jussi Tuurna, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, koreografia Jouni Prittinen, äänet Ville Leppilahti Ja Jussi Matikainen, valot Matti Tiilama. Rooleissa Anna Paavilainen, Antti Luusuaniemi, Juha Muje, Katariina Kaitue, Kristiina Halttu, Markku Maalismaa, Seppo Pääkkönen, Timo Tuominen, Johannes Holopainen, Rea Mauranen, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta.

Kuinka helposti kaikki kaunis katoaa

Wed, 06 Jul 2011 10:43:50 +0300

Kreeta Salminen on fantastinen Ronja. Se on mainittava ensimmäiseksi.

Muutenkin puitteet ovat mahtavat: Hyvän Omatunnon linnake on kuin tehty Astrid Lindgrenin viisaan ja ihanan rosvoseikkailun miljööksi. Ryhmäteatterin tämän kesäisen esityksen tekijät ovat uutta sukupolvea, vuonna 1981 kirjoitetun kirjan kanssa samoihin aikoihin syntyneitä. He ottavat ohjaaja Akse Petterssonin johdolla komeasti haltuun perinteikkään kesäteatterinäyttämön.

Jännitti matkata Suomenlinnaan, sillä Lindgrenin satu on yksi lempikirjoistani. Rakastan Ronjaa. Lapsena hän oli esikuva, aikuisena olen saanut isoja elämyksiä lukiessani ryöväriprinsessan seikkailuja ääneen suvun lapsille. Sadun isot teemat - ystävyys, rakkaus, uskollisuus, ennakkoluuloisuus, suru, pelko, itsenäistyminen, kuolema - puhuttelevat iästä riippumatta.

Ryhmäteatterin esitys vakuutti alusta asti. Pystyin katsomossa luottamaan siihen, että tekivät eivät tärvele tarinaa. Se on tärkeää, kun on kyseessä Ronja ryövärintyttären kaltainen klassikko. Kyyneleet silmissä seurasin rosvoruhtinaan riemua vastasyntyneestä tyttärestään ja Ronjan ensimmäistä keväthuutoa. Nauroin rosvojen kohellukselle, uskalsin odottaa suosikkikohtauksiani: miten hassut kakkiaiset kiikuttavat vauvaansa Ronjan jalassa, miten Ronja löytää metsän ja vapauden, miten hän hyppää Helvetinkuilun yli Borkan vangiksi pelastaakseen Birkin.

Kreeta Salmisen näyttelijäntyötä oli miellyttävä seurata. Hän onnistui olemaan todellinen luonnonlapsi, villi ja herkkä, ketterä ja silti lystikkäästi kömpelö liikkeissään. Kenties Salminen on ottanut olemukseensa mallia eläimistä? Hän oli kuin valpas ja utelias koiranpentu. Birkiä näyttelevä Ylermi Rajamaa on liikuttava, herttainen ja velmu, mutta aivan tasavertainen pari Birk ei Ronjalle ole.

Koko ensemble elää mukana tarinassa. Sauli Suonpää on hauska Ronjan isänä Matiaksena. Rosvoruhtinaan infantiilien itkupotkuraivarien aikana täpötäynnä lapsia olevasta katsomosta kuului uskomaton kiherrys ja kikatus. Heidi Kirves on Ronjan uljas äiti Loviisa, Leo Honkonen koskettava Kalju-Pietu. Mieleen jäi myös Arttu Kapulaisen taapertava kakkiainen. Kun hän kumautti syvällä bassollaan: "Miksvai hää sillai tekkee?", purskahti yleisö nauruun joka kerta. Iina Kuustonen, Annika Poijärvi, Tommi Rantamäki ja Kai Vaine ovat ronskeja ryövärinrökäleitä, pelottavia ajattaria, Borkan väkeä, maahisia, männiäisiä, pönthiittisiä.

Janne Siltavuoren lavastus muuntuu lumoavasti linnasta keväiseksi niityksi, Karhuluolasta talviseksi metsäksi. Anna Sinkkosen karheista puvuista pidin valtavasti, etenkin kakkiaisten neulepuikkokorvista! Luonto dramatisoi tarinaa omalta osaltaan. Meri Helsingin ympärillä alkoi illan edetessä myrskytä. Hurjasti kumiseva tuuli ja kattokankaan välistä näyttämölle humahtavat vesipisarat korostivat Karhuluolan lähestyvää syksyä ja rosvopäälliköiden tappelua.

Ronja ryövärintyttären loppu on toiveikas, mutta samalla syvästi surullinen. Kalju-Pietu on kuollut, mutta Ronja ja Birk saavat vanhempansa takaisin. Ryhmäteatterissa esitys päättyy koko ryhmän yhteiseen keväthuutoon.

Kotimatkalla, sateisen lautan kannella, mietin Ronjan sanoja, kun hän ja Birk olivat hajottaa Karhuluolan soman idyllin riitelemällä itsepäisesti kadonneesta veitsestä. Ronja tajuaa, miten helposti kaikki kaunis voi mennä pilalle. Ja ihan turhaan.

JK. Tätä kirjoitusta lopetellessani sain tietää, että Kreeta Salminen on loukannut jalkansa, ja häntä paikkaa toistaiseksi Rosanna Kemppi. Onnea Kempille kovaan haasteeseen!

Ryhmäteatteri: Ronja, Ryövärintytär. Kirjoittanut Astrid Lindgren. Suomennos Tuula Taanila. Ohjaus ja dramatisointi Akse Pettersson, lavastus Janne Siltavuori, puvut Anna Sinkkonen. Valot Tomi Tirranen, äänet Jussi Kärkkäinen, musiikki Jussi Kärkkäinen ja Jukka Hannukainen. Rooleissa Leo Honkonen, Arttu Kapulainen, Heidi Kirves, Iina Kuustonen, Ylermi Rajamaa, Annika Poijärvi, Tommi Rantamäki, Kreeta Salminen, Sauli Suonpää ja Kai Vaine. Esityksiä Hyvän Omatunnon linnakkeessa 27.8.2011 asti. Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille.

Vain yksi elämä, vain yksi Tähden hetki

Fri, 24 Jun 2011 15:33:57 +0300

On heti selvää, että tässä hetkessä, tässä kertomuksessa on jotain erityistä. Paikka on vanha makasiini Hangon satamassa. Olen ensi kertaa Hangö Teaterträff -festivaaleilla, katsomassa turkulaisen Kolmas tila -ryhmän esitystä nimeltä Tähden hetki tai kevyt kyyneleinen tarina. Esiintyjät saapuvat makasiinin hämärissä odottelevien katsojien luokse. He alkavat puhua tarinasta, jonka kohta kuulemme. Puhe vaihtuu lauluksi, kitara soi pimeässä.

Mieleeni painuu laulusta yksi kohta: mikään ei voi alkaa, ennen kuin joku sanoo kyllä. Elämä sai alkunsa, kun kaksi atomia sanoi toisilleen kyllä! Kyllä!

Ollaan Brasiliassa, Rio de Janeirossa. Kirjailija Rodrigo S. M. on nähnyt kadulla tytön, josta hänen on pakko kirjoittaa. Tämä Koillisen tyttö ei ole kaunis eikä lahjakas, pikemminkin poikkeuksellisen mitätön, mitä hänestä voi edes kertoa, kirjailija pohtii. Tyttö haluaisi olla filmitähti, Marilyn Monroe. Mutta hänen ainoa taitonsa on se, että hän osaa naputtaa kehnosti kirjoituskoneellaan ja nielaista aspiriinin kuiviltaan. Tytön nimikin on outo, Macabea. Kun poikaystävä heivaa tytön verevämmän naisen vuoksi, toteaa poika tyynesti: sinä olet roska keitossa. Macabea tuskin tietää elävänsä.

Liisu Mikkonen ja Cécile Orblin esittävät kaikki näytelmän vaihtuvat roolit, Kari Mäkirannan säestäessä soittimillaan. Jos tarina on ihmeenkaltainen, niin ihmeellisiä ovat myös nämä näyttelijät. He ovat epävarmoja tyttöjä, testosteronia uhkuvia jätkiä, rähjääntyneitä ennustajia, toimiston sensuelleja kaunottaria, ilkeitä tätejä, turhautuneita köyhien lääkäreitä. He vaihtavat hattua ja takkia ja hahmoa sulavasti. He ovat intensiivisiä, hauskoja, arkoja, roiseja, he tanssivat ja soittavat. Ja miten he laulavat!

Tähden hetki perustuu brasilialaisen Clarice Lispectorin (1925-1977) samannimiseen romaaniin. Esityksen tunnelmasta tulee mieleen nuorena luettu Sadan vuoden yksinäisyys ja sen maaginen realismi. Jotain samaa on Lispectorin runsaassa ja lumoavassa kielessä. Seppo Parkkisen dramatisointi on sekin mestarin työtä.

Juha Malmivaaran ohjaamassa esityksessä on erityispiirre, joka oli minulle uusi elämys. Koin, että näyttelijöiden puhetta ja ääntä käytetään yhtenä instrumenttina muiden joukossa tässä lähestulkoon läpisävelletyssä teoksessa. Puhe, jokainen näyttämöllä lausuttu sana, on paitsi informaatiota ja kommunikaatiota, myös osa äänimaisemaa. Näyttelijät eivät käytä ääntään realistisen perinteen mukaisesti: he kuiskaavat, laulavat, huutavat, rytmittävät puhettaan kuin kuin nuotteja seuraten. Vaikutelma ei ole outo, vaan tuo erityinen äänenkäyttö luo omalta osaltaan esityksen maagista tunnelmaa. Lumo ei herpaannu kuin kerran. Ensimmäisen puoliajan loppupuolella tulee jonkinlainen kuoppa, jännite laskee toviksi. Toinen pieni miinus tulee siitä, että volyymi nousi välillä turhan kovaksi. Minunkaltaiseni tinnituspotilaan oli pakko silloin nostaa kädet korville.

Kertomus päättyy kirpaisevasti. Ohikiitävä auto ruhjoo Macabean, juuri kun tyttö ensimmäistä kertaa tajusi olevansa olemassa. Rodrigon tarina on valmis, eikä sitä enää voi muuttaa. Pienen ihmisen ainoa tähden hetki on hänen kuolemansa hetki: kuolemaisillaan kouristeleva Macabea on kerrankin katseiden kohteena, kerrankin muut kerääntyvät ja hiljenevät hänen ympärilleen.

Tarinan hurja voima vain kasvaa, kun esityksen jälkeen ystäväni kertoo, että Tähden hetki on Clarice Lispectorin viimeinen teos, vain vähän ennen kuolemaa kirjoitettu. Kirjailija lähettää meille terveisensä näytelmän viimeisissä sanoissa: "Me kaikki kuolemme joskus, mutta muistakaa, siihen asti on mansikka-aika."

Kolmas tila: Tähden hetki tai kevyt kyyneleinen tarina. Ohjaus Juha Malmivaara, suomennos Tarja Härkönen, dramatisointi Seppo Parkkinen, musiikki Kari Mäkiranta, visualisointi Pirjo Liiri-Majava ja Kalle Ropponen. Rooleissa Liisu Mikkonen, Cécile Orblin. Ensi-ilta Manillan Vanhassa viinatehtaassa 8.1.2011.

Kun äiti ei saa unta

Thu, 19 May 2011 12:48:05 +0300

Nimi on hurja: Kuolema korjaa univelat. KokoTeatterin esitys kertoo äidistä, joka on lopettanut nukkumisen kokonaan. Tai torkahtaa hän kesken päivää joskus, vahingossa, ja näkee heti painajaisia.

Näyttämökuva syntyy nukkekodista, idyllistä, jonka suurennettu kuva on heijastettu takaseinään.Somassa kodissa äitiä valvottaa kolme kullannuppua, pikkuruista nukkea, Sulo, Sohvi ja Simo, sekä isänukke Jaska.

Äitiä näyttelee monologinäytelmän kirjoittanut Minna Puolanto. Esityksessä on vahva itsekoetun tuntu, niin tosia ja tarkkoja tämän äidin kokemukset ovat. Esitys sekoittaa akrobatiaksi vääntyvään arkeen tanssia ja mimiikkaa. Taustalla muusikko Timo Hirvonen komppaa unettoman äidin raakaa rumbaa.

Äiti pyörittää taloutta öin ja päivin, jaksaa kaiken, tekee kaiken, käy ylettömillä ylikierroksilla. Vauva vaatii tissiä, isompi kömpii viereen, potkii ja pyörii.
Ystävät eivät ehdi kuunnella, vaikka äidillä on hirmuinen aikuisen seuran kaipuu. Lehdet tuuttaavat juttuja oikeasta ja väärästä vanhemmuudesta. Ikuinen huono omatunto vaivaa. Kakku pitäisi paistaa. Rinta on täynnä rakkautta, mutta suusta tulee pelkkää motkotusta. Tukka hapsottaa. ltapäiväpullakahvit jäävät joka kerta kesken.

Painajaisissaan äidistä tulee lapsia ja miestä pelotteleva kaamea barbababa, kauppareissulla raivopäinen mamma kiilaa ja ohittelee kuin kilparadalla.

Nuorten ja keski-ikäisten naisten kansoittamassa katsomossa (yleisön joukossa on vain yksi mies) käy hyväksyvä hyrinä. Näytelmän katsominen on vapauttavaa, toteaa ystäväni, parivuotiaan pojan äiti. Minäkin koen esityksen niin: tuntuu hyvältä tajuta, kuinka samanlaisten vastusten kanssa muutkin pienten lasten äidit joskus kamppailevat.

Huvittavaa ja kamalaa on se, että vaikka Minna Puolannon kirjoittama ja Anna Veijalaisen ohjaama esitys on liioitteleva tanssillinen farssi, on tarina silti oikeastaan tylyn arkirealistinen. KokoTeatterin äidin tempoilua katsoessaan ymmärtää oman elämänsä olleen hetkittäin yhtä hullua. Niin hullua, että sen olisi voinut kirjoittaa suoraan sketsiksi.

Esityksen lopussa äiti pääsee vihdoin lepäämään, jonnekin minne lie bittiavaruuteen. Siellä hän makaa, kumisevassa humisevassa hiljaisuudessa. Kukaan ei vaadi mitään, ei pyydä mitään, äiti saa vain olla. Onko hän silloin onnellinen? Arvatkaa.

KokoTeatteri: Kuolema korjaa univelat. Käsikirjoitus ja koreografia Minna Puolanto. Ohjaus Anna Veijalainen, lavastus ja valot Max Wikström, musiikki Timo Hirvonen, roolissa Minna Puolanto. Kantaesitys KokoTeatterissa 8.12.2010, lisäesityksiä 27.5.2011 asti.

Rajat, joita kannattaa ylittää

Fri, 29 Apr 2011 15:15:44 +0300

Leppeänä kevätiltana pimeään teatterisaliin astuminen tuntuu suorastaan synniltä. Voitan silti kiusauksen jäädä aurinkoon lojumaan, ja suuntaan Töölöön, Korjaamolle. Siellä saa ensi-iltansa Kööpenhaminassa majaansa pitävän Out of Balanz -ryhmän esitys The Borders Project. Salaa toivon kahta asiaa: että näkisin jotain lystikästä. Ja että jos esitys on vaativaa synkistelyä, olisi sitten edes lyhyt.

Hyvin käy. Alusta asti on selvää, että tässä esityksessä on poikkeuksellisen mukava tunnelma.”Jutelkaa vaan vielä hetki, kohta vasta aloitetaan”, toteaa lempeäkasvoinen ja -ääninen tanskalaisnäyttelijä Troels Hagen Findsen katsojille. Findsenin sekä suomalaisen Marc Gassotin näyttelemisessä ja läsnäolossa on jotain kertakaikkisen lämmintä ja herttaista, vastustamatonta.

Katrina Bugajin ohjaus on leikkisä ja fyysinen. Rekvisiittana on muutamia muuttolaatikoita, joista poimitaan kulloinkin tarvittavat kapistukset.

Tarina lähtee liikkeelle, kun Troels Hagen Findsenin näyttelemä tavallinen tanskalainen mies, Ivan Hansen, kertoo vastikään kuolleesta naapuristaan. Tapaus on saanut Ivanin pysähtymään. Että ihan tuossa lähellä voi elää ja kuolla toinen ihminen, ilman että naapuri tietää hänestä mitään. Asuntojen välinen seinä on ohut, mutta silti se muodostaa ylittämättömän rajan kahdelle todellisuudelle. Miksi, miten, milloin sellainen raja on päässyt syntymään?

Ivan kuvaa päivää, jolloin kuuli onnettoman uutisen. Siitä kertomus etenee vapaasti assosioiden ja hypellen aina lapsuuteen asti, ja sieltä takaisin nykyhetkeen. Ivanin muisteloa säestää suomalaisystävä Pekka Räikkönen, kuolleen miehen asuntoon muuttanut uusi naapuri. Pekkaa esittää Marc Gassot, joka eloisasti ja ketterästi näyttelee myös kaikki muut roolit. Välillä miehet pysähtyvät, havainnollistavat puheitaan, filosofoivat. Hupaisa kohtaus syntyy, kun ystävät keksivät miettiä, millainen suomalaisen ja tanskalaisen miehen kohtaaminen olisi ollut sata vuotta sitten. Entä tuhat?

Esitys on sarja kohtaamisia elämän varrelta, pieniä tunnistettavia sattumuksia, joissa ylitetään rajoja. Vieras poika uskaltaa ojentaa toiselle purkkaa. Vekarat kiipeävät luvatta tehtaan aitojen yli. Mielikuvituksen rajat lentävät aaltojen mukana kaukaisuuteen poikien kertoessa myrskyisästä onkimatkastaan. Mies rohkenee koputtaa lapsuudenkotinsa ovea. Kesken kaiken häivytetään katsomon ja näyttämön rajat, valot syttyvät, ihmisiä kehotetaan tervehtimään vierustoveriaan. Omituista kyllä, tilanne ei ole yhtään vaivaantunut, jos ei kovin avoimen sydämellinenkään. Lopuksi näyttelijät tarjoavat kaikille ryypyn ärtsyä tanskalaista yrttiviinaa.

Seuralaiseni mielestä The Borders Project on nokkela esitys, mutta hänestä kekseliäs esittäminen tuntui nousevan sisältöä tärkeämmäksi. Ystäväni ei oikein tiennyt, miksi hän seurasi juuri tätä tarinaa. Itse en kokenut sitä noin: minusta esitys kertoo siitä, miten suuri onni ja ihme jokainen kohtaaminen ja ystävystyminen on – ja miten helposti saatamme kävellä onnemme ohi. Pekan ja Ivanin ystävyys tuli mahdolliseksi, koska elämä meni juuri näin, koska juuri tietyllä hetkellä porraskäytävässä Ivan uskalsi ylittää rajan ja sanoa tuntemattomalle päivää. Tarpeellinen viesti, juuri nyt.

Olisipa enemmän samanmoisia tunninmittaisia, pienimuotoisia esityksiä, joita voisi poiketa katsomaan, ohimennen, kevyesti.

Out of Balanz -teatteri: The Borders Project Kulttuuritehdas Korjaamolla. Esityskonsepti Troels Hagen Findsen, Marc Gassot ja Katrina Bugaj. Ohjaus Katrina Bugaj, äänet M.L. Dogg, valot Teemu Nurmelin, puvut Noora Salmi. Esiintyjät Troels Hagen Findsen ja Marc Gassot. Esitykset Korjaamolla ovat päättyneet, seuraavaksi ryhmä kiertää Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa.

Ihmisen viha

Wed, 20 Apr 2011 12:38:51 +0300

Astun aurinkoiselle Vironkadulle aivot ja sydän kiivaasti tykyttäen. Suu käy, kädet huitovat. Jestas mikä esitys! Teatteri Jurkan Viha sydämessä osuu nykyhetkeen, ja minuun itseeni, monesta suunnasta, suoraan ja sivusta.

Viha sydämessä lähtee liikkeelle John Osbornen vuonna 1956 ilmestyneestä näytelmästä Look Back in Anger. Osborne on yksi niistä englantilaiskirjailijoista, joita alettiin kutsua nimellä ”nuoret vihaiset miehet”. Heidän teostensa sankareita yhdisti kapinallinen asenne yhteiskuntaa kohtaan. Ja ihmisen vihasta on kyse nytkin.

Viha sydämessä on ihastusta ja vihastusta esseekokoelmillaan herättäneen Antti Nylénin kääntämä ja ”päällekirjoittama”. Nylénin henki on vahvasti läsnä näyttämöllä. Itse lukeudun Nylénin faneihin – Vihan ja katkeruuden esseet (2007) on tyrmäävimpiä kirjoja, joita olen lukenut. Viime vuonna julkaistu Halun ja epäluulon esseet odottaa paraikaa yöpöydällä, että uskallan tarttua siihen. Uskallan, nimenomaan. Sillä Nylén ei tarjoa leppeää ajanvietettä. Minulle hänen pohdiskelunsa toimivat jonkinlaisena mielen kirkastajana. On kuin laittaisi kiireen, laiskuuden ja mukavuudenhalun nuhjauttaman päänsä pesukoneeseen.

Teatteri Jurkan esityksellä on samantapainen sähköistävä vaikutus.

Näytelmä kertoo kebap-ravintolaa pitävistä Zimistä, Elinasta ja Jussista. Turhautunut Zimi uhkuu pidäteltyä raivoa. Hän suhtautuu jokaiseen kohtaamiseen kuin kaksintaisteluun. Zimiä esittävä Kasimir Baltzar tuo näyttämölle kihinää ja vaaran tuntua: koskaan ei tiedä milloin Zimi räjähtää. Elina on Zimin sopuisa, satutettu, suloinen vaimo, jota Laura Birn näyttelee hauraasti ja paljaasti. Tuomas Tulikorven näyttelemä Jussi taas on leppoisa heppu, joka haluaisi vaan, että kaikilla olisi mukavaa. Lisäkipinää stooriin tuo Elinan ystävä Helena, äkäinen käsitetaiteilija. Lotta Lehtikari tulkitsee mustapukuista, ironista vegaaniälykköä nautiskellen.

Pohjimmiltaan kyse on moraalista, ihmisen vastuusta itseään, toisiaan ja koko luomakuntaa kohtaan. Kyse on yksinäisyydestä ja rakkaudesta, vapaudesta ja riippuvaisuudesta. Kyse on elämän tarkoituksesta. Zimi kaipaa Jumalaa, Helena taas on nostanut itsensä toteuttamisen jumalakseen. Katsoja joutuu pohtimaan omia valintojaan. Mikä minulle on tärkeintä? Kenen ehdoilla elän? Pitäisikö laittaa pyhä Minä joskus sivuun ja keskittyä muun maailman tarpeisiin? Kuinka arvoni näkyvät arjessani?

Helenan karmivantehokkaan videoteoksen ”Nainen ja lihateollisuus” on toteuttanut Teemu Mäki. Videon nähtyäni päätin, jälleen kerran, etten halua olla missään tekemisissä tehoeläintuotannon kanssa.

Esityksen on ohjannut kaksikko Anni Ojanen ja Juhan Ulfsak. Ojanen on pari vuotta sitten Teatterikorkeasta valmistunut ohjaaja. Ulfsak taas on virolainen näyttelijä, joka on tuttu mm. Kristian Smedsin Mental Finlandista. Ojanen ja Ulfsak onnistuvat siirtämään Nylénin esseistä tutun assosioivan, ajatuksia kieputtavan tyylin teatterilavalle.

Kieputus syntyy nyt paitsi väittelyistä ja toisistaan mittaa ottavista asenteista, myös musiikista ja kuvista. Välillä roolihenkilöt vetäisevät täytetyt eläimenpäät kasvoilleen. Elina on hämmentynyt orava, Zimi uhkaava karhu. Seinällä vilkkuu sana realismi. Kebap-raflassa hengaileva Ile (Ilkka Tolonen) hoitaa samalla esityksen äänet ja valot, ja kommentoi tapahtumia sähkökitarallaan. Ajatusten runsaudesta ja painosta huolimatta esitys onnistuu olemaan kepeä ja erittäin hauska.

Viha Sydämessä –näytelmän viimeinen esitys näyttää olevan 14.5.2011. Kannattaa pitää kiirettä jos haluaa nähdä tämän vihaisen helmen.

Teatteri Jurkka: Viha sydämessä. Ohjaus Anni Ojanen ja Juhan Ulfsak. Päällekirjoitus ja käännös Antti Nylén. Lavastus ja valot Max Wickström, musiikki Ilkka Tolonen. Rooleissa Kasimir Baltzar, Laura Birn, Tuomas Tulikorpi, Lotta Lehtikari ja Ilkka Tolonen.

Vihan veljessä heikot kiusataan hengiltä

Fri, 15 Apr 2011 16:00:17 +0300

Vihan veljen väliajalla saattoi aistia monien katsojien hämmennyksen. ”Ei tule menestymään”, mutisi eräs rouva kahvijonossa. ”Oliko ikäraja 13 vuotta?” kyseli toinen naistenhuoneen peilin luona. ”Tämä kuuluisi pienelle puolelle!”, julisti tuntematon mies painokkaasti minulle ja seuralaiselleni. Harvoin olen itsekään ollut niin ristiriitaisissa tunnelmissa. Hetken jopa mietin, pitäisikö karata teatterista väliajalla pois. Uteliaisuus kuitenkin voitti. Oli nähtävä, miten tämä Kansallisteatterin suuren näyttämön omalaatuinen uutuus oikein päättyisi.

Heidi Räsäsen ohjaama ja käsikirjoittama Vihan veli on raaka tarina epävarmoista, epätoivoisista nuorista. Keskiössä on koulu, ilmeisesti yläaste, jonka nimetön oppilas lähettää hätäviestin: minua kiusataan. Kouluun palkataan koululiikennepoliisi, jonka tavoitteena on tehdä kiusaamisesta loppu. Poliisi on tässä tarinassa hyvis, karski rehtori pahis. Oppilasjoukko koostuu tutuista hahmoista. On kovanaamoja, siipeilijöitä, syrjittyjä ulkopuolisia. Heikkoja rääkätään. Muut esittävät vahvaa, uhmailevat, ryyppäävät, tilittävät. Neitsyys menee, oksennus lentää.

Wanda Dubiel ei taida pettää koskaan. Tällä kertaa hän tekee upean roolin lapsuutensa kouluun palaavana poliisina. Näytelmän riipaisevin hetki syntyy, kun poliisi lukee ääneen vanhan kouluaineensa, kipeän kuvauksen koulukiusatun elämästä. Muista hahmoista pidin etenkin Samuli Niittymäen herkästä tyttöpojasta sekä Emilia Sinisalon isopäisestä, hyljeksitystä tytöstä. Kaikki näyttelijät tekevät oivallista työtä. He eläytyvät tosissaan, tanssivat, tappelevat, laulavat upeasti. Näyttelijöistä esityksen aiheuttama hämmennys ei johdu. Eikä aiheesta varsinkaan. Olisin halunnut pitää Vihan veljestä, niin tärkeään ongelmaan se puuttuu.

Mistä ristiriitainen olo sitten syntyy?

Vihan veli sekoittaa kiivasta nuorisomusikaalia, naivistista lastenteatteri-kuvastoa, moraliteettia, kauhutarinaa, opetusnäytelmää. Esitys on täynnä komeita kuvia, tosia väläyksiä nuoren ihmisen elämästä. Kenties ristiriita onkin tässä: tuntuu, että näyttämön intensiteetin pitäisi olla jotenkin yhteismitallinen katsomiskokemuksen intensiteetin kanssa. Mutta Vihan veljessä niin ei ole. Näyttämöllä roihuaa. Mutta ainakaan minuun asti tunne ei yltänyt. Tapahtumat jäivät etäisiksi.

Mielestäni koulukiusaaminen olisi riittänyt yhden näytelmän aiheeksi. Mutta Heidi Räsänen on kirjoittanut tarinaan mukaan koulusurmaajan. Ahdistunut tappaja piinaa yhteisöä, linkittää kohtauksia toisiinsa jonkinlaisena painajaismaisena sanansaattajana. Jokainen näyttelijä vetää vuorollaan kasvoilleen murhaajan maskin. Viesti on ehkä se, että tappaja ei ole mikään sekopää friikki, vaan kuka tahansa meistä. Kuulostaa hyvältä, mutta rakennelma ei silti ihan toimi. Ehkä murhaaminen on liian raju elementti, jopa tässä julmassa tarinassa? Ainakin minä koin hiiviskelevän tappajan irralliseksi, peräti epäuskottavaksi sivujuonteeksi, joka ei tuonut kiusaamisteemaan mitään lisää.

Kaikesta huolimatta Vihan veli osuu johonkin tärkeään. Katsomossa muistan, miltä tuntuu olla panikoiva murrosikäinen, tunnen syvää kauhua yhteiskuntamme kasvavasta pahoinvoinnista. Esityksen synnyttämää hankalaa oloa on pitänyt purkaa kanssakatsojien kanssa useaan otteeseen.

Näytelmän nimeen sisältyy hieno ajatus. Vihaa ei pidä pelätä, vihaan pitää suhtautua kuin veljeen. Vihaa on syytä kuunnella. Mutta sille ei pidä antaa liikaa valtaa.

Vihan veli on täynnä angstia ja tuskaa. Vasta aivan viime hetkillä katsojalle annetaan pienenpieni toivonkipinä.

Kansallisteatteri: Vihan veli. Kirjoittanut ja ohjannut Heidi Räsänen, lavastus Pekka Korpiniitty, puvut Tarja Simonen, musiikki ja äänet Tuomas Fränti, valot Tarja Ervasti, videot Mari Keski-Korsu, koreografia Reetta-Kaisa Iles. Rooleissa Wanda Dubiel, Nina Kaipainen, Tuomas Kiiliäinen, Samuli Niittymäki, Jussi Nikkilä, Anna Paavilainen, Jukka Puotila, Eero Ritala ja Emilia Sinisalo.

Vadelmaveneellä kansankotisatamaan

Thu, 07 Apr 2011 17:18:08 +0300

Nauraminen on ihanaa. KOM-teatterin uutuus, Miika Nousiaisen samannimisestä romaanista sovitettu Vadelmavenepakolainen antaa siihen erinomaisen tilaisuuden. KOMin lavalla nähdään ilakoivasti näytelty ja älykäs komedia.

Arn-Henrik Blomqvistin ohjaaman ja sovittaman esityksen huumori nousee Nousiaisen kirjan briljantin yksinkertaisesta perusasetelmasta. Päähenkilö on alemmuudentuntoinen suomalainen mies, Mikko Virtanen, joka haluaa palavasti tulla ruotsalaiseksi. Tätä teemaa varioimalla tarina kulkee juoheasti alusta, Thaimaan ruotsalaisten kansoittamilta hiekkarannoilta, parituntisen hullunmyllyn loppuun saakka.

Ohjaaja Blomqvistilla on läheinen suhde aiheeseen: onnekas suomenruotsalainen on käsiohjelman mukaan ”saanut puhuttua itselleen oikean ruotsalaisen vaimon.”

Mikko Virtanen on sisäistänyt sosiaalidemokraattisen kansankodin ihanteet paremmin kuin aidot ruotsalaiset. Hänen kotialttarillaan patsastelevat niin Olof Palme, Pekka Töpöhäntä, Bernadotten kruunupäät kuin Abbakin. Postilaatikosta tipahtaa Svenska Dagbladet, yllä on Filippa K:n neule, lasissa Skåne Akvavit. Ruotsissa vaan kaikki on paremmin. Hankala sitä on kiistää – varsinkaan, kun huomaa istuvansa katsomossa yllään Acnea ja Tiger of Swedeniä...

Tarinan iso käänne syntyy, kun Mikko tapaa tukholmalaisessa baarissa masentuneen ruotsalaisen, itsemurhaa hautovan Mikael Anderssonin. Miesten toiveet kohtaavat, ja niin Mikon päättäväisten silmien eteen avautuu kammottava – mutta silti ruotsalaiseen tyyliin yhdessä neuvoteltu ja lämminhenkinen – mahdollisuus jatkaa elämäänsä ihka oikeana göteborgilaisena Mikaelina. Mikko-Mikael saa osansa ruotsalaisesta työpaikkademokratiasta, naapurien yhteisöllisyydestä, lempeästä ja rakentavasta vanhemmuudesta. Ah!

Komedia ei onnistu ilman ketteriä, rytmitajuisia näyttelijöitä. KOMissa päähenkilöä näyttelee Juho Milonoff, muissa rooleissa ahertavat Niko Saarela ja Eeva Soivio. Milonoff on huiman hauska tarmokkaana kansallisuustransu-Virtasena, ja Saarela sekä Soivio loistavat monissa hilpeissä hahmoissaan. Yksi herkullisimmista hetkistä syntyy, kun Virtanen siteeraa Bo Kaspers Orkesterin hellää hittiä ”Undantag”. Niko Saarela tanssii taustalla pehmeän eläytyvästi, ja katsomo vääntelehtii naurusta.

Vadelmavenepakolainen on myyty loppuun tältä keväältä, nyt myydään kuulemma jo loppuvuoden lisäesityksiä. Kannattaa pitää kiirettä jos haluaa liput. Hyvällä naurulla tuntuu olevan kysyntää.

KOM-teatteri: Vadelmavenepakolainen. Alkuteos Miika Nousiainen. Sovitus ja ohjaus Arn-Henrik Blomqvist, lavastus Kaisa Rasila, puvut Riitta-Maria Vehman, valot Kari Vehkonen: Rooleissa Juho Milonoff, Niko Saarela ja Eeva Soivio.

Jepata Nasta ja sulavat napajäätiköt

Wed, 23 Mar 2011 12:14:27 +0200

Miten ja milloin lapselle kannattaa selittää vakavia maailman ongelmia? Tätä mietin, kun näimme 6-vuotiaan poikani kanssa teatteriryhmä Ispinän Rosa Liksomin lastenkirjaan perustuvan mainion pienen esityksen nimeltään Jepata Nasta.

Kaisa El Ramlyn ohjaama tarina kertoo Jepata Nastasta, yksinäisestä prinsessasta, joka ei osaa leikkiä. Kuningatar on kuollut, kuningas on aina reissussa, eikä lastenhoitajalla ole aikaa puuhata tytön kanssa.

Seikkailu käynnistyy, kun Jepata Nasta karkaa kotoa etsimään ystävää. Jepata päätyy lainaraketilla Pohjoisnavalle, jossa hän ystävystyy Kitikaq-tyttöön. Yhdessä kaverukset pelastavat Kitikaqin tutkijavanhemmat, jotka ovat vihaisen noita Naartsukin vankeina. Irina Pulkka näyttelee nimiroolia, Katja Joutsijoki ja Iiro Panula esittävät muut hahmot. Kaikki näyttelevät tarkasti, selkeästi ja kevyesti.

Satu sijoittuu sadunomaiseen nykyaikaan. Leikki sekoittuu pohjoisen napaseudun karuun todellisuuteen, jossa jää sulaa ja jääkarhut kuolevat sukupuuttoon. Mielestäni näiden kahden maailman risteyttäminen ei toimi esityksessä täysin aukottomasti. Ilmastonmuutos kalskahtaa sadun keskellä kovin konkreettiselta, tavallaan arkiselta. Olisiko ekologista huolta voinut kirjoittaa tarinaan vieläkin vertauskuvallisemmin, en tiedä.

Pidin ispinäläisten kevyestä estetiikasta. Kertomus alkaa linnan lastenhuoneesta, ja lastenhuoneesta tutuilla tavaroilla synnytetään niin avaruusraketti kuin hurja noitakin. Kruunut ovat kuin päiväkodissa askarreltuja, iglu syntyy valkeista muovilaatikoista. Katsoja saa itse ratkaista, tapahtuuko seikkailu todella, vai onko kaikki pikku prinsessan mielikuvitusta.

Jepata Nasta oli, vihdoinkin, teatteriesitys, josta poikani tykkäsi. Lapsi kun tähän saakka kokenut lähes kaikki näytelmät liian jännittäviksi, emmekä siksi ole aikoihin käyneet katsomassa mitään. Ilmojen lämpenemisestä äkämystynyt noita Naartsuk oli toki pelottava, mutta äidin kanssa käsi kädessä noitaa uskalsi katsoa. Ehkä juuri tietyn leikkisän tuttuuden vuoksi satu toimi lapselleni ja hänen ystävälleen niin hyvin? Lapset olisivat esityksen jälkeen halunneet kiivetä näyttämölle tutkimaan kaikkia värikkäitä kapistuksia.

Voisin kuvitella, että Jepata Nasta innoittaisi pieniä katsojiaan rakentamaan itsekin igluja tai lentämään pahviraketilla kaukomaille. Ja ehkä se herättää kotona keskustelua ihmisen ja luonnon haavoittuvasta suhteesta. Omasta lapsuudesta muistan, että pahinta oli pelätä käsittämätöntä - olisi helpottanut, jos vanhemmat olisivat huomanneet selittää, ettei se aurinko vielä ihan huomenna muutu valkoiseksi kääpiöksi...

Teatteriryhmä Ispinä ja Valtimonteatteri: Jepata Nasta. Sovitettu Rosa Liksomin kirjasta Jepata Nasta pohjoisnavalla. Ohjaus Kaisa El Ramly, äänet Janne Auvinen, rooleissa Irina Pulkka, Katja Joutsijoki ja Iiro Panula.

Eduskunta on järkyttävän tärkeää teatteria

Tue, 08 Mar 2011 18:14:26 +0200

”Onko hallituksen idea nyt todella se, että köyhiä kannustetaan sillä, että etuuksia vähennetään, ja varakkaita sillä, että etuuksia lisätään?” Näin kysyi Jakob Söderman (sd) eduskunnan kyselytunnilla viime joulukuussa. Kysymyksessä kiteytyy se vastakkainasettelu, jota Ryhmäteatterin Eduskunta-näytelmä lähtee purkamaan.

Ensimmäinen puoliaika käsittelee köyhiä, toinen varakkaita. Esitys on pienten puolella, mutta kaikkia puolueita ruoskitaan surutta.

Eduskunnan ensi-illasta on tätä kirjoittaessa kulunut neljä päivää. Esityksen jälkeisissä tunnekuohuissa olin varma siitä, että näytelmä jättää katsojaan ja tähän maahan jäljen, joka pysyy. Edelleen tuntuu, että ainakin minua Eduskunta muutti: kriittisemmäksi, epäluuloisemmaksi, vähemmän sinisilmäiseksi. Tuli halu ymmärtää syvemmin kotimaamme Suomen todellisia valtarakenteita. Ärsyttää olla kiltti ja tyhmä tavallinen kansalainen, joka tekee kaiken oikein, eikä edes huomaa tulevansa sumutetuksi. Toisaalta Susanna Kuparisen ohjaus vahvisti uskoa ja toivoa siihen, että taiteella voi olla yhteiskunnallista merkitystä.

Eduskunta on jatkoa Ylioppilasteatterin railakkaalle Valtuusto-trilogialle, joka ammensi sisältönsä Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksista. Tällä kertaa tekstit on poimittu eduskunnan pöytäkirjoista, lehtijutuista ja työryhmän tekemistä haastatteluista. Analyysissa on nyt siirrytty valtakunnalliselle tasolle. Kritiikki on kovempaa, huumori hurjempaa.

Ohjaaja Kuparinen työryhmineen rojauttaa katsojien naamalle kasan väittämiä, joiden sulatteluun menee hetki jos toinenkin. Esitys väittää päättäjien syyllistyvän kaksinaismoralismiin, tekopyhyyteen, selkärangattomuuteen, korruptioon, epärehellisyyteen. Suomesta piirtyy kuva maana, jossa hyvät veljet & siskot ratkovat isot diilit keskenään. Heikompia potkitaan samalla kun suurille kukkaroille kumarrellaan. Harmaata taloutta siivotaan pitsapaikkojen kuitteja tutkimalla, vaikka massiivisimmat verotappiot syntyvät ulkomaisen sijoitustoiminnan veronkierrosta. Sitä taas ei edes yritetä suitsia, vaan pikemminkin helpotetaan. Etcetera etcetera.

Eduskunta-näytelmän todistusvoima on dokumentaarisuudessa ja tausta-aineiston monipuolisuudessa. Ääneen pääsevät kansanedustajien lisäksi mm. rakennusalan yrittäjät, sijoitusrikollisuutta tutkivat turhautuneet poliisit, valtionvirkamiehet. Nyt ei ole kyse ahdistuneiden humanistitaiteilijoiden mielikuvista, vaan faktoista ja näkemyksistä, joita katsoja ei niin vaan voi sivuuttaa.

Tulee tunne, että lautakasojen ja taulukauppojen kimpussa ahertaneet toimittajat ovat onnistuneet vain raapaisemaan mätäpaiseen pintaa. Onko paise oikeasti noin mätä, uskaltaako ja osaako sitä kukaan puhkaista, se jää nähtäväksi.

Ryhmiksen lavalla nähdään ammattinäyttelijöiden rinnalla Valtuusto-sarjasta tuttuja ylioppilasteatterilaisia. Ensemble tekee rentoa, yhtenäistä työtä, rooleja paiskotaan näyttämölle roisilla otteella. Erityisesti mieleen jäivät Santtu Karvosen maaninen Osmo Soininvaara, Pihla Penttisen työtön rassukkanuori, Noora Dadun ohjaaja Kuparinen, Matti Onnismaan nimetön virkamies, Robin Svartsrömin pupukorvainen raksamies, MItro Härkösen Paavo Arhinmäki, Martina Myllylän pääministeri Kiviniemi, Piia Peltolan Paula Risikko.

Oma lukunsa on Jari Hanskan ”vittumaisen hitaasti puhuva” entinen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen. Hahmo on ollut mukana kaikissa neljässä näytelmässä, kehittyen koko ajan hauskemmaksi ja piikikkäämmäksi. Dokudraaman tyylilaji on vastaavasti koko ajan paremmin Susanna Kuparisen käsissä. Tältä ohjaajalta on lupa odottaa lisää, paljon lisää.

Eduskunta-näytelmä saa kevään eduskuntavaalit tuntumaan entistä merkityksellisemmiltä. Mutta ketä voi äänestää, jos haluaa, että meininki vallan kamareissa muuttuisi? Täytyy yrittää ottaa selvää.

Ryhmäteatteri: Eduskunta. Ohjaus Susanna Kuparinen, käsikirjoitus Susanna Kuparinen, Ruusu Haarla ja Akse Pettersson. Puvustus Saara Ryymin, valot Valtteri Mastola, äänet Markus Bonsdorff, musiikki Kerkko Koskinen. Rooleissa Robin Svartström, Pihla Penttinen, Santtu Karvonen, Matti Onnismaa, Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Martina Myllyllä ja Piia Peltola.

Lue lisää dokumenttiteatterista: www.dokumenttiteatteri.fi

Penkkitaiteilijan kirjoitus Valtuusto III:sta löytyy täältä.

Corto Maltesen lumo

Mon, 28 Feb 2011 17:40:04 +0200

Tämähän on ihan oikea seikkailu! Q-teatterin Corto Maltese vie katsojansa sadan vuoden takaiseen Turkkiin, Afganistaniin, Kreikkaan, Italiaan. Miehet ovat raakoja tulisieluja, naiset jännittäviä kaunottaria. Aseet paukkuvat, kapinallisia kaatuu, eksoottiset syrjäseudut vaihtuvat toisiinsa, ja sankarin suussa palaa aina paikallinen savuke. Kaiken yllä leijuu satu, salaperäisyys, muinainen mysteeri. Olenkohan ikinä nähnyt teatterilavalla näin lystikästä, rehtiä ja romanttista seikkailua?

Retkahdin nuorena tyttönä Corto Malteseen kapteeninlakin alta vilkahtaviin silmiin, ja ahmin kaikki Hugo Prattin sarjakuva-albumit moneen monituiseen kertaan. Fiikka Forsmanin ohjaus sai minut muistamaan, miksi. Corto Maltesen maailmassa minuun vetosi, ja vetoaa yhä, niiden melankolia, nostalgia, kaukokaipuu, kauneus, retkien rajattomuus. Corton viileä ylivoimaisuus ja yksinäinen vapaus, vapaa yksinäisyys.

Q-teatterissa nimiroolia näyttelee Tommi Korpela, ja pienen alkuepäröinnin jälkeen hyväksyin hänet Cortoksi.

Hienointa Q-teatterin tulkinnassa on minusta leikkimielinen ja silti täydellisen paneutuva asenne, jolla tekijät ovat heittäytyneet mukaan Corto Maltesen aarteenetsintään. Näyttelijät tekevät mahtavaa työtä kaikki. Taisto Oksanen kiihkoilee vaihtuvissa rabbien, imaamien, kaanien ja paššojen kaavuissaan. Pirjo Lonka muuttuu hetkessä iloisen hurjasta blondista Corton kaukaiseksi, unenkauniiksi rakastetuksi. Jani Volanen riehuu Rasputinina juuri niin väkivaltaisesti kuin täytyykin. Kreeta Salmiselta irtoaa itsetietoinen ja seksikäs vakoojatar siinä missä arka armenialaistyttökin. Yksi esityksen isoista riemunaiheista oli Janne Hyytiäinen, joka tekee vaihtuvissa rooleissaan tarkasti aksentoitua komiikkaa.

Näyttelijät näyttelevät tavallaan sarjakuvan rytmissä. Yksi ilme, yksi kuva. Toinen ilme, toinen kuva. Siitä syntyy esitykseen sen omintakeinen, kulmikas pulssi. Monesti nauru syntyy katsomossa juuri oikealla hetkellä silmäkulmasta toiseen liikahtavista silmistä.

Sarjakuvien maailma on tietysti viipyilevämpi, elegantimpi, maagisempi. Mutta mitä siitä: Q-teatterin rämäpäinen ja vauhdikas Corto Maltese toimii sekin mainiosti! Juonessa ei aina pysy mukana, mutta sekään ei haittaa. Pikemminkin koko ajan omituisemmiksi muuttuvat juonenkäänteet vain lisäävät esityksen hauskuutta. Maat ja uskonnot, kansat ja kapinat vaihtuvat, Corto tuntee ne kaikki, eikä menetä cooliuttaan hetkeksikään.

Q-teatteri: Corto Maltesen seikkailut. Ohjaus Fiikka Forsman, Hugo Prattin sarjakuvista dramatisoinut Seppo Parkkinen. Lavastus ja valot Jukka Kyllönen, puvut Reija Laine, äänisuunnittelu Juha Tuisku, maskeeraus Kaija Heijari. Rooleissa Tommi Korpela, Pirjo Lonka, Jani Volanen, Taisto Oksanen, Janne Hyytiäinen, Kreeta Salminen.

Lue Jaana Semerin Corto Maltesen seikkailut -arvio Puntarista.

Tänään täällä, Pohjantähden alla

Mon, 21 Feb 2011 17:03:53 +0200

Täällä Pohjantähden alla 2011 on hyvä nimi tälle esitykselle. Juuri siitä esitys puhuu – elämästä täällä Pohjantähden alla, nyt. Se puhuu elämästä niiden arvojen ja myyttien ja asenteiden vaikutuksen alla, jotka Väinö Linnan romaanissa ihmistä vievät, ja jotka edelleen ovat läsnä. Mitä pitää kestää, jaksaa, osata, vastustaa, uskoa. Millainen on mies, millainen on nainen.

Ja vielä: esitys kertoo kahden teatteriohjaajan, Saana Lavasteen ja Mika Myllyahon, yrityksestä selviytyä kansallisesta järkäleestä. Miltä tuntuu lukea Linnan romaania tänään, tässä Suomessa? Rusentuvatko ohjaajat merkkiteoksen painon alle?

Ohjaajat ovat kirjoittaneet itsensä näyttämölle. Elina Knihtilä ja Kristo Salminen näyttelevät ohjaajia, jotka käyvät teatterillista kaksinkamppailua, ja yrittävät tehdä toinen toistaan hienompia kohtauksia. Kansallisteatterinjohtajamies ottaa mittaa nuoresta freelancernaisesta. Nykyaika ottaa mittaa menneestä. Kaupunkilaiset maalaisista. Psykologia toiminnasta. Pasifismi väkivallasta. Oppilaat opettajista. Yksityisautoilija-machot bussissa nököttävistä naisista. Hartiapankkirakentaja unelmastaan.

Ohjaajien mukanaolo tekee teatterintekemisen prosessia mielenkiintoisesti ja hauskasti näkyväksi. Katsoja pääsee mukaan siihen ajatusten ja tunteiden vyyhteen, jonka läpi ohjaajat kulkevat, yrityksessään löytää kosketuspintoja romaanista. Erityisesti itseäni lämmitti kohtaus, jossa ohjaaja Lavaste epätoivoisena miettii, kuinka tehdä rakentava, toivoa herättävä tulkinta romaanista, joka on täynnä synkkyyttä, sinnittelyä, kuolemaa. Samastuin ohjaajaan, sillä en itsekään jaksa taidetta, joka vain mättää angstin kasvoilleni, eikä tarjoa minkäänlaista tietä ulos pahasta.

Tunnustan, itse en ole Pohjantähteä lukenut. On monesti pitänyt, tietysti, ja vähän ahdisti lähteä teatteriin, kun kotiläksyt oli huonosti tehty. Mutta hätä helpotti pian. Ei Saana Lavastekaan ollut Linnaansa päntännyt, ei ennen tätä. Näyttämöllä ohjaaja Lavaste kertoo kysyneensä 30–40-vuotiailta naistuttaviltaan asiasta, eikä kukaan ollut lukenut kirjaa. Ja sitä paitsi, kirja läpäisee kulttuurimme niin vahvasti, että se tuntuu tutulta lukemattakin. Suo, kuokka ja Jussi, ja niin eespäin.

Fiktio ja fakta sekoittuvat, kun Koskelan Jussi kohtaa videon välityksellä nykypäivän maanviljelijöitä, jotka elävät ja tekevät työtään ihan siinä Pentinkulman lähellä, Ritvalassa. Paljon on muuttunut mutta ei kaikki. Tuulessa pulleana huojuva viljantähkä on sama, niin myös rakkaus maahan, ylpeys omasta työstä. Taisto Reimaluoto kulkee Jussin roolissa läpi vaihtuvien kohtausten, ja hänen kauttaan näytelmään syntyy jonkinlainen aikakone, merkillisesti, koskettavasti, aikatasot lävistävä väylä.

Esitys rullaa läpi kerronnallisten kerrostensa juoheasti assosioiden, täynnä yllätyksiä, silti selkeyttään kadottamatta. Ainoastaan toisen puoliajan alkupuolella tulee pientä tyhjäkäyntiä. Huomaan, etten jaksa seurata ohjaaja Lavasteen vetämiä totisia, teatteriestetiikaltaan varsin perinteisiä sotaharjoituksia. Sinänsä luulen ymmärtäväni kohtauksen idean: pasifistiohjaaja sekoaa sodasta, raivoaa näyttelijöille, sortuu juuri siihen angstimättöön, jota aluksi kammosi.

Täällä Pohjantähden alla 2011 kuvaa sitä, kuinka meissä jokaisessa on pelkoa ja vihaa, joista kumpuaa kaikki väkivalta. Itse en ole koskaan lyönyt ketään, mutta jos lastani uhattaisiin, varmasti tekisin mitä vaan häntä puolustaakseni. Ehkä tyly totuus on tämä: niin kauan kuin meillä ihmisillä on asioita, joiden puolesta pidämme oikeutettuna tarttua aseisiin, on sotia?

Esityksen lopussa näyttelijät tanssivat Satumaa-tangoa. Kohtaus on kaunis, hetkeksi näyttämön täyttää toivo maailmasta, jossa ymmärrys, rauha, empatia ja toveruus ovat mahdollisia. Sitten tango taittuu taisteluksi.

Kotimatkalla M-junassa silmäilen Voima-lehden artikkelia vartijoiden väkivaltaisuudesta, juuri kun ohi kävelee pari vartijaa pamppuineen. Tunnen yhtä aikaa oloni turvallisemmaksi ja turvattomammaksi. Istun junassa, mutta esitys jatkuu.

Kansallisteatteri: Täällä Pohjantähden Alla 2011. Väinö Linnan alkuteoksesta sovittaneet ja ohjanneet Mika Myllyaho ja Saana Lavaste. Lavastus Katri Rentto ja Veera Laakso, puvut Tiina Kaukanen, koreografia Eeva Muilu, valot Ville Toikka, äänet Johanna Storm, videot Timo Teräväinen, naamiointi Heikki Nylund, Pauliina Manninen ja Laura Sgureva. Rooleissa Tuukka Huttunen, Katariina Kaitue, Jouko Keskinen, Elina Knihtilä, Petri Manninen, Petri Liski, Pirjo Luoma-Aho, Pirjo Määttä, Taisto Reimaluoto, Tuomas Rinta-Panttila, Katja Salminen ja Kristo Salmi.

Lue Jaana Semerin Pohjantähti 2011 -arvio Puntarista.

Elämän puolesta, toivottomuutta vastaan

Mon, 20 Dec 2010 15:21:06 +0200

Sunnuntaina iltapäivällä seisoin ratikkapysäkillä ja tajusin, etten välttämättä ehdi teatteriin. Lumentuprutus oli taas sotkenut liikenteen, joulusta seonnut kaupunki kuhisi ympärilläni. Olkapäällä istuva pikkupiru kuiski: ”Unohda koko juttu. Kuka hullu jaksaa istua kuusi tuntia teatterissa?” Hiljensin laiskan kuiskuttelijan, ja ennätin viime tipassa Viipurinkadulle Alppilaan. Enkelit voittivat, onneksi!

Angels in America on poikkeuksellinen esitys. Jo työryhmän lähtökohta on hoppuilevalle ajallemme harvinainen. Näytelmää on harjoiteltu peräti 2,5 vuotta, muiden teatteritöiden ohessa. Tuo suorastaan anarkistinen kiireettömyys näkyy esityksessä levollisuutena ja varmuutena. Ensi hetkistä asti on selvää, että tästä esityksestä saa nauttia rauhassa. Että tämän kiihkeän, surullisen, hurjan, hauskan, älykkään tarinan mukaan uskaltaa heittäytyä. Sillä se kantaa.

Tony Kushner kirjoitti massiivisen enkelisaagansa 1990-luvun alussa. Näytelmällä on kenties omat suojelusenkelit mukanaan, sillä sen pohjalta tuntuu aina syntyvän jotain erikoislaatuista. Rakastin HBO:n samannimistä sarjaa. Ja fantastinen on Johanna Freundlichin ohjauskin. Tyylikäs, konstailematon. Esitys tuntuu noudattelevan kuusiosaisen tv-sarjan dramaturgiaa. Se koostuu kuudesta noin tunnin mittaisesta näytöksestä, joiden välissä on tauko. Jaksojako toimii: yhden osan nähtyäni odotin joka kerta entistä malttamattomampana seuraavaa.

Näytelmä sijoittuu 1980-luvun lopun New Yorkiin. Reagan on presidentti, äärioikeistolaiset arvot jyräävät. HIV-rutto heiluttaa viikatetta kaupungin homoyhteisössä. Nuori mormoninainen takertuu raamatun lisäksi valium-purkkiin, vanha rabbi huokailee nykyhetken surkeaa mitättömyyttä. Jumala on konkreettisesti hylännyt maapallo-paran, eikä voimattomilla enkeleillä ole annettavanaan kuin lannistava profetia: luovuttakaa, jähmettykää, pysäyttäkää elämän virta! Kiehtova ajankuva limittyy taivaallisiin iäisyyskysymyksiin.

Kaikki näytelmän rinnakkaiset todellisuudet ovat tarkasti kirjailija Kushnerin hyppysissä. It’s funny because it’s true. Tämä pätee jopa enkeleihin. Niin kuin kunnon saduissa aina, kirjailija on luonut kokonaisen maailman, jolla on oma ehjä logiikkansa, johon voi tarinaan upotessaan uskoa. Dialogia on ilo kuunnella. Ja varmasti ilo puhua.

Ohjaaja Freundlich on poiminut jokaiseen rooliin täsmälleen oikean näyttelijän. Miten täysillä, miten luontevasti he elävätkään roolinsa!

Kauniita, tarkkoja töitä kaikki: Jerry Wahlforss kuolemaa kammoavana petturi-Louisina, Elina Berg harhoihin pakenevana kotirouvana, Jani Toivola ex-ex-drag queen Belizenä, Matti Onnismaa kovislakimies Roy Cohnina, joka ei menetä hyytävää ivaansa kuollessaankaan. Antti Lang riutuu vakuuttavasti AIDSiin sairastuvana Prior Walterina. Oskari Perkin rebublikaani-mormoni-asianajaja-homo on liikuttavan kömpelö tempoilussaan. Jaana Saarinen piirtää näyttämölle huiman henkilön toisensa jälkeen: hän on hilpeänmusta haamu, rabbi, tutiseva bolsevikki, uskon puristuksesta vapautuva mormoniäiti. Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Krista Kosonen riuskana sairaanhoitajana ja taivaallisena sanansaattajana. Kuinka palvonkaan näitä Kushnerin pompöösejä eleitä rakastavia, mahtipontisen vakavia siipiniekkoja! Kosonen tavoittaa täydellisesti kushnerilaisen enkelin olemuksen.

Hieman huvittavaa on se, kuinka Prior Walteria näyttelevä Antti Lang hetkittäin kuulostaa ja näyttääkin samalta kuin tv-sarjassa Prioria näytellyt Justin Kirk. Se ei varmaan ole vahinko? Häiritsevää se ei missään nimessä ollut. Priorin rooliin kun kuuluu pieni teatraalisuus, homoseksuaalisuuden kliseillä leikkiminen.

Angels in America kannustaa suvaitsevaisuuteen ja suoruuteen. Se ei siedä minkäänlaisia silmälappuja, ei tekopyhyyttä eikä fanaattisuutta. Kaikesta pitää voida puhua. Ja kaikelle naurettavalle pitää voida nauraa. Mikä tärkeintä, näytelmä kannustaa toivoon. Prior Walter ei kuuntele enkeleiden kehotusta antaa periksi, hän ei luovuta, tappavasta taudistaan huolimatta.

Tony Kushner: Angels in America. Ohjaus Johanna Freundlich. Suomennos Aino Piirola ja Michael Baran, lavastus Kaisa Rasila, puvut Emilia Eriksson, valot Kalle Ropponen, äänet Kristian Ekholm, sävellys Rene Ertomaa. Rooleissa Krista Kosonen, Antti Lang, Elina Berg, Matti Onnismaa, Oskari Perkki, Jaana Saarinen, Jani Toivola, Jerry Wahlforss. Esityksiä Viipurinkatu 7:ssä 27.2.2011 saakka.

Milloin näit ensimmäistä kertaa erivärisen ihmisen?

Wed, 24 Nov 2010 10:28:00 +0200

Hei, sanovat näyttelijät. Ja kertovat sitten yksi kerrallaan hetkestä, jolloin he ensimmäisen kerran kohtasivat ulkomaalaisen, maahanmuuttajan, venepakolaisen, erivärisen ihmisen. Henkilökohtainen aloitus vetää katsojan välittömästi mukaan, muistelemaan omaa ekaa kertaansa.

Asunto nro. 27 on Action-ryhmän projekti, joka syntyi Ibrahim Shkupollin ammuttua Sellossa kaameankuuluisat laukauksensa. Mukana ovat Tuomas Rinta-Panttila, Vera Kiiskinen, Niina Nurminen, Hector Eguia ja Steve Tiller. Esitykset ovat tältä erää loppuneet, mutta Action-ryhmästä toivottavasti kuulemme vielä lisää.

Ryhmä halusi käsitellä aihetta jotenkin, saada kiinni kaikista niistä tunteista, joita vyörähti liikkeelle, kun ampuja olikin muualta tullut. Ryhmä aloittaa Sellon parkkipaikalta ja Shkupollin viimeiseksi jääneen kodin oven takaa. Kukaan ei halua puhua. Kukaan ei edelleenkään asu huoneistossa numero 27.

Tuosta umpikujasta alkaa matka, joka vie näyttelijät ja heidän videokameransa lähiöbaareihin, Brick Lanen basaareihin, Itäkeskukseen, romanikerjäläisten leiriin. He etsivät rasistia, oppivat romanitansseja, polvistuvat lontoolaisessa moskeijassa.

Asunto nro. 27 on dokumenttiteatteria; ehkä enemmän dokumentti kuin teatteria. Näyttelijät ovat enimmäkseen lavalla luontevasti omana itsenään. Esitys muodostuu sarjasta kohtaamisia. Korjaamon tyhjälle näyttämölle luonnostellaan kevyitä hahmotelmia vastaantulleista ihmistä ja tilanteista. Rekvisiitta on minimaalista. Pari hijab-huivia, kufi-päähine, pöytä, tuoppi kokista. Päähuomio kohdistuu työryhmän tunteisiin, ajatuksiin ja vaikutelmiin.

Näyttelijät menevät tilanteisiin, joita olisi helpompi väistää. Samalla he altistavat itsensä - ja teatterikatsojan - myös epämukaville tuntemuksille.

Lopputulema on rehellinen hämmennys. On vaikea muodostaa perusteltua, pitävää, kaikki näkökulmat huomioivaa mielipidettä edes niin konkreettisesta asiasta kuin musliminaisen huivista. Puhumattakaan laajemmista syy-seuraus-suhteista.

Tuomas Rinta-Panttila kertoo lopuksi tapauksen, joka tiivistää monelle meistä tutun dilemman. Rinta-Panttila halusi tauon projektista, kaikesta siitä hankalasta, vaativasta, ahdistavasta. Hän menee Kalasatamaan Flow-festivaaleille. Siellä on mahtavaa: musiikkia, ystäviä, kesä. Samalla kuitenkin mielen pohjalla tykyttää tieto leirinsä ankeudessa, ihan siinä lähellä, kituuttavista romaneista. Miksi itsellä olisi oikeus iloon, kun toisilla menee niin kammottavan huonosti?

Asunto nro. 27 ei anna vastauksia siihen, miten eri kulttuureista tulevat ihmiset voisivat elää sovussa. Mutta se synnyttää tarpeen ajatella tarkemmin omia asenteita ja niiden juuria. Esityksen jälkeen istuimme ystäväni kanssa viinilasin äärellä ja pohdimme pitkään sitä, millainen oma historiamme on suhteessa toisen värisiin ihmisiin. Millaisia kohtaamisia on ollut, millaisia tunteita niihin on liittynyt, ja miksi. Mistä omat ennakkoluulot juontavat – entä mistä suvaitsevaisuus syntyy?

Action-ryhmä ja Korjaamo Teatteri: Asunto nro. 27. Käsikirjoitus ja ohjaus Action-ryhmä. Esiintyjät Hector Eguia, Vera Kiiskinen, Niina Nurminen, Tuomas Rinta-Panttila ja Steve Tiller videolta.

Enron - eli keisarin uudet aatteet

Mon, 08 Nov 2010 12:17:50 +0200

Onpas iso näyttämö ISO! Ensireaktioni Helsingin kaupunginteatterin Enron-näytelmään on jonkinlainen ”tilallinen hämmennys”. Istun rivillä yksitoista, ja yritän tihrustaa kaukana valkean autiuden keskellä seisoskelevia hahmoja. Ilmeitä ei erota, hyvä jos kasvojakaan. Näyttelijöiden äänet kaikuvat vahvistimista, mikä lisää etäisyyden vaikutelmaa. Tunnelma on viileä.

Mutta kun Enron lähtee käyntiin, pulssini kiihtyy, eikä syke tasaannu, ennen kuin esitys on nähty ja sen synnyttämät vaikutelmat purettu.

Aikoinaan luin Enron-kohusta monia monituisia uutisia, mutta en ymmärtänyt lukemastani oikein mitään. Nyt luulen tajuavani edes jotain. Enron on tärkeä ja hyvin kirjoitettu näytelmä siitä, mistä Yhdysvaltoja ja koko globaalia yritysmaailmaa tärisyttäneessä skandaalissa oli kyse. Dialogi on tiukkaa ja niukkaa, tässä ei lätistä turhia. Kari Heiskasen ohjaama esitys etenee kiivaasti lyhyestä kohtauksesta toiseen. Silti katsoja pysyy matkassa mukana. Hetkittäin näyttämön täyttävä toiminta, rytinä, tanssi ja laulu, tuntuu tapahtumista irralliselta kuvittamiselta, mutta enimmäkseen esitys virtaa hallitusti eteenpäin.

Enron puhuttelee älyä enemmän kuin tunteita. Pienemmällä näyttämöllä tarinasta olisivat luultavasti korostuneet yksilöiden kohtalot, nyt esitys kuvaa pikemminkin joukon käyttäytymistä. Päähenkilö ja -piru Jeffrey Skillingiä näyttelevä Eero Aho laittaa kaikkensa peliin ja piirtää uskottavan, karmivan kuvan miehestä, joka koettaa muuttaa maailmaa. Hän keksii, miten tulevaisuuden voitot voidaan kirjata jo tänään; miten voidaan tehdä kauppaa tavaralla, jota ei vielä ole olemassa. Iikka Forss on maaninen älykkö, rahoitusjohtaja, joka piilottaa mammuttivelat. Seppo Maijala kiillottaa pintaa, pitää hallituksen puheenjohtajana huolta suhteista päättäjiin.

On erittäin mielenkiintoista seurata, millaisen jaetun hulluuden ja ahneuden vallassa Enronin johtajat, työntekijät sekä ympärillä pörräävät konsultit ja pankkiirit tanssivat kohti rotkon reunaa. ”You gotta fight for your right to party!”, hoilaavat myyjät nyrkki pystyssä, ja tuntevat olevansa kapinallisia, rohkeita seikkailijoita bisneksen merillä. Tämän seikkailun seurauksena tosin 20 000 ihmistä menettää työpaikkansa, ja lukemattomat muut kaikki säästönsä ja koko tulevaisuutensa.

Väliajalla haukuin seuralaiselleni esityksen rumaa ja tyhjää ”epälavastusta”. Toisen puoliajan alettua yhtäkkiä tajusin. Tietysti näyttämö on tyhjä. Sehän on autio teollisuushalli! Kaikista perinteisen työn merkeistä riisuttu! Enron kävi kauppaa ei-millään, ja siksi ei-mikään ympäröi näyttämöllä rientävää valkokauluskansaa.

Esityksen aiheeksi nousee ihmisen kyky uskoa illuusioon. Tiia Lousteen napakasti näyttelemä, kova sijoituskonsultti pitää hienon puheen, jossa hän vertaa Enronin synnyttämää kuplaa lentämiseen. Ihminen nousee lentokoneeseen, koska hän uskoo että se nousee ilmaan – ymmärtämättä lainkaan, miten nousu tapahtuu. Samalla tavalla ihmiset uskoivat Enroniin. Mutta mitä jos, konsultti kysyy, lentokone nouseekin juuri ja vain sen uskon varassa? Saman vankkumattoman optimismin vallassa ihminen tekee kaikki elämänsä suuret päätökset: rakastuu, tekee lapsia, ottaa asuntolainaa. On pakko uskoa, jotta voi elää ilman pelkoa, sekoamatta.

Enronin keikkuessa katastrofin partaalla joku tokaisee Skillingille: eihän Enron ole mitään. ”Sitten mikään ei ole mitään. Maailma ei ole mitään”, huutaa Skilling takaisin. Niinpä. Eikö meidän länsimainen elämäntapamme kokonaisuudessaan perustu samanlaiseen joukkoharhaan?

Helsingin kaupunginteatteri: Enron. Kirjoittanut Lucy Prebble. Suomennos Lauri Sipari. Ohjaus Kari Heiskanen, lavastus Antti Mattila, puvut Sari Salmela, valot Mika Ijäs, äänet Eradj Nazimov ja Jori Tossavainen. Rooleissa Milka Ahlroth, Eero Aho, Rauno Ahonen, Iikka Forss, Helena Haaranen, Markku Huhtamo, Merja Larivaara, Antti Laukkarinen, Tiia Louste, Seppo Maijala, Tommi Rantamäki, Mika Räinä, Sauli Suonpää, Sami Uotila, Tom Wentzel, Elsa Brotherus/Maija Kuparinen. Muusikko Jukka Hakoköngäs.

Mr Vertigo palauttaa taian teatteriin

Fri, 29 Oct 2010 10:06:42 +0300

Mr Vertigon ennakkonäytöksessä tapahtuu kummia: esitys on tuskin ehtinyt alkaa, kun olen jo itkun partaalla. Istun korkealla Kansallisteatterin näyttämöllä. Yhtäkkiä katsomo hiipii pyörivään liikkeeseen. Savua, kynttilöitä, hurjia naisia ja julmia miehiä, dekadentin teatterin takahuone, muistoja menneestä loistosta. Huokauksia, huutoa, karheaa musiikkia. Esirippu nousee, ja samalla kyyneleet minun silmiini.

Tajuan, miten olen kaivannut sitä, että joku teatterissa yllättäisi minut. Saisi henkäisemään ällistyksestä. Kristian Smedsin mr Vertigo tekee niin, yhä uudestaan. Se kolisee kuin kummitusjuna läpi ihmepoika Waltin elämää. Taru sijoittuu taikuuden maailmaan. Maailmaan, jossa friikit, voimamiehet ja silmänkääntäjät kiersivät peräkyliä telttoineen. Mr Vertigo ottaa ikivanhat temput takaisin teatterin palvelukseen ja – simsalabim – taika astuu näyttämölle.

Esityksen pohjana oleva Paul Austerin romaani on minulle vieras, joten tiedän Waltista vain sen, mitä Smeds näyttelijöineen minulle kertoo. Alussa Walt on vanha show-tähti, kyyninen kehäraakki. Sitten hän alkaa kertoa tarinaa 68 vuoden takaa. Orvosta katujätkästä kasvaa kidutuksen kautta kiertueen vetonaula. Pojan tahto hakataan pois, kunnes hänestä tulee niin kevyt, että hän kävelee vetten päällä, että hän nousee lentoon.

En ole ennen nähnyt Waltia näyttelevää Tero Jarttia näyttämöllä. 1980-luvun lopulla napitin kiihkeästi Jouko Turkan Seitsemää veljestä televisiosta, ihailin Jartin velmua Eeroa. Täytyy sanoa, että Jartti on briljantti valinta rooliin, täydellinen Walt. Hän on sisukas, kova, hajotettu. Sitten, yhtäkkiä, hän pelleilee ja tanssii kepeästi, saa yleisön kikattelemaan kakkahuumorille. Naurattamisen ikiaikaisia perusasioita sekin!

Muut näyttelijät ovat Kansallisen ensembleä. Tea Ista on hurmaavan itseironinen vanha diiva, ”aito intiaani”, joka välillä harhautuu ulos tarinasta ja alkaa muistella suomalaisen elokuvan kulta-aikoja. Jukka-Pekka Palo on kaljupäinen kovanaama, Mestari Yehudi, joka piiskaa Waltin ilmaan. Palo voisi mielestäni vieläkin kasvattaa hahmonsa raakuutta ja salaperäistä voimaa. Esa-Matti Long tekee ilmeettömästi useita tylyjä mieshahmoja, ja naurattaa humalaisena junttifarmarina. Kristiina Halttu on mestarin pokerissa voitettu vaimo, pettynyt kaunotar, joka nostetaan esityksen keskiöön toisella puoliajalla.

Unelmat ovat vaarallisia, sillä ne voivat toteutua. Siihen ajatukseen päättyy ensimmäinen, maaginen näytös, Waltin varietee. Täydelliset näytelmän alut ovat vähän vaarallisia nekin. Väliajalla oikein aisti jännityksen: mitä nyt tapahtuu?

Mr Vertigon toinen puoliaika on kuin toinen näytelmä. Sen teemaksi ilmoitetaan unelmien kääntöpuoli: toteutumattomien haaveiden tuhovoima. Muutos saa katsojan hämmennyksiin. Katsomo on taas katsomo, näyttämö näyttämö. Kuinka tylsältä se tuntuukaan! Onneksi rva Mestari kutsuu hetikohta katsojat takaisin näyttämölle. Ja askel askeleelta katsoja pääsee lähemmäs näyttelijää, kaikki kuorrutus karsitaan pois, kunnes on jäljellä vain mies, joka kertoo tarinaa. Huomaan, ettei kertomus enää juurikaan kiinnosta minua, Waltin kadottua kuvioista. Silti omituisesti viihdyn tilassa, esityksen hämyisässä, tiivistyvässä taikapiirissä.

Ja onneksi Walt ilmaantuu takaisin, vie tarinan leijuvaan, selittelemättömään, haikeaan loppuunsa.

Paul Auster: Mr Vertigo. Ohjaus ja sovitus Kristian Smeds, suomennos Jukka Jääskeläinen. Lavastus Kati Lukka, video- ja äänisuunnittelu Ville Hyvönen, puvut Auli Turtiainen, valot Pietu Pietiäinen. Rooleissa Kristiina Halttu, Tea Ista, Tero Jartti, Esa-Matti Long ja Jukka-Pekka Palo. Muusikot Verneri Pohjola, Aki Rissanen ja Joonas Riippa.

Perintöjä ja perillisiä

Tue, 19 Oct 2010 11:38:51 +0300

Esitys nimeltä Kone kertoo KOM-teatterin yrityksestä tehdä esitys nimeltä Kone. Kehyksenä farssiksi viritetylle tarinalle toimii Koneen ruhtinas, John Simonin kohuelämäkerta Pekka Herlinistä.

Kone on kolmetuntinen teatterileikki, joka naurattaa paljon, liikuttaa hetkittäin, ja laittaa runsaudellaan aivot surisemaan. Esitys alkaa pitkän ruokapöydän äärestä, ja kysyy: millaisen pöydän vanhemmat ovat kattaneet perillisilleen? Millainen on Koneen perintö, entä KOMin?

Kone ja KOM. Pekka ja Pekka. Toinen teki hissejä, toinen tekee taidetta.

Kone aloitti hissien valmistuksen vuonna 1918. Pekka Herlin peri johtajanpallin isältään, joka peri sen isältään. Pekka Herlinin perillisistä näytelmään ovat päässeet Antti, Ilkka ja Niklas.

KOM on tehnyt teatteria vuodesta 1971. Pekka Milonoff oli perustamassa teatteria, ja on johtanut taloa vuodesta 1977. KOMin perillisistä näyttämöllä nähdään Juho Milonoffin lisäksi Vilma Melasniemi, Kalle Chydenius ja Niko Saarela. He kertovat kirpeitä, kärjistettyjä, mutta pohjaltaan aidontuntuisia kokemuksia siitä, millaista on olla kuuluisan vasemmistolaisen teatterilaisen lapsi, joka ryhtyi itsekin näyttelijäksi.

Pekkoja on lavalla enemmänkin, sillä Pekka Herliniä näyttelee itseoikeutetusti KOM-konkari Pekka Valkeejärvi. Pekka Milonoff näyttelee itseään, toisin sanoen teatterinjohtajaa, joka koettaa pitää huolta siitä, että 40-vuotisjuhlanäytelmästä tulee tarpeeksi komilainen. Nuoremman polven näyttelijät kinaavat siitä, kuka saa näytellä Niklas Herliniä, jonka rooli tuntuisi tarjoavan eniten kiinnostavia kipupisteitä.

Teatterin sisäisistä valtasuhteista tehdään jatkuvaa pilkkaa. Esityksen ohjannut Kalle Chydenius esittää ohjaajaa, joka yrittää pitää hommaa kasassa. Paha vain, että KOM on demokraattinen yhteisö, jossa kaikkien näkemystä on kuultava! Pekka Valkeejärvi haluaa eläytyä kuningasrooliinsa, mennä syvälle kapitalisti-julmuri-hurmuri-Herlinin nahkoihin. Nuoremmat näyttelijät pitävät moista roolihenkilöön samastumista vanhanaikaisena. Näytelmän käsikirjoittaja, varsin luontevasti näyttämöllä liikkuva Juha Itkonen toivoo vain, että tehtäisiin lopultakin se näytelmä, jonka hän on kirjoittanut. Jooko!

Isä Milonoff sekoittaa pakkaa ja vaatii mukaan, vakioyleisön suosion takaamiseksi, Kaj Chydeniuksen lauluja. Yksi huvittavimmista, itseironisimmista kohtauksista syntyy, kun näyttelijät vetäisevät Kenen joukossa seisot, Pekka Milonoffin huitoessa riemuissaan tahtia. Stallariveisut toimivat aina! Nyt tulee lipputuloja!

Esityksen koskettavin hetki kuvaa pariisilaista hotellihuonetta vuonna 1988. Niklas Herlin on isänsä kanssa työmatkalla. Pekka kyykyttää herkkää toimittajapoikaansa. Näyttämöllä Pekka Valkeejärvi eläytyy liikaa ja lyö Niklasta näyttelevää Laura Malmivaaraa. Todelta tuntuva hetki muuttuu liian todeksi ja harjoitus keskeytetään.

Assosiaatioiden ja aiheiden paljoudesta huolimatta Kone pysyy ehyenä, paria irrallisentuntuista hetkeä lukuunottamatta. Huomasin miettiväni, että onkohan ne kirjoitettu sen kuuluisan demokratian vuoksi, että kaikilla olisi tarpeeksi näyteltävää? Vähän vähempi pleksien eestaas kanniskelu olisi myös riittänyt.

Kone matkaa sujuvasti hissillä ees taas historian ja nykyhetken, kirjan ja näyttämön välillä. Matkalla katetaan pöytä yhä uudestaan, ja pohditaan teatterin muutosta, Suomen muutosta, aatteiden muutosta. Maailmaa pitäisi parantaa, kunkin sukupolven pitäisi löytää oma tiensä, mutta miten? Niin kuin Pekka Milonoff toteaa: uusiin kysymyksiin eivät kelpaa vanhat vastaukset.

KOM-teatteri: Kone. Käsikirjoitus Juha Itkonen, ohjaus Kalle Chydenius, esitysdramaturgia Pekka Milonoff. Lavastus Eeva Ijäs, puvut Niina Pasanen, valot Kari Vehkonen, videot Ville Seppänen. Musiikki ja ääni Kalle Chydenius, koreografia Samuli Nordberg, maskit Leila Mäkynen. Rooleissa Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Niko Saarela, Pekka Valkeejärvi sekä Kalle Chydenius, Juha Itkonen ja Pekka Milonoff.

Arvoituksellinen, rohkea, rokkaava Idiootti

Thu, 07 Oct 2010 12:14:32 +0300

”Tässä ei niin piitattu juonesta, vaan filosofiasta”, toteaa keski-ikäinen mies daamilleen narikkajonossa. Yli kolmituntinen Idiootti on juuri loppunut Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Mies ottaa takkinsa ja katoaa Helsingin yöhön, mutta jään miettimään hänen heittoaan. Mielestäni Idiootti ei ole erityisen filosofinen esitys, vaikka näytelmän henkilöt kyllä filosofoivat venäläisen perusteellisesti. Ensimmäinen sana, joka pulpahtaa mieleeni esityksen jälkeen, on arvoituksellinen. Seuraavaksi tulee tällaisia sanoja: Mielentila. Mielijohde. Musta huumori. Rohkeus. Ryöpsähdys. Rock.

Janne Reinikainen on ohjannut Idiootin epookista piittaamatta: on verkkareita, hattupäisiä herroja, pitsihameita, sukkahousunriekaleita. On Wagner ja Beatles. Kristallikruunu ja pallogrilli. Välillä estetiikka on kuin ylioppilasteatterista. Köyhät muoviverhot roikkuvat katosta, puukko iskee muoviin reikää. Hetkittäin syntyy pysäyttävän kauniita kuvia. Visuaalinen tyyli on kaikessa säröisyydessään hallittu ja kokonainen. Kiitos kuuluu ohjaajalle, sekä lavastaja Markus Tsokkiselle ja pukusuunnittelija Tarja Simoselle.

Esitys etenee kuin romaanin synnyttämästä assosiaatiosta toiseen – juoni ei tosiaan ole se, mitä seurataan. Itseäni tämä ei haitannut, sillä romaani on tuttu. Muistissa on myös Ryhmäteatterin maaginen tulkinta aiheesta vuodelta 1997. Seuralaiselleni Dostojevskin alkuteos oli vieras, eikä hän omien sanojensa mukaan ymmärtänyt tapahtumista paljonkaan. Musiikista hän piti, samoin hienoista kuvista ja upeista näyttelijöistä.

Niin, ne näyttelijät! Idiootissa näytellään mahtavasti. Näyttelijäntyö on jännittävällä tavalla linjassa esityksen rosoisen ilmeen kanssa. Tässä sulatusuunissa kaikki on mahdollista.

Mainitsen muutaman: Hannu-Pekka Björkmanin ruhtinas Myškin on nykivä epileptikko, kuin suuri lapsi, joka tunnistaa pelotta hyvän ja pahan, ja sanoo kaiken suoraan. Petri Mannisen Rogozin on pakkomielteinen ja ylikiihkeä, ja siksi tuhoisa rakkaudessaan. Lotta Lindroos hehkuu ja keimailee Aglajan roolissa, hän on yhtä aikaa terävä ja tyttömäinen. Ainoa roolitulkinta, jota en täysin käsittänyt, oli ihanan Minttu Mustakallion Nastasja Filippovna. Miksi Nastasjasta oli haluttu tehdä velttoryhtinen, poseeraava, jotenkin lakoninen hahmo? Vetovoimaa riitti, mutta salaisuus puuttui.

Yleensä näyttelijöiden ikä ei merkitse minulle paljonkaan: teatteri on leikkiä ja kuka vaan voi näytellä ketä vaan. Mutta Idiootissa näyttelijöiden ikäerot alkoivat yhtäkkiä tuottaa esitykseen tasoja – ohi sen, mitä näyttelijät lavalla tekivät. Idiootin ensemblessä nuorimman ja vanhimman näyttelijän ikäero on liki 50 vuotta, ja jokainen taitaa esittää suurin piirtein omanikäistään henkilöä. Nuoret näyttelijät, kuten Olavi Uusivirta tai Ylermi Rajamaa, kantavat jo olemuksellaan näyttämölle... niin, juuri nuoruutta, sen viattomuutta, uhoa. Konkarit, kuten Ismo Kallio, Elli Castrén tai Juha Muje, kuljettavat kehossaan tietoa siitä, että elämässä tulee vastaan kaikenlaista. Ilman että sitä tarvitsee erityisesti näytellä. Tämä oli minulle uusi elämys.

Idiootin päätyttyä pohdin ruhtinas Myškinin hyvyyttä. Se toimii kuin läpivalaisulaite. Ruhtinas näkee jokaisessa ihmisessä alkuperäisen puhtaan olemuksen, joka elämän käänteissä on tärveltynyt. Hänen seurassaan toiset alkavat itsekin paremmiksi. Toisille taas oman kadonneen viattomuuden muisto on sietämätön.

Aloin pohtia sitäkin, että tunnenko yhtään Myškinin lailla pyyteettömän hyvää, aikuista ihmistä? En usko, ei sinne päinkään. Meillä on liian kiire oman arkemme kanssa, olemme liian täynnä tuiki tärkeitä projektejamme, että ehtisimme pysähtyä kanssakulkijoiden rinnalle, että jaksaisimme antaa, jakaa, kuunnella, nähdä. Taidamme ehtiä olla hyviä korkeintaan yhden kahvikupillisen tai sulkapallomatsin verran kerrallaan. Ja sitten pitääkin taas rientää.

Kansallisteatteri: Idiootti. Sovitus ja suomennos Eva Buchwald ja Janne Reinikainen. Ohjaus Janne Reinikainen, lavastus Markus Tsokkinen, puvut Tarja Simonen, musiikki Timo Hietala, videot Jenni Valorinta, valot Aslak Sandström. Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Elli Castrén, Ismo Kallio, Tero Koponen, Lotta Lindroos, Petri Manninen, Juha Muje, Minttu Mustakallio, Ylermi Rajamaa, Olavi Uusivirta ja Juha Varis.

Kolme kertaa Canth

Tue, 28 Sep 2010 12:18:14 +0300

Ensimmäinen tarina kertoo nuoresta ja kauniista naisesta, Mariasta. Häntä katsovat kaikki. Maria on onnellinen ja rakastunut, hän menee pikaisesti naimisiin, lapsia sikiää. Yhtäkkiä Maria huomaa olevansa köyhä, väsynyt ja aina rumissa vaatteissa. Silti Maria haluaisi edes pikkuisen nauttia elämästä, olla edelleen se hurmaava tyttö. Ja kun varakas patruuni sinnikkäästi vikittelee Mariaa, ei hän lopulta jaksa enää vastustaa.

Marian pyristelyä Teatteri Avoimien Ovien näyttämöllä katsoessani tuli mieleen vastikään näkemäni tv-ohjelma. Siinä brittijournalisti Louis Theroux tutustui firmaan, joka etsi nuoria thai-vaimoja länsimaisille miehille, joilla hiukset harvenivat, mutta rahaa riitti. Syntyi suhteita, kenties kestävää rakkauttakin, mutta äklöttävää hyväksikäyttöä myös. Minna Canthilla olisi töitä näiden kasvavien elintasokuilujen äärellä!

Heini Tola on dramatisoinut kolme Canthin novellia esitykseksi nimeltä Canthia. Kaikki ne kertovat naisista, miehistä, rahasta ja vallasta. Vaihtuvissa alistujien ja alistajien rooleissa ovat ketterät ja taitavat näyttelijät Ella Pyhältö, Outi Vuoriranta, Petriikka Pohjanheimo, Paavo Kerosuo ja Timo Ruuskanen.

Asia on totinen, mutta esitys ei. Näyttelijät siirtyvät hetkessä synkästä kepeään, ahdistuksesta höpsöttelyyn.

Kaikkiaan hienoa Canth-iltaa sävyttää ilmaisun ja kuljetuksen helppous, iloinen irtonaisuus.Canthia on Avoimissa Ovissa tutuksi tullutta tyhjän tilan teatteria, jossa parilla esineellä ja huonekalulla luodaan paikka ja tilanne toisensa jälkeen. Vaaleanharmaaksi suditut seinät, samoin kuin näyttelijöiden arjenharmaat t-paidat korostavat Canthin teemojen ajattomuutta. Harmauden keskellä pienet yksityiskohdat nousevat isosti esiin: köyhän Marian hehkuvan violetti leninki. Rikkaan Ailin heleänkeltainen huivi. Pinkki peruukki, joka opiskelijatyttö Fannyn on pantava päähänsä, kun vanhemmat yrittävät tyrkyttää häntä jälleen yhdelle sulhaskandidaatille.

Aluksi en oikein ymmärtänyt ohjaajan musiikkivalintoja. Alkupuolella soi taustalla jotenkin yhdentekevä ”yleisjatsi”. Sitten musiikki ottaa merkitsevämmän roolin. Repliikistä kasvaa laulu, näyttelijöistä sukeutuu tapahtumia kommentoiva kuoro. Välillä svengi saa ryhmän tanssimaan. Vahvimmin mieleen painui Outi Vuorirannan ilmava jorailu varakkaan perheen hemmoteltuna neitona. Itsetietoinen, kevyenkevyt tanssi oli kuin suoraan 1990-luvun Tampereen YO-talon legendaarisista popdiskoista!

Teatteri Avoimet Ovet: Canthia. Teksti Minna Canth ja Heini Tola. Ohjaus Heini Tola, lavastus Veera-Maija Murtola, pukusuunnittelu Anne Svensk-Seväkivi, valo- ja äänisuunnittelu Antti Kujala, sävellys Suvi Isotalo. Rooleissa Paavo Kerosuo, Petriikka Pohjanheimo, Ella Pyhältö, Timo Ruuskanen ja Outi Vuoriranta.

Kauhukomedia kaupunginvaltuustosta

Thu, 16 Sep 2010 22:40:55 +0300

Kunnallispolitiikkaa luulisi kaikkeuden kuivimmaksi näytelmän aiheeksi. Mutta se on väärä luulo. Susanna Kuparisen Ylioppilasteatteriin ohjaaman Valtuusto III:n aikana lävitseni virtasi pelkoa, epäuskoa, vihaa. Ja ihailua, lämpöä, suorastaan rakkautta nuoria esiintyjiä kohtaan. Valtuusto taitaa olla merkittävintä, hulluinta ja tosinta teatteria mitä olen nähnyt.

Näin trilogian ykkösosan kaksi vuotta sitten, kakkonen jäi ikävä kyllä väliin. Ensimmäisen osan päähenkilö oli apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen. Nyt keskiössä on kaupunginjohtaja Jussi Pajunen. Käsittelyssä ovat niin kuuluisat lakkautuslistat, Palmian kalapuikot kuin Pajusen nuoruudenpössyttelytkin.Valtuutetut yrittävät ottaa kantaa Pajusen visioihin epätietoisina siitä, onko kaupungilla rahaa vai ei. Mihin rahaa kuluu? Mihin rahaa pitäisi käyttää? Mistä voi ottaa pois? Mikä on järkevää? Mikä on oikein?

Valtuusto III on tutkivaa journalismia, ja se on kauhukomediaa. Kauhu syntyy siitä, että kaikki kuultu on totta. Repliikit kun on poimittu valtuustojen keskustelupöytäkirjoista. Epäuskoinen nauru kumpuaa siitä – että kaikki kuultu on, todellakin, totta. Kaikki puolueet saavat höykytyksestä osansa.

YT:läiset näyttelevät hurjalla antaumuksella, roiskien esiin tyypin toisensa perään. Minuun kolahtivat erityisesti Jari Hanskan nuiva Korpinen, Jani Nikulaisen ”kaikki demarit”, ja Martina Myllylän ylevä Laura Kolbe. Ylimääräisen säväyksen Myllylä-Kolben runollisiin, lauluun kohoaviin kohtauksiin toi se, että ihka oikea Laura Kolbe istui katsomon eturivissä.

Näytelmä loppuu Talin golfkentällä tehtyyn videoon. YT:n porukka marssii kentälle lapiot olalla ja merkkaa palan ihanasta vihreästä nurmesta kepein ja köysin. Sinne nimittäin mahtuisi vuokra-asuntoja! Keltaneuleisten golffareiden tuohtumus tiivistyy erään heistä tokaisuun: ”Maksaisitte itse omat kulunne”. Katsomo räjähti nauruun, sillä hetkeä aiemmin meille oli kerrottu, että pienen eliittiseuran alueesta maksama vuokra kattaa vain vähäisen osan harrastetoiminnan helsinkiläisille aiheuttamista kustannuksista. Yksinkertaistusta tai populismia ehkä, mutta toimii!

Toimittajana täytyy sanoa, että esitys aiheutti pienoisen ammatillisen kriisin. Mikseivät ammattitoimittajat tee yhtä rohkeita ja ronskeja raportteja politiikan tekijöistä, mekanismeista, syistä ja seurauksista? On jotenkin kauheaa, että täytyy mennä harrastajateatteriin saadakseen tunteita ja ajatuksia ravistavaa tietoa siitä, miten tätä kaupunkia hoidetaan.

Tätä kirjoittaessani Valtuustoa esitetään Ylioppilasteatterissa viimeistä kertaa. Toivon, että mahdollisimman moni näki esityksen. Ja toivon, etteivät ohjaaja Kuparinen ja näyttelijänsä jätä vallanpitäjiä jatkossakaan rauhaan.

Valtuusto III. Ohjaus Susanna Kuparinen, dramaturgia Ruusu Haarla. Käsikirjoitus Susanna Kuparinen, Ruusu Haarla, Ari Lahdenmäki ja työryhmä. Ohjaajan assistentti: Olga Palo. Lavalla Mirka Aitonurmi, Jari Hanska, Vesa Heikkinen, Katariina Jumppanen, Tuomas Kokko, Lauri Mattila, Martina Myllylä, Jani Nikulainen ja Piia Peltola. Musiikki Kerkko Koskinen, lavastus Akse Pettersson, valot Valtteri Mastola, puvustus Saara Ryymin, äänisuunnittelu Samuli Lehto, videot Konsta Väänänen.

Politiikkaa Pitkänsillan kupeesta katsottuna

Thu, 02 Sep 2010 20:41:20 +0300

Varjofinlandia on kertomus siitä, kuinka Jyrki Katainen joutuu, Iiro Viinanen oppaanaan, retkelle suomalaiseen kurjuuteen. Niiden pariin, joita poliitikkojen päätökset kipeimmin koskevat.

Anna Veijalaisen KokoTeatteriin ohjaaman ja kirjoittaman näytelmän alussa selitetään Aristoteleelta tuttu käsite hamartia. Se tarkoittaa kohtalokasta virhettä, jonka draaman sankari tekee tietämättömyytensä vuoksi. Opintomatka pimeyteen on Jyrki-boylle tarpeen, jotta hän välttyisi uusilta traagisilta erehdyksiltä.

Varjofinlandia on saanut nimensä runoilija Karri Kokon samannimisestä runokokoelmasta. Ministeri lukee vaimonsa kirjakerhosta tilaamaa runoteosta pilkallisesti ääneen, mutta tempautuukin omalakiseen varjotodellisuuteen. Siellä hän kohtaa mm. Storyvillessä riekkuvia kollegoitaan, itsemurhan tehneen duunarin, koulukiusatun lapsen, narkkarihuoran ja kerberokseksi muuttuneen entisen Nokia-pampun.

Sesa Lehto on näytelmän selkäranka, hänen Kataisensa syöksyy sukkelasti tunteesta, tilanteesta ja mielestä toiseen. Eeva Putro näyttelee sekä Viinasta että varjojen maan vaihtuvia hahmoja. Putron koomikontaidot eivät ehkä aivan riitä sivuroolihullunmyllyn pyöritykseen, mutta huippuhetkiäkin koetaan: kerberoksen hämähäkkimäinen sisääntulo, esimerkiksi, on oikeasti karmiva! Hieman omituinen ratkaisu on tuoda viime hetkillä näyttämölle kolmas esiintyjä. Minna Puolanto on hieno näyttelijä, muttei ehdi saada piipahdusroolistaan Mervi Kataisena paljonkaan irti.

Parhaimpina hetkinään Varjofinlandia on pistävän hauska, heikoimmillaan puuduttavan meluisa. Tekijöiden pilkkakirves iskee välillä tarkasti, välillä vähän miten sattuu. Tosimaailman politiikoille tekisi yhtäkaikki hyvää nähdä tämä esitys! Mielenkiintoisinta näytelmää on minusta tulkita näin: Varjofinlandia näyttää, miltä politiikka näyttää, kun sitä katselee Pitkänsillan kupeesta, pienen teatterin näyttämöltä käsin.

Eikä se tietysti hyvältä näytä. Kokolainen politiikka on sekavaa, kyynistä, narsistista, päämäärätöntä, yhteiskunnan heikoimpien arjesta vieraantunutta touhua. Päähenkilö Katainen tosin vaikuttaa varsin vilpittömältä mieheltä, joka yrittää parhaansa. Suunta vain puuttuu, uupuu myös keinoja ja rohkeutta käyttää niitä. Näytelmän Viinanen kehottaa Kataista unohtamaan vaalit ja lyhytnäköisen kansankosiskelun. On uskallettava katsoa kauemmas.

Varjofinlandia kysyy kiinnostavan kysymyksen: keitä suomalaisia muistetaan vielä sadan vuoden kuluttua? Näytelmän johtajat voihkivat, että heidät on unohdettu,että typerät ihmiset muistelevat edelleen vain Sibeliusta ja Alvar Aaltoa. Tästä sikisi hyvä keskustelu kotimatkalla.

Varjofinlandia. Käsikirjoitus ja ohjaus Anna Veijalainen. Lavastus ja valot Max Wikström, musiikki Timo Hirvonen. Rooleissa Sesa Lehto, Eeva Putro ja Minna Puolanto.

Ihmisten ja galaksien välisestä etäisyydestä

Sat, 21 Aug 2010 14:05:50 +0300

Maapallo kulkee pitkin mustaa avaruutta, kuu seuranaan. Pieni tuikkiva valo leijuu planeetan pinnalla. Jonkinlainen alkukala sätkyttelee lattialla. Minusta tuntuu, että olen kuin joku jumala, joka katselee maailmankaikkeuden laidalta elämän syntyä. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on mukavaa.

Turkulaiset nukketaitelijat Antti-Juhani Manninen, Elina Putkinen ja Merja Pöyhönen ovat tulleet vierailemaan Korkeavuorenkadulla, Teatteri Naamio ja Höyhenen kodikkaalla kellarinäyttämöllä. Aikuisille suunnatun esityksen nimi on tyynesti Yhteenveto planeettojen välisistä etäisyyksistä. Yhteenvetoa tekemässä ovat kolme nukettajaa, joukko astronautteja, sekä muutama kala.

Reilun tunnin aikana saan katsella ilahduttavaa assosiaatioiden virtaa. Tekijöiden ote on oivaltavasti höpsöttelevä, mikä pelastaa jutun tekotaiteellisuudelta. Tieteellinen esitelmä tähtien välisistä etäisyyksistä rinnastuu kohtaukseen ruokasalista, jossa pariskunta istuu hiljaa. Etäisyyttä on vain metri, mutta vaitiolon syvyydestä päätellen he voisivat yhtä hyvin istua eri planeetoilla. Nainen saa päähänsä, että hänen siippansa näyttää kalalta, ja hetkessä mielikuvasta tulee totta. Yleisö hekottelee kalapäisen pariskunnan tuijottaessa toisiaan pöydän yli. Onko ihmisten välinen kommunikaatio sujuvampaa, herkkävaistoisempaa kuin mykkien vedenelävien? Taitaa olla päinvastoin.

Hupaisimmat hetket tarjoaa pieni käsinukke-astronautti, joka kaivaa kiireissään kuun pintaa. Mitä hän etsii? Tietysti paria tuolia, pöytää ja televisiota! Pian avaruudessa kaikuu urheiluselostus. Jollain planeetalla on jalkapallo-ottelu käynnissä. Yksinkertainen on koskettavinta: yleisö nauraa höröttää, kun astronautti humpsahtaa nolosti kuoppaan. Tai saa hiekkaa lahkeeseensa, ja ravistelee pienenpientä jalkaansa.

Esitys on jatkuvaa mittasuhteiden leikkiä. Planeetta onkin sateenvarjo. Shakkipelin sotilaasta tulee Apollo 11:sta irtoava kuumoduli. Kuun pölyinen pinta muuttuu hiekkalaatikoksi.

Ihmisen yksinäisyys vertautuu avaruuden käsittämättömässä tyhjyydessä liukuvan galaksin yksinäisyyteen. Galaksien kohtaaminen on äärimmäisen epätodennäköistä. Mutta mahdollista se on. Maan pikkuriikkinen asukas kaipaa kauas, universumin äärettömyyteen - ja hän kaipaa toisten läheisyyteen, niin lähelle kuin pääsee.

Nukketeatterit Kuuma ankanpoikanen ja Sixfingers Theatre: Yhteenveto planeettojen välisistä etäisyyksistä. Työryhmä Antti-Juhani Manninen, Elina Putkinen ja Merja Pöyhönen.

Vierailuesitykset jatkuvat Teatteri Naamio ja Höyhenessä 28.8.2010 asti.

Lapseni pelkää teatteria, osa 2.

Mon, 16 Aug 2010 17:55:53 +0300

Minulla on viisivuotias poika, joka pelkää teatteria. Viimeksi vein hänet teatterikauhujen pariin maaliskuussa. Tulin silloin luvanneeksi, että seuraavan kerran menemme vasta, kun hän itse sitä pyytää.

No, rikoin lupaukseni. Teimme retken Suomenlinnan lasten kesäteatteriin, katsomaan Jarmo Lampelan ohjaamaa ja kirjoittamaa näytelmää Lintu lensi yli ymmärryksen. Siedätyshoitoa, ajattelin. Jos lapseni saa teatteria vähäisinä annoksina, ehkä hänen "fobiansa" jotain suotuisana hetkenä katoaa?

Alku oli lupaava. Poikaa vähäsen jännitti, mutta hän suostui istumaan etupenkillä muiden pikkuisten kanssa, kun aikuista väkeä pyydettiin siirtymään taaemmille riveille. Poju katseli esitystä tarkkaavaisena, hytkyi jopa naurusta näyttelijöiden hassutellessa.

Esityksen edetessä lapsi alkoi painua kasaan. Hän pälyili taaksepäin, kesti hetken käsi äidin kädessä, kunnes pyrki syliin ja supatti korvaan, että mennään pois. Mitä tapahtui?

Lampelan näytelmä on kuvaus perheestä, joka yrittää toipua isän kuolemasta. Äiti (Tarja Heinula) on vajonnut murheeseen. Isosisko Tintti (Pihla Penttinen) on ryhtynyt huolehtivaiseksi pikkuaikuiseksi, ja pikkuveli Sintti (Jani Kiiskilä) pakenee leikkeihinsä. Raskas aihe tarjoillaan suoraan ja söpöstelemättä, mutta sopivan kevyesti. Mielikuvitus sekoittuu todellisuuteen, hilpeät sivuhenkilöt naurattavat niin lapsia kuin aikuisiakin. Parhaat naurut tarjosi loistava koomikko Ville Tiihonen, joka sujahteli nurmen poikki sossutantan, neuroottisen postinkantajan ja sekoilevan maanmittaajan rooleissa. Loppu on onnellinen, muttei makea. Surun lumous rikkoutuu. Äiti suostuu leikkimään, ja lapset saavat jälleen olla lapsia.

Mikä värikkäässä, somassa esityksessä säikytti lastani? Lintu lensi yli ymmärryksen ei sisällä pimeyttä, kovia ääniä, noitia tai muita pahiksia. Valistunut arvaukseni on, että hän alkoi pelätä sitä, mikä muita eniten nauratti - Ville Tiihosta.

Tiihonen teki hahmoistaan hullunkurisia karikatyyrejä. Luulen, että hänen ketterästi poukkoileva liikkumisensa ja hassut puheäänensä olivat pojalle liikaa. Ehkä poikani turvallisuudentunnetta järkyttää teatterissa se, että normaalisti niin tyynet ja luotettavat aikuiset käyttäytyvät arvaamattomasti? Sekoilevat! Puhuvat kimeästi! Kirmaavat! Heillä on omituiset pöksyt!

Kaikesta huolimatta kokemus oli toivoa antava. "Mennäänkö joskus uudestaan teatteriin", kysyin pojalta, kun istuimme esityksen jälkeen Suomenlinnan kirkon pihassa syömässä mustikkapiirakkaa. "Mennään vaan", sanoi lapsi.

Teatteri Takomo ja Suomenlinnan lasten kesäteatteri: Lintu lensi yli ymmärryksen. Käsikirjoitus ja ohjaus Jarmo Lampela. Pukusuunnittelu ja visualisointi Niina Pasanen, musiikki Samuli Kosminen, Ona Kamu, Aarni Kivinen. Rooleissa Jani Kiiskilä, Pihla Penttinen, Tarja Heinula, Ville Tiihonen, Anton Thompson-Coon. Esitykset ovat tältä kesältä päättyneet.

Aikaisempi lapsen teatterikammoa käsittelevä kirjoitus löytyy tästä.

Rakastaa, siis olla olemassa

Fri, 13 Aug 2010 15:20:28 +0300

Istun Turun kaupunginteatterin ison näyttämön rivillä neljä ja nyplään neuleeni nyörejä pakkoliikkeenomaisesti. Näyttämöllä vyöryy eteenpäin Anna Karenina, Tampereen teatterikesän erikoisnäytös. Näyttelijät karjuvat, juoksevat, nykivät, hikoavat, ovat hädässä. Jokainen heistä antaa kaikkensa, heti, ja joka hetki. Esityksen intensiteetti on armoton.

Hetken aikaa ukrainalaisen Andriy Zholdakin ohjauksen rajuus oudoksuttaa, työntää takakenoon. Sitten Anna Karenina nappaa mukaansa, eikä päästä irti neljän kiihkeän tunnin päätyttyäkään.

Luin Tolstoin romaanin nuorena, ja siitä tuli minulle tärkeä. Zholdakin tulkinta saa kirjan merkityksen kasvamaan edelleen.

Zholdak on sanonut kertovansa Anna Kareninan avulla rakkauden mekanismista, sen synnystä ja kuolemasta. Esitys on kuin kuvallinen, äänellinen, musiikillinen, tilallinen, aistillinen tutkimus rakkauden variaatioista; kaikista huumaavista, suloisista, nöyryyttävistä ja kammottavista tunteista, joihin ilmiö nimeltä rakkaus voi ihmisen heittää. Miehen rakkaus, naisen rakkaus, äidin, pojan, petetyn puolison, sivuun heitetyn tytön rakkaus, rakkaudennälkä, rakkauden loppu.

Tässä esityksessä rakkaus on suuri aihe, olemassaolon mittainen. Nyt ei puhuta parisuhdeongelmista, vaan elämän perustasta, hengittämisestä, sydämen iskuista.

Suuren näyttämön jokainen sopukka kertoo samaa tarinaa. Näyttämöllä virtaa vaihtuvia, valtavia ja pienenpieniä metaforia. Kun mieli on hajota, alkaa katto vuotaa, ovista tunkee roskaa. Kun kaksi ihmistä näkee vain toisensa, he siirtyvät peilin takaiseen maailmaan. Näyttämön aika ei ole reaalista aikaa, vaan tunteiden aikaa. Ikuisuudelta tuntuva tuokio jatkuu ja jatkuu, sama lause kaikuu salissa yhä uudestaan. Tauoton äänimaisema on elämys sinänsä. Klassisesta musiikista siirrytään hetkessä elokuvamaisiin ääniefekteihin, jotka korostavat eleitä, synnyttävät yhtä aikaa huumoria ja vaaran tuntua.

Esitys tunkee henkilökohtaisille alueille. Zholdak taivuttaa katsojan katsomaan omaa suhdettaan rakkauteen. Vaikka olin satojen vieraiden ihmisten keskellä, tuntui että esitys puhuttelee minua suoraan. Kokemus oli ikioma, yksityinen. Olin yhtäkkiä kummallisesti mustasukkainen muille katsojille, joiden kanssa sain esityksen jakaa!

Krista Kososen Anna on suurenmoinen roolityö. Hänen Annansa on ylivertainen nainen, rohkea, jumalainen, käsittämättömän seksikäs, vaativa, syvä, höpsö. Aluksi Annalla on rutikuiva avioliitto, onnea tuo vain äitiys. Lopussa, kun rakkaus on rynninyt hänen ylitseen ja sitten kadonnut julmasti, Annalla ei ole mitään. Annan itsetuho ei silti itkettänyt minua. Anna teki sen, mikä oli pakko tehdä.

Turun kaupunginteatteri: Anna Karenina. Käsikirjoitus, ohjaus, valosuunnittelu Andriy Zholdak. Suomennos Arja Pikkupeura, lavastus Astrid Kutschale ja Andriy Zholdak, puvut Tuomas Lampinen, ääni- ja videosuunnittelu Vladimir Klykov, naamiointi Heli Lindholm. Rooleissa Krista Kosonen, Stefan Karlsson, Markus Järvenpää, Petri Rajala, Ari Piispa, Outi Condit, Elina Aalto, Camilla Adolfsson, Riitta Selin, Jaana Järvinen, Kimmo Rasila, Ulla Koivuranta, Jani Haapala.

Anna Karenina jatkaa Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa.

Jokaisella on nenänsä

Sun, 20 Jun 2010 23:00:02 +0300

Teimme nostalgiaretken Suomenlinnaan, minä ja ystäväni, joiden kanssa näyttelimme Tampereen ylioppilasteatterin Cyrano de Bergeracissa vuonna 1994. Esityksen ohjasi silloin Andrei Tsumak. Ihmeellistä oli huomata, miten hyvin Edmond Rostandin kieli on yhä muistissa! Oli ilo ihan vain istua ja kuunnella sanojen soljuntaa.

Oli myös ilo tarkkailla, miten taitavat näyttelijät olivat ottaneet riimit haltuun, osaksi roolihahmonsa persoonaa. Carl-Kristian Rundmanin Cyrano nauttii kielestä, briljeeraa riimeillään, niiden ilkeydellä ja kauneudella. Janne Hyytiäinen tekee loppusoinnuista huumoria monissa hilpeissä pikkurooleissaan. Hänen hahmonsa - kuten kapusiinimunkki ja juoppo runoniekka - huvittelevat töksäyttämällä riimit paikoilleen. Armi Toivasen Roxane taas hallitsee hienon naisen etiketin, mukaan lukien kielenkäytön kiemurat.

Hyvistä näyttelijöistä tekee mieli mainita myös Valtteri Simonen, jonka Kreivi de Quiche on ihastuttava, ilkeä, koskettava keikarinkäppänä. Lauri Tilkanen tekee nuoresta Christianista uskottavan, suoraselkaisen sotilaan. Riku Nieminen ottaa kaiken komiikan irti tomppelista De Valvertista.

Ryhmäteatterin Cyranon on ohjannut Pertti Sveholm. Hän on työryhmineen luonut hauskaa, romanttista, viihdyttävää, perinteistä teatteria. Esitys virtaa kuin Rostandin lauseet sukkelasti eteenpäin, pysähtyen vain hetkittäin junnaamaan paikoilleen. Ja kyllä klassikkonäytelmä jälleen myös liikuttaa, vaikkei kyyneleisiin asti.

Cyrano ja muut gascognelaiset kadetit laulavat näytelmässä kunniasta, ylpeydestä ja rohkeudesta. Yhtäkkiä aloin kaivata maailmaa, jossa nuo ominaisuudet olisivat suuremmassa arvossa.

Roxanen ja Cyranon ja Christianin kolmiodraama ei minua oikeastaan koskettanut. Ehkä siksi, että Armi Toivasen Roxane oli minusta hieman viileä ja etäinen. Loppukohtauksessa huomasin liikuttuvani Cyranon elämättömän elämän tähden. Cyrano ei uskalla tunnustaa rakkauttaan Roxanelle, koska pelkää saavansa pakit rumuutensa vuoksi. Aloin miettiä, mikä on minun ”nenäni”, heikko kohtani, joka saa minut epäröimään, loukkaantumaan, jättämään haaveita sikseen.

Cyrano jäi ison nokkansa vangiksi. Toivottavasti meille muille ei käy samoin.

Edmond Rostand: Cyrano de Bergerac. Ohjaus Pertti Sveholm. Käännös Pekka Lintu, musiikki Jussi Kärkkäinen, lavastus Markus Tsokkinen, maskeeraus Riikka Virtanen, puvut Riitta Anttonen-Palo, valot Tomi Tirranen, äänet Jussi Kärkkäinen. Rooleissa Carl-Kristian Rundman, Armi Toivanen, Wanda Dubiel, Janne Hyytiäinen, Turkka Mastomäki, Valtteri Simonen, Essi Hellèn, Saara Kotkaniemi, Riku Nieminen, Sauli Suonpää, Lauri Tilkanen ja Mikko Virtanen.

PENKKITAITEILIJA JÄÄ KESÄTAUOLLE.