Ai täh? Viroa aloittelijoille

Ilves, aasi, apina ja karhu

Jaana Semeri — Fri, 18 Dec 2009 14:56:58 +0200

Jõulude aeg on siin. Virolaiset puhuvat, kuten mekin ennen vanhaan, joulusta monikossa: toivottavatkin hyviä jouluja, häid jõule!

Jouluaika on siis koittanut Tarttoon. Raatihuoneen tori on koristeltu pohjoismaisilla joulukuusilla, myös Islannin, mutta toki kaupungin oma kuusi on yhtä suuri kuin pohjoismaiset virkaveljet yhteensä. Lunta on maassa vaivainen puolisenttinen, kuitenkin sen verran, että joka paikassa on valoisaa. Ja kylmää. Pureva tuuli puhaltaa yli tasangon ja pakkasta on 15 astetta, täällä etelässä!

Puhuttiin juuri suomalaisen Heidin kanssa, että sataisipa enemmän lunta, olisi pakkanenkin lempeämpi. Ja äänet. Lumisateen ääni pakkassäässä on niin kaunis, ja lumen narina askelten alla niin kotoisa. Heidi totesi, että virolaiset pitävät häntä hulluna, kun hän tällaisia juttelee. Minä ymmärsin heti Heidiä. Taidetaan me suomalaiset olla pakkasensietokyvyltämme kovempia?

Mutta menee se näinkin, ilma lumeta, joulun odotus. Syksyn intensiivikurssin viimeinen koe oli tänään ja olo on kevyt. Huomenna saadaan todistukset ja tänään ostellaan ja vaihdellaan joululahjoja, kingitusi.

Heidin kanssa käytiin syömässä paikallisessa ravintolassa nimeltä Moka. Täytyy sanoa, että meidän moka, kun ei olla siellä useammin käyty. Lasku oli taas paikallista luokkaa eli lievästi ilmaistuna kohtuullinen ja ruoka kerrassaan hyvää. Minä söin joulun kunniaksi kirkkaanpunaista spagettia lihapullien ja valkosipulin kera. Nam!

Tänään tapasin myös viron kielen keskustelukumppanini, Piretin. Oli niin tore ja samalla natuke kurb eli kivaa ja vähän surullista jutella vielä kerran. Vaihdettiin kirjoja. Minä annoin Sofi Oksasen Puhdistuksen suomeksi ja Edith Södergran -rintaneulan. Kävi ilmi, että Piret on nuorena ollut todellinen Södergran-fani, joten se neula tiesi (sattumalta) paikkansa. Minä sain virolaisista miehistä ja naisista kertovia kiehtovia kirjoja.

Piret kertoi, että hän aikoo tehdä pojalleen Kaurille, 6v., joulujuhlaan ilves-puvun. Lapset pukeutuvat metsän eläimiksi ja koska Kaur, jonka nimi tarkoittaa kuikkaa, haluaa olla ilves, aikoo Piret ommella hänelle myös rusetin kaulaan. Sellaisen, joka Viron presidentti Thomas Hendrik Ilveksellä on aina kaulassaan. (Täällä sanotaan aina presidentin kaikki nimet.)

Minä puolestani löysin kummilapsille toisenlaiset eläimet: aasi-paidan ja apina-hupparin. Ja yhdelle tutulle teinarille pienen punaisen karhurintaneulan. Olen rahul eli tyytyväinen ostoksiini.

Aika eläimellistä menoa. Juolahti mieleen se kasvitieteellisen puutarhan pikkuinen karhupatsas, jonka luona istuin helteisenä loppukesän päivänä, ensimmäisellä viikollani Tartossa. Tänään en puutarhaan valitettavasti ehtinyt, mutta kivinen karhu on tietenkin siellä paikallaan yhtä tyynenä ja sievänä kuten aina.

On mukava miettiä sitä ja kuvitella sille pikkuisen lunta nenänpäähän. Mahtaakohan sitäkin palella pakkasessa ja lumisateessa niin kuin Nalle Puhia? Kuka tietää, ehkä sekin laulaa hiljaa itsekseen:
¨
"Lunta sataa hiljalleen, pompeli pom,
pikku karhun varpaille, pompeli pom,
pikku karhun varpaille, pompeli pom
lunta putoaa.

Eikä kukaan arvaakaan, pompeli pom
kuinka karhun varpaita, pompeli pom
kuinka karhun varpaita, pompeli pom
aina paleltaa."

Nalle Puhin talvilaulu (A.A.Milnen ja Kirsi Kunnaksen mukaan) on yksi lempilauluistani ja saa päättää tämänsyksyisen Tartto-blogini. On ollut väga tore teiega suhtleda ja oma tähelepanekuid Tartu elust kirjutada. Eli on ollut tosi kiva olla kanssanne yhteydessä ja kirjoittaa huomioita elämästä Tartossa. Toivottavasti tapaamme jonkun toisen blogin merkeissä joskus.

Nüüd - Tartu vaikeneb.

Ai täh -blogi päättyy tähän kirjoitukseen. Jaana Semeri palaa Tartosta takaisin Helsinkiin ja paneutuu jälleen ohjelmatyöhän Pasilassa. Kulttuurikunto kiittää Jaanaa aktiivisesta blogin pitämisestä!

Sikamainen tauti ja ihmeparantuminen

Jaana Semeri — Wed, 16 Dec 2009 08:58:44 +0200

Kävelin yhtenä iltapäivänä kaupasta asunnolle. Minibussin perästä iski silmiin seuraava mainosteksti: Kas on ka ilus ahter? Lähe trenni! Eli onko takapuolesikin muka kaunis? Lähdepä treenaamaan!

No huh huh. Kylläpä pitääkin treenata, kun täältä takaisin joudun. Sen verran on ahteri kaunistunut mittasuhteiltaan koulun penkillä ja asunnolla ja bussissa istuessa. Tuntuu, että olen istunut suurimman osan ajastani Virossa. Mutta pian oli tämä asia pieni murhe, sillä sairastuin, jäin haigeks. Tarkemmin sanoen: sain Sen.

Siitä ei täällä ihmisten kesken puhuta isoon ääneen Sen oikealla nimellä. Julkisuudessa on jo alettu Sitä käsitellä, mutta ei lasketa leikkiä, ei jutella kadulla. Olemme ihanan taikauskoisia, me rationaalit pohjoisten leveyspiirien asukit. Ja virolaiset erityisesti, sillä täällähän kansanuskomukset ovat voimissaan. Nukkuvaa karhua jne...

En tietenkään ole käynyt verikokeessa, mutta kyllä se Sitä oli. Tarkistin lääkäritutulta. Inhottava tauti. Kesti minulla vain viisi päivää tosin, mutta mitään en sitten kyennytkään tekemään niinä viitenä päivänä. Onneksi olin kaverin luona kylässä Tallinnassa, joten ei tarvinnut yksin ahdistua patjan pohjalla. Toisaalta en päässyt myöskään Tallinnassa pyörineen, PÖFFin eli Pimede ööde filmifestivali lukuisiin, hyviin elokuvanäytäntöihin...

Ei voinut muuta kuin yrittää nukkua. Eihän kunnon flunssassa yleensäkään voi, ja se tuntuu yleensä hyvältä. Mutta tämän kanssa ei tuntunut. Yskitti ja särki joka paikkaa ja koska en jostain syystä saanut kuumetta, eivät flunssalääkkeetkään tuntuneet missään. Välistä kyllä hikoilin kuin malariapotilas ja toisinaan taas oli kunnon kylmänhorkka. Ja päivät olivat niin pitkät.

Tuli sitten itsenäisyyspäivä. Olin juuri matkannut takaisin Tarttoon ja oli aika halju olo. Olin jo miettinyt miten toimia seuraavan päivän kokeen kanssa, että mitäs jos en jaksa lähteä könyämään koululle. Päätin kuitenkin juoda kupposen hyvää espressoa pressanlinnan vastaanoton kunniaksi. Minullahan näkyy täällä sentään TV1.

Ja kuulkaa, kun olin istahtanut epämukavaan mutta ainoaan tv-tuoliini kahvikupponen kädessä, aloin heti voida paremmin eli hakkasin terveks saama. Koin ihmeparantumisen. Tauti loppui yhtä yllättäen kuin alkoikin. Ehkäpä juuri siitä syystä näyttivät kansakunnan kerman leningit tänä vuonna minusta kovinkin kauniilta ja kantajilleen sopivilta.

Juolahti mieleen tässä taas se ahteri. Varsinkin, kun sairastaessa selkä tietenkin kipeytyi ja ahteripuolen ikävästi jomottava piriformislihas. Mietin, että ensi töikseni kotomaassa pidän kaunistumisviikot bjuudinädalad ja lähen trenni.

Jotain hyvää Siitäkin...

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Koivelliset sikaarit ja joogaavat lehmät

Jaana Semeri — Fri, 11 Dec 2009 10:19:33 +0200

Arjen havaintoja. Ruokakaupan kassalla perässä tulevan ostokset alkoivat lipua omieni viereen. Yksi niistä oli paketti kanasikaareja. Hämmästyin niin, että unohdin kysyä, miltä ne maistuvat. Paikallinen lihanjalostustehdas on keksinyt mainion sloganin: oivalised koivalised. Siinä oli firman koivelliset puristettu sitten sikaarin muotoon...

Televisiosta osuu silmiin mainio viinamainos. Taisinkin jo kertoa Lauaviinin mainoksesta aiemmin syksyllä. Yksi lukuisista paikallisista viinoista on nimeltään Nippernaader. Nimi tarkoittaa vanhasta tarinasta tuttua kulkijaa, joka kesällä kiertää kylästä ja sylistä toiseen ja palaa talveksi kotiin, vaimon luo. Tämän viinan mainos kuuluu: puhas viin, puhtaad mõtled eli puhdas viina, puhtaat ajatukset.

Puhtaat aatteet viinasta! Aivan häpeilemättömän, törkeän, upean vääristelevää mainontaa. Puhdas tulee tuohon tietenkin käsitteestä Eesti puhas loodus eli puhdas luonto. Täällä luontoon viitataan aina kun voidaan. Virolaiset ovat, jos mahdollista, vielä enemmän metsään menijöitä kuin me. Esimerkiksi Viron Idolsien eli Superstaarin tauoilla paikallisilla tuottajilla pyörii telkassa mainos, jossa suloinen virolainen lehtikaalityttö voittaa tylyn katu-uskottavan hampurilaispojan.

Katsomossa tulosta jännittämässä istuu maalaisperhekunnan perekond lisäksi myös talon sika, joka on tietenkin tyytyväinen, kun pihvipoika jäi toiseksi. Hauska viittaus eräänkin hampurilaisketjun "syökää sikaa" -mainontaan.

No, olen minä ohjelmiakin katsonut. Kaksi elokuvaa juolahtaa mielen, molemmat ovat virolaisia. Toinen kertoo vanhempieni sukupolven rakastamasta virolaislaulaja Georg Otsista ja toinen (onneksi) tuntemattomaksi jäävästä suomalaisjuntti Kinnusesta. Molemmissa juodaan viinaa ja siitä seuraa ikävyyksiä. Ei yhtään puhtaita ajatuksia.

Georg Ots on elokuvana vähän jähmeä, mutta taiten tehty, kauniskin ja kiinnostava. Ja käsitellään lsiinä egendaa hieman yllättävästäkin näkökulmasta, ensimmäisen vaimon silmin. Mutta vaikka petollinen, niin miehekäs on Georg. Kinnunen sen sijaan on vain juntti, päähenkilö ja koko elokuva. Tunnustan: leffa oli niin kliseinen ja tyhmä, että kesken jäi.

Siinä mitä näin, viinaa juotiin ja käyttäydyttiin huonosti. Sehän on mitä totisinta totta täällä vieläkin. Suomalaisturisteista osa käyttäytyy korviakuumottavan kammottavalla tavalla. Mutta jos heistä tehdään elokuva, joka vain toistaa kaikkein tylsimmät ja noloimmat tilanteet, joiden vaikutuspiiriin kaikki ovat joskus joutuneet, en näe ponttia leffalle.

Joka tapauksessa tunnettu hokema, eesti mees ja soome poeg eli virolainen mies ja suomi-poika, se tulee todennettua näissä elokuvissa. Suomalaismiehet ovat virolaisten silmissä ikuisia jolppeja. Ainoa hyvä asia Kinnusessa olikin sen pääjolpin eli Kinnusen ulkonäkö. En olisi uskonut, että mistään (enää) löytyy niin kirveellä veistetyn kolhoa naamarustinkia, jonka yllä leijuu vielä jukolan veljessarjalle tyypillinen, vaalea polkkatukka. Aivan uskomattoman myyttinen oli Kinnusen olemus. Oikeastaan kuin Kullervo Gallen-Kallelan maalauksessa. Hmmm... jotain kulttuurista ymmärrystä tekijöillä siis kuitenkin on ollut.

PS. Ne joogaavad lehmat. Kirja, joka niistä kertoo, on alun perin saksalainen, mutta voisi olla virolainenkin. Siinä määrin ironisia ovat nämä hauskasti piirretyt luontokappaleet, joiden aidoille jooga-asennoilla on annettu lehmämäiset nimet kuten pikkutraktori, lepäävä jogurttipurkki ja tervehdys maitojoen suuntaan. Ihana kirja! Niin hauskaa miettiä miltä lehmät näyttävät ja miltä itse, kun seuraavan kerran yrittää vääntäytyä johonkin noista asennoista...

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Jänis on Jänes on näytelmä

Jaana Semeri — Mon, 07 Dec 2009 15:31:10 +0200

Millal seletada pilte surnud jänesele? tarkoittaa suomeksi: miten selittää kuvia kuolleelle jänikselle. Kuulostaa noin äkkiseltään aika käsitteelliseltä kysymykseltä. Ja onkin sitä. Mutta se on myös virolaisen teatteriesityksen nimi. Ymmärrätte kysymyksenasettelun poliittisuuden, kun kerron, että paikallisen kulttuuriministerin nimi on Jänes....

Virolainen huumori on ankaran ironista, silloin kun sitä on. "Miten selittää kuvia kuolleelle jänikselle" -esityksessä sitä on. Näin tämän NO99-teattterin ohjaaja Tiit Ojasoon näytelmän ja siitä olivat kyllä suomalaisteattereiden hassunhauskat "poliittiset satiirit" kaukana.

Kieltämättä lähtökohta oli myös. Ojasoo lainaa idean näytelmänsä tunnetun kuvataiteilijan, Joseph Beuysin performanssista vuodelta 1965. Beuys kuljetti sylissään täytettyä jänistä, jolle hän esitteli senhetkistä tuotantoaan. Kysymättäkin on selvää, että Beuys sai seuralaiseltaan aika vähän kommentteja.

Rankkaa ironiaa taiteen todentajia eli meitä taiteen kuluttajia kohtaan. Että kun töitään asettaa näytille, on vähän niin kuin katsojat olisivat yhtä vastaanottavaisia kuin kuollut jänis.

Sattuu sitten olemaan täällä kulttuuriministerinä Laine Jänes, jonka tyyli ja esiintymistapa muistuttavat saamani käsityksen mukaan hieman Suvi Lindéniä ja joitakin menneitten vuosikymmenten muita kulttuurirouvia. Tiedätte mitä tarkoitan.

Tiit Ojasoo ei voi vastustaa kiusausta. Ja niin hän kirjoittaa hurjan, käsitteellisen leikin, jossa ihmisenkokoiset jänisasuiset hahmot seuraavat milloin nykytanssiesitystä, milloin pelmahtavat keskelle improvisaatioharjoituksia tai yrittävät saada selvää kuvataiteesta. Voi, miten siinä sai nauraa itselleen! Minäkin, vajavaisine vironkielen taitoineni, istuin ihan jäniksenä katsomossa.

Näytelmässä vilahtaa Jäneksen oloinen rouva erilaisissa kulttuurisissa tilanteissa, taiteilijoita kohdaten ja "ymmärtäen". Milloin hän on kansallispuvussa, milloin kovinkin sporttisena ja aina hän siteeraa ministerin repliikkejä ja kirjoituksia tämän uran varrelta.

Muun osan näytelmästä täyttävät näyttelijöiden improvisatoriset kokeet siitä, millaista kulttuuria ja taidetta pitäisi tehdä. Osansa saavat niin nykytaiteen ja urheilun eri lajit kuin kansantapahtumatkin. Ministeriä viedään niissä useimmiten kuin kuollutta jänistä.

Näytelmän ministeri yrittää silti ymmärtää, mutta taiteen tekijät eivät moiseen suostu. Paitsi eräs, joka esittää yhdessä improvisaatiossa koiraa ja sitä, mitä koirat isäntäväkensä suureksi häpeäksi tekevät joskus vieraille... kun niille tulee kiimainen olo? Kohtaus on julma ja suoraviivainen: minä "annan" sinulle, jos sinä annat minulle.

Saman päivän Eesti Expressissä sattui olemaan ministeri Jäneksen haastattelu. Ministeri todistaa olevansa aito virolainen, kykenevänsä itseironiaan. Hän toteaa nauraen käyneensä katsomassa esityksen kaksikin kertaa. Toteaa vielä, että "Se esitys muutti elämäni. Sain siitä voimaa ja kulttuuriministeriö sai huomiota, mitä se tarvitsee."

Mieleen juolahtaa Jari Tervon Koljatti. Ojasoo voittaa Tervon kyllä 6-0. Ojasoon näytelmän piikit osuvat ja uppoavat, sillä Jänis-näytelmä ei ole pelkästään ilkeä, kuten Koljatti on. Ojasoo miettii myös sitä, mitä voisi olla sellaisen kulttuurikäsityksen tilalla, jota ministeri edustaa. Sellaiseen ajankuvan syväluotaukseen ja vielä paljon enempään pystyy kyllä Tervokin romaanissaan Myyrä. Mutta se on jo ihan toinen juttu, täiesti teine lugu.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivuille

Paljaita ruumiita ja kehoja

Jaana Semeri — Tue, 01 Dec 2009 10:15:57 +0200

Pakenin taas kielioppiopintoja Tallinnaan. Bussi ajoi pääkaupunkiin tällä kertaa ilman säädyttömiä ohituksia. Seuraavana päivänä Tallinnassa oli ihana ilma, lämmin ja poutapilvinen syyssää. Muistin taas miten kivaa täällä on, heti kun näkee jotakin muutakin kuin luokan ja taulun, jolla on taivutusmuotoja.

Lisäksi oli odotettavissa jälleen hyvä teatteriesitys.

Sitä ennen kuitenkin piti yöpyä ja tavata ystävätär Arja ja tämän kissat Viiru ja Pesonen. Viiru on se fiksumpi ja Pesonen se hömelö, kuten kirjassakin...

Oli kiva tulla kylään. Arjan kanssa juoruttiin kuulumiset ja kissojen ilmeistä näki, että kivaa, taas tulee se ihmistermostaatti, jonka vieressä saa nukkua, untuvapeiton lämmössä. Ja kyllä me nukuttiinkin Viirun ja Pesosen kanssa, kylkeä vaan käännettiin. Sillä tavalla kuin kissojen kanssa nukutaan: niillä kahdella tilliäisellä 2/3 patjasta ja minulla kolmannes...

Lähdin sitten kaupungille ja kohtasin erilaisia kehon- ja ruumiinkuvia. Teki yhtäkkiä mieli kylpyyn. Niinpä ostin Kaubamajasta paikallisia Joiko-kylpyöljykakkuja. Niissä on ihastuttavia tuoksuja ja ne tekevät hyvää keholle. Minä päädyin kanelin ja appelsiinin yhdistelmään. Kotimatkalla poikkesin uuden Solaris-keskuksen oivallisessa ruokakaupassa, eli toidupoes.

Tämä keskus on suurella tohinalla rakennettu aivan Estonia-teatterin lähelle ja se tarjoaa ruokaa, elokuvia, konsertteja, tanssiesityksiä, kauppoja ja muita sirkushuveja. Jokaisen poliittisesti korrektin, tiedostavan tallinnalaisen kuuluu inhota, vihkata, sitä, kun se ei ole kovin ihmeellisen näköinen. Mutta minusta se on nasta: lähellä Arjan asuntoa, ja sopivan sekalainen ilmeeltään. Jotenkin inhimillisempi kuin nykyään jo todella eksklusiivi Kaubamaja.

Sattuipa sitten siellä olemaan esillä Bodies revealed -näyttely. Tiedättehän, näyttely, jossa on käytetty oikeitten, kuolleitten ihmisten ruumiita esiteltävien kehojen pohjana. Taisi jo käydä Helsingissäkin? No, täällä näyttelyn sisäänkäynti varsin havainnollisine ihmisruumiin lihassäikeineen sijaitsi aivan ruokakaupan sisäänkäynnin vieressä toidupoodi sissepääsy kõrval. Siinä sitten esillä, lähes rinta rinnan, ihmisten ruumiit ja esimerkiksi sikojen – vaikkakin viimemainitut hiukan pienemmäksi paloiteltuina...

Asiaan kuuluu tietenkin että Solaris-keskuksen art house -teatterissa esitetään paraikaa Lars von Trierin varsin ruumiillista ja kehollista elokuvaa Antikristus.

Oli siinä aika monta ruumiskuvaa yhdelle päivälle. Vielä kun istahti omine kehoineen kaasun kuumaksi kiehuttamaan kylpyyn, jouluisten tuoksujen leijuessa nenässä.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Kadonnutta aikaa etsimässä

Jaana Semeri — Thu, 26 Nov 2009 08:57:28 +0200

Marcel Proust kirjoitti romaanisarjaansa kadonneesta ajasta lähes ikuisuuden. Q-teatteri esittää näköjään paraikaa siitä tulkintaa nimellä Jälleenlöydetty aika. Nimi on loistava, mutta en ole esitystä nähnyt, joten en osaa sanoa, miten hyvin se vastaa tulkintaa.

Täällä Virossa osa nuoren valtion sivistyneistöstä etsii myös kadonnutta aikaa, aikaa ennen toista maailmansotaa. Ja tällä en nyt tarkoita niitä, jotka haikailevat suursuomalaisittain soitellen sotaan. Tarkoitan syvästi isänmaallisia, mutta samalla monenlaiseen kansainvälisyyteen vähitellen kasvavia ihmisiä.

Siis sellaisia, jotka käsittävät, ettei kansainvälisyys tarkoita vain mahdollisuutta pukumiehille lennellä ympäri maailmaa. Tai vain sitä, että ulkomaiset yhtiöt rakentavat kolkkoja palatseja täynnä ylellisyystavaraliikkeitä Tallinnaan. Tai vain sitä, että virolaiset pääsevät sotimaan NATO-joukoissa maailman kriisipesäkkeisiin.

Tarkoitan nuorehkoja, fiksuja ihmisiä, joiden sukulaisia on karkotettu Siperiaan toisen maailmansodan jälkeen. Ja joiden sukulaisten ja vanhempien ystävien henkinen selkäranka yritettiin nujertaa monin muin tavoin ahdasmielisessä Neuvosto-Virossa. Sellaisia kuin ystäväni Piret, viron kielen ja kulttuurin opettaja.

Piret tekee kovasti työtä ymmärtääkseen täällä vuosikymmeniä valtaa pitäneitten (neuvosto)venäläisten ajan olevan nyt todella ohi. Hän yrittää oppia että, vaikka hän kuuluu sukupolveen, jonka aikana Viroa venäläistettiin ankarasti, tänne siirrettyjen lapset eivät ole vastuussa isiensä teoista.

Tai pikemminkin isiensä johtajien.

Vielä niin myöhään kuin 1970-luvun lopussa päätettiin Moskovassa, että Piretin sukupolvi on se virolainen sukupolvi, josta tulee ensimmäinen venäjänkieleen äidinkielensä vaihtava joukko. Venäjää opetettiin silloin Virossa todella intensiivisesti. Samaan aikaan – siis vasta 1970-luvun lopulla! – Viroon siirrettiin satojatuhansia venäjänkielisiä. Maahan jossa oli miljoona asukasta.

Tätä taustaa vasten on helppo käsittää virolaisten suorastaan intohimoinen suhde kieleensä ja sen vaalimiseen. (Monikon partitiivin monimutkaisuudesta kiinni pitämistä en kyllä tästäkään huolimatta ymmärrä! No, leikki leikkinä.) Ja jotenkin voi käsittää sen, että venäläiset lähes pakotetaan puhumaan viroa. Siis korostan: voi jotenkin käsittää, saada aru mutta melko mahdoton on ymmärtää mõista.

Piret opettaa lääketieteellisessä tiedekunnassa viroa. Hän kertoo, että vasta nyt hänellä on ensimmäinen tummaihoinen opiskelija, vasta nyt ensimmäinen hunnutettu. Ja Piret kertoo, miten hienoja ihmisiä Venäjältä tulee tänne opiskelemaan. He eivät tietenkään tiedä mitään Viron kohtelusta ja kohtalosta toisen maailmansodan aikana. Ja silti, kun hän puhuu heidän kanssaan venäjää, jota puhuu mieluusti, hän ei voi olla miettimättä kieltä miehittäjien kielenä.

Ennen toista maailmansotaa Viro oli kuitenkin luontevasti monikulttuurinen valtio. Piret kertoo, että vuonna 1925 täällä annettiin ns. kulttuuriautonomialaki, joka takasi vähemmistöille mm. oikeuden omiin kouluihin. Niinpä Virossa oli ruotsinkielinen autonominen vähemmistö (osin perua jo ajalta ennen Ristiretkiä), suuri balttisaksalainen vähemmistö (joka oli vuosisatoja hallitseva kansanosa Virossa), elinvoimainen juutalaisvähemmistö ja vanhaa perua oleva venäläisvähemmistö.

Vuonna 1935 nämä kaikki vähemmistöt elivät täällä kantavirolaisten kanssa. Sitten tuli sota. Hitler määräsi balttisaksit omiin joukkoihinsa. Neuvostovallan myötä ruotsalaisvähemmistö pakeni Ruotsiin, ja vanhavenäläiset tapettiin lähes kaikki neuvostovastaisina. Saksalaisten tultua juutalaiset vietiin keskitysleireille ja tuhottiin.

Vuonna 1945 Viro oli sitten lähes kokonaan "virolainen". Piret sanoo: kymmenessä vuodessa tämä oli täysin toinen maa ja valtio.

Kielet kantavat sielun vammoja. Esimerkkinä Piret kertoi pienen tapahtuman Tarton torilta.

Tartossa on oivallinen tori avaturg, josta kannattaa ostaa ainakin vihannekset ja juurekset. Piret oli ostamassa kurkkuja vironvenäläiseltä pariskunnalta. Aksentista sen kuulee, minäkin jo. Puhuttiin viroa, niin kuin tapana on. Piret vaihtoi kuitenkin jostain syystä miehen kanssa venäjään. Vaimo tökki miestä kylkeen ja komensi tätä puhumaan viroa, "kun rouva on virolainen", mutta Piret vain jatkoi venäjäksi. Ja kun hän totesi, että hänestä on hauska puhua venäjää, pariskunta äimistyi ihan mykäksi. Virolainen, joka haluaa puhua venäjää!

Keskustelimme pitkään Piretin kanssa. Tulin niin surulliseksi kaikesta tästä. Ja samalla iloiseksi. Ajattelin, että tässä on Viron mahdollisuus. Piretin kaltaisissa kunnon ihmisissä, joilla on ajatuksellista, tekoihin perustuvaa, inhimillistä vaikutusvaltaa.

Kun heitä tulee lisää, saattaa kadonnut aika ollakin "jälleenlöytynyt". Ja Tallinnassa asuva suomalainen Irjakin saattaa saada jonkun virolaisista ystävättäristään seuraksi paikalliseen venäläiseen teatteriin. Nyt eivät Irjan tuttavat suostu astumaan jalallakaan sinne, venäläiseen taloon!

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Teillä Idols, meillä Supperstaar

Jaana Semeri — Mon, 23 Nov 2009 10:51:10 +0200

Asiat, jotka ovat melkein tai lähes, ovat minusta aina olleet kiinnostavia. Esimerkiksi: harmaan eri sävyt; milloin toinen muuttuu toiseksi? Se kun sinisestä tulee mustaa ja päinvastoin. Tai ikuinen riidan aihe siitä, mikä onkaan turkoosia, mikä vihreää ja mikä sinistä?

Näitä samankaltaisuuksia, olla samane, jaksan vertailla alati. Täällä Virossakin. Totta kai havainnoin myös eroja, mutta oikeastaan on vänkintä (ja kielen opiskelun kannalta hankalinta!), kun jokin onkin vain vähän erilaista.

Niin kuin nyt että juukset = hiukset. Televisiomainonta pitää huolen, ettei TÄMÄ sana unohdu! Tai että meillä kahdella kansalla on samankaltaisuutta olla-verbin taivutuksessa, ilmastossa ja juomatavoissa. Tai että meillä saatetaan puhua yhtä aikaa paikallisten yleisradioiden ykköskanavilla samasta asiasta. Kuten männäviikolla, jolloin aiheena oli eläkeiän korottaminen.

En vielä tiedä, mitä virolainen keski-ikäinen ja keskivertoinen turisti havainnoi ulkomailla. Suomalainen keski-ikäinen keskivertoturisti etsii kuitenkin yleensä eroja.

Odottelin laivaa viime viikolla Tallinnan terminaalissa. Istahti viereen suomalaispariskunta, myöhempää keski-ikää. Te tiedätte; ne, jotka saattavat istua muutamankin tunnin sanomatta toisilleen juuri mitään. Eivät suutuksissaan tai pitkästymistään, vaan koska ei nyt ole mitään asiaa.

Istuivat siinä hetken. Mies kävi vessassa. Kertoi ensin menevänsä sinne, kuten me suomalaiset aina teemme. Miehen palattua loihe sitten vaimo lausumaan: "On noi parketin raot aika isot. Isompia kuin tavallisesti". Mies kävi asiaa tarkastelemaan ja myönsi, että voipa olla. Kyseessä oli se sellainen tee-se-itse-miehen paloina koottava parketiksi kutsuttu lattiamateriaali, jota Suomessakin on vähän joka puolella. Mutta Virossa olivat ne raot sitten isommat...

Ja tällä en nyt tarkoita, että olisin parempi ihminen, kun en vielä asiaa tarkasteltuanikaan huomannut parkettilaattojen raoissa mitään erityistä kansallista kokoeroa. En vain ilmeisesti havaitse asioita niin paljon eron kuin samankaltaisuuden kannalta.

Olisikohan itsepintaisuus joka tapauksessa eräs kummankin kansan hyveistä?

Otetaan esimerkiksi tämä täkäläinen Idols, jota virolaiset kutsuvat nimellä Eesti otsib Superstaari. Täällä kielioppineet itsepintaisesti kieltäytyvät kirjoittamasta kaksoiskonsonantteja, joita meidän ulkomaalaisten välismaalaste on ihan mahdoton oppia, kun kaikki b:t, p:t ja pp:t lausutaan about samoin.

Viron kansa kuitenkin haluaa SANOA ainakin kaksoiskonsonantit! Ja niin nimetään laiva Superstariksi ja ohjelma ja mitä vielä. Jotta kaikki voivat oikein sydämenkyllyydestä pärräyttää sitä p:tä: suppperstaar!

Supperstaar-ohjelma on tietenkin samanlainen kuin meilläkin, sillä se on formaatti. Tuomarit ovat yhtä itsetietoisia ja juontajat – mitenkäs sen nyt kauniisti ilmaisisi – yhtä pirtsakoita kuin meillä. Ja esiintyjät yhtä aseistariisuvan hurmaavia. On jännää kuunnella, kun nuoret laulavat tuttua laulua viron kielellä. Minäkin kiinnitän huomiota silloin eroihin, siihen miten suomea mielestäni vielä kulmikkaampi viro metkasti konkkaa eteenpäin anglosaksisella sävelpohjalla...

Mutta hei. On täällä muitakin eroja. Niin kuin että, täällä flunssa on flunssa, sikaa tai ei. Ja kotiapteekin rohto auttaa....

> Takaisin Kulttuurikunnon sivuille

Kun posti polkee...

Jaana Semeri — Thu, 19 Nov 2009 09:56:19 +0200

Vanhan hokeman mukaan posti kulki, kun Kusti polki. Hokema on ajalta ennen Itellaa ja niitä firmoja, joiden nimet sijaitsivat ennenvanhasen Postin ja tämän nykyisen liikelaitoksen nimikyltin välissä. Onko se muuten enää Itellakaan...?

Joka tapauksessa idea oli, että posti kulki lähettäjältä vastaanottajalle mahdollisimman sutkisti. Nykyään, kun lähettäjälle annetaan jopa koodi, jolla seurata netistä postinsa kulkua matkan varrella, itse asian eli postin kulun kanssa voi olla vähän niin ja näin.

Niin on myös Soomelahen toisella puolella.

Kirjeen piti kulkeman Helsingistä Tarttoon pikakirjeelle säädetyssä parissa-kolmessa päivässä. Kaikkihan tiedämme, että laivat kulkevat Helsingistä Tallinnaan muutamassa tunnissa päivittäin päeviti ja lähes joka tunti. Bussit taas huristavat tänne Tarttoon Tallinnasta jopa puolen tunnin välein. Mutta posti, see on aeglane eli hidas.

Mene ja tiedä, kummalla puolella Suomenlahtea se verkkainen Kusti polki vai uitettiinko posti yli, kuten opettajani ehdotti, kun ihmettelin kirjeen saamiseen kulunutta aikaa. Kertoi muuten, että hän saa Saksastakin postinsa nopeammin kuin Suomesta. Niinpä pieni pikakirjeeni oli kädessäni vasta kahdeksan päivää lähettämisensä jälkeen.

Joku voisi sanoa, että tulihan se ja ehjänä. Tuli tuli, vaan entäpä, jos siitä ei olisi maksettu pikamaksua? Ehtisikö jouluksi kotiin?

Tartossa postilaitos on joka tapauksessa hiljan uudistanut systeeminsä. Keskikaupungilla, keskilinnas, on iso talo ja konttori erinomaisella paikalla, kaikkien tavoitettavissa. Palvelu on nopeaa: kortit ja kirjeet leimataan napakasti ja myyvät siellä, kuten meilläkin, myös lehtiä ja kortteja. Mutta. Kirjekuorta, joka ei mahdu postilaatikkoon, ei sieltä saa noutaa.

Siis. Vaikka asun postin viereisessä korttelissa, joudun hakemaan kirjeeni laitakaupungilta, äärilinnast, paikasta, jota ei tämmöisille autottomille ole tarkoitettu lainkaan. Lähin bussipysäkki on nimittäin tovin matkan päässä. Ystävällinen bussikuski ajoi minut kuitenkin uuden jakelukeskuksen nurkalle, todeten, että kyllä ovat huonoon paikkaan halva kohta sen pykänneet. Mainio virolainen mies: tekee hyvää ihan kuin vahingossa.

Noo, kivahan se hakumatka tavallaan oli, olihan minulla aikaa. Ja oli jännä nousta postireissun jälkeen bussiin pysäkiltä, jonka vieressä puutaloa lämmitettiin niin, että luulin ensiksi sitä savustamoksi. Mahtavan nostalginen haju, paksu savu, kaupunkilaisen nenässä. Mutta entäs, jos olisin ollut saamassa jotain suurempaa? Sinnepäin kun kulki sentään pari bussilinjaa, mutta takaisin keskustaan pääsi vain yhdellä ja varsin nopeasti täyttyvällä.

Ymmärrän toki, että muualla kuin keskustassa asuvat pääsevät sinne korpeen helposti autoillaan. Mutta entäs lapset, köyhät ja mummot? Pitääkö millä mittapuulla mitattuna hyvänsä pienikokoisen, 100 000 asukkaan Tarton, koko asujaimiston todellakin käydä keskitetyssä postinjakeluyksikössä? Ja koska kaupungissa on monia muitakin postikonttoreita, ihmettelen niiden funktiota.

Aiemmin minulta ja varmaan monelta muulta, olisi kulunut kotimatkalla aikaa kaksi minuuttia noutaa postinsa. Nykyisellä vauhdilla ehtii kyllä kovastikin monta kertaa katsoa eli vaadata sieltä internetistä, mitä postille kuuluu. Jos siis ei internetiühendus lähe maha eli yhteys katkea...

PS. Taisin muuten aikaisemmin erheellisesti kutsua Suomenlahtea Läänemereksi. Viimemainittu on tietenkin meikäläisittäin Itämeri. Sama meri, mutta meil itä eli Venäjän suunta, heil länsi eli Ruotsin suunta... Mutta Suomenlahti on siis Soomelaht.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Kamaa ja porkkanaa

Jaana Semeri — Mon, 16 Nov 2009 11:57:42 +0200

Kuten taisin kertoakin, täällä kama ja kali ovat perinneravintoa. Kama on = talkkuna, jota ainakin meillä Päijät-Hämeessä ripoteltiin ihanan, venyvän, mummun tekemän viilin paksun kermakerroksen päälle. Tai syötiin mustikoitten ja sokerin kanssa sekoittaen, mustikkapöperönä. Oi, miten se oli hyvää, parasta herkkua mitä tiesin ja tiedän!

Kali taas on = kalja. Mutta virolainen kali on nimenomaan kotikalja, alkoholiton janojuoma.

En ole täällä maistanut vielä kumpaakaan. Sen sijaan olen löytänyt yllättävän lempijuoman. Sen nimi on astelpajutoormahlajook.

Aloitetaan lopusta: toormahlajook on tuoremehujuoma. Mutta astelpaju? Kun ottaa huomioon, mikä kasvi on kyseessä, suomalainen nimi on jotenkin osuvampi. Astelpaju antaa odottaa jotain hentoa ja vihreää, tuulessa keinuvaa, mahdollisesti tuoksuvaa. Kyseessä on kuitenkin tyrni; puuvartinen, piikikäs, kitsaasti terveellisistä marjoistaan luopuva, tyly pensas.

Yllätys minulle oli, miten hyvää ja maistuvaa, maitsev, tyrnimarjamehu on tuorepuristettuna ja sopivanoloiseksi laimennettuna. Suomessa vastaan tullut tyrnimarjamehu on mielestäni ollut yksinomaan pahaa. Vaikka sitä suomalaista miten laimentaisi ja sokeroisi, tulos on ollut äkeä ja maku tympeä. Mutta tämä täkäläinen on hyvää! Suosittelen ostettavaksi, nimenomaan sitä toormahlajookia. Puolen litran pullo maksaa alle kaksi euroa.

Halpa hinta juontuu siitä, että tyrni kasvaa ja sitä kasvatetaan täällä runsaasti. Se on siis fiksu, omavarainen, modernin yhteiskunnan terveystuote. Tuorejuomia tehdään täällä muistakin omista tuotteista kuten punajuurista, omenoista, porkkanoista. Niistä tehdyt paikalliset smuutit eivät juuri muistuta rakenteeltaan kuohkeita ja runsaista serkkujaan, smoothieita. Mutta tarkoitusperiltään kyllä.

Ystäväni Arja rakastaa porgandismuutia. Sitä saa joko sellaisenaan eli puhtaasti porkkanasta puristettuna ja vedellä lievennetynä. Kaupoissa on myös versio sidruniga, jossa sitruunan happo kivasti terävöittää porkkanan makua. Minä, jolle tavanomaisen meikäläisen porkkanamehun maku on aivan liian tukeva, juon tätäkin helposti. Mutta tyrni on silti parempaa.

Nyt kun lumi on langenud maha ja ilm on 5 kraadit külm, tekee jotenkin mieli vitamiineja. Varsinkin, kun täälläkin on viimein herätty eräänkin flunssaviruksen aiheuttamaan epidemiaan. Tosin, kuten täkäläinen tapa vaatii: vaimeasti. Kun ikävistä asioista ei ole tapana puhua, ohjeet seagrippi eli sikaflunssan varalta oli kirjattu esimerkiksi laivalla diskreetisti ovensuuhun. Sitä sitten korkeintaan lähtiessä tulee vilkaistua, odotettaessa väentungoksessa välja pääs eli ulospääsyä...

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Ostin tänään Viron passin

Jaana Semeri — Wed, 11 Nov 2009 12:26:39 +0200

Näin todella tein. Passeja myydään paikallisissa kirjakaupoissa ihan yleisesti ja kenelle vaan. Tietenkin ne ovat leikkipasseja ja niitä on myyty turisteille jo vuodesta 2004. Mutta silti. On hauskaa omistaa esine nimeltä Eesti Vabariiki pass.

Passin sisus on odotetun kaltainen: paljon virallisia lukuja, joissa jokaisessa on hyppysellinen kansallistunnetta, ja kaikenlaista pikkukivaa nippelitietoa. Kuten että, virolaiset ovat asuttaneet aluettaan jo 5000 vuotta. Että Viroa ovat hallinneet vuoroin saksalaiset, puolalaiset, venäläiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset. Ja että tanskalaista perua ovat Viron vaakunan kolme leijonaa. Tanskan kuningas Valdemar II:n idea nimittäin. Vitsi! Tanskassa on ollut kuningas nimeltä Valdemar!

Lisää tietoutta: Viron kansalliskukka on ruiskukka ja Virossa syödään jouluna veripalttua. Siis täälläkin ne joutuvat siitä kärsimään! Viron kansalliseines on talkkuna ja kansallisjuoma kalja. Sanoisinpa, että vodka taitaa olla nykyään kansallisempi, tai Lauaviin, joka maksaa kokonaiset 40 kroonia eli vajaat kolme euroa pullo. Täällä kyllä, kuten sanonta kuuluu, maksamme pelkää, yhden jos toisenkin, ma arvan...

Senhän tietenkin jo tiedän, että Tarton yliopiston perusti Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf vuonna 1632. Ja että kuuluisin virolainen valokuvamalli on Carmen Kass. Mutta sitä en tiennyt, että Antarktiksen löysi virolaissyntyinen von Bellinghausen vuonna 1820. Tai että Tallinnassa on maailman vanhin yhtäjaksoisesti toiminut apteekki; perustettu vuonna 1422.

Tämä muuten selittää sitä, miksi täällä on joka kadunkulmassa apteekkeja. Ennen Tarttoon tuloa kuvittelin, että vain Tallinnassa on, kärkkäitä suomalaisia reseptinvilkuttajia varten. Mutta ei. Kyllä Tarton keskustassakin on vähintään yksi apteekki korttelia kohden. Miten ne tulevat toimeen...?

Passissa mainitaan myös Tallinnasta katsoen lähimmät pääkaupungit: Helsinkiin on 75 kilometriä, Riikaan 307 km ja Tukholmaan 350 km. Niinpä niin. Latvian (ja Liettuan) kanssa virolaisilla on vahva, vuosisatainen balttiyhteistyö ja ruotsalaiset ovat vuosisatoja osanneet kupata täältä rahaa. Viimeksi ihan tällä vuosituhannella, pankit siis. Suomalaiset ovat tunnetusti harrastaneet täällä lähinnä porotaloutta...

Mutta osataan täälläkin tehdä rahaa ulkomaalaisilla. Kurssikaveri kertoi, että vanhaksi käyneen suomalaisen ajokortin saa halvalla ja ilman testejä uusittua virolaiseksi. Sillä sitten kuulemma kelpaa ajella myös koto-Suomessa. Onko asiakirja todella kelpo myös Läänemeren pohjoispuolella, sitä en tiedä.

Hyvä liikeidea joka tapauksessa. Tässä vauhtikapitalismin kultamaassa, jossa on eletty viidessätoista vuodessa kaikki se, mihin läntisemmiltä naapureilta meni vähintään sata.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Nuppineulasyndrooma

Jaana Semeri — Mon, 09 Nov 2009 12:19:48 +0200

Täällä Viron perällä, missä aika kulkee lenseämmin, tuli taas mieleen verrata suomalaisia ja virolaisia. Tällä erää suhtautumista kokoluokkiin.

Ajatellaanpa varsin suhteellista käsitettä pieni. Vaikka tekisi mieli todeta, että nuppineula on yksiselitteisen pieni siellä tunnetussa heinäsuovassa, niin sekä suovia että neuloja on montaa eri kokoa, mitu sorti suurusi. Riippuu niin kovasti katsojan näkökulmasta.

Me suomalaiset pidämme itseämme pienen maan pienenä kansana. Ei tarvitse kuin katsoa karttaa ja vertailla väkilukuja: meitä on melkein viisi kertaa enemmän kuin virolaisia ja pinta-alaerokin on about yhtä suuri. Kumpi, kumb, valtioista on pieni vai ovatko molemmat? Eli millainen on pienen maan mitta? Nuppineulako?

"Vanha maailma", jopa sen "uudempi" osa eli amerikkalaiset, aussit ja sellaiset rakastavat kaikkea alkuvoimaista, kaukaista ja urheaa. Mieluiten pientä. Lapsuudessani ajatuksella, että olemme maailman silmissä urhea ja pieni maa, oli toki perusteensakin. Sotakorvaukset oli maksettu, monet urheilukisat voitettu.

Suomettuneella 70-luvulla olimme mielestämme maailman ainoat ihmiset, jotka todella, tõesti, ymmärsimme Neuvostoliittoa, itseämme ja muita maita. Ihmettelimme kaikenlaisista ihmisoikeuksista alati kohkaavia ruotsalaisia ja otimme itsestään selvyytenä vastaan kiinnostuksen suuren karhun kainalossa uinuvaa pikkuvaltiota kohtaan.

Noista ajoista on vaan vierähtänyt jo jokunen vuosi ja maailman mittalasit ovat kovasti muuttuneet. Suomessa sitä ei oikein vieläkään tajuta. Ei löydetä vastausta siihen, miten esimerkiksi kurssimme aussi, Jeff, joka rakastaa puhdasta luontoa, puhas loodus, ja vastustaa kiihkeää, kaupallista ja kallista elämää, on nyt täällä eikä Suomessa.

Miksi olisikaan, voisin minä huudahtaa. Suomessa kurssilaisemme käyvät vuoronperään korkeintaan kauhistelemassa kalliita hintoja. Turha on esitelmöidä pohjoismaisen yhteiskuntarakenteen kaikenkattavasta suojaverkosta (onhan sitä vielä jäljellä) näille nuorille tsekeille, puolalaisille, latvialaisille, unkarilaisille. Heillä on kaikilla parikymppiset kotivaltiot ja Viron jyrkät luokkaerot ovat heille ihan tuttu juttu.

Suomalaiset, kolmen ja puolen euron hintaiset cappuccinot ovat heistä silti aivan käsittämättömiä. Täällä, ruotsalaispankkien lasipalatsien varjossa, Tarton tyylikkäällä kävelykadulla, ihan stailissa läppärimestassa, kurssikaveri maksoi hyvästä ateriasta, keitosta ja isosta oluesta yhteensä 5 euroa.

Sitä "pienuutta", mitä uskon, että Jeffin kaltaiset hakevat, on myös. Näyttäisin mieluusti Helsingistä ostamani mutta täällä painetun Tarton kartan. Se on niin valtava, että luulisi kyseessä olevan vähintään Pariisi ja siihen on täkäläiseen tapaan äärihuolellisesti merkitty kaikki paikkakunnan pikkuruisimmatkin matkailunähtävyydet. Ja numeroitu jokainen kaupungin rakennus!

Täällä ei yksinkertaisesti ole mitään niin pientä, vaatimatonta tai syrjäistä, ettei sitä mainittaisi kansallisten monumenttien rinnalla. Hierarkiat suhteessa siihen, mikä on tärkeää virolaisuutta, puuttuvat. Kaikki on tärkeää. Tai no, kaikki vironkielinen on ...

Meillekin opetetaan kurssilla käsitteitä eesti toit, eesti juust, eesti leib eli virolainen ruoka, juusto ja leipä. Ihan tyynesti prantsuse vein, jaapani auto ja sveitsi kell eli ranskalainen viini, japanilaiset autot ja sveitsiläiset kellot -käsitteiden rinnalla, itsestäänselvyyksinä. Me suomalaiset kehtaisimme mainita tuossa seurassa korkeintaan suomalaisen saunan ja suomalaisen designin.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Kaikki virolaiset osaavat laulaa

Jaana Semeri — Wed, 04 Nov 2009 14:01:16 +0200

Olen käynyt Tampereen yliopistoa, jossa oli ylioppilaskunta, johon kaikki kuuluivat. Tampereella on myös joukko varsin aktiivisia ainejärjestöjä. Mutta osakuntaelämä on minulle aivan vierasta. Tartossa sitä tietenkin on, hyvinkin perinteistä.

Kurssitoverini Heidi toimii suomalaisen osakuntaelämän ytimessä, Helsingin yliopiston Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa. Sen keskuspaikanhan me tavalliset ihmiset tunnemme bilepaikka Bottana. Tarton ylipiston setlskond on heidän veljesosakuntansa ja syy siihen, miksi Heidi on täällä.

Tartossa on myös monia muita ylioppilasjärjestöjä. Toinen opettajamme Miina, itsekin vielä opiskelija, vei meidät yhtenä päivänä tutustumaan omaansa, korporatisiooni Amicitiaan. Sen veljesjärjestö Suomessa on Helsingin yliopiston Wiipurilainen Osakunta.

Omakotitaloalueella, pienen sievän puutalon toisessa kerroksessa oli huolella vaalittu, minun silmiini jotenkin sotia edeltävän ajan porvarisodin oloinen huoneisto. Tiedättehän, kuin Suomisen Ollin perheen koti. Parkettilattiat, mukavat sohvat, seinillä tauluja ja seinustoilla lipastoja. Ei uskoisi, että huoneisto on vain vajaan parinkymmenen vuoden ikäinen ja nykyaikaisten nuorten naisten yhdistyksen koti.

Amicitia on alkujaan perustettu vuonna 1924, mutta Neuvosto-Eestissä korporaatiot olivat kiellettyjä. Amicitiakin aloitti toimintansa uudelleen parikymmentä vuotta sitten. Miina liittyi siihen, koska häntä miellyttivät Amicitian johtoajatukset.

Itse nimi Amicitia tulee latinasta ja tarkoittaa ystävyyttä. Järjestön johtokäsitteet ovat Julgus, Lootus ja Ausus. Vapaasti vironkielisestä selityksestä suomennettuna: voittaa vastukset ja tehdä uutta; toteuttaa unelmansa ja olla aloitteellinen; kantaa vastuuta itsestään ja toisista.

Paljon ehti Miina kertoa meille tihkusateisena aamupäivänä Amicitian tiloissa. Kuten, että järjestön värit ovat sireeni, tummanvihreä ja kulta, koska eräs perustajajäsenistä oli nähnyt sireeninoksan kultaisessa maljakossa ja ihastunut siihen. Että korporaatiot ovat aina joko miesten tai naisten yhteisöjä. Että he Amicitiassa pitävät esitelmiä eri aiheista ja laulavat paljon. Että korporaatiot pohjautuvat saksalaiseen keskiaikaiseen opiskelijaperinteeseen ja jotenkin myös Vapaamuurareihin.

Viimeksi mainittu seikka sai niskakarvat pörhistymään. Samoin se, että huoneistossa olevaa järjestön puheenjohtajiston pöytää tai lippua ei vieras saanut edes koskettaa. Minussa heräsi suomalainen demokratiahenki. Vapaamuurarit, apua! Ja sitä pöytää teki niin mieli koskettaa. Mutta Miina on tosi kiva opettaja, joten annoin olla.

Sen sijaan kun Miina väitti, että kaikki virolaiset osaavat laulaa, silloin oli pakko pistää vähän vastaan. Olin nimittäin kysynyt, mitä tekisi sellainen uusi opiskelija, joka haluaisi liittyä Amicitiaan mutta ei osaa laulaa. Miina näytti hämmästyneeltä ja väitti ettei ole mahdollista, ettei joku osaisi laulaa.

Virolaisilla on jänniä myyttejä itsestään. Niin kuin meillä suomalaisillakin. Mehän taas kuvittelemme olevamme hiljaisia. Amicitiassa meidän monikulttuurinen ryhmämme hyvin viihtyi hyvin. Kahvi, tee ja pikkupurtava maistui kaikille. Ja kurssin bilettäjät, puolalainen Artur ja jemenin-virolainen Keis ottivat ansaitut tirsat upottavalla sohvalla Miinan puhellessa...

Ps. Opin juuri, että strutsi on viroksi jaanalind. Osui ja upposi! Pää se on pensaassa minullakin monesti, kun pitäisi jotain fiksumpaa saada aikaiseksi.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Kun maass' ei ole hanki vaan internetti

Jaana Semeri — Mon, 02 Nov 2009 09:29:57 +0200

Rakkaalla asiantilalla on monta nimeä. Kun nettiyhteys Virossa ei toimi, internet on maas, interneti ühendus on katki, internet ei tööta. Yhtenä aamuna ei toiminut, ei. Siitäpä sitten tällä kielitaidolla selvittämään, miten toimisi...

Asioita ei arvosta tarpeeksi, ennen kuin niitä ei ole tai ne eivät toimi. Niin kuin nyt täysin sähköisen verkoston armoilla oleva yhteys kotomaahan täältä Tarton kaupungista. Apuu-va! minä vaan originellisti sanon. Mitä me tehdään, kun sähkö loppuu?? Meidän sukupolvella ja seuraavalla on ISO pähkinä, pähkel, purtavaksi.

(Huom.: tahallinen kielioppivirhe...)

Läppäri siis kieltäytyi yhteistyöstä ja tiesin vain yhtiön, jonka verkossa kone oli. Tai luulin tietäväni. Marssin Kaubamajassa sijaitsevaan yhtiön puotiin. Kävi ilmi, että eivät löytäneet tietokannastaan asuntoni laajakaistaa. Laajakaista?? Olisikohan laisiil? avarsiil? kaabel? Niinkin vanha kuin VIIMEVUOTINEN isokokoinen Soome-eesti sõnaraamat EI TIEDÄ sanaa laajakaista!

Siitä sitten soittamaan asunnon hankinnassa auttaneelle Ristolle, jolla olisi vuokraemännän yhteystiedot. Eihän niitä Ms. Huoleton Humanisti ollut ylös kirjannut. Risto tavoitetaan ja tiedot saadaan. Soittamaan sitten vuokraemännälle, joka kertoo, että väärä verkkoyhtiö. Väärän yhtiön ystävällinen virkailija on seurannut soittelua kiinnostuneena, ja antaa vielä oikean yhtiön numeroita matkaevääksi.

Sitten olikin jo verenpaine sen verran korkealla, että päätin puhkata natuke eli levätä vähän asiantilan päälle. Soittaisin myöhemmin. Kirjoitin seuraavan blogin varmuuden vuoksi Tarton Suomi-instituutin ystävällisessä ilmapiirissä.

Soitan sitten yhtenä aamuna nettiyhteydestä. Mieshenkilö vastaa. Saan mongerrettua asiani – vuokraemäntä oli onneksi tekstannut pari lausetta, joilla päästäisiin alkuun. Tähän tapaan:

Tere. Helistan Soola 9-17, Tartu ja internet ei tööta. Palun tehke omapoolne restart. Aitäh. Eli: Soitan siitä ja siitä osoitteesta Tartosta ja netti ei toimi. Yhdistäkää teidän päästänne uudestaan, kiitos. Tai mitä nyt ikinä sanotaankaan, suomeksi, tällaisessa tilanteessa. En tiedä, kun ei ole kohdalle osunut.

Onneksi oli tunnilla juuri harjoiteltu noita erilaisia vaihtoehtoja ilmaista yhteyden toimimattomuutta, jotta saatoin sitä termistöä varioida kaapeleiden kanssa taistellessani. Ja kaapeli on sentään kaabel, joten venäjäksi viroa murtava mieshenkilö ja minä pysyimme jonkin aikaa kärryillä toistemme tarkoitusperistä.

Mutta sitten tuli toppi ja hlö kysyi, että sujuisiko mahdollisesti jokin muu kieli paremmin. Ja sujuihan se, englanti, meiltä molemmilta. Että olin kiitollinen tästä länsimaisen ylivallan edesauttajasta!

Ja pian ühendus taas töötas.

Ps. Tunnilla mainittiin yhtenä päivänä, että juoruta on viroksi klatshida. Ja yhtäkkiä, kaiken tämän kielipuolisuuden keskellä, minun tekee aivan hirveästi mieli puhua, vaikka klatshida tuttujen ihmisten kanssa. Hyppään Tallinnan bussiin, käyn katsomassa erinomaisen dokumentin muotilehti Voguen teosta nimeltä September Issue – Septembrinumber – ja juoruilen sen jälkeen sydämeni kyllyydestä ystävien kanssa muodista ja kaikesta muusta. Kielellä, jota osaan. Niin, siis suomeksi.

Läpi tuulen ja lörtsin – tunteella

Jaana Semeri — Thu, 29 Oct 2009 14:03:01 +0200

Loska on viroksi lörts. Sattuvasti ilmaistu. Savolaiset, oliko niin, että erityisesti kuopijolaiset kutsuvat sitä lerpukkaa, ohutta piiraastaan lörtsyksi? Jotenkin on looginen tämä sanojen kaimuus.

Lörtsiä tuli tässä mennäpäivänä taivaan täydeltä. Me suomalaiset intensiivit otimme asian ihan rauhallisesti, mutta muut olivat kauhuissaan. Lunta! Kylmä! Ei meillä ennen tammikuuta!

Me yritimme siihen väliin, että nyt ei sentään tuule hirveästi – hirmsalt – ja on muutenkin vielä aika valoisaa. Ei. Keski-Eurooppa, Australia ja Yhdysvallat olivat poissa järjestyksen kourista jouduttuaan rämpimään yhden senttimetrin syvyisessä loskassa virontunnille...

Jenkkipoika Christiania kävi kyllä sääliksi. Hän oli edellispäivänä hankkinut nastat melkein valkoiset lenkkarit ja nyt oli tekemistä, etteivät ne menneet heti ihan entisiksi. Christian oli maksanut niistä paljon huolimatta siitä, että paikallisella Stokkalla oli paikalliset hullutpäivät eli osturalli. Ja sitten hän oli vielä rakastunut ja kun ne uudet kengät piti päästä näyttämään armaalle.

Joka tapauksessa lörts sai aikaan sen, että sydänsyksy on takana – sügise hooaeg on läbi.

Vähan aikaisemmin, kuulaana syyspäivänä, vierailin Riston ja Seijan luona Varnjan kylässä, Peipsi-järven rannalla. Varnja on vanhauskoisten ortodoksien nauhakylä eli kylänraitin molemmin puolin pitkulaiseksi rakentunut yhteisö, joka on täynnä mummoja ja sipuleita ja talvisin latvialaisia kalastajia.

Risto on ollut onnekas. Hän sai haltuunsa ihanan – no vaivalla ihanaksi laitetun – tiilitalon aivan kuin sallimuksen johdattamana. Ja siellä he nyt ovat, suomalaiset, keskellä lähes ummikkovenäläistä asujaimistoa. Mummot myyvät sipuleitaan, muiluttavat kalamafialta kalaa, tekevät pirukaid – ja pitävät jöötä. Suomalaiset tuovat heille kaupasta sokerit ja kahvit ja kuljettavat joskus autolla sairaalaan tai kaupunkiin.

Menneen ajan tuntu ihastutti. Lihakauppias palasti pakun ovelta sianruhoa mummoille ja koerad haukkuivat raitilla. Valtalinjan ortodoksinen kirkko lahosi käyttämättömänä paikalleen samalla kun naisiakin puhujiksi kelpuuttava vanhauskoisten pyhättö kimmelsi aarrekammion lailla.

Paikkaan sopi käsite stiilipuhas pisarakiskuja, takuuvarma ja tyylikäs itkettäjä, jollaiseksi paikallinen tv-lehti mainitsi tässä taannoin erään elokuvan.

Stiilipuhas pisarakiskuja! Ihan mahtava ilmaus. Pateettinen sieluni herkeää lähes kyyneliin tämän kielen ja omamme yhteneväisyyksiä tarkastellessa. Kyllä ne kyyneleet olivat lähellä koepalautuksen jälkeenkin, ei sen puoleen, mutta muista syistä...

Kovasti siis lohdutti, kun intensiiviryhmämme tšekit kertoivat, että heillä on venäjän kielen kanssa samanlaista kuin meillä viron. Että jotkut sentään tietävät, miltä tuntuu, kun sukulaiskieli kuulostaa niin helpolta ja on niin vaikeaa...

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Venäläiset tulevat taas?

Jaana Semeri — Mon, 26 Oct 2009 11:06:26 +0200

Kuntavaalit, maakonda valimised, olivat Virossa toissa viikonloppuna. Paikallinen Keskusta rökälevoitti Tallinnassa, täällä Tartossa hallituspuolue, maltillis-konservatiivinen Reformipuolue pysyi vallassa. Keskustan auttoi voittoon venäjänkielinen asujaimisto ja virolainen, tavallaan yltiödemokraattinen vaalisysteemi.

Ei kannata pelästyä. Ei tästä tule poliittista pakinaa. Enhän minä mitään politiikasta tiedä. Enkä ymmärrä. Mutta jotenkin kutkuttaa vähän miettiä syntynyttä tilannetta. Ja myös sitä, että entäs jos meillä...

Tallinna on Viron mittapuussa valtava kaupunki. Maassa on vähän yli miljoona asukasta ja Tallinnassa yksin yli neljäsataatuhatta. Valtio valtiossa siis. Näin ollen ei ole yhdentekevää, mikä puolue on Tallinnassa vallassa – varsinkin, jos se ei ole hallituspuolue, ja varsinkin jos se rökälevoittaa. Niin kuin nyt kävi. Keskerakondin nokkamies Edgar Savisaar sai nimittäin yksin ääniä enemmän kuin maan hallituksessa istuvat puolueet, Res Publica tai Reformipuolue, kykenvät tahollaan keräämään Tallinnassa.

Otetaanpa esimerkki tästä aiheutuvasta – ja jo tapahtuneesta – kissanhännänvedosta Tallinnan ja Viron valtion välillä. Tallinna on vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki yhdessä Turun kanssa. Hanke on täkäläisittäin suuri ja mahtava, varsinkin näissä taloudellisissa suhdanteissa. Ei siis ole yhdentekevää, mikäli Tallinnan valtapuolue ja hallituspuolueet ovat erimielisiä siitä, mitä tehdä tämän hankkeen edesauttamiseksi.

Sellaista ilmaa on kuulemma täällä ollut. Tilannehan ei ole Tallinnan käenpojan, Keskerakondin vika sinänsä. Jokainen puolue olisi samassa asemassa vastaavassa tilanteessa. Mutta miten yhtenäistä, virolaista (kulttuuri)politiikkaa voi tällaisessa tilanteessa syntyä ja millaisin perustein? Ilmankos paikallinen Ropponen totesi vaalituloksen selvittyä kuivasti: "Mutta Tallinna ei ole koko Viro."

No mitäs tämä, ajattelee suomalainen. Eihän se Helsinkikään koko Suomea johda. Ei johda, mutta alueellisesti täällä vallitsevalla, eräänlaisella hajota ja hallitse -demokratialla on valtava merkitys. Ihmiset nimittäin valitsevat sananmukaisesti oman alueensa edustajista: Lasnamäen lähiöläisen on äänestettävä lasnamäkeläistä ehdokasta, keskikaupungin asukin keskikaupunkilaista jne. Tämä johtaa tietenkin siihen, että eri alueista pidetään varmasti huolta. Mutta myös siihen, että kokonaisuudesta ei välttämättä tarvitse välittää, oman puolueen jalansijasta sitäkin enemmän.

Kuvitellaanpa hetkisen, että meillä otettaisiin samanlainen systeemi käyttöön. Ketäs ne meidän ääniharavat olivatkaan... Soini, Niinistö, kuka vielä... Joka tapauksessa väkirikkaimmat kaupungin/kunnanosat hallitsisivat kullakin paikkakunnalla. Taitaisi Espookin olla vähän persumpi kuin on nyt ja muutama muu paikkakunta vihreämpi, tumman tai vaalean – tai sinisempi...

Viron vaalikampanjointia aivan pintapuolisesti huomioineen, mistään mitään tietämättömän silmin kutsuva vaalikampanja oli esimerkiksi Reformipuolueella. He kun rakastivat jokaista paikkakuntaa, jossa olivat ehdolla. Tunnuksena oli sydän ja lause armastan Tartua/Tallinnaa/Pärnua jne. Lennäkeissä puolestaan ilmoitettiin sanoin ja kuvin, mitä he kullakin paikkakunnalla tulevat tekemään, vuosilukuja myöten, jos saavat päättää.

Tallinnassa voitti silti suora puhe: Edgar Savisaar lupasi 5000 uutta työpaikkaa. Mitenkäs siinä vanhassa taistelulaulussa sanottiinkaan "nälkäisten vatsat eivät suudelmista täyty"?

Apropo taistelut ja ne venäläiset, joita otsikko lupasi? Taisi olla vähän reformistinen temppu saada lukijoita kirjoitukselle. Nähtäväksi joka tapauksessa jää rauhoittuuko elu Tallinnassa akselilla Viron kansallismieliset ja venäjää puhuvat (ja Moskovasta masinoidut) putinilaiset. Upouuden paikallisen Nordea-pankin mainoskirjaimet tipahtelivat silti ihan omia aikojaan kadulle tässä männäviikolla. Ei tarvittu vallankumousta sitä pankkilaitosta horjuttamaan.,.

Täällä Tartossa on kovasti rauhallista juuri nyt. Mikä on tietenkin mitä soveliainta maltilllis-reformistisesti johdetulle, konservatiivis-uneliaalle yliopistokaupungillemme.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Vihreäksi toonattu dvd-kuva ja muita elokuvakokemuksia

Jaana Semeri — Mon, 19 Oct 2009 10:02:28 +0300

Olen elokuvaihminen, mutta vasta nyt katsoin ensimmäiset uudet virolaisleffat. Olivatkin sitten sitä parempia. Molemmat on ohjannut Veiko Õunpuu, Viron uuden elokuvan johtotähti. Ja molemmissa esiintyy tuttu hahmo, Sulevi Peltolan kohtalon kourima elokuvapersoona.

En voi vastustaa sanaleikkiä. Veiko Õunpuu on lahjakas veikko. Hänen kaksi elokuvaansa, YLE Teemalla vastikään näytetty Sügisball (Syystanssiaiset) ja eilen Tarton multipleksissa näkemäni Püha Tõnu kiusamine tekivät vaikutuksen. Kieltämättä oli mukavaa, että molemmissa oli englanninkieliset tekstit. Mutta varsinkin Sügisballista olisin selvinnyt kyllä ilman käännöksiäkin.

Ja tämä ei johdu ainoastaan siitä, että Õunpuun elokuvissa puhutaan niin vähän. Ei, vaan siksi, että molemmat Õunpuut ovat elokuvia Antonionin, Pasolinin ja Tarkovskin tapaan. Elokuvia, joissa tarina kerrotaan ja asia ilmaistaan kuvin, tunnelmin, viittauksin, henkilöhahmoin. Elokuvia, joita ei voi muuntaa kirjoiksi.

Vaikuttumistani ei häirinnyt sekään, että Sügisballin katsoin kotosuomesta raahaamallani dvd-laitteella, joka suostuu toistamaan täällä vain vihreää väriä, rohelist värvi. Aika jännä kokemus katsella arthouse-leffaa toonattuna kirkkaan vihreään... Mustavalkoinen Püha Tõnu olisi ehkä toiminut, eli mänginud, paremmin vihreänä. Multipleks, jossa Pühan Tõnun näin, ja joka Tarton mittapuussa on pöyhkeä lasipalatsi, oli kyllä vänkä paikka juuri tälle tarinalle. Se kun edustaa juuri sitä Viroa, jota Õunpuu lievästi ilmaistuna kritisoi.

Jossain paikallisessa arvostelussa mainittiin Kaurismäki Õunpuun yhteydessä. Sügisballin surumielisestä aikalaistarinasta hänet vielä jotenkin löytää. Varsikin Sulevi Peltolan yksinäisessä miehessä on Kaurismäkeä. Mutta on Sügisbsallissa myös Louhimiehen Pahaa maata. Ja tämän uuden elokuvan hurjuudessa sitä varsinkin on.

Eilisessä hirveässä kelissä – ilm oli hirmus – kun tuuli ja satoi kuin Maija Poppasen ilmestyspäivänä, meitä vaelsi parikymmentä eri-ikäistä katsomaan Õunpuun järkyttävän tarkkaa ja hurjaa visiota nyky-Virosta. Hiljaisena yleisö tarinaa seurasi ja poistuessani jäivät vielä innostuneina keskustelemaan näkemästään. Siis katsomon penkeille!

Tarinaa on turha toistaa, riittää kun kerron, että Tõnulle selviää pikkuhiljaa oma kyvyttömyytensä vaikuttaa juuri mihinkään ihmisiä kirjaimellisesti syövässä yhteiskunnassa. Kovin paljon Tõnua ympäröivä yhteiskunta muistuttaa sitä, joka Tallinnan ja muiden Viron kaupunkien lasipalatseissa asuvia miellyttää, neile meeldib. Moderni, viileä elo ylellisissä oloissa. Elo, joka sulkee silmänsä mafialta ja jättää kirjaimellisesti ulkopuolelle vähäosaiset: työttömät, venäläiset, onnettomat.

Õunpuu tekee moraliteetteja ja on jopa moralisti. Silti jokin hänen hermoja raastavassa rehellisyydessään vetoaa tavattomasti.

Õunapuu on todella, toesti, tosissaan ja koska hänellä on taiteilijan lahja, hänen moraliteettinsa ovat yleviä elämyksiä eivätkä tylsiä saarnoja. Õunapuulla on myös vinoa, virolaista huumorintajua. Esimerkiksi Sulevi Peltola on Pühässä Tõnussa Tsehovin Vanja-eno. En paljasta millainen, mutta jotenkin niin suomalainen...

Viron teatterin supertähti, Kristian Smedsin Mental Finlandissakin nähty Juhan Ulfsak on myös mukana näissä filmeissä. Näin hänet ensimmäisen kerran Helsingin Korjaamolla, kun hän esitti unohtumattomalla tavalla soolona Hamletin.

Yhtenä iltana näin Ulfsakin tv-mainoksessa ja olin niin hämmästynyt, että unohdin panna merkille, mitä hän mainosti.

Mutta kyllä niitä kiusauksia, kiusamine, on muillakin kuin Tõnulla. Juustua pitää vaihtoehtonäyttelijänkin saada leivän päälle.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Saatana saapui Tallinnaan

Jaana Semeri — Thu, 15 Oct 2009 14:24:46 +0300

Yhtenä päivänä alkoi kielenopiskelu maistua puulta. Päätin rentoutua ja matkustin Tallinnaan, Viron tämän hetken kuumimpaan teatteriin, NO99:ään. Näin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan eli Mestari ja Margaritan. Ohjauksesta vastasi yksi Venäjän nykyteatterin mestareista, Alexander Pepeljajev ja kokemus oli tasoa mestari vei ja Jaana vikisi.

Käyn paljon teatterissa, mutta noloa kyllä, en ole juuri perillä täkäläisestä. En vaikka Viron kaksi tunnetuinta vaihtoehtoteatteria, vanhempi von Krahl ja nuorempi NO99, ovat vierailleet Suomessa. Ja vaikka von Krahlissa on nähty niin Reko Lundania, Kristian Smedsiä kuin Teemu Mäkeä.

Tänä syksynä on tarkoitus ottaa osa vahingosta takaisin.

von Krahl on ikään kuin Viron Ryhmis tai Q-teatteri ja NO99 on vaikkapa Takomo tai KoKo. Eli toisella on jo perinteet ja sukupolvi kannattajia, toisen voittokulku on jatkunut vähän vähemmän aikaa. Molemmissa tapahtuu paljon muutakin kuin teatteria ja niissä vieraillaan, myös naapurimaista.

Sattuneesta syystä teatterin suurvalta Venäjä näkyy vahvasti Virossa. Ei tarvitse kuin avata viikonlopun lehti: on vierailevia esityksiä, näyttelijöitä ja ohjaajia. Sieltähän se tämänkertainen saatanakin on kotoisin. Mutta Pepeljajevin näyttelijät ovat virolaisia, joukko Viron musiikki- ja teatteriakatemian opiskelijoita.

Viron kielellä teatteriesitys on etendus ja ohjaus lavastus. Nimitys sopii tähän esitykseen paremmin kuin hyvin. Pepeljajevin henkilöohjauksellinen tulkinta Bulgakovin tekstistä on ihan ainutlaatuinen ja nerokas, mutta isossa osassa on myös esityksen lavastus – käsitteen suomenkielisessä merkityksessä.

Saatana laskeutui joukkoomme kirjaimellisesti katosta, Stalinin aikaisessa, pöyhkeästä tyylikkään kitschiksi muutetussa teatteritalossa. Ja miten olikaan kuvitettu Jesuan matka ristille... en osaa sanoin kuvailla.

Hurmaavinta minusta tässä Saatanassa oli kuitenkin sen nuoruus. Nuorta oli katsojakuntakin, tyylikkäästi jopa hienosti pukeutunutta, kuten täällä on tapana, ja suomalaisittain ajateltuna coolia. Väliajalla, sievän pikkupurtavan, cappuccinojen ja brandylasillisten omistajat kuhisivat toki innostuneesti ja loppuaplodit tulivat vahvoina ja sydämestä. Mutta kun näyttelijät olivat esittäneet bravuurinsa, ainakin viisitoistaminuuttisen hurjan charleston- ja lindy hopp – numeronsa, vain Jaana-täti Suomesta oli puhjeta raivoisiin aplodeihin.

En sitten kehdannut. En, vaikka Pepeljajevin kyky lukea ryhmänsä taitoa ja haluja toi mieleeni vuosien takaisen kokemuksen, joka muutti käsitykseni teatterista. Kyseessä oli Esa Kirkkopellon läpimurto Helsingin YT:n Mahnovitsina. Siinäkin oli ymmärretty nuorten tärkein taito, joka vuosien mittaan usein katoaa, taito olla antaumuksellisen kollektiivinen.

Mihail Bulgakovin romaani on runsaudensarvi ja monille suorastaan pyhä. Siitä huolimatta se on taipunut monenlaisiin tulkintoihin. Muistan Ryhmiksen parin vuoden takaisen, jossa Vesa Vierikko esitti Saatanaa. Teema-kanavan klassista, venäläisiä tähtiä vilissyttä sarjaa en valitettavasti ole nähnyt.

Oleellista aiemmissa versioissa on kuitenkin ymmärtääkseni aina ollut perinteinen, karismaan perustuva, huikea näyttelijätyö. Pepeljajev tekee aivan toisin. Hän näyttää meille romaanin kirjoitusajankohtaan sijoittuvan 20–30-luvun neuvostoriehakkuuden, joka ei tarvitse tähtiä vaan nuorta näyttämishalua – ja taitoa. Eli sen kollektiivin.

Kun etenduksen jälkeen kävelin Tallinnan sateenkosteassa illassa ystäväni Arjan luo iltateelle, ajattelin, että tästä jutusta en muunlaista tulkintaa enää tarvitsekaan. Ajattelin myös, että kyllä on taas kiva mennä Tartossa kielioppitunnille. Muutamat meistä ovat varmasti saatanansa lukeneet. Ovat siinä iässäkin, jolloin tämä juttu tekee suurimman vaikutuksen. Pitäisiköhän yrittää viroksi selittää...?

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Passiin piirretty viiva

Jaana Semeri — Mon, 12 Oct 2009 13:17:17 +0300

Turvallisuus on...niin mitä se on? Suomalainen sanoisi todennäköisesti, että työ, terveys ja onnellinen perhe-elämä. Mutta oikeastaan käsitteelle löytyy tarkempi, henkilökohtaisempi sisältö vasta, kun turvallisuus jostain syystä horjuu.

Yhtenä päivänä amerikanvirolainen Christian käveli kiihtyneenä vastaan. Olin juuri ryntäämässä Toomemäen puiston halki ruokatunnille. Kielikeskuksessa ei ole kahvilaa, ja jos haluaa olla murhaamatta ketään iltapäivätunnilla – ihmisen mielihän menee vallan ilkeäksi, jos sokeritasapaino järkkyy – on syytä ravata keskikaupungille syömään maistuva pirukas tai juomaan hyvä cappuccino.

Christian on ryhmämme ujoista pojista se, joka ei oikeastaan ole ujo, ääneltään hiljainen ja valtavan eteerinen vain. Eikä hän yleensä ole kiihtynyt. Mutta nyt oli. Hämmästyin, sillä olin vasta ollut näkevinäni hänet luokassa. Mistä se tuohon jo ehti?

Christian oli kiihtynyt syystä. Schengen-sopimus oli heittämässä hänet yllättäen ja dramaattisesti maasta. Jostain oli soitettu kesken päivän ja sanottu, että Christian on ylittänyt oleskeluoikeutensa Virossa ja että olisi syytä tulla selvittämään asia tai hänet karkotettaisiin maasta.

Olimme molemmat ihan äimänä. Tai minä olin. Huomasin, että lentokenttien ja satamien Schengen-alueen merkit eivät olleet ikinä koskettaneet minua. Ja nyt tämä Amerikan lahja nuorelle Viron valtiolle, kiltti ja fiksu poika, joka halusi tutustua äitinsä isänmaahan, hänet oltiin heivaamassa rajan taa.

Mieleeni juolahti heti elokuvia: Inarritun Babel ja Moodyssonin Mammutti. Elokuvia! Minulle tämä tematiikka oli vain fiktiosta tuttua. Christianille, laillisesti maahan tulleelle, oli käydä melkein yhtä kaltoin kuin noissa filmeissä vain siksi, että hänen passissaan oli väärä merkintä. Kuitenkaan hän ei ollut hämmästynyt, järkyttynyt vain.

Hento on ihmisen laillisuuden ja laittomuuden raja, passiin piirretty viiva. Ja turvallisuus voi olla siitä viivasta kiinni, täälläkin.

Piret, nuori vironkielen opettaja kertoo toisen esimerkin turvallisuudesta. Hän oli perheineen matkalla Ruotsissa. Menivät Tukholman kautta Skåneen, jossa kiertelivät. Piret kertoi, että rakasti kaikkea sitä: kaunista, siistiä, vehmasta Ruotsin maaseutua. Ja Malmötä.

Ja sitten hän sanoi jotain, joka pani minut ajattelemaan. Hän kertoi, että hän oli suunnitellut etukäteen netin avulla, mitä tehdä Malmössä. Että missä syödä, käydä, missä liikkua ja miten. Että kun kaikki oli juuri niin, kuin netissä kerrottiin. Täsmälleen. Että miten turvallista se oli!

Minä en kyennyt siihen muuta toteamaan, kuin että sellaista on Ruotsissa. Mongertelevalla vironkielelläni en olisi pystynytkään parempaan. Mutta ei myöskään mieleeni juolahtanut tuolloin, että eihän Ruotsissakaan ole koko ajan ja kaikille yhtä turvallista. Olen niin pohjoismaalainen, että se, että raitsikat kulkevat sinne mihin pitää ja näyttely on avoinna silloin kun luvataan, että se on itsestään selvää.

Onhan se, meille, syntyperäisille, joilla on työpaikat. Ja voimassaolevat passit.

Ymmärsin miksi turvallisuus voi todellakin olla viivasta kiinni, kaikkialla, näinä levottomina aikoina.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Kiivailua infinitiivien äärellä

Jaana Semeri — Thu, 08 Oct 2009 12:02:18 +0300

Virossa ollaan usein juurella tai äärellä. Kun mennään meren rannalle mennään mere äärde, kun tavataan joku "stokkan kulmalla", tavataan kaubamaja juures. Meillä täällä Tartossa kiivailtiin tänään infinitiivien äärellä – tehdäkseni vähän väkivaltaa kotokielelle.

Kielen oppiminen on tietyn kielen ajattelutapojen oppimista. Kun suomalainen (tai virolainen) opettelee englantia, hän joutuu ajattelemaan kieleen esimerkiksi prepositiot. Ensin ne tietenkin opetellaan ulkoa, mutta kyllä ne täytyy mieltää, ennekuin niitä voi kuvitella käyttävänsä edes suunnilleen oikein. Prepositiot, eli ollaanko at the theatre ja mennäänkö to the concert ja ollaanko in the concert ja noustaanko on vai to vai in the bus.

Meillä kun on se sijataivutus eli meillä on sijapäätteitä, joilla ilmaistaan miten me miellämme itsemme suhteessa johonkin tilaan. Me olemme siis konsertissa, elokuvissa ja me nousemme bussiin.Tai sitten meillä on postpositioita, kuten nuo viron ääres ja juures.

Tšekkiläinen Mirek, joka insinööriluonteensa perinpohjaisuudella to-del-la haluaa ymmärtää miksi, pohti sijoja kiintoisasti. Että sijapäätekielissä ihminen miettii paljon tarkemmin suhdettaan tekemisen tai tapahtumisen kohteeseen. Kiinnostava ajatus!

Mutta siis. Että olisi prepositiokielet ja sijamuotokielet – se vielä jotenkin kävisi laatuun. Olisi eri kielissä eri tavat, mutta jotenkin keskenään samanlaiset. Vaan kun ei ole! Juuri kun ajattelet, että virolaisetkin ostavat kakkupalan, he ostavatkin kakkupalaa ja kun sinä menisit bussiasemalle he menevätkin bussiasemaan.

Vaikeaa, vaikeaa – ja nyt ei puhuta viron monikon partitiivista, jota meille intensiivikurssilaisille ei ole edes opetettu, mutta jonka haamu vainoaa jo nyt meitä kuin isän haamu Don Giovannia tai Hamletia. Puhumattakaan verbitaivutuksesta, josta opettajat sanovat, että helpointa on opetella ulkoa. Sanovat muuten niin melkein kaikesta.

Ulkoaopettelusta huolimatta viroakin on syytä ajatella. Mutta sitten tulee eteen tilanteita, jolloin ei pidä. Infinitiivit olivat yllättäen ryhmämme hyvinkäyttäytyvälle aussille, Jeffille, aivan ylittämätön este. Että miksi niitä on kaksi?

Mitä merkitystä on sillä, että niitä on kaksi? Mikä on niiden ero?

Jeff ei ainoastaan ollut tuskastunut, hän oli raivoissaan! Ei auttanut, kun me muut yritimme selittää, että joudutaanhan mekin opettelemaan prepositiot, ei me voida kysellä, että miksi niitä on. Ei auttanut se, että englannissakin on infinitiivi. Tietenkin on, kun se on se verbin perusmuoto. Eikä todellakaan auttanut se, kun me muut totesimme, että hei, niitä nyt vaan on kaksi.

Kaksi! Jeff oli niin vihainen, ettei leppynyt edes opettajamme Helin varsin mielenkiintoisen selityksen kuultuaan. Heli kertoi, että viron kahden infinitiivin taustalla on kaksi erilaista kieltä. Viron kirjakieltä on ollut kehittämässä latinaa puhuva papisto ja saksaa puhuva sivistyneistö. Viroa puhuva kansa on siinä vieressä seurannut taistoa, kuten meilläkin aikanaan. Niinpä viron toinen infinitiivi on peräisin latinasta ja toinen on kotoperäisempi mutta saksasta vaikutuksia saanut.

Voi miten olenkaan kiitollinen, että tänä vuonna me suomalaiset emme "saaneet" olla keskenämme opettelemassa viroa! Koskaan en olisi tullut ajatelleeksi, että aikuinen ihminen, joka ajattelee, joutuu juuri siksi pulaan. Useimmiten tietenkin niin käy, kun ei ajattele.

PS. Virolaiset muuten ovat kyllä teatris mutta konserdil ja bussin kanssa tapahtuu näin: nad minevad bussi peale.

PPS. Taisin tässä taannoin väittää, ettei suomen kielessä ole komitatiivia. No onhan se, mutta ei sitä juuri käytetä. Vai koska olisit viimeksi havainnoinut, että mies vaimoineen saapui ravintolaan? Kyllä se mies tuli vaimon(sa) kanssa ravintolaan. Tosin tämä kanssa, puhekielessä kaa, muistuttaa kovasti viron komitatiivia -ga. Että samassa veneessä ollaan, tässäkin.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Karkkisota virolaiseen tapaan

Jaana Semeri — Mon, 05 Oct 2009 10:44:47 +0300

Karamellit ovat kansallinen asia Virossakin. Ja skandaali on päällä. Kun Suomessa paraillaan koljatti horjuu, täällä kiivaillaan siitä, saako esileedi eli presidentin puoliso arvostella Kalev-yhtiön makeisia.

Virossa riehuu karkkisota. Sinänsä jännää, kun olin juuri ehtinyt ajatella, että nämä ovat säästyneet (meidän) aikuisten suomalaisten infantiilista tavasta syödä järjettömiä määriä irtokarkkeja ehtimiseen. Täällä ei ole karkkikauppoja joka kadunkulmassa ja Kaubamajassakin olen huomannut vain yhden aikuisen Kalevin hedelmäkarkkipussien kimpussa – itseni. Hyviä ovat ja halpoja.

Mutta nyt ollaan siis sodassa. Otetaan vähän vauhtia.

Viron valtion päämies on Toomas Hendrik Ilves. Ollut joitakin vuosia. Ennen tätä tehtävää hän ja hänen vaimonsa, Evelin, elelivät maalla. Evelin oli tukeva. Täällä ainoastaan tuuli on tugev, ihminen on paks. Siis paksu naisihminen, joka pukeutui värikkäisiin, mukaviin (lue: ei-niin-muodikkaisiin) mekkoihin ja tukkakin hapsotti. – Tässä vaiheessa huomautettakoon, että minäkin olen aika paksu ja käytän kaikenmoisia mekkoja, joten tämä siis meidän tukevien kesken tämä epäkorrektius...

No. Sitten Ilveksistä tuli presidenttipari ja Englannin Elisabeth tuli valtiovierailulle. Evelin Ilves teetti värikkään mekon vierailua varten. Se oli virhe. Brittilehdistö haukkui ja omat koirat purivat. Maalaiseksi mainittiin Evelinin näköä, ja liekö jossain olisi vihjattu myös rouvan kokoluokkaan...? Joka tapauksessa mekon suunnittelija puolustautui ilmoittamalla, että eihän tuollaiset mittasuhteet omaavalle ihmiselle kerrassaan saa suunniteltua mitään pukevaa.

Evelin Ilves otti onkeensa ja vuodessa hänestä sukeutui todella hoikka nainen, joka esiintyy nykyään aina tyköistuvissa butiikkivaatteissa ja lyhyet hiukset muodinmukaisesti leikattuina. Nu daa, kuten venäläiset sanoisivat. Toisin kuin laulussa todetaan, vaatteet eivät ihan jäännöksettä ole yhtä kuin aatteet.

Ottamatta sinänsä kantaa siihen, tapahtuiko esileedin imagossa parannus vai huononnus, mielenkiintoisen metaforiselta se tuntuu, kun sitä verrataan Viron yhteiskunnan nopeisiin käänteisiin. Vauhtisokeus voi iskeä, vaikka hyvään pyritään. Eli vaikka Evelin lakkasi kirjoittamasta kotiseutulehtiin maalaisemännän tarinoita, ja alkoi intoilla paljon muodikkaammista asioista kuten terveellinen ruokavalio ja fyysinen hyvinvointi, kaikki ei muuttunutkaan. Unohtui treenata sitä, mitä saa ja mitä ei saa sanoa.

Nyt on nimittäin esileedi mennyt antamaan haastattelun, jossa hän ilmoittaa, että ei anna tyttärensä syödä Viron kansallisylpeyden, Kalevin makeistehtaan transrasvoja sisältäviä tuotteita, vaan suosittelee tälle vain ekologista suklaata. Että jotkut Kalevin makeisista ovat ihan suorastaan roskaa.

Tilanne on vähän sama kuin Pentti Arajärvi ilmoittaisi Hesarissa, että Nokian puhelimet ovat sieltä ja syvältä, että ostakaa lapsillenne Motorolat/Sonyt/Samsungit – mitä niitä nyt onkaan. Tai että Arajärvi olisi todennut Turun Sinappi -sodan tai näkkileipäsodan aikana jotain yhtä drastista, kajonnut suomalaiseen kansallisomaisuuteen. Tässä vaiheessa huomautettakoon, että silloin kun Fazerin Sinisen reseptiä muutettiin tai kun Domino-keksit myytiin ulkomaille, olisi saanut kyllä joku valtiovallan edustaja vähän jyrähtääkin....

No, leikki leikkinä. Kansalliset ylpeyden aiheet ovat pyhiä – ja varsinkin maassa, jossa on nautittu vasta parikymmentä vuotta itsenäisyydestä oma iseseisvusest. Ja noustiinhan meilläkin barrikadeille Koskenkorvan puolesta tässä männävuonna....Kokonaan toinen asia on se, että esileedin mainitsema ekologinen suklaa maksaa täällä yli 400 kroonia kilo, ja tuo summa vastaa monen perheen puolentoista viikon ruokamenoja.

PS. Jotkut asiat ovat samoin Suomenlahden molemmin puolin – meriselitykset. Tämän illan Õhtulehdessä esileedi väittää, ettei ole moisia lainkaan puhunut ja haastattelun tekijä puolestaan toteaa, että hän kirjoitti vain mitä toinen sanoi...

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Astrologinen syksy

Jaana Semeri — Fri, 02 Oct 2009 11:57:37 +0300

Virossa vuodenajat vaihtuvat täsmällisesti, astrologiset vuodenajat siis. Tänä vuonna siirryttiin kesästä syksyyn viime viikon keskiviikkona, 18 minuuttia vaille keskiyön. Kyllä kyllä, lehdessä luki, ja ainakin täältä Tartosta katsoen astrologiassa piilee totuuden siemen: ilm on külm.

Astrologinen syksy on suomalaiselle vähän outo asia. Niin kuin television iloisen asialliset horoskoopit sääennusteen yhteydessä. Virossa on kuitenkin vanhat perinteet tähtien totuudelle. Saarenmaalle putosi jo 2700 vuotta sitten - vai oliko se ennen ajanlaskumme alkua? No kauan aikaa sitten - meteoriittiparvi ja kun omin silmin voi käydä katsomassa Kaalin meteoriittijärven silmää, onko ihme, jos tähtiinkin on alettu tuijotella.

Astrologia osui nappiin ainakin tänä vuonna. Ilma kylmeni kerrasta ja paikallisen lankaliikkeen hyvistä valikoimista löytyneet ihanat lankakerät muuntuvat toivottavasti kohtuunopeasti erilaisiksi lämmikkeiksi.

Kielikeskuksen luokassa on nimittäin viileää. Opettajat ja muut paikalliset eli kohalised kyllä liikkuvat vielä kesäisen kevyissä vetimissä, mutta me ulkomaalaiset, välismaalased, keräännymme istumaan vierekkäin, toisistamme lämpöä
hakemaan.

Tartu on küll ilus sügisel, kaunis syksyllä. Hyvin hoidettujen puistojen komeat puut varistavat arvokkaasti lehviään ja itse kunkin koulutiet peittyvät vaahteranlehtiin. Loppukesän viimeiset kukat tuoksuvat ja ilta hämärtyy jo seitsemältä. Jotenkin vuodenajat ja luonto ovat lähellä täällä, ikivanhassa kaupungissa.

Vai johtuisiko tämä olo virolaisten lähes ylikorostuneesta luonto- ja kotiseututunteesta? Keskustelutuntieni vetäjäkin, nuori opettaja Piret, toteaa jo toisella tunnilla tutun lauseen: eesti keel on eesti meel eli kieli on virolaisen olemisen ja ajattelun ydin.

Kieleen liittyy vahvasti oma maa ja luonto. Yleisin sukunimi on maan yleisin puulaji: Tamm.

Piret kertoo, että hänellä on poika nimeltä Kaur. Juuri kun olen alkanut pohtia kauriin ja kaurin samankaltaisuutta, tapaamme kahvilassa nuoren miehen, joka on Piretin entinen kolleega ja myös nimeltään Kaur. Suuri on hämmästykseni, kun Piret toteaa, että kaur on vesilintu!

Emme kumpikaan tiedä mitä kaur voisi olla englanniksi ja vasta sanakirja minulle kertoo, että kyseessä on kuikka. Niin, se tyyppi, joka jokaisessa suomifilmissä ja monessa mainoksessa haikeasti moikaa kesäyön sylissä...

Jotenkin se on kaunis ajatus: poika nimeltä Kaur Suomenlahden
eli Läänemeren tällä puolen ja se iänikuinen kuikka uikuttamassa siellä Suomessa.

Alkaneen syksyn kunniaksi taidan tänään katsoa virolaisen Veiko Õunpuun elokuvan Sügisball eli syysjuhlat, jonka YLEn Teema-kanava esitti jokin aika sitten. Kurssimme kirjatoukka - voi miten hän on sen näköinenkin! - tšekkiläinen Jiri tosin totesi, että Sügisball on tyypillinen skandinaavinen taide-elokuva. Tämän jälkeenhän se onkin sitten ihan pakko katsoa!

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Risteily avartaa, runojen kaa ja ilman

Jaana Semeri — Wed, 30 Sep 2009 08:52:06 +0300

Virolaiset ovat kovasti kaiken kaa. Komitatiivi, sijamuoto, jota suomen kielessä ei ole, ilmaisee jonkun tai jonkin kanssa, jonnekin menemistä tai olemista. Komitatiivista kertoo pääte -ga. Lähme emaga kauplusse toteaa vaikkapa vaimo miehelleen ja lähtee äitinsä kanssa kauppaan.

Minä olen ollut soomlastega (suomalaisten kanssa) risteilyillä.

Tapaus 1. Tallinkin Supperstarin (virolainen ääntämys) keulakahvilassa Chris Isaak valehtelee haikeasti: "I'm never gonna fall in love with youuuuu". Aurinkoinen meri kimaltaa panoraamaikkunan takana ja miehistö latelee kyllästyneellä äänellä kaiuttimista pelastusohjeita.

Läheisessä pöydässä kolme suomalaista liikemiestä vaihtaa varmoja mielipiteitä. Vanhempi, keski-ikäinen ja nuorehko käsittelevät virot ja suomet, kokemusta on. Sukat ovat mallia tennis ja kahdella miehistä pehmeät kengät. Toisella puolen hiljainen pariskunta tuijottaa seinää.

Pitkän ajan perästä tajuan, että tv-ruutu ja formulathan ne siellä.

Viereisen pöydän vanhempi savolaisrouva hoksaa saman. "Räekkönen taetaa toisena olla", toteaa rouva ja jatkaa: "Minä oon olluna kans Monzassa, oikeissa kilpailjuissa. Seittemänkymmentä kaheksan, kun Ruusperi tuli kuudenneks. Tuossa katsomossa oltiin myö, siinä meni Ruusperi ohi", muistelee rouva. Seurueen miehillä ei ole vastaavaa valttia iskeä pöytään – vaikenevat siis.

Tapaus 2. Runoristeily Tartossa, Emajoella. Mukana latvialaisia, suomalaisia ja virolaisia runoilijoita. Ja täysi lasti kuulijoita, kahden kerroksen väkeä. Kannella me, jotka kuuntelemme, minäkin sujuvasti, hienoa tunnelmaa, sillä ymmärrän kunnolla vain suomenkieliset runot.

Viiniä on ja pikkupurtavaa on ja ympärillä maailman kaunein loppukesän ilta, kesän viimeinen helteinen. Rafaelin värit hehkuvat taivaalla ja runoilijat puhuivat vahvoja sanoja. Kaunis kokemus.

Kannen alla, herkkupöydän lähistöllä matkaavat ne, jotka tulevat meidän kaa. He ilmestyvät, kun on jossain julkisessa tilaisuudessa vapaa pääsy ja tarjoilua yleisölle. Tulevat nauttimaan enemmän sitä muuta kuin hengen ravintoa.

Viro on demokratia ja nykyaikainen ja hyvin toimeen tuleva. Mutta myös laman kourissa kamppaileva ja suomalaisittain katsoen suojaverkoton, jonka kansalaiset keksivät kaikenlaisia tapoja selviytyä. Näinä levottomina aikoina, kuka tietää, ketkä kaikki ensi vuoden kulttuuriristeilyllä matkaavat alakannella keskenään ja ketkä ylhäällä, ohjelman kera...

Niin lähellä ja niin kaukana.

PS. Taisin tässä taannoin väittää, ettei suomen kielessä ole komitatiivia. No onhan se, mutta ei sitä juuri käytetä. Vai koska olisit viimeksi havainnoinut, että mies vaimoineen saapui ravintolaan?

Kyllä se mies tuli vaimon(sa) kanssa ravintolaan. Tosin tämä kanssa, puhekielessä kaa, muistuttaa kovasti viron komitatiivia -ga. Että samassa veneessä ollaan, tässäkin.

Siellä missä raha on sulaa ja viina turvallista

Jaana Semeri — Fri, 25 Sep 2009 14:44:02 +0300

Käteinen on viroksi sularaha. Voisiko nykymaailmassa käsitettä tarkemmin kuvata? Kielellinen konkretia onkin virolainen hyve; huimaus esimerkiksi on peapööritys – myös Hitchcockin elokuva Vertigo on senniminen.

Yhtenä päivänä minulta king läks katki eli kenkä meni rikki. Siinä sitten miettimään, että mikä on viroksi suutari? Kingasepp kertoo opettaja. Tsekkiläinen Mirek selvittää virolaiselta tyttöystävältään, mistä sellainen löytyisi. Käy ilmi, että vastapäisestä talosta.

Mutta ei löydy kingasepp. Netin avulla ongelma kuitenkin ratkeaa. Suutari on tietenkin paikka, jossa suoritetaan jalatsit parandus eli korjataan jalkineita. Minä olin luullut kyseisen kyltin mainostavan jalkahoitolaa...

Konkretiaan liittyy täällä suorapuheisuus. Mahdollisimman lyhyesti todetaan palun – jota vastaa englannin please – ja sitten jo komennetaankin topakasti: üks kohv. Useimmat suomalaiset käyttäisivät (sic!) sentään konditionaalia, mutta täällä mennään ja tehdään eikä meinata.

Raha on sulaa mutta se myös riittää. Kapitalismi on niin juurtunut Viron multaan, että toinen opettajamme, iloinen nuori nainen nolostelee, kun ei oikeastaan tiedä mitään muuta käyttökelpoista tapaa ilmaista ostoksilla käymistä kuin shoppata.

Toisaalta: oikein hyvää työtä tehnyt kenkäseppä ei kyllä isosti veloittanut: ihan kunnon korjaus tehtiin kahdella eurolla.

Entäs se turvallinen viina?

Täkäläisessä televisiossa pyörii ehkä nerokkain mainos about koskaan. Kuvissa mies hitsaa. Metalli soi taustalla. Kuvien sävy on tumma, sinertävä, toonaus lähes kaksivärinen. Kamera kuvaa miestä eri puolilta ja eri kuvakoossa, tyynesti ja vauhdikkaasti. Lopussa kuvan nurkkaan ilmestyy pullo ja miesääni toteaa, edelleen tyynesti:

"Lauaviin (Pöytäviina) – oman luokkansa turvallisin."

Mykistävän taidokas tiivistys.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Kaikki rakastavat

Jaana Semeri — Wed, 23 Sep 2009 14:55:34 +0300

Kaikki rakastavat on viroksi kõik armastavad.
Siltä vähän tuntuu, kun silmäilee viron kielen kurssimme kansainvälistä joukkoa.

Suomalainen Heidi sen ensiksi huomasi.

"Mä keksin, miksi täällä on melkein vain kundeja," ilmoitti Heidi jo toisen opiskelupäivän jälkeen. Minä vähän ihmettelin. En ollut tullut ajatelleeksi vielä sukupuolijakautumia. "No, miksi?" kysyin. "Näillä on kaikilla virolainen tyttöystävä!"

Heidi oli oikeassa. Viron kielen intensiivikurssimme opiskelijoista neljä viidesosaa on nuoria miehiä. Ja aika monella heistä tosiaan joko on tai on hankinnassa virolainen tyttöystävä. Tai heidän isällään/äidillään on ollut.

Esimerkiksi. Ryhmämme pinkolla, tšekkiläisellä Mirekillä on 4 kuukauden ikäinen poika ja häät tiedossa ensi vuonna. Mirek aikoo jäädäkin Tarttoon, vaikka työttömyys iski, kuten niin moneen täällä. Virossa muuten naimisiin mennessä mies ottaa ja nainen vikisee. Mees võttab naise mutta naine meneb meehele.

Muita poikia kymmenisen vuotta vanhempi, rauhallinen australialainen Jeff on seurustellut jo kolme vuotta. Jeff viihtyy hyvin Tartossa, mitä nyt kaipaa joskus englanninkielistä keskustelukulttuuria. En yhtään ihmettele; Jeff on juuri niin hyvin käyttäytyvä kuin vain anglosaksinen parhaimmillaan on, ja virolainen (vaikkakin ystävällinen) suorasukaisuus voi joskus käydä hermoille.

Rento latvialainen Gvido puolestaan lähti viikonlopuksi Helsinkiin tapaamaan – virolaista tyttöystäväänsä. Tyttö opiskelee Helsingissä ja on vailla asuntoa, kuten niin moni opiskelija tänä syksynä.

Gvido kauhisteli Suomen hintoja. En ihmettele yhtään. Minäkin jo tiedän, että paikallisen Stokkan eli Kaubamajan ruokaosastolta kahmitun kauppakassin sisältö maksaa vain kolmanneksen Helsingin vastavasta. Jos sitäkään.

Mutta se armastus. Arabialais-virolainen hulivili, Case ajattelee jatkaa vanhempiensa linjoilla: virolaiset tytöt miellyttävät kovasti eli Caselle meeldivad eesti tütrukud. Amerikan-virolaiset Adam ja Christian puolestaan ovat niin ujoja, ettemme ole vielä päässeet selville, miten he tulivat syntyneeksi. Mutta ehkäpä asia tämän syksyn mittaan selviää...

On toki muunkinlaista rakkautta. On esimerkiksi kansainvälinen ystävyyskaupunkiketju, jonka ansiosta kuvataidetta opiskeleva, Ranskan Dijonista kotoisin oleva Mickael on paikalla. Ja josta syystä Tarton suomalaisella ystävyyskaupungilla, Tampereella, on vanhassa kaupungissa oma, soma puutalo, joka majoittaa kaupungissa vierailevia sopuhintaan.

Sitten olemme vielä me, unkarilaiset ja suomalaiset eli Miklos, Tünde, Robert, Ville, Heidi ja minä, jotka jostain oudosta syystä rakastamme vaikeita suomalais-ugrilaisia kieliämme. Me hymyilemme toisillemme jotenkin salamyhkäisesti aina, kun joku anglo-saksi on ihan pihalla. Niin, me ajattelemme, sellaista se on meillä, joilla on sijamuodot....

PS. Opettelimme eilen värien nimiä. Hailakanlila väri on viroksi lilla. Opettajamme punastui vallan, kun joku ehdotti viattomasti käsitettä lilla poiss (lila poika). Opettaja näytti tuolloin kuvaa, jossa pikkupojalla oli lilla vaateparsi. "Hui ei, – lilla poiss on aina gay!" hän huudahti, ei paheksuen vaan jotenkin tarkkana. Etteivät vaan hänen oppilaansa nimittelisi lastentarhan ohi kulkiessaan pikkupoikia lillaksi…

Mietin opettajan reaktiota, kun yhtäkkiä eräänä iltana, ihan tavallisella mainostauolla, iänikuisten hiusmainosten seassa, miesääni asiallisesti tiedusteli, että haluanko tietää, miten gay todella olen? Ja että, jos haluan, voisin soittaa annettuun numeroon...

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Matka Hispaaniaan ja keskustelu kohvikus

Jaana Semeri — Tue, 22 Sep 2009 08:47:30 +0300

(Kohvik on viroksi kahvila. Tartto on täynnä ihastuttavia kohvikuita, joissa nirsokin saa hyvää espressoa ja cappuccinoa. Hispaania taas on Espanja.)

Tänään lensin unkarilaisen kielikurssikaverini Robertin kanssa Espanjaan eli: ”sõidime lennukiga Hispaaniasse”. Käytiin Barcelonassa, katsottiin Gaudeja ja kiidettiin köysiradalla Montserrat-vuorelle. Mihinpä sitä ei uskaltautuisi niin hurmaavassa seurassa kuin Robert on...

Kielenopiskelu tässä iässä on eräänlaista masokismia. Järjellinen aikuinen ihminen suostuu keskustelemaan toisen järjellisen ihmisen kanssa tähän tapaan. Minä: "Mihin tämä bussi menee?" Robert: Se menee sairaalalle." Minä: "Lähdetkö sinä tänään sisaresi luokse?" Robert: "Ei, valitettavasti minun täytyy opiskella tänään." Minä: "Onko kello puoli kolme?" Robert: "Ei, kello on viisitoista vaille kolme."

No, Robertin kanssa sitä puhuu mieluusti vaikka aidasta ja seipäästä – kuten me siis teemmekin. Ja on tämä edistystä, kun muistelee, mistä me aloitimme. En tainnut kertoakaan, että lausuimme kuorossa aakkosia kuin seitsemän veljestä konsanaan: aaaa, peee, seee…

Vieläkin tuntuu samalta kuin olisi viisivuotias ja ekoja viikkoja Berlitz-kielikoulun englannintunnilla. Mutta opimme me ihan käyttökieltäkin. Väga tore, täitse tore, täitsa hästi: ne tarkoittavat suurin piirtein 'mahtavaa!'. Kihvt! taas tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin anglosaksisen maailman miehinen 'awesome!'

Hollantilainen Geoffrey käyttää awesomia tiheään. Awesome?? ajattelen. Eivätkö teinit ole keksineet uudenaikaisempaa ilmausta? Minusta awesome on soooo nineties...

Käytännön kielitaitoa opetellaan myös kotona. Tehtävänä on kirjoittaa huomiseksi realistinen keskustelu taksikuskin kanssa. Hmmm. Muutamakin kerta virolaisessa taksissa on osoittanut, että mikäli kuski, taksojuht, on Viron venäläisiä, keskustelu jää aika yksipuoliseksi. Hiljaista porukkaa ne ovat, vaikka muutoin venäläisiä ei voi ainakaan tuppisuiksi haukkua.

Tuntien jälkeen pääsen kokeilemaan vironkielistä keskustelua aidossa tilanteessa. Tarton yliopiston viihtyisän kahvilan kulmahuoneessa tapaan Piretin. Piret kirjoittaa viron kulttuurista oppikirjaa ja ohjaa tällä haavaa ülikoolin lääketieteen opiskelijoita, mutta on opettanut viroa myös Unkarissa ja Kiinan rajalla Siperiassa. Kihvt!

Sovimme, että alamme tavata viikoittain keskustellaksemme lukemastamme, kokemastamme, näkemästämme. Tuntuu mahtavalta, kun Piret ihan tyynesti puhuu koko ajan viroa ja antaa minun yrittää mongertaa jotain. Ja korjaa vasta sitten. Helpottaa. Olen sittenkin vielä aikuinen, joka ehkä jo jouluna osaa kertoa omista kokemuksistaan melkein yhtä eloisasti kuin Piret.

Väga tore! toivotan coolisti takaisin kun eroamme.

Ps. Tämän päivän ihan kõige kihvt (kaikkein makein) kokemus oli kuitenkin kuulemamme sienilaulu. Sienilaulu on ajalta ennen laulavaa vallankumousta ja suosittelen todella: katsokaa ja kuunnelkaa You Tubesta Seenelaul. See on väga tore!

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Sanoista ja kaupunginjohtajan kartuleista (perunoista)

Jaana Semeri — Thu, 17 Sep 2009 11:51:17 +0300

Virossa eivät asu muut kuin rakennukset ja paikat. Minä en siis asu Tartus, vaan elan. Sen sijaan minun taloni, asuntoni, yliopisto, Emajoki – ne kaikki asub Tartus.

Tyypillinen suomalainen virhe, huokaa viron kielen opettaja. Toinen on mis. Mis ei ole missä vaan mikä. Ja se pulm, sehän on avioliitto eikä pulma...

Juuri muuta tyypillistä ei tunneillamme tapahdukaan kuin ne suomalaiset virheet. Meitä on laskujeni mukaan ainakin kymmentä eri kansallisuutta, meitä intensiivikurssilaisia. Kaikilla on omat virheensä. Mutta hirveän hyvin ne muut osaavat jo nyt, tuntuu minusta, joka ihmettelen, miten voi olla niin vaikea muistaa monikon nominatiivin pääte. Ja tuossa tuo jenkki päästelee jo lauseita, jotka vilisevät erilaisia määreitä ja verbien aikamuotoja.

Nolosta kielipuolisuuden tunteesta huolimatta sanat ovat kiintoisia, huvitav (kiinnostava), sõjavägi (sotaväki), vangla (vankila), pood (puoti), turg (tori), raamatukogu (kirjasto), värav (portti), perekonnanimi (sukunimi). Jotain ihmeellisen ikiaikaista osassa niistä on. Ne vievät mukanaan. Yllättävät.

Virolainen kirjailija Maimu Berg kirjoittaa teoksessaan Minä rakastin venäläistä (1994, suom. 1998): "Sanoja on liian paljon, ne ovat kaikki kiinnostavia ja omaperäisiä, kätkevät erilaisia merkityksiä ja mahdollisuuksia, ne sekoittuvat, vaihtavat paikkojaan muistissa, kielellä, paperilla, asettuvat yllättävään järjestykseen ja muodostavat ajatuksia, joita ei ollut tarkoitus tuottaa."

Juuri niin se on! Kun kirjoittaa, sanat alkavat viedä, eikä todellakaan ole tarkoitus kirjoittaa sitä, mitä kirjoittaa. Joskus olen hämmästyneenä jälkeenpäin lukenut tekstejäni. Minäkö noin kirjoitin, minäkö noin ajattelin? En tarkoita, että tunne silloin olisi nolous, päinvastoin oikeastaan. Hämmästys ja ihan sanon suoraan, että joskus jopa tyytyväisyys. Mutta ennen kaikkea ihmetys.

Ei siis ihme, että sõjavägi saa miettimään Haanpäätä ja vaikkapa isää, joka ei käynyt armeijaa vaan sotaväen. Kenttä ja kasarmi, niin... Mutta perunoistahan minun piti puhumani.

"Inimesed ostavad kaupa vähem kui varem ja vargad viivad kõige", valittaa poliisin lehdistöedustaja. Varastetaan mitä voidaan. Seuraava tilanne on silti virolaisittainkin lehtijutun arvoinen. Erään rouvan perunapellolta Vörussa veivät varkaat 200 kiloa perunoita viikonloppuna. Oli muovikassit, kilekotti, messissä, jalgratas (polkupyörä) alla ja ei kun perunannostoon!

Paikallinen Õhtuleht (iltapäivälehti) huvittelee vähän peruna-teemalla. Võrulaisen tragedian alla on juttu Tallinnan nykyisen kaupunginjohtajan, Edgar Savisaaren tempauksesta, jossa esiteltiin kaupungin apua köyhille. Tallinnan Vabaduse väljakille (Vapauden aukiolle) oli rahdattu tonneittain perunasäkkejä ja moteittain halkoja. Savisaari esitteli kampanjaa, jossa halukkaat saavat kaupungilta anomusta vastaan 40 kiloa perunoita ja kaksi mottia polttopuita ensi talveksi.

Eivät suoraan sanoneet, lehden toimittajat, mutta jotenkin saivat lukijat miettimään kartuleid ja kartuleid... En tiedä kyseisen lehden poliittista suuntausta, mutta tyypillistä virolaista huumoria, sanoisin.

blogimiseni!

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Analogiboxi, Top Gear ja surnud kala

Jaana Semeri — Thu, 10 Sep 2009 14:50:22 +0300

Pienet asiat muuttuvat merkityksellisiksi ja vähän tuntuu paljolta, kun asioita ei ole liikaa. Kun Kaubamajan piimhyllyssä tuttua on vain Valion Gefilusjugurtti, se maistuu paremmalta kuin koskaan. Ei tule mieleen kaivata A-plussaa tai mitään muuta.

Ei asioiden tietenkään tarvitse olla tuttuja. Se muukin, mitä on, riittää. Vanhanaikainen mittanauha kangaskaupassa, erinomainen konvehti kahvilassa. Olen kokenut saman asuessani Tammisaaressa. Siellä oli yksi hyvä kesäkahvila ja kahvilassa ihanaa mansikkakakkua. Se riitti. Vaikka kahvila oli suurimman osan vuotta kiinni, kesä riitti.

Mutta on jotain, jota täällä saisi olla. En olisi ikinä uskonut, että kaipaan digiboxia ja ennen kaikkea tallentavaa digiboxia niin paljon! Ihmettelijöille suosittelen kokemusta reaaliaikaisten analogilähetysten armoilla. Että niitä mainoksia RIITTÄÄ! Koko ajan samoja. Samojen ohjelmien kanavamainoksia. Puhdistusainemainoksia. Ja varsinkin, aivan loputtomasti, sampoomainoksia. Tuntuu, että vahvat hiukset ovat tärkein asia maailmassa Virossakin...

Muilta osin virolainen televisio, niin vironkielinen kuin venäjänkielinen, on miesten maailma. Kumi palaa telkassa kaikilla kanavilla. Zorrot ja mutantit riehuvat leffapuolella; CSI ja sen kaverit hallitsevat sarjoja. Ja kakkoskanavan säätytöillä on joko vähän päällä tai Dolly Partonin muodot. Itse esiintyminen on silti virolaisen pidättyväistä, jopa silloin kun vuorossa on säätiedotteen perään horoskooppitiedote. Asiaohjelmista toiset ovat suomalaisia letkeämmän tuntuisia, mutta niissäkin miehet puhuvat.

Mies näkyy myös katukuvassa. Kun talo on uusi, se on mahtipontinen ja auto, jolla poimitaan vaimo tai tyttöystävä kyytiin, on poikkeuksetta uusi. Perinteisen virolaisen kirjakaupan, Rahva raamatin listalla Top Gear -hemmo Jeremy Clarckson on kolmanneksi myydyin. Ja lähikorttelissa rakennetaan suurta liiketaloa, jonka nurkalla muurataan ihan oikeaan vanhanajan malliin kiviaitaa. Miehiä telineillä!

Mutta niihin pieniin asioihin. Eilen alkoi viron kielen opiskeluni ja paikka on Tartu ülikooli Keele keskus. Kaksümmentä tunnid viikossa. Tänään opimme asioiden nimiä. Suurimman vaikutuksen minuun teki surnud kala.

Opimme, että kissa on kass ja kuvassa sen eteen oli piirretty kalan luuranko. Juttelimme aiheesta kuollut kala. Tuntui jotenkin surulliselta, kun opettaja vakuutti, että kyllä, virossa myös syödään surnud kala.

Tervitades
Jaana Semeri

Takaisin Kulttuurikunnon sivuille

Lukki, haigla ja erakorraline kliinik

Jaana Semeri — Tue, 08 Sep 2009 09:48:51 +0300

Minulla on lukki kylpyhuoneessa. Tai nyt se on piilossa, mutta se oli siellä, minä näin. Lukki tietää onnea. Ja onnea täällä tarvitaankin – kokeilunhalua ja onnea.

Lauantaiaamuna huomasin, että minulla on jalassa alkava, ikävästi punoittava tulehdus. Olin käymässä Tallinnassa. Olin yksin kotona: yökorterin emäntä, virolaistunut ystävätär, oli virolaiseen tapaan maalla. Virolainen tapa tarkoittaa, että maalla ollaan maalla ja ulkona eikä roikuta netissä tai kännykässä.

Olin siis omillani, minä ja virolainen sairaanhoitojärjestelmä. Onneksi emännällä oli hyvä nettiyhteys ja minulla kännykkä ja sonastik, pieni sanakirja. Kielitaitoni on, tässä vaiheessa, ennen ensimmäistäkään viron kielen oppituntia, joita on edessä kolme kuukautta, väga väga napp eli suoraan sanoen olematon.

Hyvin pian kävi selväksi, että virolaiset eivät sairasta viikonloppuisin, ainakaan mitään niin pientä kuin alkava tulehdus jalassa. Kaikki poliklinikat, yksityisetkin, ovat auki vain arkena. Sen saa tietää netistä suomenkielellä. Puhelinautomaatti kertoo useissa puhelinnumeroissa ilmeisesti saman asian viroksi. Lähetystön päivystysnumerosta kehotetaan viroksi soittamaan hätänumeroon.

Mutta vihdoin joku joltain klinikalta vastaa! Käytyäni kielitieteellisesti ontuvan mutta tiedollisesti tuloksellisen puhelun hedelmällisyysklinikan (!) ystävällisen virkailijan kanssa, varmistuu, että vain Mustamäen sairaalan ensiapu olisi avoinna. Mielessä suomalaisen sairaalan ensiapujonot viikonloppuisin päätän hypätä bussiin ja yrittää samaa Tartossa. Tarton yliopistollisen sairaalan numerosta oli kehotettu menemään erakorralisine meditsiini emaabiin eli ensiapuun.

Bussi hurisee kohti Tarttoa. Olen jo miettinyt miten pääsisin sinne erakorraliseen paikkaan, kun yhtäkkiä huomaan, että ajamme pitkin Puuseppä-katua, jolla tuon paikan piti sijaita. Hyppään ulos uuden hienon majan kohdalla ja siinähän se: Tartu ülikooli kliinik.

The rest is history. Ystävällinen hoitaja ottaa minut heti vastaan ja hakee paikalle ystävällisen lääkärin, joka määrää jotain salvaa ja kehottaa tulemaan takaisin, jos tulehdus leviää tai kuumetta ilmenee.

Toimenpide ei maksa mitään ja viiden minuutin kuluttua poistun äimistyneenä paikalta. Ei yhtään humalaista, ei tyhjillä käytävillä vaeltavia ahdistuneita omaisia. Vain muutama hiljaksiin vuoroaan odottava ihminen. Virolaiset eivät ehkä todellakaan sairasta viikonloppuisin...?

Olen päättänyt, että samaan paikkaan menen, jos mitä tahansa terveydellistä probleemi vielä ilmenee. Ehkä se erakorraline tarkoittaakin minua ja meitä, turisteja ja muita ylimääräisiä...?

PS. Tsekkasin viime kirjoituksessa siteeraamani latinalaisen lausahduksen, otium reficit vires. Se tarkoittaa lepo/loma palauttaa voimat. Niinpä.

Takaisin Kulttuurikunnon sivuille

Ensimmäinen päivä – esmaspäev

Jaana Semeri — Fri, 04 Sep 2009 10:09:40 +0300

Minä olen Jaana Semeri, YLE kulttuurin tuottaja ja tämä blogi kertoo minun syksystäni Viron kuulussa yliopistokaupungissa, Tartossa, jonka yliopisto on vanhempi kuin Turun.

Vuosi sitten päätin opetella viron kieltä ja kulttuuria paikan päällä. Miksi viroa? Vaikkapa siksi, että kohta on Turun ja Tallinnan yhteinen Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi. Vanhaa kulttuuritoimittajaa kiinnosti, mikä on se "Tallinna", joka Viroa silloin edustaa – aivan kuin se "Turku", joka Suomea...

Ja miksi Tartossa? Intensivkurs löytyi Tarton ulikoolin nettisivulta.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät tämän aloitti. Häpesin. Tajusin, etten tiennyt Viron lähimenneisyydestä juuri mitään. Pahinta oli, etten ollut edes välittänyt tietää. Meni muutama vuosi. Samaisen Sofi Oksasen Puhdistus kaihersi samaa haavaa. Oli tullut aika itse ottaa selvää, mitä täällä Suomenlahden eteläpuolella tapahtuu ja kuka käskee.

Astun siis laivaan. Laiva on puolityhjä. Kaukasialaiset virkanaiset juttelevat rennosti mukavilla sohvilla, meri on tyyni. Vironmatkailun perussuomalaisia, virolaisittain "poroja", ei näy. Tallinnassakin on väljää – ärimaata eli liiketilaa on kaupan. Kapitalismi vetää henkeä.

Tie Tarttoon on viivasuora ja maisema tasainen kuin Serengetin luonnonpuisto Tansaniassa. Melkein yhtä laajakin kuin Serengeti on pelto, joka tien kahta puolta aukeaa. Kun oikein tarkkailee, pari mutkaa tie tekee, mutta niitä oikaistaan tarmokkaasti: teetööt ovat käynnissä.

Bussi on hiljainen, kuski leppoisa setämies, vaikka hurjastelee kuorma-autoista ohi, keltainen viiva paukkuen. Tuntuu kotoisalta – virolainen ei häiritse suomalaista eikä päinvastoin. Ilmastointi hurisee ja kassit väistyvät istuimelta, itsen vierestä, vain pakon edessä. Jokin on kuitenkin toisin: kännykät soivat vain pari kertaa ja niihin puhutaan lyhyesti.

Saavun Tarttoon illansuussa. Kaupunki on kaksijakoinen: vanha ja soma, uusi ja kiiltävä. Minä asun siinä uudessa ja kiiltävässä. Asuntoni on valoisa ja väljä ja keskustassa; kaubamaja on sopivasti vieressä. Vanhaan kaupunkiin kävelen parissa minuutissa. Nuoren kulttuurin edustaja herkistyy heti: nätisti restauroidut kirkonkellot lyövät tasatunteja. No olipa bussikin nimeltään täistunni express...

Televisiossa pyörii liuta virolaisia ja venäläisiä kanavia, osa dubattuja, osa tekstitettyjä. Myös YLE TV1 näkyy. Kuuntelen kokeeksi virolaisia uutisia – midagi ei käsitada. Ja nettiyhteys, elämänlanka Suomeen, se ei toimi! Meelepaha on suur. Mitenkäs tätä blogia sitten kirjoitetaan?

Kuvaan astuu virolainen avuliaisuus. He ovat ystävällisiä, virolaiset, pikkuisen salaa mutta kuitenkin. Antavat lahden toiselta puolen tulleen hetken hötkyillä ensin. Tallinnassa asuvan vuokraemännän ystävä on käymässä Tartossa ja tulee selvittämään nettiyhteyden. Pian YLE Intran etusivu pelmahtaa tietokoneen näytölle...olen verkossa!

Seuraavana päivänä luen portista, joka kaartuu yliopistoalueelle johtavan tien ylle: Otium reficit vires. On paitsi yliopiston syyslukukauden, myös kaikkien Viron koulujen alkamispäivä, ja kadut täynnä pyhäpukuisia lapsia ja nuoria. Tarton uskomattoman kauniissa kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa luen Eva Dahlgrenin kirjaa Hur man närmar sig ett träd, kulkevat opiskelijat muistiinpanovihkot kainalossa, tutkien eri kasvilajeja.

Muistelen aikaa, jolloin keräsin kasveja bilsantunnille. Istun lukemassa pienen sievän karhupatsaan luona. Suuri puu kaartuu meidän yllemme, karhun ja minun, ja kesätuuli leyhyttelee puun lehvästöä. Meidän on siinä hyvä olla, suomalaisen ja virolaisen.

PS. esmaspäev tarkoittaa maanantaita. Maanantai oli minun ensimmäinen päiväni Tartossa.

> Takaisin Kulttuurikunnon-sivuille