Karibian mausteet

Nyrkin kokoiset naapurit

Sat, 02 Jul 2011 19:39:12 +0300

Filippiinien kartalla on pyöreähkö saari nimeltä Bohol. Harva tietäisi saaresta mitään, ellei siellä tavattaisi kummituseläimiä, tarkkaan sanoen filippiinienkummittelijaa. Nämä nyrkin kokoiset naapurimme vetävät saarelle luontoturisteja. Tämä on lisännyt kummasti paikallisen väestön intoa suojella äärimmäisen uhanalaista pikkuveljeämme.

Bohol on upea saari, jolla on paljon tarjottavaa ja nähtävää matkailijalle. Manilasta sinne pääsi näppärästi Philippine Airlinesin suoralla lennolla Tagbilaranin kaupunkiin.

Panglaon rantaloma-alue sijaitsee 20 minuutin kaappimopomatkan päässä saaren lounaiskärjessä. Tällä hetkellä eletään miellyttävää vaihetta, jossa palvelut alkavat pelata, mutta kaikki ei ole vielä kaupallisuuden ja turismin kyllästämää. Aitoa filippiiniläistä elämää pääsee helposti seuraamaan.

Kalkkikiven kulumisesta syntyneet sokeritoppamaiset kalliot ovat Boholin kuuluisa luonnonnähtävyys.
Näitä täysin symmetrisiä pyöreämuotoisia kukkuloita on saaren keskiosassa peräti 1776. Paikan päällä ne näyttävät tasan yhtä epätodellisilta kuin kuvissakin.

Kukkulat ovat mielenkiintoisia, mutta minut ainakin veti Boholille tarina. Tarinalle tarvitaan sankari.

Hän on Carlito ”Lito” Pizarras. Hän ansaitsi pikkupoikana runsas 30 vuotta sitten taskurahoja keräämällä metsistä ansoilla kummituseläimiä. Eläimet täytettiin ja myytiin pikkurahalla turisteille lasten leluiksi. Söpöys on joskus vaarallista.

Toisin kuin muut pojat, Carlito huomasi kummittelijoiden vähenevän vuosi vuodelta ja ymmärsi huolestua. Kouluja käymätön Pizarras alkoi tutkia eläinten käyttäytymistä ja kauhistui havainnoistaan.

Carlito Pizarras oli ensimmäinen, joka ymmärsi, että ihminen vaaransi filippiinienkummittelijan koko olemassaolon. Pelkkä ihmisen läsnäolo on näille nyrkinkokoisille pelosta täriseville ressukoille valtava stressi. Kummituseläin on erikoistunut jahtaamaan hyönteisiä pilkkopimeässä metsässä. Sen näkö ja kuulo ovat äärimmäisen herkät. Meluisa ja salamavaloja räpsyttävä ihminen rasittaa sitä valtavasti. Sanomattakin selvää on, ettei eläin lisäänny vankeudessa. Metsät kutistuvat ja rauhalliset turvapaikat vähenevät.

Pizarrasin suojeluponnistuksille naurettiin aluksi, mutta jotkut paikalliset liikemiehet lähtivät tukemaan häntä. Nykyään kummituseläinten arvo elävinä ymmärretään. Jo tullessa Tagbilaranin lentokentälle tuli selväksi, mikä on saaren maskotti ja tunnuseläin. Kummittelijan suuret vakavat silmät katselivat matkailijaa kartoissa, pehmoleluissa, t-paidoissa ja matkamuistomukeissa. Asenteet ovat todella muuttuneet.

Pizarras lukee nykyään kavereihinsa mm. prinssi Charlesin ja muun luonnonsuojelun maailmankerman. Ja edelleen hän taitaa tietää kummituseläimistä enemmän kuin tiedemiehet.

Ikävä kyllä kummituseläimiä pidetään vielä melko yleisesti häkeissä nähtävänä turisteille, vaikka laki tämän kieltää. Itse kävin paikassa, jossa tienattiin rahaa näin. Mutta nämä köyhät ihmiset tekivät kyllä parhaansa, häkki oli valtavan suuri ja nähtävyyksillä oli runsaasti tilaa vaihtaa turvallisempaan paikkaan upeilla sivusingahduksilla. Kummituseläimen hyppy on melkein liian nopea ihmissilmälle seurata. Paikka, jossa kävin, oli varmasti parhaita eikä pahimpia.

Kävin myös Corellan kylässä Philippine Tarsier Foundationin päämajassa. Siellä kummittelijat asustavat vapaina aidatulla alueella, jonne pedot eivät pääse. Kummittelijat sen sijaan liikkuvat oksia pitkin alueelle ja sieltä pois vapaasti. Rankkasateen takia kierros kummittelijapolulla oppaan kanssa jäi vähän torsoksi, mutta selvästi tämä on eettisesti kestävin paikka tutustua sympaattisten tuijottelijoiden elämään.

Jaa, ettäkö keitä he ovat, nämä sarjakuvapiirtäjän luomuksilta näyttävät pikkuruiset otukset. Sukuunhan he kuuluvat, sen huomaa pikkuruisista käsistä. Kädellisten joukossa apinat ja kummituseläimet muodostavat yhden ryhmän. Puoliapinat muodostavat toisen porukan. Kummituseläimet ovat siis aikamoisia kummituksia myös eläimiä luokitteleville biologeille, ne eivät ole apinoita eikä puoliapinoita.

Kummittelua on fossiilien mukaan jatkunut jo jotain 45 miljoonaa vuotta, joten voisi puhua primitiivisistä kädellisistä. Toisaalta kummituseläimet ovat äärimmäisen kehittyneitä ja erikoistuneita veijareita.

Koska valtavat silmät eivät mitenkään voi kääntyä erikseen, kummituseläin pyörittää koko päätä katseen suuntaan kuten pöllöt tekevät. Ylimääräinen pallonivel niskassa mahdollistaa sen, että eläin pystyy kääntämään päänsä 180 astetta ja katsomaan suoraan taakseen. Tätä ei kannata yrittää itse kotona.

Pikkuruisuudestaan huolimatta filippiinienkummittelija ei ole pienin kädellinen. Sellaisen nähdäkseen joutuu matkustamaan Madagaskarin länsirannikolle Kirindy Mitean kansallispuistoon, missä asustaa muutama vuosi sitten löydetty madame Berthen hiirilemuri. Koska lähdetään?

Kuolleiden kiinalaisten kaupungissa

Wed, 27 Apr 2011 13:09:43 +0300

Manilan erikoisin nähtävyys on varmasti kiinalainen hautausmaa. Kiinalaisia on paljon, ja aina on ollut, joten voisi luulla, että kiinalaisessa hautausmaassa ei olisi mitään eksoottista. Enempää ei voisi olla väärässä.

Kiinalaiset hautausmaat maailmalla ovat monimuotoisempia kuin elävien Chinatownit. Mutta vain Manilassa mikään ei ole kyllin hyvää kuolleille kiinalaisille.

Kiinalaiset kunnioittavat esi-isiään. Se asia tiedetään ikivanhasta han-kulttuurista. Mutta missään he eivät kunnioita esi-isiään niin avokätisesti kuin Filippiineillä. Kriittinen kävijä miettii, onko köyhässä maassa rikkailta kiinalaisilta päässyt mopo karkaamaan käsistä.

Kiinalaisia vähemmistöjä on kaikkialla Etelä-Kiinan meren rannoilla. Paitsi tietysti Singaporessa, jossa ei ole kiinalaista vähemmistöä sen takia, että kiinalaiset ovat enemmistö.

Merenkulkijoita, kauppamiehiä ja viljelijöitä on lähtenyt Manner-Kiinasta aina kun siellä ovat asiat menneet pahasti vinoon. Heitä on Malakan niemellä, Thaimaassa, Vietnamissa, Malesian Borneossa, Bruneissa ja Filippiineillä.

Kiinalaisten ongelma on se, että heillä on taipumusta menestykseen. Sitä ei aina hyvällä katsota. Kiinalaisten exodus on monesti historiassa johtanut samanlaisiin pogromeihin, joukkovainoihin, joilla Itä-Euroopan juutalaisia piinattiin vuosisatoja, ja syytkin ovat jos ei samoja niin ainakin analogisia. Kateus saa ihmisen tekemään mitä vain.

Toki kiinalaiset myös eristäytyvät omiin yhteisöihinsä ja pitävät omaa kulttuuriaan paikallista parempana, itselleen siis. Miksipä he eivät niin saisi tehdä? Jos he taas sekoittuvat paikalliseen väestöön, kuten Malesian ja Singaporen peranakanit, kiinalais-malaijilaiset, ei sitäkään katsota hyvällä.

Manilan kiinalainen hautausmaa perustettiin Espanjan siirtomaakaudella 1850-luvulla. Se perustettiin siitä yksinkertaisesta syystä, että katolinen kirkko ei yleensä hyväksynyt kiinalaisia multiinsa. Nykyisen prameuden taustalla on selvä sorto.

Nykyään hautausmaa on ympäröity siistillä muurilla ja on tarkkaan vartioitu. Se johtuu siitä, että asunnottomat valtasivat hautoja elämistarkoituksiin.

Siisteissä taloissa siistien katukyltein merkittyjen katujen varsilla, trooppisten puutarhojen varjossa, asuu suurimman osan vuotta siis vain vainajia. Ja kuolleiden taloja useimmat rakennukset ovat enemmän kuin hautoja meikäläisessä merkityksessä. Toki alueelle on haudattu normaaliin tapaan omiin riveihinsä vähävaraisiakin kiinalaisyhteisön jäseniä.

Saimme vartioidulta portilta mukaan innokkaan paikallisoppaan, joka ei itse ollut kiinalainen. Hän saa elantonsa hautausmaan tuntemuksesta, mutta miekkosen ajatukset ja tunteet rikkaita kiinalaissukuja kohtaan olivat vähintään ristiriitaiset.

Selvitettävää oppaalla riitti. Useimmat alueelle haudatut varakkaat kiinalaiset ovat selvästi olleet katolisia. Kristilliset etunimet kiinalaisten sukunimien edessä osoittavat sen. Rooma on kuitenkin kaukana Filippiineistä. Esi-isien vaellusten varrelle osuneita muita uskontoja ei ole heitetty romukoppaan. Buddha, Konfutse ja Jeesus ovat koristeluissa usein ylimpiä kavereita. Taolaiset symbolit ovat myös yleisiä. Tuonpuoleisessa on kaikki viisaus varmasti tarpeen.

Minua liikutti ei-kiinalaisten palomies Robert Tanille lahjoittama hautakappeli. Tan menehtyi tulipalossa pelastaessaan manilalaisten henkiä. Ei mitään rasismia tässä kohtaa. Koskettava on myös marttyyrien halli Liat See Tong. Kuten Singaporessa myös Manilassa japanilainen miehityshallinto vainosi kiinalaisperäisiä
asukkaita 1941-45 ankarasti. Summittaisesti teloitettuja oli paljon. Yhteisön johtohenkilöt tapettiin järjestelmällisemmin. Japanilaiset käyttivät tätä hautausmaata myös yleisempänä vastarintamiesten ja naisten teloituspaikkana.

Jossakin vaiheessa mausoleumien kilpavarustelu on käynnistynyt sukujen välillä. Mitä kalliimpi, sen parempi on. Uusimmat haudat ovat tolkuttoman prameita. Jotkut haudat ovat kolmikerroksisia. Kaikkea löytyy. Ilmastointia, keittiötä, pientä uima-allasta ja jopa parkkipaikka autolle.

Kuten arvata saattaa, kaikkia fasiliteetteja ei ole ajateltu ensisijaisesti vainajien mahdolliseen käyttöön yllättävän herätyksen tullessa. Niistä on hyötyä, kun suku saapuu suurella joukolla patriarkan tai matriarkan haudalle vuoden tärkeinä juhlapäivinä.

Alue on suunnaton. Toista tuntia näitä Manilan siisteimpiä katuja kierrettiin, eikä läheskään kaikkea nähty. Vastaanottokyky loppui kesken symbolien ja koristeiden runsaudessa. Tyylikkyyttä ja hartauttakin alueella on kuten kuvasta näkyy, mutta se tahtoo hukkua paljouteen.

Tuntuu oudolta, että pääomaa sidotaan tuottamattomien ja yliampuvien statussymbolien rakentamiseen, kun muurien toisella puolella on slummi. Mutta kuka menee juuri kuolleen omaiselle sanomaan, millainen hauta olisi hyvän maun mukainen? En minä ainakaan.

Manilan laukaukset

Sat, 26 Mar 2011 11:16:47 +0200

Huh huh. Manila on ehkä viimeinen entisajan kaoottinen aasialaiskaupunki. Toistakymmentä miljoonaa ihmistä säntää paikasta toiseen etsiessään seuraavaa Filippiinien pesoa.. Useimmat heistä jakavat samalla taksikuskimme haaveen. Manilan saasteet ja rikollisuus ovat huono ympäristö lapsille, pitäisi muuttaa takaisin maalle. Ja silti he jäävät.

Haave käydä Filippiineillä on vanhaa perua, mutta maailmalla ohimennen tapaamani filippiiniläiset ovat sitä osaltaan vahvistaneet. Näillä erilaisilla ihmisillä on ollut lämmintä karismaa, ja jokainen on toivottanut tervetulleeksi Filippiineille. Ja uskallankin sanoa, että täällä tapaa sitä aitoa kaakkoisaasialaista ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, johon Thaimaassa törmäsi vielä 1990-luvulla ja joka on Thaimaasta alkanut massaturismin myötä hiukan kulua pois. Mutta oli Manila silti kulttuurishokki, joka oli rikkoa myönteiset odotukseni.

Ei pitäisi tulla Manilaan keskellä yötä. Mutta minkäs teet, kun Cebu Pacific Airlinesin kone Kota Kinabalusta Malesiasta oli tunteja myöhässä jo tullessaan. Loputtomalta tuntunut taksimatka puolenyön ruuhkassa keskustahotelliin antoi aavistuksen jättiläiskaupungin mittasuhteista. Vahva oli aistumus siitä, että oli tultu tuloerojen luvattuun maahan.

Kerjäläiset ja kadulla nukkuva street people olisivat mahdottomia korkean elintason Singaporessa, Malesiassa ja Bruneissa. Matkamme neljäs maa olisi selvästi aivan eri planeetalta kuin kolme edellistä, vaikka malaijipohjainen väestö ei ulkoisesti paljon eroa niiden katukuvasta. Historia on työntänyt tylysti Filippiinien 4000 saarta kovin kauas malaijikansojen muusta perheestä.

Keskustahotellissa huoneita jakamassa oli kikattava respakaksikko, jonka epäkorrekti käytös ja puujalkavitsin vääntö oli vahvasti ristiriidassa sen käsityksen kanssa, mikä minulla on filippiiniläisestä kulttuurista. Huoneiden jakamisen vaatimaan alkeismatematiikkaan ammattitaito ei riittänyt, vaan show vain jatkui jatkumistaan. Katsoin piruuttani jälkeenpäin netin TripAdvisorista asiakaskokemuksia, ja aivan oikein, tämän kaksikon työvuorolla hotelliin saapuneiden tyrmistyneet kommentit erotti heti.

Kun neidit kertoivat, että huoneemme eivät ole edes samassa talossa vaan hissittömässä naapurirakennuksessa, he muistivat nauraa räkättäen kertoa että liikunta tekisi meille hyvää. Kiitos vain tiedosta. Ajatuksen rakentavuus ei istunut tilanteeseen, jossa rättiväsyneet matkalaiset ovat yösydännä katselleet kymmeniä minuutteja avaimia, jotka eivät vaan millään siirry tiskin yli asiakkaan käteen.

Huoneessa ei ollut ilmaisia vesipulloja kuten kaikissa edellisissä maissa oli ollut. Vettä oli siis lähdettävä ostamaan kadulta, minkä ei luulisi olevan iso asia keskellä suurkaupunkia. Eikä olisi ollutkaan, jos olisin kääntynyt ovelta vasemmalle ja poikkikadulle. Vesipullo olisi ollut kädessä parissa minuutissa. Mutta käännyin oikealle. Siihen aikaa sillä kadulla oli tarjolla jotain ihan muuta kuin pullovettä. Seksi on ihana asia. Mutta on vaikea lämmetä sitä tarjoaville nuorille naisille, hampaattomille ämmille ja pikkupojille, kun dehydraatio on pahasti päällä ja vesi on ainoa kiinnostava asia maailmassa.

En mainitse hotellin nimeä, koska olin seurueen ainoa jäsen, joka törmäsi julkiprostituutioon sen lähistöllä. Myös TripAdvisorin palautteesta huomasi, että kävelevä lihakauppa pyörii ympärillä lähinnä vain pikkutunneilla, ja useimmat asiakkaat eivät olleet siihen törmänneet.

Outo sattuma on, että hotellihuoneen televisiosta osui kohdalle vanha filippiiniläisleffa, jossa viattomat maalaistytöt tuodaan Manilaan ja pakotetaan prostituutioon kovaakaan väkivaltaa kaihtamatta, Pani miettimään asioita. Tämä ei ollut sitä filippiiniläistä elämää, jota olin tullut aistimaan, mutta todellisuutta se valitettavasti oli.

Holy Cow-ryhmällä oli tasan yksi päivä aikaa tutustua Manilaan, joten aamun valjettua oli pantava töpinäksi. Espanjalaisten rakentamassa kaupungissa pitää olla rantabulevardi, ja kuuluisan Manilan lahden rannalla se on uhkea Roxas Boulevard.

Aikaisin aamulla onkimiestä tuntui riittävän kilometreittäin onneaan koettamaan, ja kalaa todistettavasti myös nousi lahdesta, joka ei siis voi olla yhtä likainen kuin miltä näytti.

En tiedä miten tämän sanoisi, mutta kyse on siis nyt ison maan ison kaupungin hieman isonpuoleisesta bulevardista, jonka rinnalla epäilen Shanghain Strandin olevan pelkkä nysä. Tästä saadaan kyllä varmaan riita aikaiseksi.

Netinkin aikana maailmanmatkaaja vetää silloin tällöin vesiperän. Kuuluisan kenkien ja sinisten leninkien keräilijän ja riistäjäpresidentin tohvelin alla pitäjän Imelda Marcosin kaamealle muistolle omistettu museo oli kiinni, Potentiaalisesti reissun kummallisin kuriositeetti jäi kokematta. Tällaiset asiat maailmanmatkaaja ottaa vastaan kuin mies.

Lähistöllä kylmiä vesipulloja kylmälaatikossaan kaupitellut rääsyläisukko koki menestyksen huumaa, kun suomalaisseurue iski hyeenan raivolla hänen koppaansa ja järjesti hidalgolle loppupäivän vapaata varastojen enempi tyhjennyttyä. Jo aamulla kuumuus tulee kuin kauhakuormaaja helvetistä ja pusertaa.

Korvaanhuutaja olisi ollut mukava mies, jos hän ei olisi huutanut vasempaa korvaani lukkoon opastaessaan hauskalla mutta ymmärrettävyydeltään ontuvalla filipinoaksentilla englantia, joka ei ollut koskaan kielioppia nähnytkään.

Korvaanhuutajan hevonen Best Friend sen sijaan piti turpansa kiinni ja veti kuin mies. Joka hän olikin, luulin pientä hevosta tammaksi, mutta sitkeänpikkuruinen Best Friend nakkasi hienon kaupan eteen järkyttävän kokoisen kusilammikon jäsenellä, jota tammoilla ei ole kuin onnensa hetkinä. Anteeksi kielikuva.

Manilan Intramuros on kaupunki kaupungin sisällä, kuten nimikin vihjaa. Muurien sisällä, intra muros. Espanjalaiset tai oikeastaan meksikolaiset siirtomaaherrat komensivat Filippiinien saaristoa muuriensa sisältä 1500-luvulta 1800-luvulle. Galleonit kuljettivat Filippiinien tuotteet Meksikon Acapulcoon, ja toivat Meksikon hopeaa Aasian markkinoille. Kun Meksiko itsenäistyi, Filippiinien kauppa piti hoitaa köyhtyneestä emämaasta Espanjasta järkyttävän pitkää laivareittiä Afrikan ja koko Etelä-Aasian ympäri.

1800-luvulla Filippiineillä kuten kaikkialla alkoi kansallinen herääminen . Jose Rizal oli kirjailija ja luontainen johtaja, jonka espanjalaiset menivät virheellisesti teloittamaan. Itsenäisyysliike sai marttyyrinsä, jonka veren nimeen jokainen filipino vannoo tänäkin päivänä. Filippiinit on Tyynen Meren Irlanti. Porukka on katolista, tulisen isänmaallista, historiastaan myönteisesti tietoisia ja ikävistä historian käänteistä hämmästyttävästi uutta virtaa ottavia ihmisiä. Siinähän se tuli. Koska pidän Irlannista, miten voisin olla pitämättä Filippiineistä. Nyt ymmärsin asian itsekin, Kannattaa pitää blogia.

Jose Rizalin vaiheet Korvaanhuutajan hiukan populaarina versiona tai rauhallisemmin olivat vahvasti läsnä Intramurosin kierroksella. Espanjalainen siirtomaa-arkkitehtuuri toi mieleen Santiago de Cuban vanhat rakennukset. Best Friend olisi myös pitänyt Kuuban verevistä tammoista. Sivumennen sanoen Rizalin perheen mustaksi lakatut tai petsatut rottinkihuonekalut olivat minusta coolisti tyylikkäät. Niillekin oli oma museo. Divaani oli houkutus.

Intramurosin suojamuuri ei ole ihan koskematon. Yhdestä kohtaa se on räjäytetty auki, ja tilalla on bambuaita. Luodinreikiä 13 ja 20 millimetrin konetuliaseista löytyy sieltä täältä kuten vaikka Gdanskin vanhassa kaupungissa. Manilan laukauksia on ammuttu! Varovasti sanovat, että 100 000 filippiiniläistä sai surmansa, kun amerikkalaiset valtasivat Manilan 1945 ja japanilaiset miehittäjät käyttivät asukkaita kilpinään. Tämä kauhea tapahtumasarja on hyvinkin verrattavissa vaikkapa Varsovan kansannousuun. En tiedä, mutta sanotaan että amerikkalaiset sotilaat eivät paljoa perustaneet filippiiniläisten siviilien hengestä. Olisivatko voineet, kun taisteltiin talo talolta, sitäpä en tiedä. Mutta sen tiedän, että eipä pörrää japanilaisia turisteja Filippiineillä.

Lounasemäntä on Suomessa turhan tuntematon instituutio. Rehevä laulajatar väijyi ravintolan terassilla lounasuhreja. Yamaha tarjosi automatisoidun säestyksen, kun tulkitsijatar iski hampaan P. McCartneyn tunnettuun Liverpoolin kauden sävelmään Yesterday.

Entäpä jos emäntä esiintyisi piilokameranomaisesti suomalaisessa työmaaruokalassa? Kauhua ja paniikkia ilmenisi varmasti, sillä malesialaisen ja filippiiniläisen musikaalisuuden yhteinen piirre on se, että sitä nyt vaan ei ole havaittavissa. Ukulelesäesteinen havaijilaistyyppinen jollottelu vielä menee, mutta länsipopin rytmiikka ei tahdo onnistua millään. Anteeksi että sanon, mutta tähän törmää täällä jatkuvasti. Yritykset ovat herttaisia, ei siinä mitään. Amerikkalaiset r&b-slovarit ovat nuorten keskuudessa hirmu suosittuja, ja sentimentaalista iskelmäähän täällä kyllä osataan tehdä. Mutta tälle tarkkailijalle on epäselvää, mikä rytmiikka on näillä kulmilla se luontainen.

Vanha suositus Filippiineille menijöille on, että kierräpä koko Manila ja lennä Cebuun, jossa on ulkosaariston toinen lentoliikennesolmu. Manila on meluisa kuin perkele eikä siellä kukaan oikeasti taida viihtyä, mutta toisaalta tiedän, että kirjoja on kirjoitettu kaikesta siitä, mitä yhdessä päivässä nimenomaan emme nähneet. Kannattaako mennä Manilaan? Valamiehistö miettii tuomiotaan. Kerron vielä erikseen kiinalaisesta hautausmaasta. Sanotaan vaikka, että jos olet ollut Jim Morrisonin ja Franz Kafkan haudalla, mikset kävisi palomies Roberto Tanin haudalla?

Betonirakentamista Borneossa

Fri, 25 Mar 2011 11:38:08 +0200

Edellisellä kerralla Kota Kinabalussa käydessä pidin melko varmana, että ei tulisi toiste poikettua. Entisen Pohjois-Borneon eli nykyisen Malesian Sabahin osavaltion pääkaupunki on koko Aasian rumimpia. Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet palopommittivat japanilaisten miehittämän Jesseltonin maan tasalle. Puukaupungin tuhosta asukkaat ottivat opikseen ja uusi kaupunki on sitten rakennettu varman päälle betonista. Arkkitehtuuri tuo mieleen entisen DDR.n.

Ainoa järkevä syy tulla Kota Kinabaluun olisi kiipeäminen mahtavan Kinabalu-vuoren yli 4000-metriselle huipulle. Meidän ryhmällämme oli niin huono onni, että taivas oli pilvessä koko parin päivän visiittimme ajan. Kaupunkia varjostava vuorijätti näkyi vain profiilina Sabahin lipussa. Luonnossa se olisi ollut mykistävä näky. Vuori on helppo ja suosittu kiipeilykohde. Harvemminhan vuorelle kiipeäminen sademetsästä alkaa, joten kokemuksen kerrotaan olevan melkomoinen.

Yleensä Kota Kinabaluun tullaan käytännön syistä, sillä se on Borneon jättiläissaaren pohjoispään liikenteen solmukohta. Bruneista pääsee Sabahiin käytännössä vain lautalla tai veneellä joko Labuanin saarelle tai mantereelle Lawasiin. Aikataulut arpoivat meille pikaveneen Lawasiin, josta matka jatkui pienen ruokatankkauksen jälkeen komealla mutta pysähteleväisellä bussilla Kota Kinabaluun.

Hieman epämääräisen maineen omaava Lawas sijaitsee Sarawakin osavaltiossa, ja Sabahin rajalle tullessa leimattiin taas passit. Nämä kaksi valtiota liittyivät Malesian liittovaltioon 1963 sillä ehdolla, että maahantuloasiat ne saavat edelleen hoitaa itsenäisesti.

Kalaravintoloita Kota Kinabalussa on paljon ja tavara on tuoretta. Seurueemme popsi joitakin akvaariokaloja. Kiinalaisten kovasti arvostama makean veden kala marmoritorkkuja päätyi tankista isoon wokkiin. Se sai seurakseen pari meriahventa ja kimpun seepraraidallisia jättikatkoja. Komeat kalat pantiin pyörivälle tarjottimelle pyöreän pöydän keskelle. Matkaseurueestamme taisi yli puolet syödä puikoilla.

Tein muutaman euron pirssiretken kaupungin reunalla sijaitsevaan Sabahin valtionmuseoon. Neljästä eri museosta koostuva laaja kompleksi olikin ihan käynnin arvoinen. Ammatin puolesta kiinnosti 1970-luvun borneolainen radiostudio, laitteet olivat vieraita merkkejä mutta kyllähän niillä olisi voinut ruveta entisajan analogista lähetystä tekemään.

Entinen Pohjois-Borneon rautatieyhtiö oli oikeutetusti hyvin edustettuna museossa. Borneon ainoa rautatie raivattiin 1900-luvun alussa koskemattomaan sademetsään. Helmikuussa 2011 rata avattiin vuosien korjaustöiden jälkeen taas uudestaan. Istuimme Juha Roihan kanssa maaliskuussa 2003 siirtomaatyylisen höyryjunan entisöidyssä vaunussa. Tarjoilija oli jo tuonut oluetkin eteemme. Sitten tultiin kertomaan, että temperamenttinen Vulcan-veturi ei halua lähteä tänään liikkeelle. Rahat saatiin takaisiin mutta matka höyryten viidakkoon jäi ikiajoiksi tekemättä. Uusitulla radalla kulkee nyt dieselkalusto. Sabahin museon pihalla kauniisti entisöity 1920-luvun höyryveturi Gaya herätteli haavekuvia tyylikkäästä entisen ajan matkustamisesta.

Sabahin museon opettavaisinta antia ovat osavaltion kymmenien etnisten ryhmien vaatetusta ja asumista esittelevät osastot.. Yllättävää kyllä siellä kerrottiin, että joitakin heimoja varten tuotetaan nykyaikaisin teollisin menetelmin hieman yksinkertaistaen sovellettuja kansallispukuja. Tämä on varmasti parempi vaihtoehto kuin globaalit farkut ja t-paita.

Kota Kinabalusta on aina mukava lähteä pois. Cebu Pacificin lento Manilaan oli ikävä kyllä pari tuntia myöhässä. Ryhmä alkoi olla jo aika täpinöissä, odottihan viimeisenä kohdemaana meitä harvojen kovin hyvin tuntema 4000 saaren Filippiinit.

Epätodennäköisessä sulttaanikunnassa

Tue, 22 Mar 2011 18:06:33 +0200

Hassanil Bolkiah on 29. Bolkiah-dynastian Brunein sulttaani. Sama suku hallitsi Brunein suojaisaa lahtea Borneon pohjoisrannikolla paljon ennen kuin Kolumbus opetteli purjehtimaan. Nykyisistä monarkeista vain keisari Akihito tulee vanhemmasta hallitsijasuvusta.

Jokaisella on varmaan epärealistisia mielikuvia pienestä mutta upporikkaasta Bruneista ja sen erikoista elämää elävästä sulttaanista. Oma harhani on se, että olen aina kuvitellut hänen pukeutuvan kuin arabi tai näyttävän edes vähän arabilta, kun kerran on sulttaani. Todellisuudessa Bolkiah-suku näyttää siltä mitä onkin, malaijeilta. Kukaan muukaan Bruneissa ei näytä arabilta, eivätkä kadut ole kultaa. Mutta Omarin komean moskeijan kupoli toki on.

Meidän ryhmämme oikaisi hieman lentämällä Kuchingista Bintuluun. Näin hypättiin yli kuusi tuntia jyskyttelyä bussilla pitkin Borneo Highwaytä, pippuriviljelmiä ja metsää halkovaa kaksikaistaista maantietä, joka halkoo Malesian Sarawakin osavaltiota. Oikaisusta huolimatta matka vei koko päivän. Bintulusta matkattiin ensin bussilla Miriin, ja siellä hypättiin Brunein rekisterissä olevan toiseen bussiin.

Helpommin Bruneihin pääsee lentämällä sinne suoraan jostain Kaakkois-Aasian lentokeskuksesta. Borneon pohjoisrannikkoa kulkeva reitti Sarawakista Brunein kautta Sabahiin eli entiseen Pohjois-Borneoon on edelleen vaativa, vaikka ei läheskään niin hankala kuin vielä 1900-luvulla. Bruneista Sabahiin ei ole tietä, vaan tämä etappi hoituu laivoilla ja pikaveneillä.

Brunei tunnetaan maana, josta ei saa ostaa alkoholia. Viedä saa omaan käyttöön hieman, jos ei ole muslimi. Sikaperäisiä tuotteita ei saa viedä ollenkaan.

Näistä rajoituksista sitä kehittelee polisiivaltion kaltaisia mielikuvia tiukkapipoisista viranomaisista tonkimassa matkustajien tavaroita. Höpö höpö! Matkailijat ovat Bruneihin tervetulleita, ja se tehtiin heti raja-asemalla selväksi. Passeja tarkistaneet naisvirkailijat innostuivat opettelemaan suomea, olkaa hyvä ja kiitos. Tavaroita ei katsottu, Hymyilevät naiset toivottivat mukavia päiviä harmonisessa Bruneissa ja teroittivat, että alkoholi ei tue harmoniaa.

Yllättäen seurueemme pääosa onnistui myös ostamaan ja nauttimaan alkoholia Bruneissa. Erittäin vaivutunut tarjoilija kertoi kysyttäessä, että tällainen paikka saattaisi hotellistamme löytyä. Klubihuoneen ovessa ei lukenut mitään, mutta sisällä oli paljon ei-muslimeja kiinalaisia tupakkia polttelemassa ja miestä väkevämpää nautiskelemassa. Savukkeet kuuluvat tuotteisiin, joita ei voi Bruneihin tuoda.

Brunei on ehkä lähinnä senkaltainen pikkuporvarillinen paratiisi kuin Ruotsi ennen Palmen murhaa. Komeista moskeijoista huolimatta uskonnollisuus ei ole mitenkään hallitseva mielikuva, vaikka hallitsijasuvun hurskautta ei ole syytä epäillä. Komeita ovat mammonan ostoskeskuksetkin, ja autot kiiltävät kilpaa moskeijoiden tapulien kanssa. Maassa tuntuu todella vallitsevan tietty harmonia ja halu pitää pahan maailman huonoimmat piirteet poissa. Rosoa ja kapinailmettä ei ole havaittavissa. Ennakolta oletin Brunein poliisivaltioksi tavalla tai toisella. Se ajatus on nyt kuopattu.

Tiettyä vastakohtaisuutta tuo Brunein pääkaupungin Bandar Sera Begawanin vesikaupunki. Osa kaupunkilaisista on aina rakentanut talonsa paalujen varaan veden yläpuolelle. Tapahan on Kaakkois-Aasiassa varsin yleinen. Sulttaani on tarjonnut näille 30 000 bruneilaiselle valtion maksamaa muuttoa kerrostaloihin, mutta tarjous ei kelpaa.

Vesikaupungissa meillä oli tilaisuus tutustua yhteen kotiin ja sen asukkaisiin, Noin reilun sadan neliön asuntoon ei todellakaan pääse ilman venettä. Asunnon jakoi kolme ruokakuntaa, tusinan verran ihmisiä samaa sukua. Löytyi omia soppia ja yhteisiä oleskelutiloja. Nuori rouva, jolla oli huoneessaan melkoinen kirjasto ja oma tv, osoittautui vesikaupungin oman koulun opettajaksi. Hän ei siis käy maissa kovin usein, kun työmatkatkin tehdään veneellä.

Bruneissa öljy ja varsinkin hyvin nesteytyvä maakaasu ovat vaurauden perustana. Tästä syystä Brunei on pystynyt suojelemaan alkuperäisiä sademetsiään tavallista paremmin. Arkoja nenäapinoita näimme, kaukaa tosin, noin vartin venematkan päässä Brunein liikekeskustasta.

Suuri rafflesiajahti

Mon, 21 Mar 2011 01:48:09 +0200

Yllättävän monet ihmiset haaveilevat siitä, jos vaikka joskus näkisi rafflesian, maailman suurimman kukan. Sir David Attenborough ja kumppanit ovat luoneet harvinaiselle jätille ihme sädekehän. Minuakin on testattu monesti kysymyksellä, olenko nähnyt rafflesian luonnossa.

Enää ei tarvitse testata.

Vieläkin tuntuu absurdilta se, kun joku vuosi sitten matkasin Kapkaupungin metrolla katsomaan pingviinejä, tarkemmin Simonstownin afrikanpingviinikoloniaa. Eivät ne pingviinit sentään pysäkillä pesineet, jalkatyötäkin joutui tekemään.

Vähän samaa oli tässä suuressa rafflesiajahdissa. Kuchingista katsoen lähin paikka, jossa kukan voisi todennäköisesti nähdä, on Gunung Gadingin kansallispuisto 80 km pääkaupungista länteen. Matkanjohtajamme Peter yksinkertaisesti soitti kansallispuistoon ja kysyi, kukkiikko. Kyllä kuulemma kukki.

Yhtä kukkaa katsomaan lähdettiin sitten parin tunnin suuntaansa bussimatkalle vakiovuorolla Kuching-Lundu. Lundu on pikkukaupunki, jonne matkailijoita tulee vain yhden asian takia. Sir Stamford Rafflesille nimetty loiskasvien suku ei täällä ole ihan niin harvinainen kuin Attenborough haluaisi sinun uskovan.

Kaupungista on edullinen taksimatka Gunung Gadingin portille. Pelkkään kukkaan tyytyvät kävijät saavat mukaansa opasharjoittelijan, joka vie lähimmän kukkimisvuorossa olevan kasvin luokse sademetsään. Matkaa oli vajaa kilometri etupäässä helppoa laudoitettua polkua.

Rafflesia kukkii viikon tai vajaan viikon. Suunnilleen jalkapallon kokoiset likaisenruskeat nuput kertovat maastossa, missä seuraava kukinta on odotettavissa. Luonto-oppaiden on helppo kartoittaa, missä maanalaisia kasveja on ja miten niiden kukintarotaatio pyörii vuoden ympäri. Yleensä siis jossain kukkii.

Raatokärpäset ovat rafflesian pölyttäjiä, mikä kannusti melko voimakkaasti olemaan koskettamatta kukkaa. Meidän kukkamme oli jo viikkonsa loppupuolella, eikä raadon haju ollut enää intensiivinen. Borneolainen sademetsä ei muutenkaan ole mikään ihanien tuoksujen tyyssija. Kukan löyhkä katosi aika tehokkaasti yleiseen hajoamisen tuoksahdukseen. Yksinäinen raatokärpänen jaksoi kuitenkin sähläillä ja pörrätä 71 cm levyisessä kukassa.

Itse rafflesiaa kiinnostavampaa ehkä oli ihmisten kiihko. Ranskalaiset vääntäytyivät solmulle saadakseen itsensä kuvattua kukan kanssa. Yksinäinen kiinalaismies oli pakahtumaisillaan innosta, verenpaine oli vaarallisissa lukemissa. Malesialaiset koululuokat tulivat ihmettelemään maansa ihmettä jännityksestä aivan täristen.

Lundun kaupungissa pyöreä saksalaispappa tuli juttusille konfutselaistemppelissä. Hän oli vanhoilla päivillään perustanut perheen lähistön pikkukylään. Mies vaikutti onnelliselta, mutta eurooppalaista juttuseuraa hän oli vailla. Saksalainen kertoi, että ruoan hintojen nousu on vetänyt malesialaistenkin vyöt kireälle. Kun katselin Lundun vihannestorin hintoja ja vertasin niitä mielessäni paikalliseen tulotasoon, niin eihän siinä voinut kuin kauhistua.

Kannukasvien maassa

Sun, 20 Mar 2011 17:57:33 +0200

Saniaisten ja muun aluskasvillisuuden alle, sammalen sekaan maahan on jokin korkeampi käsi sirotellut värikkäitä snapsilaseja. Punaisia, keltaisia, vihreitä. Olemme tulleet hyönteisiä syövän kannukasvin nepenthes ampullarian valtakuntaan Borneossa.

Nenäapinoita oikeastaan ryhmämme toivoi Bakon kansallispuistossa näkevänsä, tuuria ei ollut. Mutta ampullaria-kasvien paljous on ehkä hienompikin luontokokemus kuin lauma kaukana kiikkuvia arkoja apinoita. Emme ole kukkakaupassa vaan höyryävässä sademetsässä Malesian toisessa Borneon saarella sijaitsevassa osavaltiossa, Sarawakissa.

Halpalentoyhtiö AirAsia heitti Peter Ruotsalon vetämän seikkailijaryhmämme edullisella kotimaanlennolla Johor Bahrusta Kuchingiin. Kone pyyhälsi 700 km Etelä-Kiinan meren yllä. Sarawak ja toinen Borneossa oleva osavaltio Sabah ovat kaukana Aasian mantereesta ja pitävät etäisyyttä yllä omilla maahantulomuodollisuuksilla, jota koskevat myös mannermalesialaisia. Ja samat rituaalit Sarawakin ja Sabahin välillä. Malesian leimoja kertyy passiin yhteensä kahdeksan tällä matkalla.

Kannukasveista vielä, ne ovat lihansyöjäkasveja Aasian sademetsistä, joita saa usein Suomessa kukkakaupoista. Harrastajat kutsuvat suurta nepenthes-sukua neppareiksi. Ampullaria-laji poikkeaa riippuvilla kannuilla lentäviä ötököitä' houkuttelevista sukulaisistaan, se on sopeutunut elämään maassa. Itse köynnösmäistä kasvia ei juuri näe, näkyvissä ovat snapsilasin kokoiset värikkäät kannut. Kun silmä oppi poimimaan ne esille, hyvät kasvupaikat olivat ruoansulatusentsyymejä sisältäviä drinkkejä täynnä.

Bakoon pääsee paikallisbussilla, kunhan ensin on järjestänyt itsensä Kuchingiin (kaupungin nimi tarkoittaa kissaa bahasa malesian kielellä). Puolen tunnin bussimatkan jälkeen matka jatkuu pikaveneillä. Suomalaisen matkabudjettia nämä paikallisvälineet eivät syö, matkustaminen on meikäläisittäin ajatellen hyvin edullista. Bakoon mentäisiin pakoon, massaturistien tieltä, paitsi että Borneolla ei näe oikeastaan mitään muuta turistityyppiä kuin luontoretkeilijöitä.

Luontoretkeilijöitä Bakoon tulee aika paljon, sillä pienellä alueella on todella paljon ekolokeroita. Kaikki katoavat saarta halkoville lukuisille selvästi merkityille luontopoluille, joita riittää ainakin viikoksi. Ryhmä haaveili aluksi 10 km kierroksesta, mutta tyytyi realiteettien edessä 6 km lyhyempään renkaaseen. Eivät olleet laittaneet kilometrejään pohjalaiseen tapaan vaakasuoraan. Jyrkillä nousuilla ja laskuilla katsottiin, kuka on kuka. Hiki roiskui ja jäsenet natisivat. Ajattelin, että en ikinä enää halua nähdä puunjuurakoiden muodostamia luonnon portaita saati kiipeillä niillä kilometritolkulla. No. Seuraavana päivänä mentiin taas.

Tulihan niitä apinahavaintojakin. Tullessa venettä tervehti perheryhmä pitkähäntämakakeja, jotka olivat tottuneet ihmiseen. Yksi paukutti hyppien huvikseen peltikattoa, muut chillailivat. Poislähtiessä polun tuntumassa oli töyhtölangureja, pariskunta puiden lehtiä popsimassa.

Singaporen vihreys

Fri, 18 Mar 2011 19:03:48 +0200

Singapore on maailman urbaanein kaupunkivaltio, jossa kasvatus ja koulutus tähtää siihen, että pienellä saarella kaiken on toimittava ja kaikkien on tultava toimeen keskenään. Silti Singapore on vihreä saari.

Singaporen joukkoliikenne on varmasti maailman tehokkaimpia. Metro MRT tulee matkailijalle nopeasti tutuksi, samoin sen vaunut täyttävät monikulttuuriset ihmiskasvot. Mutta vielä tehokkaampi on metroverkkoa täydentävä bussiliikenne, jonka sujuva käyttö edellyttää rohkeutta kysyä neuvoja paikallisilta. Niitä saa, vaikkei aina ymmärrä.

Irtaantuminen ihmismassojen painopisteistä edellyttää täälläkin pientä aloitteellisuutta. Liikenteen leppymätön jyrinä jää tehokkaimmin taakse ja alapuolelle kiipeämällä kaupungin vihreille kukkuloille. Sieltä löytyy jotain yllättävää: jalankulkijan Singapore.

Päätin vaeltaa noin puolet Singaporen yliopistolta itään harjuja pitkin kulkevasta uudesta jalankulkureitistä. Nousisin Pasir Panjangissa harjulle ja kävelisin reilussa puolessa tunnissa puunlatvojen kautta oikaisevan taipaleen Mount Faberille, Singaporen korkeimmalle kohdalle.

Jouduin muuttamaan suunnitelmia. Runsaan 3 km matka oli mitattu linnuntietä, todellisuudessa polku nousi, laski ja meni serpentiinille. Kaikenlaista pientä pysähdyksen aihetta oli kylvetty reitin varteen - oli kasvillisuuden esittelyjä, rullaluistelukenttä ja jopa akvaarioita.

Näköalapaikkoja oli runsaasti. Singaporelainenkin on tapojensa orja. Pientä piknikkiä pidettiin niissäkin paikoissa, joissa näköala oli päiväntasaajan oloissa kasvanut ihan umpeen. Ankarin kuhina on aina kaupungin keskustan Faber-vuoren huipulla, jonne pääsee komealla köysiradalla ja jopa bussilla, jos jyrkät rinteet tökkivät vastaan.

Kulku hidastui kummasti, kun aurinko tuli esiin pilvestä. Ylhäällä harjulla varjoa on vähän. Reittini alkupisteen Bukit Chandussa neuvonut rouva yllytti minua täyttämään puolentoista litran vesipulloni museon hanasta. Miksi en noudattanut neuvoa? Kaikki olisi tarvittu.

Arkkitehtonisesti mielenkiintoisin rakennelma reitillä on jalankulkusilta Henderson Waves. Nimensä mukaisesti sillassa ei ole yhtään suoraa tasaista kohtaa. Koko silta ikään kuin aaltoilee ja samalla kaartelee pehmeästi. Silta taipuu omiksi kaiteikseen ja tarjoaa niiden suojassa varjoisia levähdyspaikkoja.

Metrojunassa voi luulla kivikasvoisia matkustajia koviksi suurkaupunkilaisiksi. Vaellusreitillä singaporelaisen business-ilme on jätetty työpaikalle. Ihan ei ruveta vieraille juttelemaan, mutta moikkailemaan ja hymyilemään kyllä. Ehkä seuraavan kerran tavatessa olisi jo sopinut small talk vaikka säästä.

Adnan bin Saidin maailmansota

Tue, 15 Mar 2011 18:03:15 +0200

Harjannetta peittävä metsä oli taajaa mutta nuorta. Kaikki kasvillisuus paloi rinteiltä helmikuussa 1942. Harjua hallitsevan Oopiumikukkulan huipulla seisoi yhä komea siirtomaatyylinen rakennus. Ihmeen kaupalla se vain vaurioitui taistelussa, jonka maailma unohti. Mutta minä näköjään en.

Mikä minut toi syrjäisen Pasir Panjangin harjun juurelle läntisessä Singaporessa? Fyysisesti bussi 143, jolle ystävällinen turvamies minut neuvoi Harbourfrontin maanalaisen asemalla. Mutta oikeasti sattuma, kun Singaporen nähtävyyksiä etukäteen tutkiessa törmäsin yhteen maailman sotamuseoiden pienimmistä, tai niin ainakin ymmärsin. Ja sotahistorian tuntemattomimpaan eeppiseen last standiin, tai niin sallin itseni kuvitella. Ilokseni olin lopulta väärässä.

Bukit Chandulla eli Oopiumikukkulalla piti käydä vain merkityksetön pikku kärhämä, brittiarmeijan viimeinen viivyttävä ele voitonnälkäisen Japanin keisarillisen armeijan Krysanteemidivisioonan edetessä Singaporeen. Brittiupseerien mielessä taistelu oli hävitty jo etukäteen.

Taistelu todella hävittiin ja taistelijat uhrattiin häikäilemättä. Mutta se hävittiin tavalla, jolla tuli olemaan kestävää merkitystä tulevien Malesian ja Singaporen valtioiden asukkaiden itsetunnolle ja itsenäisyyshalulle. Siksi kiipesin päiväntasaajan paahtavassa auringossa ylös jyrkälle harjulle kiemurtavaa pikkutietä.

Sana taustasta. Brittiläisen Imperiumin Malakan siirtomaan paikalliset hallitsijat kärttivät vuosikymmeniä, että maassa olevien vieraiden joukkojen sijasta Britannian pitäisi kouluttaa paikallisia malaijeja armeijaansa. Britit eivät uskoneet, että malaijeilla olisi ensimmäisiäkään edellytyksiä oppia edes sotilaskuria.

1930-luvulla perustettiin vähän kuin säälistä ja ihan kokeeksi ensin komppania, jota laajennettiin kyllä aika pian rykmentin vahvuiseksi. 1. Malaijirykmentin miehet voitiin valita tarkkaan halukkaista, sillä se oli ammattiyksikkö ja palkka oli parhaita, mitä malaiji niissä oloissa saattoi toivoa. Yksikön miehistä löytyi mm. erinomaisia tarkka-ampujia.

Brittien omahyväiset käsitykset itäaasialaisten sotilastaidoista kostautuivat, kun Japani eteni tammikuussa 1942 hyvän etukäteissuunnittelun ansiosta vauhdilla läpi Malakan niemimaan. Singaporen strateginen satama odotti pääpalkintona. Japanilaisille sotilaille Singaporen valtaus oli välttämättömyys, sillä huolto oli katkeamassa ja valloittajilla alkoi olla suorastaan nälkä.

On vaikea välttää vaikutelmaa, että Malakan niemelle ei lähetetty aivan brittiläisen upseeriston terävintä päätä puolustusta suunnittelemaan. Britit olivat varmoja, että japanilaiset hyökkäävät maasillan kautta eikä Singaporen salmen yli. Japanilaiset tietysti tekivät molemmat ja yllättivät gin- ja tonicherrat taas.

Panssarit ja tykitkin mukanaan salmen yli tuoneet japanilaiset lähestyivät vauhdilla Alexandran varikko- ja polttoainevarastoaluetta. Sen valtaus olisi shakki ja matti. Välissä oli enää vain kapea Singaporen etelärantaa reunustava harjualue, joka sattui olemaan puolustukselle ihanteellista maastoa. Jos vain olisi ollut kykyä ja harkintaa.

Harjulla juuri käyneenä en pysty käsittämään, miten britit kykenivät fyysisesti olemaan niin totaalisen törppöjä, etteivät ymmärtäneet perustaa sinne kunnon puolustusta. Malaijiyksiköt heitettiin harjulle ja ammusten annettiin loppua, vaikka täpötäydet ammusvarastot olivat selän takana kilometrin tai parin päässä. Australialainen tykkipatteri olisi kyennyt tukemaan harjun puolustajia, mutta määrättiin säästämään ammukset. Ne jäivät sitten japanilaisten sotasaaliiksi.

Maailmassa on vähän paikkoja, joissa komppania määrätietoisia miehiä pystyisi pidättelemään kokonaista divisioonaa. Vaikka Bukit Chandun rinteet ovat nyt metsittyneet, kymmenien metrien jyrkkä rinne kertoo, että tässä olisi sellainen paikka.

Ystävällinen huivipäinen malaijirouva rahasti 1. Malaijirykmentin komentopaikkana toimineen talon porstuassa noin euron pääsymaksun. Rouva tuli mukaan sisälle ja paimensi muut museossa olijat - heitä oli enemmän kuin odotin - yläkertaan katsomaan elokuvaa. Sepä olikin rykmentin eloonjääneiden kertomuksia hyödyntävä multimediaesitys, joka herätti tehokkaasti mieliin vuoden 1942 alun tilanteet ja tunteet. Veikkaan, että juttua ei näytetä japanilaisille turisteille, mutta he ovat tunnetusti itsekin taitavia välttämään tällaisia paikkoja.

Jäin esityksen jälkeen seuraamaan Memories of Bukit Chandu-museossa nuoren kiinalaisnaisen ja hänen malaijimiehensä keskustelua oppaan kanssa kiinalaisten joukkomurhista, joita Japanin salainen poliisi Kempeitai toteutti vallatussa Singaporessa. Tai Syonan-Tossa, kuten miehittäjät saarikaupungin ristivät.

Mutta ennen kuin etnisiin puhdistuksiin päästäisiin, japanilaisten oli edettävä tuon yhden ainoan harjun yli. Japanilaiset pudottivat lentolehtisiä, joissa malaijisotilaita käskettiin antautumaan pahemman välttämiseksi. He olivat siis yhtä ennakkoluuloisia kuin britit, ja pitivät malaijeja heittopusseina. 13 000 miehen Krysanteemidivisioonalla oli varovasti sanoen musertava ylivoima,

Japanilaisten päähyökkäys rinteellä suuntautui juuri Bukit Chanduun, jota puolusti yksi ainoa vajaalukuinen komppania. Komento oli siirtynyt brittikapteenin kaaduttua haavoittuneelle aliluutnantti Adnan bin Saidille. Hänen johdollaan jäljellä olevat miehet päättivät, että he eivät peräänny eivätkä antaudu - ts. he tekisivät last standin. Mikä sai heidät niin tekemään, sitä ei kai kukaan osaa oikein selittää. Britannia ei heistä ainakaan välittänyt. Jos he halusivat todistaa jotain, he kyllä tekivät sen, mutta kalliisti.

Kolmen päivän taistelun aikana huolto katkesi täysin. Ammusten loputtua taistelua jatkettiin pistimin, joita japanilaisetkin lähitaistelussa käyttivät.

Japanilaisten murtauduttua läpi aliluutnantti Adnanin ruumis ripustettiin ylösalaisin puuhun. Toisten mukaan hän oli jo kaatunut, toisten mukaan vaikeasti haavoittunut mutta yhä hengissä.

Seuraavana päivänä kenraali Percival luovutti Singaporen Japanin keisarikunnalle. Asukkaille alkoi kolmen ja puolen vuoden helvetti.

Aliluutnantti Adnan on nykyään pienimuotoinen kansallissankari sekä Malesiassa että Singaporessa. Elokuviakin on tehty. Sotasankareita näillä mailla ei ole paljoa, mutta taistelussa itsenäisyydestä sellaisista on aina ollut apua. Yleensä hilpeät koululaiset univormuissaan hiljenivät Bukit Chandun museossa.

1. Malaijirykmentti on edelleen olemassa, nyt Malesian kuninkaallisen armeijan valioyksikkönä nimeltä Kuninkaallinen Malaijirykmentti.

Britit ja japanilaiset ovat tervetulleita Singaporen tasavaltaan - turisteina.

Yösafarilla Singaporessa

Mon, 14 Mar 2011 12:27:27 +0200

Sanon sen heti alkuun: Singaporen eläintarha tarjoaa suuria elämyksiä. Missä muualla olisi keksitty pitää eläintarha auki yöllä? Useimmat tarhan asukkaat ovat aktiivisia yöaikaan. Yöeläimiä ovat singaporelaiset itsekin. Valot päälle ja ovet auki.

Singaporen eläintarhasta ei löydy häkkejä perinteisessä mielessä. Paikka on moderni ja huipputeknologinen kuten Singapore itse. Eläimet elävät mahdollisimman normaalia elämää oikeassa ympäristössään. Hyvällä onnella kävijä pääsee kosketusetäisyydelle. Pimeästä sukeltanut Malakan tapiiri ei ohittanut 30 senttiä kauempaa. Sitä hetkeä en unohda vähään aikaan.

Tällaiset järjestelyt kertovat singaporelaisesta yhden oleellisen asian. Kun eläinten koskettaminen kerran on kielletty, niitä ei kosketeta, vaikka ne tulisivat ihan viereen kuten mm. sademetsämaailman puoliapinat tykkäävät tehdä.

Singaporelaiset ymmärtävät luonnon arvon. Suuret osat saarivaltiota ovat loputonta kerrostalolähiötä. Viimeinen koskematon sademetsä on suojeltu, ja vaikka se on pieni, siellä on enemmän kasvi- ja eläinlajeja kuin koko Pohjois-Amerikassa. Metsiä, maatalousmaita ja luontopolkuja on saarella yllättävän paljon ja väki käyttää niitä virkistykseen maan tavan mukaan esikuvallisesti.

Singapore Zoo on jännitteinen yhdistelmä aktiivista varainkeräystä, luonnonsuojelua, markkinahenkeä ja kansanvalistusta. Kun osaamista ja ideoita on, vastakkaisetkin tavoitteet toimivat yhteen. Tarha on toteutettu rahaa säästämättä, joten tulojakin tarvitaan. Kävijämäärät ovat valtavia, ja kiinnostus eläimiin vaikuttaa valtavalta.

Päiväsaikaan suuri eläintarha on kuin muutkin, paitsi että häkkien sijasta eläimet ja yleisö on erotettu kullekin lajille sopivilla esteillä, rinteillä, vesialtailla, pensailla, matalilla aidoilla jne. Isotkin vaarattomat eläimet vaeltelevat koko lailla vapaasti. Tarhan flamingopopulaatio esimerkiksi voisi lentää pois, jos haluaisi.

Kaikki eivät tietysti hyväksi eläinten vangittuina pitämistä edes tällaisissa vähintäänkin tyydyttävissä olosuhteissa. Vastapainoksi Singaporen eläintarha voi kehuskella ja myös kehuskelee saavutuksillaan uhanalaisimpien eläinten turva- ja kasvatuspaikkana. Lista niistä on kunnioitettavan pitkä.

Mainitsen esimerkkeinä tarhan valkoiset harvinaisuudet. Valkoisia sarvikuonoja ei ole liikaa, ja omalla saarellaan majailevat valkoiset tiikerit ovat ikävä kyllä tiettävästi maailman ainoat. Seksi tiikereitä kyllä kiinnosti toimenpiteiksi asti. Buddhalaisissa maissa pyhä erittäin uhanalainen mustajalkakurki tuli myös varoittamatta vastaan.

Suurimmat elämykset alkavat pimeän laskeudutta täällä päiväntasaajalla klo 18-19 välillä. Varsinainen tarha tyhjennetään ja yösafarin reitit avataan. Suuret massat kuljetetaan opastettuina äänettömästi sähköllä kulkevillä pyöräjunilla 45 minuutin kierroksella, joka monille riittääkin. Monet päiväsaikaan arat eläimet pääsee näkemään hämärässä tuurilla tosi läheltä - kerroinhan Malakan tapiirista.

Singaporessa asiaan kuuluu, että kun salamavalot ja kulkuneuvosta kurottelu on kielletty, niin salamat eivät räisky, katsojat pitävät äänensä kurissa jne.

Varsinaiset harrastajat jatkavat jalkaisin tehtävillä yökierroksilla. Minulla oli enää hetki aikaa kipaista kalastajakissalle omistetulla polulla. Kerrankin kävi tuuri. Kissa tallusti sattumalta pimeydestä puronsa rantaan juuri kun ehdin sen alueelle. Siihen se jäi vaanimaan kaloja, sukellusta en ehtinyt jäädä odottamaan mutta tämäkin riitti!

Yleisön suosikkeja olivat mm. jättiläisliito-oravat, ison kollikissan kokoiset leikkisät otukset, jotka suhahtelivat suuressa rakennelmassaan puusta toiseen aivan polulla ihastelevien ihmisten välistä. Lepakkomaailmassa tunnelmat jakautuivatkin sitten enemmän, kun nahkasiivet suhahtelivat melkein iholla.

Eläinten asuintilat ovat suurimmaksi osaksi pimeydessä, mutta himmeiden valojen alle on sijoitettu ruokinta- ja mukavia oleskelupaikkoja. Kaikkia harvinaisuuksia ei kävijä näe, ei edes puolta. Mutta tarhan suuruus takaa sen, että kenenkään ei tarvitse lähteä pettyneenä pois. Jokainen näkee jotain, jota monet muut eivät ole onnistuneet näkemään!

Singapore karistaa innovatiivisesti vanhaa tylsän kaupungin mainettaan. Eläintarha on tästä ehkä paras mutta ei ainoa esimerkki. Nykyään voi hyvin sanoa, että pienessä Singaporessa on paljon jujua, elämyksellistä nähtävää.

Suljettu tänään pahojen henkien johdosta

Tue, 16 Mar 2010 08:32:57 +0200

Tämä on huono päivä pahoille hengille Balilla. Eilen ne karkotettiin piiloistaan kovalla paukkeella ja metelillä. Tänään henget etsivät uutta pesäpaikkaa, mutta löytävät saarelta vain autioita katuja ja suljettuja ovia. On nyepi, hindujen hiljaisuuden juhla. Kaikki on kiinni, aivan kaikki. Televisiostakin tulee vain lumisadetta.

Aivan hiljaista ei ole. Liikenteen vaiettua kukot kuulevat toistensa kiekunan, ja karjuvat nyt reviirejänsä eläimellisen uhon vallassa. Linnunlaulua ei hindupapisto pysty vaientamaan. Satakielet valitettavasti väsyvät, kun taas kukot pystyvät mölyämään tauotta koko päivän ja tekevät niin.

Hiljaisuuden juhla ja sen totaalisuus oli yllättää Indonesian ulkosaariston suomalaispartion kuten se yllättää joka vuosi lukemattomat matkailijat. Olimme vasta asettumassa naapurisaarelle Lombokille, kun sattumalta selvisi, että laivat Balille eivät kulje seuraavana päivänä. Purkaminen vaihtui pakkaamiseksi.

Balin hindujen uudella vuodella ei ole paikkaa kalenterissa. Juhla liittyy kyllä kuun kiertoon, mutta päivämäärästä tehdään päätös vasta meidän vuodenvaihteessamme. Nyt selvisi, miksi paluulennot tällä päivämäärällä peruttiin tammikuussa. Denpasarin kansainvälinen lentokenttä on tänään kiinni.

Eilisiltana oli täysi rähinä päällä. Kätevät balilaiset ovat vuoden mittaan rakennelleet toinen toistaan pelottavamman näköisiä hirviöitä, joita kannettiin ankaran huudon ja hurrauksen keralla pitkin katuja. Keksimiehet nostelivat pitkillä kepeillä sähköjohtoja pois tieltä, jotta hirviöt mahtuivat kulkemaan alta. Farkut olivat juhlan kunniaksi vaihtuneet sarong-hameeseen, olipa kyseessä mies tai nainen.

Saaren nuoret miehet kantoivat hirviöitä ja nuoret tytöt kulkivat palavine soihtuineen pelottelemassa henkiä. Elintason nousu näkyi digitaalisten salamavalojen räiskeenä kulkueiden reitillä. Melkein jokaisella on täällä digikamera. Temppelimuusikot ja ilotulitteiden paukuttajat olivat myös liikkeellä.

Kello 23:een mennessä kadut olivat tyhjenneet riemuitsevista kansanjoukoista. Pimeyttä halkoivat skootterien valot mattimyöhäisten etsiessä harvoja vielä auki olevia kauppoja. Niissä kaikki syötävä ja juotava vietiin käsistä.

Onneksi Kolmen veljeksen hotellissa on suuri puutarha, jossa kuljeskella, sillä kadulle ei ole asiaa muilla kuin poliisilla ja ambulanssilla. Hotellin henkilökunta tekee 24 tunnin vuoroa ja ruokaa asiakkaille. Jaaha, ja siellä viitataan. Mitäkö tapahtuu jos kuitenkin menee kadulle? Nyt täytyy suoraan sanoa, että en ole ajatellut kokeilla. Nämä ovat näitä suomalaisten jukolanjussien turhia kysymyksiä. Mitä siellä autiolla kadulla mahtaisi olla niin tähdellistä tekemistä, että sinne pitäisi mennä yksinään hoopoilemaan.

Nyepi on matkailijoille hankala juhla. Silti rohkenen nostaa hattua balilaisille. He osoittavat saarensa sulkemalla, että Indonesia ei ole pelkkä muslimimaa. Bali on ja pysyy tiukasti hindulaisena kuten Flores ja Timor ovat ja pysyvät katolilaisina. Balia pidetään maailmalla varoittavana esimerkkinä siitä, miten massaturismi voi pilata aikaisemmin hienon matkakohteen. Viettämällä nyepi-juhlaansa tällä tinkimättömyydellä balilaiset tuntuvat viestivän maailmalle, että tähän vedetään raja turismille huoraamisessa.

Huomenna jättiläishirviöt kannetaan meren rannalle ja poltetaan. Pahat henget pysyvät poissa taas vuoden.

Liskokuninkaiden vieraana

Mon, 15 Mar 2010 12:02:31 +0200

Varaani lähti tulemaan kohti siinä kuuden-seitsemän metrin päästä. Vaistomaisesti askelet poispäin nopeutuivat, ja silloin riistanvartija antoi kullanarvoisen neuvon: walk, don´t run. Tämä oli hyvä neuvo Polanskin elokuvassa Pianisti, ja oli sitä myös Komodon saarella.

Komodon varaani on liskoista suurin. Se on ruokaketjun huipulla Komodon ja Rincan lähes asumattomilla saarilla Kaakkois-Indonesiassa. Tieteelle jättiläisten olemassaolo selvisi vasta vuonna 1910. Sveitsiläisestä kreivistä tuli vuonna 1974 ensimmäinen varaanien popsima turisti. Hän ei noudattanut ohjeita vaan lähti omille teilleen. Ehkä hän yritti juosta karkuun. Kuka tietää. Miehestä jäi vain silmälasit ja kamera. Varaanit sulattavat luutkin.

Guadeloupen saarella Karibialla tulivat syksyllä tutuiksi varaanien liskoperheen pienimmät jäsenet. Muutaman sentin mittaiset anolis-liskot ovat liikuttavia, kun ne kilpailevat hyönteisistä gekkojen kanssa. Pikku anolikset ovat ihan saman näköisiä kuin jättimäiset Komodon varaanit. Molemmilla on silmäluomet, pitkähkö taipuisa kaula, kehon mittainen lihaksikas häntä ja rajunpuoleiset tarttumakynnet. Anolikset käyttävät kynsiään kiipeilyyn, sillä niillä ei ole gekkojen imukuppeja. Komodon varaanit käyttävät omiaan saaliin avaamiseen niin kuin sinä käytät säilykepurkin avaajaa.

Komodon saarelle ei ole ihan helppo päästä. Aikoinaan vuorolaivat poikkesivat Komodolla ja turistit pääsivät kävelemään tönköksi syötettyjen varaanien keskelle. Nykyään yksi keino päästä näkemään suurimpia maamatelijoita on hankkiutua Indonesian Floresille Labuanbajon kaupunkiin ja vuokrata laiva miehistöineen ainakin pariksi päiväksi.

Rincan saari on itse asiassa varmempi paikka nähdä varaaneja kuin itse Komodo. Molemmilla saarilla on yli tuhannen liskon populaatio, mutta Rinca (ääntyy Rintsha) on pienempi ja vähemmän suojaisa. Komodolla näimme neljä varaania mukaan lukien alussa mainittu turhankin aktiivinen kolmemetrinen jysky. Metsässä kuljeskeli myös saaliseläimiä, villisika ja ylväs indonesiankauris. Rincalla havaintoja tuli peräti 20-30 varaanista mukaan lukien vinhasti pöpelikössä säntäilevä poikanen.

Jurassic Park ei tämän jälkeen näytä enää koskaan samalta. Itseään isomman liskon edessä ei kannata pelätä, vaan tuntea kunnioitusta. Respektiä kehiin! Tunne ei ole molemminpuolinen. Aikuiset liskot eivät pelkää eivätkä kunnoita ihmistä. Eläimiä ei ole enää vuosiin ruokittu, vaan kaikki ovat vapaasti saalistavia petoja ja raadonsyöjiä.

Sekä kävijöiden että isojen saaliseläinten onneksi vaihtolämpöiset pedot saalistavat vain noin kerran kuukaudessa. Kun varaani haluaa iskeä, se iskee salamannopeasti. Lyhyellä matkalla otusta ei voi päästä karkuun. Ja kuten tunnettua eläimen purema johtaa tappavaan tulehdukseen. Ihmiselle varaanin näykkäisy merkitsee tehohoitoreissua ja kovia antibiootteja.

Varaanilla on myös heikko kohtansa. Se on eläimen herkkä kuono. Älykkäät varaanit kunnioittavat metsänvartijoiden haarakärkisiä sauvoja. Näpäytys ilmeisesti tekee tosi kipeää. Niin että vaikka varaani lähti tulemaan perässä, ei siinä todellista vaaraa ollut. Kun pysyy ryhmän ja vartijan mukana, ei ole mitään hätää. Matelijakammoisille ja hermoheikoille suosittelen kuitenkin muita matkakohteita. Kuuluisien liskojen lisäksi Komodolla ei juuri ole nähtävää. Ja toisinpäin: liskoista kiinnostuneille kävijöille eläinten kohtaaminen vapaana luonnossa on elämän ehdottomia tähtihetkiä.

Naisten maassa mies ei peri

Fri, 12 Mar 2010 13:34:39 +0200

Kuusikymmentä senttiä lunta? Maximilian silmistä kuvastuu puhdas kauhu, kun hän katselee Penan kamerasta otoksia talvisesta Suomesta. Maximilian on matkaopas ja ylpeä siitä, että on ngada. Hänelle sopii, että valta on naisilla. Ngadat ovat hallinneet Bajawan ylätasankoa ja Gudung Imeime-tulivuoren hedelmällisiä rinteitä ikiajoista.

Hollantilaiset siirtomaasotilaat tunkeutuivat tänne Floresin saaren sisäosiin vasta 1907. Siirtomaa-ajan jälkeenkin ja Indonesian valtiosta suuremmin piittaamatta ngadat ovat eläneet ja aikovat jatkossakin elää matriarkaalisessa yhteiskunnassaan. Vajaan sadantuhannen ngadan maailmassa mies ei voi periä. Klaani omistaa maan. Mies voi omistaa sen, minkä on omalla työllään ansainnut, ei muuta.

Kun Maximilian menee vaimonsa kotiin, hänellä ei ole siellä päätettäviin asioihin mitään sanomista. Mies vaietkoon. Puheoikeus hänellä on äitinsä talossa. Maxilla ja hänen veljillään on pieni perimysongelma. Heillä ei ole sisarta, joka perisi äidin omaisuuden. Jonkun veljistä on naitava ngada-yhteisön ulkopuolinen tyttö. Muuten suku esi-isineen kuolee naisperillisen puutteeseen.

Ngadat käyvät sunnuntaina kirkossa ja ovat hartaita katolisia, kuten 85-90 prosenttia Floresin asukkaista. Silti he eivät ole yhtään tinkineet esi-isien ja myös hyvien ja pahojen luonnon henkien läsnäolosta tässä elämässä. Lähetyssaarnaajien opit ovat heistä mielenkiintoista tietoa tulevasta elämästä. Ristiriitaa ei siis ole. Ei paljon.

Jokaisessa perinteisessä ngada-talossa on huone, jonne vie hyvin matala ovi. Se on esi-isien huone, jonka salaisuuksia ulkopuoliset eivät pääse katsomaan. Talon yksityiskohdat on suunniteltu tarkkaan siten, etteivät pahat henget pääse esi-isien sekaan.

Ngadoja on vajaa satatuhatta. Heidän kulttuurinsa on silminnähden elinvoimainen. Matriarkaalinen järjestelmä tuntuu toistaiseksi kestävän nykyajan paineet suuremmin nitisemättä. Suurin ongelma tuntuu olevan se, että perinteisillä elinkeinoilla on vaikea kustantaa lapsille yliopisto-opetusta.

Meidän ryhmämme kävi syömässä Maxin kotona ns. uudessa kylässä. Presidentti Suharto pakotti aikoinaan osan ngadoja siirtymään nykyaikaisiin taloihin. Sama mies oli asialla myös Keski-Timorissa, jossa nykyään näkee paljon perinteisiä heinäpesiä nykytalojen takana. Kun Suharto suistiin vallasta, väki muutti suojattomista ja kylmistä taloista saman tien takaisin heinäpesiin, joissa ei ole ikkunoita ja ovesta joutuu ryömimään, Selvästi heinäpesässä on ihmisen hyvä asua.

Täällä Bajawan kaupungissakin näkee, miten perinteet elävät. Tapa haudata omaiset omaan pihaan jatkuu. Tuossa naapurissa on hieno uusi hautakivi risteineen etupihalla. Vanha rouva juuri kyynel silmässä puunasi sitä puhtaaksi aamutuimaan. Ei tehnyt mieli kysellä eikä valokuvata.

Indonesia on toki maailman suurin muslimimaa, mutta on se paljon muutakin. Jaavan ja Acehin ulkopuolella islam ei ole itsestään selvä valtauskonto. Eikä islamkaan ole yhtenäisesti joka paikassa samaa, kuten ehkä kuvitellaan, Indonesialaiselta muslimiltakin henkiin uskominen sujuu täysin vaivatta.

Floresin vuoristojen ja metsien luonnollisten lokeroiden suojissa saaren heimot eivät enää elä täysin eristyksissä maailmasta. Ngadoilla ainakin näyttää olevan tulevaisuus bambu- mahonki- ja tiikkimetsiensä suojassa, missä he näköjään viljelevät kahvia, kaakaota, riisiä, maissia, kajottikurpitsaa, kookosta, vaniljaa, limettiä, minttua, basilikaa, soijapapua, mustapapua, sitruunaruohoa, viinipalmua ynnä muuta.

Omassa pikku seurueessamme alkaa olla pientä firinää merenkulun suuntaan. Olemme vuokranneet laivan, koska se on ainoa tapa päästä lähes asumattomalle Komodon saarelle. Liskojen saarella ei ole nettiä. Hääppöistä netin toiminta ei ole kyllä Floresillakaan, Tässä ei olla ihan rintamailla, nimittäin.

Itä-Timorin raha kelpaa Amerikassakin

Mon, 08 Mar 2010 04:32:57 +0200

Pikkuruisen kokoista mutta omien sanojensa mukaan jo 15-vuotiasta Sixtus-poikaa kävi vähän sääliksi. Hän hengailee Dilin vankiparakkihotellin tienoilla ja yrittää saada kyytiä pois Itä-Timorista. Sixtus on Itä-Timorin tärkein vientituote, hän on ihminen.

Sixtus käy kyllä koulua, mutta hän ei usko pääsevänsä valtion ainoaan yliopistoon. Epävarmasti hymyilevä poika näkee ainoan tulevaisuutensa ulkomaille pääsyssä. Mieluiten hän lähtisi Suomeen, jonne uskoo pääsevänsä meikäläisen kaltaisen mahtavan matkailijaherran seurassa sen suuremmitta muodollisuuksitta. Kyyti Indonesian puoleiseen rajakaupunkiin Atambuaan kelpaisi jo sekin. – Meikäläiseltä ei siellä kysytä papereita, Sixtus selittää.

Sixtus jäi Diliin odottamaan arasti hymyillen seuraavia turisteja. Niitä ei usein tule. Kuulemma koko maahan tulee keskimääräisenä päivänä viisi matkailijaa. Siis päivässä, ei tunnissa tai minuutissa.

Matkailija ei enää löydä Itä-Timorista sodan merkkejä, ellei mene pääkaupungin museoihin, Levottomuuden sijasta tarjolla on levollisuutta ja kiireettömyyttä, joka ilmenee kyllä myös palvelukulttuurissa. Se on nuorta, kuten kauniisti on tapana sanoa. Harva maahan kai tulee kiirettä pitämään. Kukkuloiden ja vuorten reunustamat hiekkarannat kuuluvat maailman kauneimpiin. Areia Brancan ranta aivan Dilin laidalla on upea, ja palvelujakin löytyy.

Rannat ja maisemat korvaavat kieli- ja kulttuuriongelmia, joihin matkailija törmää vaikkapa internet-kahvilassa, jossa ei ole yhtään tietokonetta. Portugalia olisi hyvä osata , vaikka sitäkään eivät nuoremmat enää puhu. Portugalilaisethan lähtivät Timorilta jo 35 vuotta sitten 400 vuoden siirtomaavallan jälkeen.

Koska Itä-Timorista tulee mieleen yleensä vain ikäviä uutisia, korostan että siirtyminen aitoon demokraattiseen hallintoon on yhtä vahvasti ilmassa kuin yhtälailla nuoren demokratian naapurimaassa Indonesiassa, entisessä miehittäjässä. Kummassakaan maassa ei näe suurten johtajien kuvia katukuvassa, sotilaallis-isänmaallista pullistelua tai muita ”ohjatun demokratian” tuntomerkkejä. Jos levottomuutta jatkossa esiintyy, se lienee luonteeltaan taloudellista eikä poliittista.

Itä-Timorin raha kelpaa muuten myös Amerikassa! Rahayksikkö on US-dollari. Kolikot ovat omia, setelit amerikkalaisia. Suomalaisten operaattorien puhelimet ovat maassa mykkiä.

Suomalaispartio on tätä kirjoittaessa testannut istumalihaksena kipeiksi bussissa Dilistä Kupangiin Timorin länsipäässä. 300 kilometrin matka vei tutut 12 tuntia. Enää pari viimeistä tuntia teki hirveän kipeää. Edessä on Indonesian sisäinen päivälento Sawun meren yli Floresin saarelle Enden kaupunkiin. Tähtäimessä on Kelimutun tulivuori ja sen värikkäät kraaterijärvet. Lentoyhtiö Mertapa ei ole täsmällisyydestään kuuluisa, joten edessä saattaa olla kärsivälisyyttä kehittävä päivä jossain varjossa.

Itä-Timor on kaukana kaikesta

Sat, 06 Mar 2010 12:13:33 +0200

Trooppinen sade lakkasi rummuttamasta sellin peltikattoa. Olen Dilin entisessä vankilassa rahtikontista muunnetussa sellissä. Asumus on vuorattu sisältä ja ulkoa laudoilla. Katonrajassa on hyvin pieni ikkuna, josta näkee toisen sellikontin. Seinäke ja ohut puuvillaverho jakavat hotellihuoneeksi muutetun sellin kahteen osaan. Pienestä yrityksestä huolimatta viihtyisyys jää vähäiseksi, mutta karua eksoottisuutta tässä yöpaikassa on neljäntenäkin yönä.

Dili on Itä-Timorin demokraattisen tasavallan pääkaupunki. Entinen vankila auttaa pitämään mielessä ne kansallisen vapautusliikkeen taistelijat ja tukijat, jotka kokivat kovia Indonesian 24 vuotta kestäneen laittoman miehityksen aikana. Sekä itsenäistymistä seuranneen kaaoksen aikana 1999-2002. Nykyään Itä-Timor on sodasta toipuva maa, mutta myös snorklaajien ja maailmaa pakoon kaipaavien rauhallinen paratiisi.

Pieni seurueemme lähti aamukuudelta Timor Travel & Toursilta tilatulla pikkubussilla Kupangista Timorin länsikärjestä itään saaren keskiharjannetta kiemurtelevaa pikkutietä, joka esittää kahden miljoonan asukkaan saaren pääväylää. Iltapäivällä päästiin rajamuodollisuuksiin, joihin kuului mm. kuumeen mittaaminen pikatestillä. Näinkin voi yrittää torjua sikainfluenssaa. 300 km matkaan Kupangista Diliin meni noin 12 ja puoli tuntia maanteitse. Kuten sanottu, tie kiemurteli!

Matkan varrella muuttui kasvillisuus ja kulttuuri. Keskisen Timorin alueella näkee paljon heinäpesiä, joissa on vain matala oviaukko eikä lainkaan ikkunoita. Väki tykkää asua näissä
puolipalloissa. Itä-Timorissa alkaa kummitella henkitaloja, jotka nimensä mukaisesti ovat taloja -mutta ei ihmisille.

Indonesian asukkaat ovat lähes kaikki muslimeja, mutta Timorilla on päinvastoin. Suurin osa väestä on roomalaiskatolisia. Paavi on käynyt täällä ja Dilin suuri Jeesus-patsas on sovellettu Riosta. Mutta pintaa ei tarvitse paljon raaputtaa löytääkseen vanhan animismin timorilaisen sydämestä.

Timoria itäänpäin kulkiessa malaijipiirteet vähenevät, ihmiset alkavat näyttää polynesialaisilta ja aivan idässä papualaisilta.

Itä-Timorilla on takanaan väkivaltainen historia, josta muistuttaa YK:n rauhanturvaajien jatkuva läsnäolo. Pieni maa on kuitenkin kaunis ja sen asukkaat ystävällisiä. Vuosikymmenen mittaisen itsenäisyyden ja sen pitkän odotuksen aistii näkyvästä isänmaallisuudesta. Timor Lesten eli Itä-Timorin lippu on symboli, johon törmää vaikka ravintolan tarjoilijattaren hihassa. Suuret rauhaan ja kehitykseen kohdistuvat odotukset ovat ilmassa. Ilmapiiri on pari vuotta ollut hyvin rauhallinen.

Itä-Timor on paperilla yksi maailman köyhimpiä maita. Köyhyyttä näkee maaseudulla, mutta myös kehityksen merkkejä, teitä rakennetaan ja uusia taloja ja kouluja näkee usein niiden varsilla. Tuli juuri käytyä Arauran saarella, jossa ei vielä reilu kymmenen vuotta sitten tunnettu rahaa. Omavaraisviljely ja vaihtokauppa eivät tuota bkt:ta mutta elämän laatua ne tuottavat.

Matkailu olisi tällä hetkellä maalle hyvä valuutan lähde, mutta turistit ovat täällä todella harvassa. Tänne on niin kovin pitkä matka kaikkialta, paitsi Australiasta, eikä sieltäkään kovin lyhyt matka ole. Itä-Timor on kaunis pieni maa, jonka asukkailla on kaikki oikeus olla ylpeitä suunnattomalla sitkeydellä taistellusta itsenäisyydestään.

Maustesaarten mausteet

Mon, 01 Mar 2010 12:10:18 +0200

Kaukaisten saarten tunnelmat ovat keränneet paljon enemmän lukijoita kuin uskalsin toivoa. Etenkin tosikertomus Lizette Belian maahanpaniaisista Guadaloupella on edelleen hirmu luettu.Hyvä on. Nyt mennään taas yhdessä ulkosaarille tulivuoria katselemaan, mutta Länsi-Intian sijasta Itä-Intiaan.

Nusa Tenggara lienee useimmille sen verran käymätön korpimaa, että kaikella kertomallani tulee olemaan tiettyä uutuusarvoa. Tässä maailmankolkassa on vain yksi turistirysä, eikä sielläkään ole juuri kukaan käynyt, joten yllätyksiä on luvassa.

Maantiedon tunnilla saattoi suurella Kaakkois-Aasian kartalla vilahtaa ohi termi Pienet Sundasaaret. Nämä saaret ovat yhtä kuin Indonesian maakunta Nusa Tenggara. Euroopasta tänne tullaan suositun matkailusaaren Balin kautta. Niin minäkin teen. Maakunnan 158 saarta nousevat vuoristoisena nauhana Balista itään reilusti runsaan tuhannen kilometrin matkalla Timoriin. Tämä matka on tarkoitus lähiviikkoina taittaa ensin lentoteitse ja takaisinpäin vesi- ja maanteitse.

Auttaakohan Timorin, Floresin ja Lombokin sijoittamisessa maalmankartalle se, että Nusa Tenggaran saarijonolla on tärkeä tehtävä Intian ja Tyynen valtameren sijoittelussa. Saarijono nimittäin erottaa ne toisistaan.

Indonesia on maana yleensä ja matkailumaana tuntematon suuruus, poikkeuksena ehkä Bali. Maa on 5000 kilometriä leveä ja asukasluvultaan maailman neljänneksi suurin, ellei ole jo ohittanut USA:ta. Kulttuureja, kieliä, luontotyyppejä ja uskontoja on keskikokoisen maanosan tarpeiksi. Ehkä Indonesia on liian suuri pala nieltäväksi. Mutta ainahan voi maistaa.

Tällä matkalla tutustun myös Itä-Timoriin, tuhottuun maahan ja sen kovia kokeneeseen kansaan. Itä-Timor taisteli Indonesian miehitysarmeijaa vastaan 1975-99. Indonesian luovutettua seurasi sinnikkäiden sissien sisäinen välienselvittely 1999-2001 ja tuhosi loput. Juuri nyt Itä-Timorista on kuulemma tulossa extreme-matkailijoiden uusi Mekka. Mitä se sitten tarkoittaakin.

Indonesialaisen Bintang-oluen kunniaksi on sanottava, että etiketti on hieno ja makua on enemmän kuin näin kuumassa ilmastossa odottaisi. Balilaiset tanssijat ovat ohjelmassa tunnin päästä. Palataan aiheeseen siinä määrin kuin Indonesian televerkko sallii.

Matkustaisinko Karibialle

Tue, 19 Jan 2010 08:42:25 +0200

Miksi kannattaisi matkustaa Karibian meren saarille? Sää tulee varmaan ensimmäisenä mieleen. Aivan yhtä tärkeä puoltaja on turvallisuus. Varkaat vähenevät, kun saaret pienenevät, tämä laki pätee kaikkialla. Varkauksien ohella väkivaltarikokset ovat pienten Antillien saarilla lähes tuntemattomia.

Malariaa ja muita trooppisia sairauksia ei ole tai ne ovat hyvin harvinaisia. Myrkyllisiä tai muuten vaarallisia eläimiä ei yleensä ole. Kaduilla saa kävellä rauhassa, ei ole tyrkyttäjiä, sisäänheittäjiä eikä huijareita jaloissa pyörimässä. Seksiseuraakaan ei tyrkytetä.

Karibian retkestä innostuneen täytyy kuitenkin nähdä tavallista enemmän vaivaa maantiedon ja kalenterin kanssa. Erityisesti et halua olla Karibian merellä samaan vuodenaikaan hurrikaanien kanssa. Uimarannalle haluavan ei kannata sännätä sademetsään tai kalliosaarelle ja päinvastoin. Matkan suunnitteluun on varattava aikaa myös, jos budjetti ei ole rajaton. Karibialle voi matkustaa halvallakin, mutta se vaatii vaivannäköä.

Kun kerron kotona Suomessa käyneeni Guadeloupen, Dominican, Antiguan ja Montserratin saarilla, kohtaan ymmyrkäisen katseen, jossa loistaa kysymys, olisiko mitään isompaa kaupunkia siinä lähellä. Ei muuten ole. Joskus näyttää lamppu syttyvän, jaaha, olit siis Dominikaanisessa tasavallassa. Ja taas pääsee selittämään, että on Dominica kyllä tasavalta, mutta ihan eri valtio kuin Dominikaaninen tasavalta. Mikäs ihme se on. Ei missään muuallakaan eroteta toisistaan Bahamaa, Barbadosta, Barbudaa ja Bermudaa. Miksi Suomessa pitäisi?

Karibian merelle lähtijä joutuu hiukan opettelemaan näitä asioita, ja sitten paikan päällä oppii lisää. Pitää muistaa että kaikki saaret ovat kolmatta maailmaa, jossa mikään ei ole itsestään selvää. Elintaso ei ole korkea, vaikka elämän laatu sitä onkin. Äärimmäistä köyhyyttä ei ole, mutta useimmilla saarilla toki köyhyyttäkin näkee ja siihen on osattava sopeutua. Pömppämahaisia kerjäläislapsia tai hihassa roikkuvia rihkamakauppiaita ei saarilla tunneta.

Suomalainen on tottunut siihen, että asiat toimivat, ja ahdistuu aivan tavattomasti, kun näin ei ole. Hyvä uutinen on, että asiat yleensä toimivat Karibialla. Huono uutinen on, että usein tuo toimiminen vaatii enemmän suullista neuvottelua, kuin mitä suomalainen on tottunut pitämään mukavana. Saarten asukkaat ovat kielitaitoisia ja odottavat samaa kävijältä. Toisaalta moottoriturvat ja flirttailijat löytävät täältä paratiisinsa.

Nyt kun olen käynyt ja nähnyt erot, ymmärrän, että jokainen saari Karibian meressä on aika lailla oma maansa, olkoon sitten itsenäinen, itseään hallitseva Ahvenanmaan tapaan tai Euroopasta etäjohdettu. Kun Antiguan tai Dominican pikkuinen joukkue marssii seuraavissa olympiakisojen avajaisissa, ymmärrän, että se on suuri hetki näissä maissa, eikä mikään vitsailun paikka.

Kuka tahansa voi matkustaa Karibialle, jos haluaa. Karibian merellä voi liikkua ilman yksityistä jahtia, sen tämän blogin lukijat ovat varmasti huomanneet. Yleinen mielikuva Karibian saarista rikkaiden leikkikenttänä on vähintään stereotyyppinen. Oma kielitaito voi rajoittaa kohteen valintaa, sillä matkailu alueella on omatoimista. Ajokortti on suotava. Samanmielisen ryhmän kokoaminen avaa lisää mahdollisuuksia, esimerkiksi talon tai veneen vuokraamisen.

Tällä kertaa käsittelen siis Karibian meren pienten saarten hyviä ja huonoja puolia suomalaisen matkailijan kannalta. Toki kaikki saaret ovat erilaisia, ja erilaisia ovat matkailijatkin. Ensimmäinen sääntö on jo sanottu, onnistunut matka vaatii tavallista enemmän etukäteissuunnittelua.
Pitää itse tietää, mitä haluaa tehdä ja nähdä, ja missä sitä on.

Ostosmahdollisuudet ovat rajalliset, kuten kolmannessa maailmassa yleensä. Tuontitavara saattaa olla kallista. Rantaravintolassa ruoka on yleensä kallista, kansanpaikassa kauempana rannasta edullisempaa ja usein parempaa. Kylmäketjun taso vaihtelee, lähikauppojen tuoretuotteet kannattaa tutkia tarkkaan, niin paikallisetkin tekevät ennen kuin ostavat. Saarten omat tuotteet eivät yleensä ole luomua, mutta hyvä maaperä, hyvä vesi ja saasteettomuus takaavat maun. Ruokakulttuuri on niin laaja asia, että yritän kirjoittaa siitä vielä erikseen, mutta noin yleisesti voinee sanoa, että saarille kannattaa lähteä ihan vain syömään. Karibialainen ruoka ei ole kovin voimakkaasti maustettua, vaikka niin kuvitellaan.

Hanaveden laatu kannattaa tarkistaa saarikohtaisesti. Juotavuus ja maku on yleensä hyvä, mutta ei joka paikassa. Runsassateiset saaret vievät vuoripurojensa vettä mm. Arabiemiraattiin, ja olen itsekin juonut näitä maailman parhaisiin kuuluvia vesiä suoraan purosta, toki vasta nähtyäni paikallisten juovan. Toisaalla taas pullovesi saattoi olla ainoa vaihtoehto.

Kiinnostavin luonto ja parhaat liikuntamahdollisuudet ovat yleensä nuorimmilla saarilla, parhaat rannat geologisesti kuluneilla vanhemmilla saarilla.

Mikään ennakkotieto ei voi valmistaa Karibian kiertäjää siihen kulttuurivaikutteiden kirjoon, johon hän törmää. Ihmiset ja elämäntyyli ovat tulleet pääasiassa Afrikasta, ja se on kulttuurin pohja. Joka on Afrikassa liikkunut, on Karibialla aika kotonaan. Eurooppalainen vaikutus vaihtelee vahvasta aivan pintasilaukseen. Jotkut saaret ovat vaihtaneet omistajaa jopa kymmeniä kertoja, jolloin brittiläinen ja ranskalainen vaikutus saattaa olla lähes tasavahva. Yes oui, saattaa kreoli myöntää tuplasti. Dominicalla vaikuttaa myös alkuperäisväestön intiaanikulttuuri. Aasialaiset työläiset toivat 1800-luvulla mukanaan erityisesti ruokakulttuurinsa.

Karibian meren saaria voi suositella niille, jotka haluavat tutustua afrikkalaiseen kulttuuriin, mutta seikkailuvalmius ei riitä Isolle Mantereelle lähtemiseen. Parhaat puolet saarilta löytyvät, pahimmat ongelmat puuttuvat.

Kyllin ei voi korostaa, että saaret ovat hyvin erilaisia. Kaikki saaret ovat taloudellisesti keskenään luonnollisia kilpailijoita, jotka tuottavat samoja tuotteita. Jokainen haluaa erottua ja ilmapiiri kullakin saarella on todella myös aivan omansa lainen. Ei voi sanoa, että olisi käynyt kaikilla saarilla, kun on käynyt yhdellä. Tämä rikkaus voi olla liikaa sille, joka haluaa vain aurinkoa, mutta muille se on jo sinänsä syy aloittaa pakkaaminen.

Voiko ihmisiin luottaa? Suomalainen matkailija on kaikkien maailman huijareiden lemmikki, joka menee halpaan vielä silloin kun hyväuskoinen jenkkikin haistaa palaneen käryn, ja maksaa mitä pyydetään. Karibian meri herättää näköjään suuria epäluuloja. Kun olen kertonut, että saarilla voi huoneet jättää huoleti lukitsematta, vastalauseita suorastaan tulvii. Eihän se niin voi olla. Kyllä se nyt vaan on niin, jos pienistä saarista puhutaan. Joku Jamaika on eri juttu. Pienillä saarilla ei tarvitse tingata, vahtia tavaroita eikä skarpata huijareiden varalta. Kaikki on oikeasti cool. Saarelaiset ovat turvallisuudestaan oikeutetusti ylpeitä.

Harvoilla Karibian saarilla on Atlantin ylittäville koneille kelpaavia yöaikaan toimivia suuria lentokenttiä. USA:n kautta lentäminen on kallista. Halvin tapa päästä saaristoon, mitä minä tiedän, ovat Air Francen lennot kumppaninsa Finnairin kanssa. Helsingistä Pariisin kahden kentän (de Gaulle ja Orly) kautta joko Guadeloupen Pointe-a-Pitreen tai Martiniquelle. Riittävän ajoissa etukäteen tilaten edestakaiset lennot saa usein reilusti alle tonnilla ja lähtöhetken tuntumassa runsaalla tonnilla, jos paikkoja vielä on. Matkaa on sentään 10 000 km. Molemmat Ranskaan kuuluvat saaret ovat mukavasti saariketjun keskellä. Jatkoyhteyksinä tulevat kyseeseen alueellinen lentoyhtiö LIAT, vielä pienemmät lentoyhtiöt ja paikalliset lauttayhtiöt. Kaikki operoivat säävarauksilla, mikä on riittävä syy pysyä kaukana hurrikaanisesongin aikana Suomen loppukesästä ja syksyllä. Lautoille saa lippuja vain paikan päältä, lennoille netistä, mutta ne voivat muuttua aivan viime hetkilläkin. Kalusto on normaalia länsimaista tasoa ainakin suurimpien saarten välillä. Lauttojen hintataso on yllättävän lähellä lentohintoja.

Minkä tasoista majoitusta etsiikin, varaukset on syytä tehdä hyvissä ajoin. Kysymys on saarista, joilla on rajallinen majoituskapasiteetti, ja kun huoneet ovat täynnä, niin ne ovat täynnä. Sesonkihuippuna alkuvuodesta ja paikallisten festivaalien yms. aikaan näin voi todella käydä. Koska öisin sataa, ulkona nukkuminen ei ole mahdollista. Hotellien ja hostellien hintataso vaihtelee uskomattomasti saarten välillä ja sisällä. Alkuvuoden sesonkikuukausina on kalliimpaa, muulloin löytyy tarjouksia. Edullisten paikkojen sijainti on usein hankala, ja auton vuokraaminen melkein pakollista. Majoitus maksaa Karibialla, mutta vastineeksi majoituslaitokset tarjoavat aina jotain persoonallista jujua ja erittäin hyvää ystävällistä palvelua. Turistimassat ovat halpishotelleissaan jossain muualla, se kuuluu pelin henkeen. Lapsiperheille hintataso voi olla korkea, mikä on vahinko, sillä turva- ja terveysriskien pienuus sopisi heille.

Teiden taso ja liikenteen määrä vaihtelee saarittain, mutta yleisesti liikenne on rauhallista ja joustavaa. Julkinen liikenne keskittyy työaikoihin, sunnuntaisin sitä tyypillisesti ei ole. Aikatauluja ei taida olla missään. Bussit ja pikkubussit ovat lähes ilmaisia ja tunnelma on aito. Takseja on hyvin harvassa, ne on tilattava ajoissa ja ovat kalliita. Toisaalta saaret ovat kooltaan mukavan kompakteja. Jos on kulkupeli, mikään ei ole kaukana.

Liikuntarajoitteisille kaikki saaret eivät sovi. Monilla maasto on todella pystyä.

Luonnon, liikunnan, ruokakulttuurin ja monikulttuurisen ilmapiirin ystäville Karibian meren saaret ovat paratiiseja. Yökyöpelin kannattaakin olla tarkempi. Useimmilla saarilla mennään aikaisin nukkumaan. Rommijuopot hyytyvät jo iltapäivällä ja paikallisbaarit tahtovat olla illan tullen jo kiinni. Jos haluaa heilua iltaisin, on syytä tarkistaa, onnistuuko se kohteessa.

Haluatko stressata? Toimitko parhaiten ankarassa paineessa? Sitten saat unohtaa Karibian reissut. Siellä sinun stressihormoneillesi vain naurettaisiin hyväntahtoisesti. Tai ehkä oppisit relaamaan ja tervehtimään jokaista vastaantulijaa. Yes oui.

Montserrat elää tulivuoren ehdoilla

Mon, 14 Dec 2009 05:09:27 +0200

Kaikki ovat katsomassa. Sir George Martinin talon nurmikolla on puuton kulma, josta on esteetön suora näköala tulivuorelle. Sen huippu hehkuu kauttaaltaan tulipunaisena. Olveston Housen henkilökunta perheineen ja asiakkaat katsovat näkyä yhtä lailla suut auki. Ällistyksen huudahdukset ja voihkaukset vievät tilaa vuoren jyrinältä, joka kuulostaa kaukaiselta ukkoselta..

Tiuhaan, useita kertoja minuutissa, Soufriere Hills posauttaa kraatterinsa lähistöltä räjähdyksen kaltaisen punahehkuisen kaasupilven. Ilmaa raskaammat kaasut vuori purskauttaa rinnettään alas liekehtivinä pyroklastisina purkauksina. Lumivyöryltä näyttävät raskaat myrkkypilvet voivat olla 1000-asteisia ja etenevät ääntä nopeammin.

Muutama päivä sitten vuori ampui kaasuvyöryn 3,5 km päässä olevaan laaksoon. Tämä laukaisi Montserrat Volcano Observatoryn neljännen eli toiseksi ylimmän asteen varoituksen. Pahoin murjotun saaren jäljellä olevat elinkelpoiset osat on jaettu turvallisuusvyöhykkeisiin. Neloshälytys tarkoitti sitä, että C-alueiden asukkaiden on lähdettävä turvaan yöksi. Majapaikkani Olvestonin henkilökunta kuuluu näihin yöevakkoihin ja työpaikka on heille nyt myös yöpaikka.

Carol Osbornelle ja Margaret Wilsonille evakkona oleminen on tuttua. Heillä oli aikaisemmin hotelli ja ravintola lähempänä tulivuorta, mutta ne jouduttiin yhä useammin evakuoimaa. Nyt ne ovat kielletyn alueen puolella. Amerikkalaisen Carolin ja brittiläisen Margaretin avuksi tuli Montserratin saaren suuri hyväntekijä sir George Martin.

Tämä the Beatlesin levyjen tuottajana maineensa ja omaisuutensa luonut vanhaherra luovutti Montserratin kartanonsa pulaan joutuneiden leidien käyttöön ilman vuokraa. Olveston House on toiminut vajaan vuoden ravintolana ja kuuden huoneen pikku hotellina. Alkumenestys näyttää jatkuvan, illallisvieraita on upea siirtomaatyyliin taloa kiertävä veranta usein täynnä.

Tulivuori saa leiskuttaa mitä leiskuttaa, tällä hetkellä Carol ja Margaret miettivät enemmän sitä, mitä sir George sanoo, kun tulee kahden viikon vuotuiselle syntymäpäivälomalleen Montserratiin. Tällä kertaa hän kun on vieraana omassa talossaan. Hyväksyykö hän ystäviensä tekemät pikku muutokset?

Itse tajuan vasta ensimmäisen Beatle-fanin käytyä räpsyttelemässä kameransa kanssa puutarhassa, miten musiikkihistoriallisessa talossa asustan. Margaret kyllä esitteli ylpeänä Linda McCartneyn kuvien signeeratut alkuperäisvedokset vuodelta 1982, joilla talon pääkäytävä on somistettu. Kestää silti pari päivää sisäistää se, että tässä talossa he kaikki pyörivät ja monet yöpyivätkin 80-luvun onnellisina alkuvuosina. Paul McCartney, Mick Jagger, Eric Clapton, sir Elton John, Dire Straits, Sting ja the Police. Kaikki tulivat brittiläiselle Montserratin saarelle levyttämään, rentoutumaan ja nauttimaan ilmapiiristä.

Useimmat tulivat vartiokaartinsa ympäröiminä ja ällistyivät, kun heille etukäteen kerrottu osoittautui todeksi. Jaggerit ja Stingit saattoivat kävellä saaren kylänraittia kaikessa rauhassa. Vastaantulijat moikkasivat heitä samalla tavalla kuin täällä moikataan kaikkia.
Tervehdyssana on kysyvä alright, johon vastataan ok ja perään vastakysymys alright. Hello täällä sanoo korkeintaan Lionel Richie. Amerikkalaisista Stevie Wonder levytti täällä Ebony and Ivory-duettonsa Paul McCartneyn kanssa, ja hän sai montserratilaisiin hiukan vipinääkin.

Ikävä kyllä George Martinin Montserratiin rakentamalle Air-studiolle kävi yhtä mälsästi kuin koko saarelle. Ensin tuli hurrikaani Hugo ja pisti palasiksi 95 prosenttia saaren rakennuksista. Air-studion katto kuului saarelta tuulen suuntaan poistuneisiin rakennustarvike-eriin. Sen jälkeen tulivuori teki rakennuksen käytön mahdottomaksi ja hautaa nyt raunioita hitaasti tuhkaan.

Montserratin painajainen uinuneen tulivuorensa kanssa alkoi vuonna 1995. Soufriere Hills heräsi eloon ja alkoi hukuttaa synnyttämäänsä saarta tasaisen tappavaan tahtiin mutaan, tuhkaan ja laavaan. Saaren yli 12 000 asukkaan näkymät alkoivat tuhkasateessa näyttää heikoilta. Pyörremyrskyn jälkeen tehdyt jälleenrakennusinvestoinit menivät suurelta osin hukkaan. Useimmat liittyivät suuren exodukseen Britanniaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja muille Karibian saarille. Synkimpänä vuonna 1997, kun autio pääkaupunki Plymouth tuhoutui täysin, asukasluku tavoitti pohjalukeman 2700. Suuremmalle joukolle saari ei tarjonnut elinmahdollisuuksia, sillä kaksi kolmasosaa saaresta oli täysin tuhoutunut tai evakuoitu liian vaarallisena oleskella.

Mutta montserratilaiset ovat sinnikkäitä kuin siirtokarjalaiset, ja kamppailevat vuortaan vastaan talvisodan hengessä. Asukasluku on jo reilusti yli 5000. Saaren hallinto pyrkii järjestämään työpaikan jokaiselle paluumuuttajalle. Joulukuun alussa 2009 avattiin uudestaan lauttayhteys naapurisaarelle Antiguaan. Pitkään saaren ainoa säännöllinen yhteys ulkomaailmaan oli päivittäinen 20-paikkaisen De Havilland Twin Otter-yhteyskoneen lento. Hieno kone Twin Otter on, potkurit ja kaikki, mutta tavaratilaa siinä on niukasti kokonaisen trooppisen saaren tarpeisiin. Kone tukeutuu saaren uuteen kiitorataan, sillä tulivuori tuhosi täysin vanhan lentokentän. Ehkä sitä ei olisi kannattanut rakentaa tulivuoren viereen, jälkiviisaat toteavat.

Keskustelen uuden kentän matkamuistomyymälää pitävän rouvan kanssa Antiguan konetta odottaessa. Hän on paluumuuttaja, Britanniassa viisi vuotta työskennellyt. Rouva myy minulle taivaansinisen pikeepaidan, jonka rintapielessä on melko huomaamaton Montserratin kartta. Haitissa tehty vaatekappale on niin järkevä tuote tavanomaisemman krääsän keskellä, että kuuntelen rouvaa mielelläni pidempään. Kuten aina olen ainoa asiakas.

Myyjärouva väittää, että montserratilaiset eivät ole mitenkään erityisen urheita, kuten hänelle ehdotan. He vain rakastavat saartaan ja sen elämäntyyliä. Hänkin oli tullut vain lomalle, mutta nähtyään taas metsäisillä kukkuloilla kiemurtelevat pikkutiet, pastelliväreillä maalatut talot, ravinteikkaat rinteiden maatilkut ja rennosti raiteilla oleilevat ihmiset rouva oli saman tien marssinut entiseen työpaikkaansa Montserratin tullissa. Tullivirkailijaa ei tarvittu, mutta rouvaa ei päästetty pois, ennen kuin muu työpaikka oli varmistettu.

Ja katsokaa ympärillenne, rouva kehottaa. Rahaa ei ole kellään paljon, mutta kaikilla on katto pään päällä ja auto – jyrkän maaston takia välttämättömyys – sekä ruokaa pöydässä. Elämän laatu Montserratissa on erinomainen. Ei tarvitse lukita ovia eikä vilkuilla taakseen. Ja vesi on maailman puhtaimpia. Luonto on upea ja samoilureitit hyvät.

Mikäpä siinä. Jos on tällaiseen paratiisiin tottunut, elämä räntäsateessa totisten torvensoittajien keskellä tuskin houkuttelee. Mutta paratiisista suuri osa on ollut pian 15 vuotta helvettiä. En voi olla ajattelematta eilistä auringonlaskua Belham-joen entisessä ihanassa uomassa, jonka nyt täyttää muta ja tuhka.

Kun etsin kuvakulmaa kuolleista puista ja raivoisasti savuavasta tulivuoresta taustalla, paikalle kiitää punainen neliveto. Kuljettaja, sievä rouva, kapuaa ulos ja haluaa tietää, ymmärränkö olevani evakuointialueella. Ymmärrän kyllä ja lähden pois ennen auringonlaskua, kunhan saan napattua hyvän kuvan. Saan ystävälliset neuvot hyvästä kuvakulmasta. Evakot jatkavat joen takana nousevalle mäelle ja tarjoavat palatessaan vielä kyytiä. Ehkä en näyttänyt ryöstelijältä, ehkä täällä vain ollaan ystävällisiä kaikille. Mutta vuori työntää väsymättä tuhkapyörteitään alas rinnettä…

Vielä niitä saniaispuita humisee

Fri, 11 Dec 2009 05:47:42 +0200

Dominican maaseudulla tienvarsilla on työväenpuolueen punaisia ja opposition sinisiä viirejä muistuttamassa lähestyvistä vaaleista. Eduskuntaan valitaan ennen joulua 2009 kaikkiaan 21 kansanedustajaa. Puhe ei nyt ole Dominikaanisesta tasavallasta Haitin ja Puerto Ricon välissä, vaan vuonna 1978 itsenäistyneestä saarivaltiosta EU:hun ja Ranskaan kuuluvien Guadeloupen ja Martiniquen välissä. Vaalit ovat pian ja tunnelma kiihkeä. Äänestysprosentti nuoressa maassa on tyypillisesti yli 90 ilman mitään pakkoa. Sosialisteja syytetään räikeästä korruptiosta. Äänestäjiä pelotellaan myös Venezuelan Hugo Chavezin lisääntyvällä vaikutusvallalla. Chavez kosiskelee pieniä itsenäisiä Karibian valtioita kuten Dominicaa ja Antiguaa retoriikalla ja rahalla.

Mutta kaukana sademetsän sydämessä tällä kaikella on vähän merkitystä. Olen asunut muutaman päivän puussa. Puumaja on kasattu krouveista höyläämättömistä lankuista sen verran huterasti, että ilmastointi toimii läpivetoperiaatteella. Lisää sademetsän happirikasta kosteaa ilmaa virtaa avatuista ikkunaluukuista. Kalustuksena on kookas kaksoissänky ja riippumatto. En halua tietää, miten kaksoissänky on saatu puuhun. Valaistuksena olisi tuulivoimalla toimiva hehkulamppu, jos se toimisi. Kynttilät sytytetään sytkärillä, sillä tulitikut kostuvat tässä ilmastossa hetkessä.

Vessa-asiat kiinnostavat suomalaista aina. Vessa on myös ylhäällä puussa ja se on veivattava kompostoiva malli. Pyörivään rumpuun heitetään kansantuotteen perään sahanpurua. Three Rivers Rosalie Forest Eco Lodgen omistaja Jem Winston kertoo mielellään tarinaa siitä, miten hän päätyi raahauttamaan tämän jyhkeän mukavuuslaitoksen ylös loputonta litisevää liukasta sademetsän rinnettä. Dominican viranomaiset päättivät, että hotellissa ei voi olla hygieniasyistä puuseetä, vaikka se olisi kuinka eko. Jemin hotelli olisi suljettu, mutta karibialaisena kompromissina syntyi ajatus kuivakäymälästä. Ja toisin kuin propellikäyttöinen lamppu, mukavuuslaitos toimii.

Kun vaihdoimme sähköposteja varauksesta, Jem varoitti minua moneen otteeseen siitä, että puumaja on 15 minuutin ankaran ylämäkipatikan päässä hotellin vastaanotosta. Siksi pakkasin turhat sivilisaatiopellen asusteet matkalaukkuun, jonka jätin respana ja Jemin konttorina toimivaan liikuttavaan pikku tönöön. Rosalie Forest ei nimittäin ole sillä tavalla hotelli kuin hotelli Viru Tallinnassa on hotelli, noin esimerkiksi. Ei yhtään.

Koko Dominican saarella ei ole kuin yksi tai kaksi kerrostalohotellia, eikä muitakaan kerrostaloja. Hotelli on tyypillisesti talo, jossa on muutama vuokrattava huone erillisillä sisäänkäynneillä, tai muutama mökki puutarhassa tai metsässä. Massaturismia ei tähän maahan ole haluttu, sillä maan valtti, koskematon luonto halutaan pitää sellaisena.

Jemin hieman harrastajamaisella aitobrittiläisellä innostuksella ylläpitämää ekomajoitus on kieltämättä hieman äärimmäistä. Kaikkien mielestä ei ole hienoa nukkua puussa keskellä viidakon ääniä ja herätä joka yö infernaaliseen meteliin, kun kaatosade yrittää oikaista peltikaton läpi.

Minä en ollut hoksannut, että 15 minuutin rinnepatikka aamiaiselle ja takaisin, päivän patikkaretkelle luontoon ja takaisin ja illalliselle ja pimeässä takaisin tekee yhteensä 6 x 15 minuuttia eli puolitoista tuntia päivässä armotonta kiipeilyä lahkeet liejussa. Enkä muistanut, että sademetsässä ei vaate kuivu, kaikkeen tarttuu metsän haju. Juuri nyt olen sademetsän suhteen hieman kylläinen. Televisiota en kaipaa, mutta pesukonetta kyllä.

Mutta en muistanut sitäkään, miten virkistynyt olo on, kun on saanut tuulettaa kuuloaistiaan yön ajan unessa tuulten äänen ja hyönteismelun keskellä. Kuulo on primitiivinen varoitusaisti, joka ei koskaan nuku. 360 asteen tasaiset luonnonäänet kertovat, että metsässä ei liiku suurta nälkäistä petoa. Kun tulee liian hiljaista, ihminen herää säpsähtäen vaaran aistimukseen. Enkä muistanut sitä vapauden tunnetta, joka valtaa metsän siimeksessä heräävän.

Toivottavasti en unohda keskusteluja Jem Winstonin kanssa sademetsistä, vapaudesta ja kestävästä kehityksestä, jonka suhteen hän on niin tinkimätön. Metsän Pelle Peloton, se on tuo laiha britti, joka jätti turhat pankkihommat Lontoossa ja osti entisen banaaniplantaasin Dominican kaukaisimmasta kaakkoisnurkasta. Suomalaisena minulla on erityinen puolipakanallinen ja itsestään selvä suhde metsään. Tunnen sukulaissieluisuutta samoin kokeviin kansallisuudesta ja metsän sademäärästä riippumatta. Mutta Jemille metsä tuntuu olevan vielä enemmän.

Viimeisenä yönä metsässä heräsin paukkeeseen ja ajattelin, että puista putoaa jotain pähkinöitä katolle. Opossumit olivat tulleet sisälle ja paukuttaneet hampaillaan cashewpähkinöitä sisältävän metallirasian muovikannen palasiksi. Liian suolaiset pähkinät oli levitelty kiukkuisesti lattialle.

Kannibaaleja, karibeja ja kalinagoja

Wed, 09 Dec 2009 02:56:41 +0200

Illastin juuri kiinalaisessa. Good Taste-ravintola sijaitsee ihan tässä St. John´sin keskustassa, Antigua & Barbudan pääkaupungissa. Ystäväni Steve kokkasi minulle mitä mainioimmat kreolisapuskat Dominican sademetsässä, mutta nyt teki vaihteeksi mieli jo jotain muuta.

Ravintolaa pitävä kiinalaisperhe katseli kolmen sukupolven voimalla kiinalaiselta dvd:ltä perhedraamaa, joka ulottui japanilaismiehityksestä kansantasavallan alkuvuosiin. Olin luonnollisesti ravintolan ainoa asiakas, tähän on Karibian merellä jo tottunut. Väkisinkin tuli ihmeteltyä ja ihailtuakin ulkokiinalaisuuden voimaa. Kiinalainen ravintola trooppisella saarella on se klassinen oikea kiinalainen ravintola melkein viimeistä piirtoa myöten. Sivumennen Havannan Chinatown on ihan erilainen. Jos maailman ehkä ainoa afrokiinalainen yhteisö kiinnostaa, siellä kannattaa käydä, mutta ruoka ei enää ole kiinalaista, eikä kovin hyvää.

Tämä ulkokiinalaisperhe ei ollut ainoa Aasiasta Amerikkaan päätynyt porukka, jonka tänään näin. Steve ajoi minut tänään puumajastani sademetsän keskellä Dominican kansainväliselle lentokentälle, josta pieni Dash-kone nakkasi minut Antiguaan. Matkareitti toi halki saaren itärannikon Carib Territoryn, kalinago-intiaanien itsehallintoalueen. Heidän esi-isänsä tulivat Amerikkaan kävellen Beringin salmen yli kauan sitten.

Kennedy-niminen kaveri halusi pienissä aamupäivärommeissa kätellä minua moneen kertaan Salybian kylässä, joka on karibi-kalinagojen hallintokeskus. Mikäs siinä. En usko tuntevani ketään muuta, joka olisi kätellyt kalinagoa. Se auttoi uskomaan todeksi, että samalla tutusti jylhällä ja vehreällä Dominican saarella, jonka asukkaita oli jo tottunut pitämään afrikkalais-länsi-intialaisina kuten virallinen termi täällä kuuluu, todellakin on alue, jonka asukkaiden ulkonäkö on ihan toisesta maailmasta. Ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, oliko Kennedy intiaani vai ei. Jos tällaista sanaa nyt selvyyden vuoksi käytetään.

Kalinagoja ei juuri mainita maailman alkuperäiskansoista puhuttaessa. Se on outoa, sillä Karibian meri on saanut heistä nimensä, ja siitä on peräisin myös yleisesti ihmissyöjistä käytetty sana. Kalinagot käyttivät jo ennen Kolumbuksen tuloa erittäin merikelpoisia yhdestä puusta koverrettuja aluksia, joiden nimi on heidän kielellään canue. Tästä tulee sana kanootti.

Kalinagot ovat ainoa tiedossani oleva alkuperäiskansa, joka pystyi jotenkin pitämään sotilaallisesti puoliaan valkoista miestä vastaan jopa satojen vuosien ajan. Heidän raivoisassa vastarinnassaan 1600- ja 1700-luvuilla olisi aineksia moneen Hollywood-spektaakkeliin. Lopputulos oli ehkä ennalta selvä, mutta kalinagot voittivat monia taisteluita. Mel Gibson, jos luet tämän, kiinnostut varmasti tästä vaietusta historiasta.

Nykypäivän kalinagot elävät kahdeksassa kylässä omalla itsehallintoalueellaan Dominican liittovaltiossa. Muuta liittoa ei maassa olekaan kuin kalinagojen ja muiden asukkaiden jo perinteinen yhteisymmärrys. Britit myönsivät kaukaa viisaasti karibi-intiaaneille, kuten silloin sanottiin, itsehallinnon jo runsas sata vuotta sitten. Kalinagojen kulttuuri on nyt arvossaan, kun Dominica korostaa sillä ainutlaatuisuuttaan Karibian valtioiden joukossa. Ja miksei korostaisi.
Muilta saarilta karibit on tapettu tai eräissä tapauksissa pakkosiirretty Dominicalle.

Kahdeksan kylää ja kolmisen tuhatta ihmistä on kaikki, mitä on jäljellä vahvasta soturi- ja merenkulkukulttuurista, joka hallitsi itäistä Karibian merta pari sataa vuotta ennen Kolumbuksen tuloa ja itse asiassa toistasataa vuotta sen jälkeenkin. Espanjalaiset olivat nimittäin erittäin haluttomia ottamaan turpiinsa näiltä sotureilta, joiden aggressiivisuus oli heille aivan uutta. He eivät edes yrittäneet asuttaa kannibaaleiksi kutsumiensa intiaanien hallussa olevia saaria.

Tuskin mikään kauhistutti renessanssiajan eurooppalaista niin paljon, kuin ajatus eksoottisista villi-ihmisistä mässäilemässä vastateurastettujen valkoihoisten kristittyjen lihalla ja verellä. Näillä kuvitelmilla herkuttelu oli tuon ajan päänsisäistä kauhuleffaa. Kysyntää oli, ja tarinoita syntyi.

Kun espanjalaiset onnistuivat käymään kannibaalien, kuten he olivat alkaneet kalinagoja nimittää, kylissä kauppaa hieromassa, he näkivät kauhukseen suurissa soturitaloissa pääkalloja ja selviä ihmisen luita. Mutkaton johtopäätös oli, että luiden alkuperäiset omistajat oli popsittu pois. Espanjalaisille oli täysin vieras ajatus, että esi-isien luita säilytettäisiin asumuksissa kulttisyistä. Katolisissa kirkoissa kyllä säilytetään pyhäinjäännöksiä, mieleen tulee sir Oliver Plunkettin erinomainen mestattu pää Droghedan katedraalissa Irlannin tasavallassa. Siellä se on somasti esillä vuosisadasta toiseen, ja mummot sytyttävät kynttilöitä irtopään edessä.

Väärinkäsitys kalinago-kannibaaleista ihmissyöjinä levisi myös muiden eurooppalaisten kansojen keskuuteen. Kalinagot olivat itse tulleet Karibian saarille valloittajina Etelä-Amerikasta, joten heille oli ihan selvä asia, mitä valkoihoiset tulokkaat aikoivat. Ihmissyöjän maine oli heille mainio psykologinen ase. Koko 1500-luvun ajan eurooppalaiset karttoivat pieniä Antilleja.
1600- ja 1700-luvuilla kalinagot pysyivät mukana yhtälössä, kun eurooppalaiset nahistelivat keskenään näiden saarten omistuksesta. Puhutaan, että St. Vincentin saarella vastarinta olisi jatkunut ihan 1700-luvun loppuun.

Alkuperäiskansan ase valkoisten teknologiaa vastaan oli maaston onnistunut käyttö. Saaret olivat tiheän metsän peitossa. Maasto oli eurooppalaisille vierasta ja erittäin vaikeakulkuista esim. musketteja kantaville sotilaille. Kalinagot kävivät väijytyssotaa. Mutta oli eurooppalaisillakin salaiset aseensa, viina ja lasihelmet. Yhä tänäkin päivänä sattuu, että tanakat lärvit tempaissut kalinagomies jää auton alle sammuttuaan keskelle tietä.

Sokeri teki lopun kalinagojen haaveesta pitää saaristonsa. 1600-luvulla Euroopan makeannälkä kasvoi, ja Karibian saarille alettiin raivata sokeriplantaaseja. Mm. Marie-Galanten saaren raivaaminen intiaaneista oli Ranskalle suuri sotilasoperaatio 1650-luvulla. Maailmanmarkkinat sanelivat alkuperäiskansalle ankarat ehdot. Ainoastaan Dominican kalinagoja ei hävitetty, koska suurin osa saarta on pystyssä, ja sokeria voidaan viljellä vain vaakasuorassa maastossa.

Mutta kyllä muillakin saarilla näkee vielä merkkejä kalinagoista. Kansanbussissa Guadaloupen suureen kaupunkiin Pointe-a-Pitreen huomasin edessäni istuvan nuoren naisen, jonka hiukset olivat kiiltävät ja piikkisuorat. Oho, monenlaisia kampauksia täällä näkee, mutta millä afrikkalaistukka on tikuiksi suoristettu, mietin. Ja samassa mieleeni palasi antigualaisen Marie Elena Johnin huikea esikoisromaani Unburnable. John antaa ymmärtää, että tietyt kalinagon piirteet ovat vahvasti periytyviä: piikkihiukset, poskipäät ja silmät. Vaikka ulkonäkö muuten olisi täysin afrokaribialainen, nämä piirteet säilyvät yli sukupolvien. Ja toden totta, kun edessäni istuva nainen katsoi sivulleen, näin hänen korkeat poskipäänsä ja viirumaiset vinot silmänsä.

Marie Elena Johnin romaania uskallan muuten suositella kaikille, joita kiinnostaa sukeltaa afrokaribialaisten naisten historiaan ja tunteiden, uskomusten ja ajatusten maailmaan. Täällä Antiguassa sitä ovat kirjakaupat tietysti pullollaan, omani hankin jo ennen matkaa Amazonista.

Miten kalinagot nyt voivat? Silmämääräisesti he pärjäävät taloudellisesti siinä kuin muutkin dominicalaiset. Pikku maatilat ja talot ovat samanlaisia, yleensä nätissä maalissa ja siistejä. Ei ole kauan siitä kun nämä kylät olivat tosi köyhiä. Itsehallinto on menestynyt. Dominica on kolmatta maailmaa, raha on tiukalla. Luomuviljely kiinnostaisi, mutta aikaavievään sertifiointiin ei kädestä suuhun-taloudessa ole mahdollisuuksia. Mutta kalinagojen omanarvontunto on kasvanut ja kulttuuri elpymässä. Mm. Dominican matkailukartan kannessa komeilevat saaren alkuperäiset asukkaat. Maailma on muuttunut kauhujuttujen ajoista.

Kiehuva järvi

Sun, 06 Dec 2009 15:15:13 +0200

Puuopossumi olisi saanut jäädä näkemättä. Yksi Dominican luonnon harvoista nisäkkäistä makasi avuttomana Kiehuvan järven polulla. Eläinparka oli pudonnut puusta eikä pystynyt enää liikkumaan. Se availi ja sulki suuria yöeläimen silmiään ja haroi välillä ilmaa siroilla etukäpälillään. Pitkä kierteishäntä oli toimettomana rullalla. Peter Maguire hivutti kokeneesti banaaninlehden kuolevan opossumin alle ja siirsi sen harjanteen lehvikköön viettämään viimeiset hetkensä rauhassa.

Kunniakseni on sanottava, etten edes harkinnut valokuvan ottamista onnettomasta olennosta. Kuoleville kuuluu arvokkuutensa.

Peter Maguiren ei pitänyt ollenkaan olla oppaani Kiehuvalle järvelle. Tuona keskiviikkona Peterin piti hoidella taaroviljelmäänsä. Hänen piti hoivata peltihökkelikotinsa vierellä orgaanisia yrttejään ja persiljapenkkiään rakkaassa Laudatin kylässään vuorten keskellä.

Hotellin tilaama opas ilmoitti puoli seitsemältä lähtöaamuna, ettei auto-ongelmien takia pääse tulemaan. Ettei vaan olisi kaatunut rommia moottoriin. Oli turvauduttava suunnitelmaan B.

Laudatin kylä, lähtökohta vaativalle patikkaretkelle, oli linnuntietä vain parin kilometrin päässä. Kuten Dominicalla melkein aina, välissä oli ylikäymättömänä esteenä nuori vuori pystysuorine rinteineen. Dominica on geologisesti hyvin nuori saari. Se ryöpsähti esiin Karibian merestä tulta sylkien vain 26 miljoonaa vuotta sitten. Ennen dynamiitin keksimistä ja päällystettyjä teitä liikkuminen saarella oli lähes mahdotonta, nykyään se on enää vaikeaa.

Ensimmäinen auto, joka oli tulossa rinnettä alas Trafalgarin putouksilta ja vesivoimalaitokselta, pysähtyi rinkkaa tiellä kantavan valkoisen miehen kohdalle. Tarvitsisiko vaeltaja kenties kyytiä? Matkalla Trafalgarin helminauhana tietä myötäilevän kylän halki alas kohti Karibian merta ja Laudatin tienristeystä kuljettaja veikkaili, josko matkamies olisi Kiehuvalle järvelle menossa. Hän oli kyllä itse menossa pääkaupunkiin, mutta pientä korvausta vastaan voisi heittää minut ylös Laudatiin. Ei tarvitsisi risteyksessä bussia odotella.

Bussin virkaa 70 000 asukkaan saarivaltiossa hoitavat sivumennen sanoen tilataksin tyyppiset ajoneuvot, jotka kulkevat arkisin ilman aikatauluja pienimpiinkin kyliin. Nämä ajoneuvot ovat erittäin edullisia eivätkä ne ole edes täynnä. Kuljettajat tuntevat tiet hyvin ja ajavat varovaisesti. Bussien huono puoli on, että ne kulkevat harvoin.

Tie Laudatiin oli rapautunut järkyttävään kuntoon ja pyrki koko ajan nousemaan pystysuoraan. Kaikkein hankalimmassa kurvissa oli tien korjaus menossa. Kalustoa ja miehiä oli ja töitä tehtiin tosissaan. Jarrut tarkastetaan, ennen kuin tällä saarella lähdetään ajelemaan.

Ensimmäinen elävä sielu Laudatin kylässä oli vajaa viisikymppinen miehenkäppänä lökäpöksyissä, valkoisiksi valmistetuissa tennareissa ja punertavassa t-paidassa, joka oli kulunut kantajaansa kiinni niin kuin se olisi ollut hänellä syntyessä päällä.

Kyllä minä lähden viemään miestä Kiehuvalle järvelle, sanoi maailman vähiten eräoppaan näköinen mies kuljettajalle. Hinnaksi sovittiin sata itäisen Karibian dollaria eli 25 euroa koko päivän rankasta työstä, ja sitten sitä mentiin. Minä rinkan kanssa perässä ja Peter Maguire edellä tyhjin käsin, ilman edes vesipulloa seitsemän tunnin vaellukselle erämaassa.

Vaellus Kiehuvalle järvelle on vaativimpia patikoita mitä ns. normaalikuntoisen ihmisen voi ajatella maastossa tekevän. Suurin osa on hyvin yksiselitteistä polkua, mutta Autiuden laaksossa meikäläinen olisi eksynyt armotta. Onnettomuuksia sattuu harvoin, mutta niitä sattuisi enemmän, jos opas ei olisi pakollinen. Jos sattuu, tästä maastosta ei tule hakemaan ambulanssi eikä helikopteri. Ei ole vaihtoehtoja, on pakko skarpata. Muita ihmisiä seudulla ei ole.

Ensimmäinen tunti on mukavaa reipasta kävelyä sademetsässä. Sitten aletaan kivuta harjanteille ja rotkoihin, lopulta mahtavan Morne Nicholsin huippuharjannetta pitkin, josta on tajuntaa avartavat näkymät sekä Atlantille että Karibian merelle. Peter Maguire katseli näkymää lumoutuneena ylimmällä näköalatasanteella, kun meikäläinen puuskutti paikalle keuhkot kasassa. 200 patikointia Kiehuvalle järvelle ei ole yhtään vähentänyt hänen rakkauttaan näihin näkymiin.

Peter ei ole koskaan käynyt kotisaarensa ulkopuolella. Saaren luonnosta, kasveista ja eläimistä sekä käyttökelpoisista poluista hän tietää aika lailla kaiken. Ihmisestä voi oppia kyselemättäkin. En kysynyt, onko hän rastafari-kultin miehiä. Hän kertoi, ettei käytä muita päihteitä tai piristeitä kuin luonnon yrttejä, eikä syö muuta kuin luomua. Polulla hän lauleli hiljakseen laulua jah rastafarista. Asia oli selvä, vaikka Peterin tukka olikin leikattu. Dominicalla näkee paljon rastafari-liikkeen kannattajia pitkät hiukset puna-kelta-vihreään pipoon sullottuina. Edesmenneen rasta-liikkeen äänitorven Bob Marleyn musiikki elää näillä saarilla eri tavalla kuin Euroopassa, missä se on 1970-luvun nostalgiaa. Täällä se on totuus. One love.

Nichols, jonka mukaan vuoremme on nimetty, oli toinen kahdesta britistä, jotka ensimmäisinä ihmisinä näkivät Dominican Kiehuvan järven vuonna 1875. Sitä ennen oli toki havaittu valtavat savupilvet, jotka nousevat hornankattilasta, mutta paikka oli luoksepääsemätön. Dominican sisäosissa on edelleen alueita, joilla ihminen ei ole käynyt. Millä käyt kun ei pääse.

Nicholsin vuoren harjanteelta Peter ja minä aloimme laskeutua kohti villejä savumerkkejä lähettävää Autiuden laaksoa, jossa rikkipitoista vettä, savea ja savua pulppuaa maan pinnalle mitä merkillisimmissä paikoissa ja muodoissa. Ruskeiden, sinisten ja valkoisten muotojen keskellä kannattaa tietää mitä tekee, sillä jos astuu väärälle kivelle, se kivi voi polttaa sekä kengän jalasta että itse jalan. Pysyin aika tarkkaan Peterin jalanjäljissä.

Kuplivaa sinistä kuumaa jokea seuraillen reitti vei uudelle harjanteelle ja lopulta tiukkaan loppunousuun reunustasanteelle, jonka alla kiehui kuin kattila patikoijan pääpalkinto: Kiehuva järvi. Uudessa Seelannissa on isompi, tämä on kakkonen näiden luonnon ihmeiden alueella.

Tässä ei nyt kekkaloida sanoilla. Järvi on noin 60 metrin levyinen kuppimainen allas, jonka keskiosa kiehuu voimakkaasti ja välillä erittäin voimakkaasti. Reunoilla vesi on reilusti 80-asteista, se on mitattu. Järveen virtaa pari kuumaa puroa, ja kupin toisella reunalla on tulikuuma laskujoki. Porinaa tässä kattilassa pitävät yllä maanalaiset höyryventtiilit, jotka purkautuvat järven pohjaan ja takaavat kiehunnan.

Kiehuva järvi on osa Morne Trois Pitonsin kansallispuistoa, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Sinne ei siis koskaan rakenneta köysirataa tai asvalttitietä. Matkakirjailija Lynne Sullivan totesi osuvasti, että tämä koko päivän patikka on yksi hienoimpia asioita, mitä Karibian alueella voi tehdä. Ja kun sen on tehnyt, vannoo ettei tee sitä ikinä toiste.

Yhtä epätodellinen kuin kiehuva järvi itse oli sen reunalla rauhalisesti romaania lueskellut saksalainen patikkamies. Hän oli tullut ilman opasta eikä lainkaan hätäillyt, kun me Peterin kanssa lähtiessämme paluumatkalle muistutimme lähestyvästä pimeän tulosta. Saksalainen ilmoitti aikovansa yöpyä makuupussissaan alueella, kuten oli tehnyt edellisenä yönäkin. Hänelle tämä oli kuin mikä tahansa patikkaretki Alpeilla. Kova kaveri ja hyväkuntoinen, mutta kyllä Peter vähän ihmetteli.

Ekomatkailun grand old lady on surullinen

Mon, 30 Nov 2009 14:01:20 +0200

Trooppinen sadekuuro herätti ennen auringonnousua huljuttamalla kattoa ja kaikkialla ympärillä rehottavaa sademetsää. Dominica on yksi maailman sateisimpia paikkoja, ja varmasti myös metsäisimpiä. Ja vuorisimpia. Rakennus on sijoitettu rinteeseen siten, että tuuli muuttuu vilvoittavaksi ja happirikkaaksi vedoksi. Ihanaa kuukauden paistinpannulla nukkumisen jälkeen!

Anne Grey Baptiste on hieman surumielinen 80-vuotias lady. Kaksikymmentä vuotta sitten hurrikaani David tuhosi hänen hotellinsa kertaalleen täydellisesti. Nyt talouslama uhkaa tehdä siitä hiljaisesti lopun. Se olisi ikävää, sillä Papillote Wilderness Retreat ei ole mikä tahansa hotelli. Se on jo legenda.

Miamilainen meribiologi Anne ja hänen miehensä Cuthbert perustivat 40 vuotta sitten ekomatkailun pioneerihotellin vuorelle keskelle Dominican sademetsää. Heillä oli visio, ja se visio ei ollut rantahotelli massoille.

Tiedättekö, millaista matkailu oli 40 vuotta sitten? Suomalaisista useimmat vasta haaveilivat ryyppylomasta Välimerellä, minne lennettiin rämisevillä potkurikoneilla. Rantahotelli oli ainoa hotelli. Ekologia-sanaa ei tunnettu ja sana saaste oli vasta vakiintumassa suomen kieleen.

Kansainväliset hotelliketjut ovat aina silloin tällöin pyrkineet Dominicaan. Ainakin toistaiseksi tämän nuoren maan hallitukset ovat ymmärtäneet torjua massaturismin uhan. Tälle saarelle ei pääse jumbojetillä. Koko maan hotellikapasiteetti taitaa olla edelleen alle tuhat huonetta. Annen ja Cuthbertin visio on toteutunut ainakin sikäli, että Dominica on eturintaman ekovaltio, jonne tulee vain koskemattomasta luonnosta tosissaan kiinnostuneita matkailijoita. Nyt heitä vain tulee liian vähän.

Itsenäisyydellä on hintansa. Jumbo Ranskaan kuuluvaan Guadeloupeen oli täynnä. Matkailijoita alkoi näkyä marraskuussa turistikauden alkaessa, vaikkei kuulemma ihan perinteiseen tahtiin. Dominican satamassa Roseaussa Guadeloupen ja Martiniquen väliä sahaavasta Express d´Islesin katamaraanilautasta jäi vain muutama kourallinen matkailijoita Dominican liittovaltion haukankatseisten tullimiesten syyniin.

Useampi ehkä tulisi, jos maailma tietäisi, että tällainen valtio on olemassa. Kuulemma Dominicaan ei juuri tule postia, sillä kaikki menee Dominikaaniseen tasavaltaan tuhannen kilometrin päähän, ja siihen nieluun se kaikki myös katoaa. Siellä Santo Domingossa varmaan kerrotaan samaa juttua toisin päin…

Mutta minä olen löytänyt tänne metsän keskelle ja täällä viihdyn. Oli suuri kunnia saada jutella illallisella ekomatkailun grand old ladyn kanssa, vaikka keskustelu olikin hieman alakuloinen. Muita hotellivieraita oli tasan yksi pariskunta nauttimassa ruoasta, joka oli tehty ammattitaidon lisäksi rakkaudella.

Eilen ehdin käydä läheisillä Trafalgarin putouksilla. Oli mahtavaa loikolla tulikuumassa purossa veden ryöpytessä ympärillä ja katsella samalla ehkä noin 30 metriä korkeita putouksia yläpuolella. Papillotella on omakin kuuma lähde puutarhassa, johon pääsen kohta aamiaisen jälkeen tutustumaan. Sanotaan sen olevan koko Karibian meren alueen parhaita. Ja täällä on paljon puutarhoja.

Älä koske 24 tunnin kalaan

Sat, 28 Nov 2009 02:37:21 +0200

Toisena yönä sitä saa jo hiukan untakin Orionin vyön ja koralliriutan liplatuksen
välissä, katamaraanin kahden keulan väliin pingoitetulla verkolla maaten. Autiosaaren poukamassa tähtien valovoima on luonnollinen, keinovalo ei sitä syö. Rannalta kuuluu seuraa etsivien hyönteisten holtiton metelöinti, mutta ankkuripaikka on liian kaukana maista hyttysten tulla iholle. Nyt alat olla hurrikaania ja hain pureman arpea vaille sinut Karibian meren kanssa. Järki sanoo, että ilman kosteus on sata prosenttia, mutta kyllä se silti kahdelta sadalta tuntuu.

Olisi jonkinlainen häpeä palata kotiin Karibian mereltä purjehtimatta lainkaan. Veneet ja risteilyt ovat kuuluneet tämän meren imagoon siitä saakka, kun merkittävä purjehtijakansa kalinagot asutti pienet Antillit vajaa 1000 vuotta sitten. Heistä meri on saanut nimensäkin, tosin lahjakkaasti väärin kuultuna. Kalinago muuttui ranskalaisten suussa karibiksi ja espanjalaisten suussa kannibaaliksi. Näistä väärinymärretyistä ihmisluiden ystävistä ja keräilijöistä ja tulisista taistelijoista kerron lisää, kunhan pääsen heidän viimeiseen turvapaikkaansa Dominicaan.

Ettei totuus unohtuisi, Guadeloupe on Euroopan Unionin ulkosaaristoa, osa vanhaa Ranskan Amerikkaa joka kaareutuu Etelä-Amerikan Ranskan Guayanasta Karibian meren kautta Pohjois-Amerikkaan Kanadan itärannikon lumisiin ja jäisiin ranskalaissaariin St. Pierreen ja Miqueloniin asti. Matkan varrella on vanhoja ranskalaisia kaupunkeja, kuten Nouvelle Orleans (New Orleans) ja Ville de Troit (Detroit). Visainen tietokilpailukysymys olisi läntisen pallonpuoliskon ranskankielinen itsenäinen valtio. Se on maailman unohtama Haiti.

Samalla Guadeloupe on saaristo itsessään. 400 000 asukkaan Guadeloupe ei ole pelkkä perhosen muotoinen kaksoissaari. Sen etelärannikon taivaanrannassa näkyy useiden muiden jylhien saarien profiilit. Ympyränmuotoinen Marie-Galante on suuri ja jyrkkärantainen. Les Saintesin edustalla käytiin merkittävä meritaistelu 1700-luvulla. La Desirade on jylhin kaikista. Petit Terren saaristo on asumaton. Kirkkaalla säällä näkyy myös ensimmäinen vieras valtio täältä etelään, Dominica, mutta se on tarina, johon päästään myöhemmin paikan päällä.

Koulumme ilmoitustaulu houkutteli viikonloppuretkelle katamaraanilla. Kaksi vuorokautta merellä maksaisi alle 200 euroa nupilta ja siihen sisältyisi kuljetukset, kahden yön majoitus veneessä, ruoat ja juomat sekä runsaasti aurinkoa ja sukeltelua.

Itse asiassa kirjoitin katamaraaniretkestä pienen esittelytekstin koulun pyynnöstä, ja se menee suomeksi näin:

Purjehdus ja Karibian meri kuuluvat yhteen. Kahden vuorokauden katamaraanipurjehduksella tutustut Guadeloupen lähivesiin, niiden vedenalaiseen elämään ja lähisaariin. Mukaan otat uimiseen ja auringonottoon liittyvät tarvikkeet. Snorklausvälineet, ruoat, juomat, kuljetukset ja kaksi yöpymistä veneessä kuuluvat hintaan. Retken tarkka ohjelma riippuu luonnollisesti merenkäynnistä ja kapteenin harkinnasta. Melko varmasti tutustut ainakin Petit Terren autiosaaren luontoon ja sen valtiaisiin, komeisiin Antillien iguaaneihin. Karibian meren tähtitaivaan kirkkaus on kaikille iloinen yllätys. Opiskelijoihin tottuneen kapteenin opastuksella opit kohtaamiesi meren eläinten nimet samalla ranskaksi. Lähtö tapahtuu koululta perjantaina klo 14.30 ja paluu on sunnuntaina ennen pimeää.

Le capitaine

Katamaraani odotti St. Francoisin satamassa. Sainte Lucen omistaja ja kippari on .
klassinen ranskalainen charmantti ja jäntevä lämpimien merien erikoismies kapteeni Cousteaun parhaiden perinteiden mukaan. Totta puhuen en uskonut että Bernadoy J. Marcin kaltaisia enää olisi olemassa. Hän on seilori, kippari, opas, kokki, viinien ja rommien tuntija, sukeltaja ja kala yhdessä hyvin suolatussa ja auringossa käristeenä kuivatussa paketissa. Ja lisäksi kelpo frankofooni, jonka veneessä ei savoa eikä sveitsiä puhuta. Kapteeni tulee ja keskeyttää ranskaksi. On hän siis pedagogikin. Jos saan selville, missä hän pitää kiduksiaan, kerron teille ensimmäisenä.

Ensimmäisiä asioita, joita tein vaistomaisesti veneessä, oli rannekellon siirto taskun pohjalle. Sitä ei tarvittu kahteen vuorokauteen, joina ajan kulumisesta vastasivat meri ja aurinko.

Hurrikaanisesongin loputtua virallisestikin marraskuun puolivälissä sää on Karibialla aika ennustettava. Tuuli tulee koillisesta Atlantilta. Veden lämpötila on edelleen korkea, Petit Terren luona ensimmäisen yön ankkuripaikassa se oli peräti 29 astetta. Näin lämmin vesi alkaa jo yrittää taivaalle. Hurrikaanikaudella moiset veden lämpötilat ovat akuutin pyörremyrskyn syntymisen vaaran merkki. Sen mitä olen television hurrikaanimiehen juttuja seurannut, Keski-Atlantilla onkin ollut massiivisen haihtumisen takia vetisiä korkeapaineita, mutta tässä vaiheessa vuotta ne eivät enää oikein tahdo lähteä pyörimään. Vääntö ei enää riitä. Haihtuminen on kuitenkin hurjaa ja se merkitsee pilvien nopeaa muodostumista ja rajuja hetkellisiä sateita.

Yksittäinen cumulus-pilvi satelemassa ihan itsekseen aurinkoiseen mereen on kuvana tämän retken mieluisin otos minulle. Se on täydellinen pilvi.

Keskellä ulappaa katamaraanin edessä sinisissä aalloissa pilkahteli jotain ruskeaa. Yksi, kaksi, kolme, neljä delfiiniä! Pyöriäiset heittivät muutaman ilmahypyn alkukumarrukseksi ja kääntyivät sulavasti 180 astetta suoraan kohti aluksen keulaa. Delfiinien tervehdys on vaikuttavimpia elämyksiä, mitä ihminen voi kokea. Ainakin ne herättävät voimakkaita tunteita, joita on vaikea hallita. Tavallisesti niin viralliset sveitsiläisetkin hihkuivat kuin heikkopäiset heittäytyessään päät edellä keulaverkolle. Se olikin oikea paikka, sillä pyöriäiset jättäytyivät kahteen eri otteeseen uimaan veneen kahden rungon välissä, vain puolentoista metrin päässä onnesta sekoavista ihmislapsista.

Toisaalla, Sansibarin Mizinganin kylän edustalla, olen nähnyt ihmisten reagoivan ison delfiiniparven ympäröiminä vielä paljon ekstaattisemmin. Todella paljon. Ovatko nämä reaktiot sisäsyntyisiä, vaikuttaako delfiinien keskinäinen viestintä osaan ihmisistä vai ”puhuvatko delfiinit meille” kuten olen kuullut ja siis myös nähnyt muuten ihan järkevien ihmisten kokeneen? Itse veikkaan keskimmäistä, mutta en pidä mitään mahdottomana.

Usean tunnin purjehdus toi kuuden hengen aikuisopiskelijaseurueen kapeaan salmeen aution Petit Terren pääsaaren ja yksityisomistuksessa olevan pienemmän saaren väliin. Takana oli Karibian meren rauhallinen syvä sini, edessä salmen päässä ärhäkkä ja harmaa Atlantti ja alla soma pieni koralliriutta.

Yhdessä kapteenin johdolla tehty illallinen hyvän viinin, rommin ja rommi-hedelmäpunssien säestyksellä todella kaukana maailman hälinästä loi mainiota ryhmähenkeä. Kapteeni piti tarkan huolen siitä, että sipulit, bataatit, tomaatit ja banaanit osataan myös ranskaksi.

Harva nukkui hyteissä. Katamaraanin etuosan verkolla yritettiin yhdessä yöpyä tähtien alla, mutta satunnaiset sadekuurot ajoivat sitkeimmätkin aluksen katetulle takakannelle nukkumaan.
Kapteeni esitteli tietenkin tärkeimmät tähtikuviot ranskaksi.

Aamiaisen jälkeen oli aika tutkia Petite Terren autiosaari majakoineen. Saari riuttoineen on tiukasti suojeltua ja se on palannut vauhdilla alkuperäiseen luonnontilaan sen jälkeen, kun viimeinen majakanvartija tyjensi viimeisen rommipullonsa ja nosti ankkurin vuonna 1972. Ällistyttävän suurikokoinen rosmariinipensas ja mahtavat aloet eivät varmaan ole alkuperäislajeja.

Antillien leguaani, kissan kokoinen kasvinsyöjälisko sen sijaan on. Saaren rumankauniita valtiaita näki kaikkialla paistattelemassa päivää, kun vain oppi katsomaan. Maalla asuvia erakkorapuja suojakotilot selässä liikkui karikkeessa todella suuret määrät, ihmetyttää mistä niille kaikille riittää ravintoa.

Fregattilinnut ovat Karibian meren lentotaitureita ja niitä näkee kaikkialla rantojen lähellä partioimassa tunnusomaisine valtavan pitkine siipineen ja punaisine kaulakupuineen. Nämä linnut eivät osaa itse sukeltaa, vaan ne varastavat muiden lintujen kalansaaliita. Petit Terren kallioisen Atlantin puolen yllä niillä on jatkuva päivystys siltä varalta, että joku lennättäisi ilmaista ruokaa.

Suojan puolella saarta on jälleen yksi täydellinen hiekkaranta ja salmessa täydellinen pikku riutta. Koko porukka pulahti snorklaamaan tuntikausiksi. Jossain vaiheessa saarelle tuli turistiveneitä ja kamerat kourassa hälisevät ranskalaiset ja japanilaiset työntyivät meidän rannallemme. Tuollaisia ne sitten ovat, turistit, me kokeneet autiosaaren vanhat parrat paheksuimme.

Metrinen nuori hai oli eksynyt yksin matalaan rantaveteen ja keräsi sankan ihailijajoukon. Omia löytöjä olivat mm. kampela ja rausku. Kampela kai halusi tulla huomatuksi, koska iski silmää.
Myöhemmin veneessä Antillien kalaopasta selattiin hiirenkorville kovan pulinan kanssa.

Riutan otukset eivät ole vaarattomia. Älä koske 24 tunnin kalaan (ranskaksi vingt-et-quatre). Tämän merikrotin ranskankielinen nimi tarkoittaa sitä, että jos kosket kalaan, 24 tunnin kuluttua olet kuollut myrkytykseen. Mitään ei ole tehtävissä. Harmillisesti krotti on pohjalla saalista lymyillessään täysin irtokiven näköinen. Pohjan kivienkin kannattaa siis antaa olla ihan rauhassa.

Seuraavaksi yöksi purjehdittiin suuren Marie-Galanten saaren poukamaan. Rituaalit toistettiin, todettiin rommin loppuneen ja purjehdittiin väsyneinä ja liikaa aurinkoa saaneina mutta onnellisina kotiin pyykille. Kokemus oli hieno, mutta kolmas päivä olisi ollut kaikille jo liikaa. Paitsi kapteeni Marcille.

Tulivuoren toinen puoli

Tue, 24 Nov 2009 16:22:57 +0200

Tähän asti tapahtunutta: Jorma Tuominen on kavunnut opiskelutovereidensa Derek ja Susan Peeverin kanssa Guadeloupen saaren suurimman vuoren Soufrieren korkeimmalle huipulle, 1567 metriä. Siellä he töröttävät sateessa ja viimassa ja ihmettelevät vuoren pössäyttelemiä rikkipilviä. Aktiivisilla tulivuorilla on tämäntyyppisiä harrastuksia.

Jorma jäi ihmettelemään kraaterin reunalle asti ulottuvaa kasvillisuutta ja tekstailemaan kotipuoleen elvistelyjä vuoren valloittamisesta. Sillä aikaa Susan oli ryhtynyt kyselemään muilta huipulla harhailijoilta toista reittiä alas. Vasta jälkeenpäin tajusin, että Susaniakin vähän pelotti laskeutua siitä, mistä oli tullessa niin reippaasti noussut pystysuoraa jyrkännettä.

Susan vamppaa meille oppaan

Ensimmäinen asia, minkä Susanista huomasin, olivat hänen kasvojen hienostuneet linnunluut. Tuollaisia kasvoja on maailmassa vain ranskattarilla, muistan ajatelleeni. Ja ihmettelin, kun hän käyttäytyi koulussa kuin olisi oppilas.

No, asia oli siis niin, että Susan on Kanadan ranskalaisen sukunsa ensimmäistä sukupolvea, joka ei enää osaa ranskaa. Susanin perhe oli muuttanut maan englanninkieliseen länsiosaan. Mutta siellä hän tapasi määrätietoisen Derekinsä, jolla ei ollut mitään aikomusta jäädä tuppisuuna vävypoikana uuden sukunsa juttujen ulkopuolelle. Peeverit liittivät Etelä-Amerikan kierrokseensa muutaman viikon ranskan opiskelua.

Toki Susanillakin on erinomainen pohja kieleen. Vieläpä niin, että kun hän sattumalta jututti sumussa punatakkista keski-ikäistä miestä, tämä kertoi olevansa opas ja liitti meidät saman tien pieneen ranskalaismatkailijoiden ryhmäänsä. Oliko se Karibialla harvinainen kanadalainen aksentti, joka teki ystävälliseen oppaaseen vaikutuksen, vai ne linnunluut? Joka tapauksessa ranskankielisessä maailmassa kyseleminen on tärkeää ja vie asioita eteenpäin.

Kuilujen reunoilla

Punatakkinen mies johdatti joukkonsa määrätietoisesti ohi taulujen ja puomien, joissa monin uhkauksin ja varoituksin kiellettiin lähestymästä myrkyllisiä rikkikaasuja helvetillisellä metelillä ilmoille tuprauttelevia luonnon venttiilejä. En ollut ihan tilanteen tasalla ja yritin karkuunkin, kun paksua valkoista kaasua tuli suoraan kohti kasvoja eikä oikein tahtonut saada hengitettyä. Mutta pari ranskalaisrouvaa nappasi minut mukaansa ja pilven takana, tuulen puolella näiden pienempien kraatereiden toimintaa saattoi seurata täysin turvallisesti, vaikkakaan melu ja haju eivät olleet vaativimpien esteettisten arvojen täyttymys. Värit olivat komeita, vihreää , keltaista ja valkoista.

Tallaamaton polku

Punatakkinen opas lähti johtamaan väkeään alas vuorelta pitkin polkua, jota ei ollut merkitty maastoon. Itse polkuakaan ei monesti nähnyt todella rikkaan ja monipuolisen aluskasvillisuuden keskeltä, eikä aina voinut etukäteen tietää, mihin astui. Mutta luonto oli lähellä, jopa ihan ihossa kiinni.

Jos opas olisi tässä kohtaa kertonut, ettei hän ollut käyttänyt tätä reittiä viiteen vuoteen, voi olla että polun valinnasta olisi noussut pientä eriseuraisuutta. Niinpä opas kertoi asiasta vasta alhaalla.

Polku polveili ja sukelteli koko ajan juuri ja juuri näkyvissä yhä jyrkempänä alas pilvisumun peittämiä rinteitä. Välillä näkymää avautui hetkeksi enemmän, välillä maailma sulkeutui aavemaisesti.

Lopulta märkä polku irtonaisine kivineen oli niin pysty, että väliä edellä ja perässä tulevaan piti mielellään aika paljon. Jos joku olisi liukastunut ja pudonnut, hän olisi vienyt mennessään ainakin ensimmäisen alapuolellaan kulkevan. Mutta eihän niin tapahdu. Samat ihmiset, jotka kotonaan törmäilevät kaappeihin ja oviin, skarppaavat kyllä rinteessä. Addrenaliini pitää siitä huolen.

Ensimmäiset auringon lämpimät säteet pariin tuntiin toivat mieleen mukavan toivon siitä, että vaellus alas äänetöntä rinnettä joskus päättyisi. Kun alatasanne tuli näkyviin, täytyy myöntää, että olin jo hetken epäillyt, kauanko polvet vielä pitävät miehen pystyssä. Kaikkea sitä epäileekin.

Alhaalla tunteet tulivat hetkeksi pintaan, piti hieman hihkua ja hyppiä. Mutta nuoripari otti asian tyynen väsyneesti. Ranskalaisten polun varressa kuvaama orkidea harmitti sitä paitsi. Miksen minä olut sitä huomannut? Loistava luontopolku oli mennyt jalansijoja etsiessä vähän harakoille.

Autossa vaihdoimme hiukan kuivempaa ylle. Turvonneet jalat kirkuivat riemusta ja tuskasta, kun savesta litisevät kiipeilyjalkineet irtoilivat väkivalloin. Oli kulunut neljä ja puoli tuntia siitä, kun olimme lähteneet tarpomaan vuorelle vievää polkua. Ihmettelimme ranskalaisia, joita oli yhä menossa ylös. Kun he tulisivat huipulta alas, oltaisiin jo vaarallisen lähellä auringonlaskua. Entä jos jotain sattuisi?

Derek ja Susan eivät olleet valinneet ruokapaikaksi 1700-luvun kahviplantaasia La Grivelièreä sen historian takia, vaan siksi että se oli myös sunnuntaisin auki. Kansallispuiston ytimessä jokilaaksoa seurailevan serpentiinitien yläpäässä kunnostettu plantaasi tarjosi silti hyvää hengen ravintoa.

Osaava opas kertoi kaiken kahvin ja banaanin viljelystä orjien voimalla hedelmällisen tulivuoren rinteessä. Hän esitteli mm. vaniljaköynnöksen käsittelyä kuten kuva kertoo. Mutta me olimme jo ajoittain muissa maailmoissa ja aivan muun kylvyn kuin kielikylvyn tarpeessa.

Mitä opimme tästä

Oli jo puhe siitä, että kiipeäminen ei riitä, vaan on tultava myös alas. Sitä oppii myös, että yhdessä vuorelle kiivenneiden ihmisten kesken syntyy luja side. Kävin juuri viikonlopun katamaraanipurjehduksella koulukavereiden kanssa. Pitkiä matkoja yhdessä purjehtineet puhuvat siteestä, joka veneessä syntyy luottamuksen ja yhteisten vastonkäymisten kautta. Mutta se vaatii jo paljon enemmän kuin matkustajana olemista. Yhden viikonlopun yhteinen seilaus tuntui vahvalta, mutta jo seuraavana päivänä itse kukin palaili omaan entiseen maailmaansa, johon venekaverit eivät kuulu. Mutta yksikin yhteinen päivä vuorella on niin vahva kokemus, että se pysyy. Saapa nähdä, tulevatko Derek ja Susan vielä Suomeen kuten uhkasivat.

Seuraavalla kerralla tietoa ja turinaa mm. asumattoman saaren asukkaista ja 24 tunnin kalasta.

Huipulla tuulee niin että tukka lähtee

Fri, 20 Nov 2009 18:39:07 +0200

Jos totta puhutaan, olin jo etukäteen kiinnostunut Guadeloupen kansallispuiston tähdestä. Ilman suurta Soufrieren tulivuorta ja sen apukraatereita Guadeloupen perhosen muotoisesta saaresta puuttuisi sen vasen siipi. Soufrieren kaikki huiput ovat kiivettävissä yhden päivän aikana ja ilman kiipeilyvarusteita. Kansallispuiston polusto on osaksi helposti vaellettavaa. Huipuille kiipeäminen vaatii tietysti jo aika hyvää kuntoa ja sekä jalka- että käsivoimia. Ei ole hyvä, jos kunto loppuu rinteellä kesken. Suosituin on korkein huippu 1567 metrissä.

Soufriere on niin suuri tulivuori, että se näkyisi mainiosti puolentoista tunnin automatkan päähän meidän kyläämme Saint-Anneen. Näkyisi, jos se ei keräisi rinteillään Atlantilta tulevaa kosteutta lähes pysyväksi pilvimuodostelmaksi laelleen. Vuoren rinteet kuuluvat maailman runsassateisimpiin paikkoihin. Sateella ei kannattaisi kiivetä, mutta kuivaakaan keliä ei voi jäädä odottamaan. Vuori on kuin ranskalainen rakastajatar. En ole varma, mitä tuo lause tarkoittaa, mutta se tuntuu hyvältä.

Derek ja Susan

Guadaloupella kaikki tehdään aikaisin, jotta ehdittäisiin valmiiksi ennen pimeää. Kanadalaiset koulutoverini Derek ja Susan Peever kurvasivat koulun eteen vuokraamallaan ranskalaisvalmisteisella kauppakassilla pari minuuttia yli kuuden aamulla. Nuorellaparilla on yhteensä ikää saman verran kuin minulla yksin, mutta he eivät yhtään epäröineet ottaa minua kiipeilykaveriksi, kun sitä ehdotin.

Derek ja Susan ovat kasvaneet Kalliovuorten tuntumassa Saskatoonissa, mutta heille ei ollut koskaan tullut mieleen kiipeillä siellä. Nyt he ovat kulkeneet pari kuukautta maailmalla, kulkeneet inkojen rankan kolmen päivän patikkamatkan Cuzcosta Macchu Picchuun ja kiivenneet etelämpänä St. Lucian saarella Grand Pitonin huipulle. En ole vieläkään kertonut heille, että Soufriere oli ensimmäinen vuoreni.

Derek sukeltaa ja käyttää työkseen suurta nosturia, joten ei ollut aivan yllätys, että hän on erinomainen autonkuljettaja. Hänen sukujuurensa ovat Ukrainassa, Tshekissä ja Irlannissa.

Automatkalla huomasi olevansa Euroopan Unionissa, suurten tiehankkeiden rahoittajana EU ei pihtaa. Guadeloupella on toimivia uusia moottoriteitä, vaikka Saint-Anneen ja täältä itään ne eivät ulotu. Tiet eivät ole pelkkää prestiisiä vaan niillä on myös jatkuva melkoinen liikenne.

Puoli kahdeksalta aamulla kauppakassi oli surkeasti ulvahdellen päässyt vuoren juurelle tuovan serpentiinin päähän. Varhaisimmat kuntoilijat olivat jo tulossa alarinnettä kohti rannikkoa. Koko matkan vuori oli näyttänyt huolestuttavasti kasvattavan pilviperuukkiaan. Selvää oli, että mahtavat näköalat naapurisaarille kuten Dominicaan sai unohtaa. Mutta ei se mitään. Oli aika vaihtaa sandaalit pitäviin vaelluskenkiin ja heittää vesipulloreput selkään.
Sademetsän lumoissa

Alkumatka esitteli vuoristosademetsää rehevimmillään. Aamu oli vielä enemmän lämmin kuin kuuma ja kosteus uskomaton. Tuulet heittivät latvustosta metsän omia sadekuuroja kulkijoiden niskaan. Siitähän sitä tietää olevansa sademetsässä. Villinä kasvavat valtavat peikonlehdet, alokasiat ja muut tunnetut huonekasvit huvittivat Derekiä ja Susania. Heillä oli olo kuin kukkakaupassa. Vulkaanisessa maaperässä kaikki näytti kasvavan jättiläismäiseksi. Missään en ole nähnyt yhtä mahtavia puusaniaisia tai saniaispuita, kumpaa nimeä teille sopiikin käyttää. Pysähdyimme muutaman kerran ihan vain ihmettelemään niitä. Minä yritin tähyillä yläoksilta orkideoita ja ananaksia kompastumatta samalla turvalleni. Ananaksia oli paljon, orkkuja ei näkynyt, mikä harmitti.

Ylös kulkeva polku koostui vielä poikkipuista tehdyistä askelmista. Jostain syystä näitä kiipeilyaskelmia tekevät kaikkialla vain tosi pitkät miehet. Paljon vähenisi kärsimys maailmassa, jos he viitsisivät tehdä askelmista vaikka pari senttiä matalampia. Mutta eivät he niin tee.

Pilveen, pilveen, pilveen

Riittävän rankan sademetsärinteen jälkeen edessä oli pieni tasanne, josta tulivuoren viiden eri huipun mahtavat keilat lähtivät nousemaan jyrkempinä kuin silmä oli halukas uskomaan. Tässä oli oikea paikka ikuistaa viimeiset hymyt vähän aikaan kuolemattomiksi ennen-valokuviksi.

Soufrieren polut on merkitty hyvin, mutta vain ranskaksi. Tämä selittää, miksi Guadeloupella on niin vähän ranskaa osaamattomia. He ovat eksyneet poluille, mikä on helppoa, eikä heistä ole sen koommin kuultu. Parempi on osata, tai siis pakko.

Susan parhaiten ranskaa osaavana johti meidät oikealle polulle, joka lähti terhakasti kiertämään päävuorta myötäpäivään kulmassa, joka muuttui koko ajan haasteellisemmaksi.

Keilarinteillä ei enää kasva puita. Samasta syystä kuin niitä ei kasva pystysuorissa seinissäkään. Painovoimalla on tässä ilmiössä kiistaton roolinsa. Kasvusto muuttui heti matalaksi, sammalta ja jäkälää pukkasi ja muut kasvit vaikuttivat kotoperäisiltä. Vuoristoananaksiksi kutsutut kukkivat komein punaisin kukin (ananas montagne, mountain pineapple). Kasvillisuus joutuu kestämään äärimmäistä kosteutta ja ajoittaista polttavaa auringonpaahdetta. Ja kiipeilijät myös.

Ensimmäinen sadekuuro tuntui aamuauringossa hauskalta ilmaiselta suihkulta. Sitä on niin naiivi. Nousu jatkui ylös viileämpään, karkuun päivän kuumuutta auringon hakiessa taivaalta tehokasta tuliasemaa mistä suihkuttaa säteensä ihmispolon iholle. Ja se onnistui. Hiki virtasi, mutta alkoi olla kylmä. Ensin jokunen kivi polulla oli liukas, sitten useammat ja lopulta jokainen. Kukin kolmikosta veti vuorollaan ryhmää, ja ensimmäinen ilmoitti perässä tulijoille irtonaiset ja liukkaat kivet. Nousu hidastui, kun vetäjän piti varmistaa joka askeleen pitävyys. Kukaan ei halunnut ajatella liukastumisen seurauksia.

Alarinteen huikeat näköalat rannikolle ja kolibrien singahtelu kukasta kukkaan olivat huomaamatta muuttuneet syväksi hiljaisuudeksi harmaan pilven sisällä. Valo väheni ja sade oli jo lähes tauotonta. Vitsejä ja havaintoja ei enää huikkailtu turhaan. Iloisesti tervehtiviä ihmisiä tuli polkua vuorta alas, he olivat olleet ajoissa, mutta hekään eivät olleet nähneet mitään maisemia. Joku hyväkuntoinen porhalsi polulla polleasti ohikin. Näimme heitä myöhemmin huipulla, eivät enää olleet niin polleita eivätkä nopeita.

Muutama sata metriä ennen huippua polku nousi vähemmän houkuttelevasti pystyyn. Sanoin haluavani hetken miettiä, ennen kuin lähden tuosta menemään. Susan vastasi, että tule vain perässä ja lähti kipuamaan ylös kuin orava. Katsoin hänen menoaan ja painoin mieleen hyvät kädensijan paikat. Vedin Haltin erätakin taskusta löytyneet suomalaiset talvihanskat käteen ja lähdin Susanin perään kuin mies, joka ei ole ennen naista nähnyt. Olin iloinen siitä, että näkyvyys myös alaspäin oli lähes nolla. Vahingossa mukana olleet hansikkaat olivat korvaamattomat myöhemmin yllättävällä ja vaativalla alastuloreitillä.

Muutama kymmenen metriä ennen varsinaista huippua oli tasanne, jonne pääsijöitä onniteltiin isolla kyltillä. Tässä olisi hyvällä säällä ollut hieno levähtää, mutta paikka oli täysin veden vallassa. Tuuli puhalsi esteettä hyytävänä ja kaikki oli märkää, iho, vaatteet, kaikki. Jatkoimme loputonta polvien nostelua jyrkkää rinnettä ylös sateessa ja tuulessa, ja hups, sitten sitä vain oltiinkin siellä.

Huipulla

Huippu oli varmaan samalla tavalla antikliimaksi kuin oikeille vuorikiipeilijöillekin. He saavat aina keksiä uusia vastauksia ei-kiipeilijöiden kummalliseen kysymykseen siitä, miltä huipulla tuntui. Miltäpä siellä tuntuisi. Päällimmäisenä huipulla on ihmetys siitä, miksei vuori jatku enää ylöspäin kuten pitäisi. Missään ei näy lisää ylös kiivettävää, vaikka kuinka pyörisi paikallaan. Sitä ihmettelee, pitääkö oikeasti lähteä näillä jaloilla alas, ja miksei kukaan ole hoksannut tilata helikopteritaksia tänne.

Missään tapauksessa huipulla ei tunnu mitenkään erityisen kivalta. Ei, jos ei ole tullut napsittua kourakaupalla jotain todellisuudentajun täysin poistavaa superhuumetta. Kukaan ei ole niin masokisti tai pöpi, että suuresti nauttisi vuoren huipulla kekkaloimisesta ilman mojovaa täräystä morfiinia. Sitä otetaan valokuvat, juodaan vettä, vilkaistaan kelloa ja aletaan etsiä pääsyä pois paikasta, joka ei ole elämälle yhtään otollinen. Eikä varsinkaan tunne-elämäle. Jos puolessatoista kilometrissä on ihan saatanallis-perkeleellisen kamalaa, millaista on Veikka Gustafssonilla kahdeksassa. Tässä ei ole kysymysmerkkiä, koska kysymys on puhtaasti retorinen.

Huippu ei ole päämäärä. Se on puolivälin etappi. Huutojen ja ilmahyppyjen vuoro on sitten, kun on päästy yhtenä palana vuorelta alas. Ennen tiesin tämän teoriassa ja pienen eläytymisen avulla, nyt tiedän tämän kokemuksesta eikä tarvitse kuvitella.

Ja tässä kohtaa huomaan, että viime yönä kirjoittamani kuvaus laskeutumisesta on kadonnut kuin vihellys Saharaan. Muistan hämärästi, että tietokone rimpuili mielipuolisesti vastaan, kun suljin sitä. Se oli tätä sitten. Lähden viikonlopuksi merelle, aallokko kutsuu pian, jatketaan tarinaa toiste.

Est –ce que c´est vous connaissez l´Happy Beach?

Wed, 18 Nov 2009 21:18:48 +0200

Guadaloupen saarella ei ole välitöntä pula uimarannoista. Lähin löytyy Sainte-Annen kylän keskustasta parin korttelin päästä keskellä kaikkia palveluja. Tämä ranta on sekä paikallisten että matkailijoiden suosiossa. Lapsiperheistä on mukava pysäköidä auto niin, että peräluukku lävähtää auki suoraan beachille. Vähän kuten Normandian maihinnousussa. Luukku auki ja koko porukka hiekalle hoippumaan.

Keskustarannan sosiaalinen tunnelma on välillä vähän liikaa. Silloin voi lähteä joko länteen tai itään. Hyvältä rauhalliselta uimarannalta ei voi välttyä.

Idässä kävelymatkaa juomapullojen kanssa kertyy 2-3 kilometriä ennen Plage Bois Jolanin alkamista. Valtatien reuna on kuuma ja meluisa käveltävä. Merkitsemätön soratie oikealle merta kohti tuo luonnonsuojelualueelle ja samalla leijasurffaajien valtakuntaan.

Päiväsaikaan kapea rantakaistale on täynnä surffaajien varustetelttoja, siimoja ja muuta vauhdikkaan harrastuksen rekvisiittaa. Meren yllä siimojen varassa kaartelee kymmeniä värikkäitä leijoja. Vaijerien alapäässä surffaajat säätelevät niitä tuuleen saadakseen huiman kyydin leijan vetäminä. Jos jostain syystä haluaisi tällä saarella paikkaan, jossa on ainoastaan valkoihoisia, niin se on tämä.

Heti urheilulle omistetun rantakaistan takana on osaksi aidoin suojeltu littoraalimetsä. Guadaloupe ei ole yhtä ekotietoinen kuin eteläinen naapurisaari ja –valtio Dominica, mutta perässä selvästi tullaan. Kierrätyksestä ei ole vielä kuultukaan, mutta luonnonsuojelu on esillä kaikkialla. Kun täkäläiset lähtevät rannalta, he vievät joka ikisen roskan mennessään. Rannat ovat siistejä, mikä ei ole aivan tavallista näillä leveysasteilla, voitte uskoa.

Rantametsävyöhyke muuttuu vähitellen laajaksi mangroverämeeksi, jonka halki johtaa jännittävä juuri ja juuri avoin jalkamiespolku. Tämä tarkoittaa sitä, että pyöräilijä jäisi mangroven oksille. Kun katselee vähän eteensä, huomaa kaikkialla punertavia vilahduksia. Vilahtajat ovat koloihinsa turvaan kipittäviä taskurapuja. Isoimpia ei näe koskaan, mutta keskenkasvuiset jäävät joskus kyyläämään kulkijaa uhkarohkeasti kotiluolan suulle.

Joka kerran vastaa taskuravun väärään viittomaan, ei koskaan voi sovittaa erehdystään. Näin olisi Franz Kafka ehkä aloittanut romaaninsa Oikeusjuttu, jos olisi varttunut Karibian saarilla. Saarten kirjallisuudesta pitääkin kertoa eri blogijutussa. Guadeloupelainen kirjailija on saanut jopa alansa Nobelin palkinnon, ja uskallan lyödä vaikka oman perseeni vetoa, että yksikään lukija ei osaa nimetä häntä. Ei, vaikka annoin juuri viiden pisteen vihjeen. Mutta tästä lisää toiste.

Mangroverämeitä hävitettiin pitkään surutta maailman trooppisilta rannikoilta. Nehän olivat turhia. Tilalle rakennettiin hotelleja ja huviloita. Sitten ihmeteltiin minne kalat katoavat meristä. Kaloille mangroverämeet ovat suojapaikkoja, jossa voi selvitä hengissä kaikkein vaarallisimmasta poikasajasta. Kaloille mangrove ei ole turhaa vaan vättämätöntä.

Bois Jolanin mangroveräme huipentuu pitkään kävelysiltaan yli upean vuorovesialtaan. Polku tuo jyrkkärantaiselle rantaniitylle, jota puut siellä täällä varjostavat. Näkymä on kuin taivaasta tai piirretystä elokuvasta. Niityn vihreys ja Karibian meren utuinen sini sekoittuvat merituulen ja auringon hämmentäessä värimaailman palettia.

Oheista kuvaa ei ole käsitelty! Paratiisia pitää auki rauhallisten märehtijöiden lauma. Kukin puutarhuri huolehtii omasta tontistaan ja kierrättää mahassaan trooppisen ryteikön yritykset vallata niitty. Faunaa pitää kurissa lehmähaikara, jollainen on joka naudan kaverina.

Vasta tämän jälkeen kulkija saapuu varsinaiselle Bois Jolanin hiekkarannalle. Ihmisiä on harvakseltaan. Useimmat heistä ovat tulleet autoilla. Ranta on kapea hiekkakaistale, jota trooppinen metsä koko ajan tavoittelee maan puolelta. Kävijöille tämä on mieluisaa, sillä rantaelämää vietetään suurimmaksi osaksi puiden varjossa.

Sielläkin on ihan tarpeeksi kuuma, ellei merituuli viilennä.

Olen tullut vähitellen siihen tulokseen, että Bois Jolanin ranta jatkuu Eurooppaan asti. Kaikki yritykset löytää rannan itäinen pää ovat tuottaneet vesiperän. Kun löytöretkeilijän puhti loppuu, ranta jatkaa kaartelemistaan kohti horisonttia. Pelikaanit ja fregattilinnut silmäilevät huolestuneesti rannalle hervottomaksi heittäytynyttä valkonaamaa. – Tuokin on varmaan vastannut taskuravun väärään viittomaan, ne pohtivat.

Tie Deshauteursiin

Mon, 16 Nov 2009 18:25:29 +0200

Deshauteurs on niin pieni kylä, ettei sitä oikeastaan pitäisi olla edes kartalla. Kylän huomaa vain kolmesta asiasta. Siellä on tienristeys, ainoa niillä main. Kauppakin on ja sen edessä ukot olutta turaamassa. Moni on lisäksi rakentanut töllinsä ihan tien varteen. Siinä niitä on Guadeloupen D105-tien ja toisen, pilkopimeään ei minnekään vievän tien varressa ihan vieri vieressä olohuoneet auki tielle, niin että mammat voivat pyllyä nostamatta seuraamatta, kuka tietä tänään kuluttaa. Ei se Deshauteurs oikeastaan niin pieni kylä olekaan, kun asiaa ajattelee.

Olkoon Deshauteurs toistaiseksi kartalla. Kylän nimeen on kätketty sana hauteur, mäki. Outoa olisikin, jos kylän nimi ei viittaisi mäkeen, sillä sinne on ylämäki joka paikasta. Ylämäki minutkin sinne tuo, ja alamäki antaa mennä, kun sieltä haluaa pois. Mikä tapahtuu koko lailla välittömästi.

Guadeloupe on kuin perhonen kartalla. Perhosen läntinen siipi on nuorta ja villiä vuoristoa. Maa puhkuu siellä vielä voimaansa kuumina höyryinä. Idän puoleinen siipi on vanha ja kulunut tasaisemmaksi. Ajan hammas on pyöristänyt sisämaan vanhat vuoret kumpuilevaksi maastoksi. Kun siellä kulkee, on kuin cumulus-pilven pyöreillä muodoilla liikkuisi.

Kartanpiirtäjälle on tainnut tapahtua vahinko. Jylhän läntisen puoliskon nimi on Alamaa, Bas-Terre. Idempi perhosen siipi on nimetty Suureksi maaksi, Grand-Terre. Monta rommilasia on aikojen mittaan kumottu, kun on laadittu teorioita siitä, miksi ja miten nimet ovat vaihtuneet päittäin. Mutta nimet ovat ja pysyvät, vuosisadat vaihtuvat.

Kolmenkymmenen asteen helteessä – mikä on normaali lämpötila koko vuoden – ylämäki Saint-Annen kylästä ylös Deshauteursiin syö miestä, kun vajaan kahdeksan kilometrin matkan taittaa jalan. Sanoinko, että mäki on kuin pumpulipilvellä kulkisi? Mitä oikein mahdoin ajatella.

Kartalla Deshauteursin vedenjakajan nimi on Morne l´Escalot ja sen korkeudeksi on merkitty vaatimaton 136 metriä. Korkeimmalla paikalla on kumpare, joka on parin pitkäsarvisen lehmän laidun. Sieltä on pientä näköalan tynkää merelle kotipesäni Saint-Annen suuntaan. Meri näyttää olevan kaukanakin alapuolella. 136 metriä ei kerro totuutta matkan nousuista ja laskuista, joiden bruttosumma on paljon suurempi, sillä tie kiemurtelee vuoroin ylös ja alas.

Onneksi matkan varrella on monta etappia, jotka ovat tulleet tutuiksi ja jäsentävät taivalta.

Sainte-Annen kylän reunamilla vastapäätä aina tyhjää Tupakkabaarin terassia töröttää Kaz Grillin salaperäinen aaltopeltilinna. Pohjakerroksessa näyttää olevan sepän paja, jossa joku tekee tarvittaessa myös mekaanikon töitä. Siellä ei koskaan ole ketään. Kerran kiersin koko rakennuksen, mutta en löytänyt mitään merkkiä rapuista tai edes tikkaista talon toiseen kerrokseen, missä kaikki toiminta on. Pyörin peltirakennelman ympärillä kuin mikäkin pöljä, ja patonginhakureissultaan palailevat mummelit siunailivat, että mikähän tuollekin valkoiselle pojalle on tullut.

Kaz Grillin yläkerrasta kantautui tuolloiseen iltahämärään musiikkia, jota paremman termin puutteessa luonnehtisin mitä hämäräperäisimmäksi guadeloupelaiseksi haitarisäesteiseksi äijärapiksi. Keskivahvassa humalatilassa säveliä tapailevien amatöörihanuristien veljeskunta ei tunne rajoja, mutta tällä soittajalla oli esittää muutakin kuin puutteellista tekniikkaa. Sävelmän toistuva kuvio oli oudoin, mitä olen kuullut sitten lambada-villityksen. Rummuissa oli myös innokas harrastaja, mutta tämän komppi oli riittävä selkänoja kreoliksi räppäävälle miehelle, jonka äänihuulia oli kypsytetty usean kymmenen vuoden rommihauteella.

Nopeasti laskeutunut pimeys korosti tilanteen epätodellisuutta. Tieteelle ennestään tuntemattoman musiikkityylin lisäksi Kaz Grillin yläkerran ikkuna-aukoista leijui polttopuiden ja hiilloksen pehmeä aromi ja parin 40 watin hehkulampun himmeä valo. Seurasin pitkään, tulisiko talosta joku ulos tai menisikö sinne joku sisään. Mitään ei tietenkään tapahtunut. Eräänä toisena iltana kummitustalon kummitusbändi tapaili valssia tai beguinea, vaikea sanoa kumpaa, sillä taiteilijat eivät olleet saaneet vielä riittävää annosta luomisvireen käynnistysnestettä.

Kaz Grillin jälkeen tie Deshauteursiin yltää jo maaseudulle. Talot alkavat harveta ja niiden välissä on aluksi puita, sitten metsiköitä ja lopulta metsää. Ensimmäisessä jyrkässä kaarteessa on paikka, jossa olin törmätä pimeässä tulikärpästen parveen. Niitä ei ole sen jälkeen näkynyt, parinmuodostus varmaan onnistui toivotusti. Seuraavana on mummon talo, jonka muurissa näin yhtenä päivänä anolis-liskon, joka oli uskoakseni leopardianolis eli Guadeloupen anolis. Tämä lisko on ottanut itselleen gekkoliskojen lokeron pikkuhyönteisten pyövelinä, mutta on itse asiassa hirmuisesti kutistunut leguaani. Laji jäi varmistamatta, kun mummon vartiokoira tulkitsi väärin mielenkiintoni. Koira oli yhtä iso kuin itse talo ja siitä lähti paha ääni.

Luontoon tietää päässeensä, kun kumpuja mutkitellen kiertävä tie ohittaa puun, jossa kaikki haikarat yöpyvät. Eräänä iltana laskin yöpymispaikalla tien puolella 400 haikaraa, ja toinen mokoma oli ilman muuta toisella puolella näkymättömissä. Ei tämä porukka tietysti ihan yhteen puuhun sovinnolla mahdu, vaan yöpymispaikkaa on suosion myötä laajennettu käsittämään 3-4 lähipuuta. Näillä pienehköillä haikaroilla on mustat silmät, porkkananpunainen nokka ja sen sävyyn sopiva nuoren David Bowien tapaan värjätty oranssi otsatöyhtö. Muuten lintujen puku on valkoinen. Laji on aikamme tulokaslajien kuninkaita, bubulcus ibis. Se saapui Amerikkaan Afrikasta 1940-luvulla.

Haikaroiden yöpuun jälkeen seuraava etappi on paikka, jossa aina tulee tähyiltyä näkyisikö missään rapuja. Eräänä iltana kuulin tässä tieltä kuivaa rapinaa: kräp kräp, kräpkräpkräp, kräp kräpäti kräp. Valoon osui lapsen nyrkin kokoinen taskurapu, joka mennä röpötteli onnellisena maantien yli. Guadeloupella asuu ihan oikeita maakrapuja, jotka käyvät meressä vain munimassa. Tämäkin otus viihtyi hyvin ainakin parin kilometrin päässä Karibian merestä, jo aika korkealla kukkuloilla.

Näin matka jatkuu 7-8 kilometriä ylämäkeen yleensä illan hämärtyessä kun on jo hieman viileämpää, ehkä joskus alle 30 astetta. Kukkuloilla kääntyessä onkin jo pimeää ja alamäen juokseminen tuntuu siinä vaiheessa hyvältä idealta. Ja onkin sitä, vaikka muutama ylämäki siinä joukossa käristää ranskan kielen epäsäännöllisten verbien taivutukset päästä tykkänään.

P.S. Pieni kuntoilu kannatti. Saaren korkein huippu, tulivuori Soufriere, tuli valloitettua eilen koko 1462 metrin komeudessaan. Tästä rääkistä lisää myöhemmin, kun lakkaa sattumasta.

Hyvästi Lizette Belia

Fri, 13 Nov 2009 18:30:40 +0200

Edesmenneen Lizette Belian maahanpanijaiset olivat suomalaisesta näkökulmasta hämmentävä yhdistelmä tuttua ja mahdotonta.

Sanon heti, että tämä kirjoitus sisältää varmasti kulttuurisia väärinkäsityksiä.
Asiantuntemukseni Guadaloupen saaren hautajaistapojen suhteen alkaa ja loppuu tämän blogin mukana. Kerron vain mitä näin ja tulkitsen sen verran kuin on pakko.

Hautajaisvieraat eivät kokoontuneet siunaukseen kirkolle, vaan vainajan kotiin. Sukua ja ystäviä kerääntyi toista sataa Lizette Beliaa muistamaan. Läheisimmät mahtuivat pihalle suljetun arkun ympärille suremaan, kaukaisemmat tyytyivät odottamaan vakavina ja hiljakseen hautajaissaaton lähtöä kadulla.

Trooppisessa ilmastossa kaikki tulevat hautajaisiin parhaisiinsa pukeutuneena, mutta mitään kerrospukeutumista tämä ei tarkoita. Nuorilla naisilla vaalea ohut paitapusero ja tummat housut ovat tavallisin valinta. Varttuneilla daameilla on usein juhlallisen paksu vaalea leninki. Miesten pukeutuminen lähtee pitkistä tummista housuista ja valkoisesta paidasta, pikkutakki on vain harvoilla ja solmio kuuluu hautaustoimiston väen rekvisiittaan. Ainoat täysin mustiin pukeutuneet surijat olivat Lizette Belian kaksi aikuista tytärtä. Asu oli yleisesti ottaen vapaa, mutta räikeä tai paljastava pukeutuminen ei ehkä käy.

Hautajaissaatto on täällä hautajaisten näyttävin ja muistettavin osuus. Kenellekään ei voinut jäädä epäselväksi, että kelpo Lizette oli viimeisellä matkallaan. Hautajaissaaton lähestymisestä tiedotti olettaakseni tarkoitukseen palkattujen naishenkilöiden etujoukko. He eivät olleet ammattimaisia itkijöitä, vaan pikemmin ammattimaisia iloitsijoita. Kovaäänisestä huudellen ja hihkuen sekä pientä tanssiaskelta vääntäen he kuuluttivat maailmalle, että nyt Lizette Belia tulee ja alta pois risut ja männynkävyt.

Bändi tuli seuraavana. Moni varmaan tuntee New Orleansin hautajaissaattojen edelleen elävän perinteen, josta jazzin sanotaan saaneen alkunsa. Sama juttu Guadeloupella, mutta ainakin Lizetten hautajaisten bändi koostui pelkästään lyömäsoittajista. Heitä oli varmuuden vuoksi kymmenen, ettei rytmipuolesta vain jäisi mitään uupumaan.

Hellekypäräiset herrat ja yksi daami olivat varustautuneet erilaisin kannettavin rummuin ja kalabassein. Tulos oli afrikkalaista seremoniamusiikkia vahvasti muistuttava polyrytminen äänivalli. Sambakulkueen rytmimaailma ei olisi kaukaa haettu rinnastus sekään. Kun elämässä on rytmiä, miksipä ei kuolemassa. Kymmenestä rummusta lähtee kadulla sellainen metakka, että se kuuluu kevyesti viiden korttelin päähän, mutta kuolleista se ei ainakaan Lizetten tapauksessa herättänyt.

Bändin ja varsinaisten surijoiden joukon välissä eteni kävelyvauhtia hautaustoimiston auto, joka
kuljetti arkkua ja kukkalaitteita. Mitä hurjempaa groovea muusikot edessä piiskasivat soittimistaan, sen hitaammin ja sitä enemmän murheen murtamana saattajat näyttivät laahustavan eteenpäin.

Afrikkalaisen perinteen ja katolisen kirkon rajapinta löytyi vasta kirkon ovelta. Kun arkku kannettiin siitä sisälle, pauke loppui ja eurooppalainen urkumusiikki alkoi. Isä pastori toimi lähinnä seremoniamestarina ja vainajan sukulaiset pitivät pienet muistopuheet. Seurakunta lauloi virsiä yllättäen yhtä epäpuhtaasti ja horjuvasti kuin Suomessa.

Kuvassa alla on Sainte-Annen art deco-suunnan soma pikku kirkko.

Mutta missä ovat ristit? Olen täällä Guadaloupella jo ihmetellyt ilman näitä hautajaisiakin, miksi periaatteessa katolisella saarella kenelläkään ei ole ristiä koruna kaulassa tai muualla näkyvissä.

Lizetten hautajaisissa naisilla oli todella runsaasti koruja yllään, mutta voin vaikka vannoa että yksikään heistä ei kantanut ristiä näkyvillä. Katsoin tarkkaan. Tämä herättää kyllä jo enemmän kysymyksiä kuin on vastauksia antaa. Ehkä muistamme, että Karibian saarilla löytyy luottamusta myös luonnonuskonnon kaltaisiin ei-kristillisiin uskomusjärjestelmiin, kuten santeria ja voodoo. Tai sitten ristit eivät vain ole muotia tänä vuonna.

Rumpubändi odotti ulkona väkeä kirkosta ja alkoi panna parastaan heti ensimmäinen astui ulos tropiikin aurinkoon. Iloitsijanaisista vanhin pani heti riemutanssiksi allipaasikivet hytkyen. Muut seurasivat esimerkkiä ja yrittivät tartuttaa ilonsa kirkosta tulijoihin. Loppukuvan himmennyksessä vanhempi naispuolinen hautajaisvieras pistikin jo jivea jalalla koreasti ja pyyhki samalla kyyneleitä aurinkolasejaan nostellen.

Niin tosiaan, loppukuvan. En ollut itse hautajaisissa, vaan seurasin ne alusta loppuun televisiosta.

Yksi Guadaloupen kolmesta tv-kanavasta näyttää alkuillasta yhdellä kameralla kuvattuja ja lähes leikkaamattomia kissanristiäisiä eri puolilta saarta. Lizette Belian hautajaiset ovat näistä tosi halpistuotannoista toistaiseksi kiinnostavin tapaus. Niin sosiologisesti kuin ihan inhimillisesti. Kukahan hän mahtoi olla, millainen oli hänen elämänsä...

Munkkeja turskasta

Tue, 10 Nov 2009 21:44:55 +0200

Totta vai tarua? Pienten Antillien asukkaat tekevät kuivatusta turskasta jauhoa. Jauhoista he paistavat munkkeja. Parempi uskoa. Väite on fakta.

Guadeloupen Sainte-Annessa joistakin kulmakaupoista saa jopa valmista turskajauhoa. Ei tarvitse kiireisen perheenemännän ruveta turskaa itse jauhamaan.

Accras on täkäläinen perinneruoka, joka muistuttaa ulkonäöltään ja maultaan entisajan kotona tehtyjä munkkeja. En tarkoita leipomoiden sokeri- ja hillopommeja vaan oikeita munkkeja, joista valitettavasti moni ei taida nykyään mitään tietää.

Guadeloupen rantaravintoloista saamani accrat ovat olleet kovin mietoja, arvatenkin turistien mieliksi. Koska turska on aina turskaa vaikka voissa paistaisi, makua ja potkua pitäisi tulla maustetäytteestä. No ei kun pippuria perään ja rommia päälle, kyllä näitä syö.

Sainte-Annen kaupoista löytyy nykyään norjalaista kuivattua turskaa 8-10 euroa kilo. Saarelaiset ovat ilmeisen mieltyneitä tähän raaka-aineeseen. Meillähän aika harva tekee itse tai edes syö valmiina lipeäkalaa jouluisin enää nykyään. Täällä pohjoisten vesien kalaa halutaan elintasoon nähden kovaan hintaan, vaikka vedet ympärillä kuhisevat erittäin herkullista tuoretta kalaa.

Turskalla oli dramaattinen merkitys Brittiläisen imperiumin ja sen verisen kilpailijan Ranskan suurvallan nousussa. 1600- ja 1700-luvuilla tarvittiin laivoja kuljettamaan tuotteita, orjia tekemään niitä ja vahvat laivastot suojaamaan kaikkia operaatioita. Koko konkkaronkka piti lisäksi ruokkia.

Tämä olisi voinut olla ylivoimainen logistinen ongelma, sillä tehomaatalouttahan ei ollut vielä keksitty. Imperiumit teki mahdollisiksi yksi ihmiskunnan suurista löydöistä, nimittäin Newfoundlandin matalikot Kanadan edustalla. Turskaa väitetään olleen niin paljon, ettei vettä juuri mahtunut sekaan. Turska teki Kanadasta myös strategisesti tärkeän monien sotien kohteen.

Halpa kuivattu kala oli Afrikasta tuotujen orjien pääravintoa ja yleensä ainoa eläinproteiinin lähde. Erinomainen lähde olikin, vaikkei sitä tuolloin tiedetty. Ilman turskaa paljon harvemmat olisivat selvinneet hengissä raskaista töistään helteissä ja trooppisissa sateissa. Karibian saarten asukkaiden erityinen suhde kuivattuun kalaan on jatkumoa noille kokemuksille.

Accras on tietysti vain yksi lukemattomista näillä saarilla keksityistä tavoista hyödyntää turskaa ja saada siihen ehkä jotain makuakin. Kreolikeittiö on mielikuvituksellinen. Lipeäkalaa ei sentään täälläkään syö Erkkikään.

Siallako häntä?

Sun, 08 Nov 2009 22:36:41 +0200

Vanhat fuusiokeittiöt ovat usein äärettömän antoisia. Niitä löytyy kulttuurien törmäyskohdista. Esimerkiksi Malesian ja Singaporen nonya-keittiössä kiinalainen ja malaijikeittiö ovat sulautuneet hedelmällisesti. Etelä-Afrikassa aasialaiset orjat kokkasivat 1600-luvulla hollantilaisille isännille afrikkalaisista aineksista, ja syntyi Kapmaan upea Cape Malay-keittiö.

Karibian merellä orjat olivat afrikkalaisia, isännät eurooppalaisia ja ainekset amerikkalaisia. Täällä on syntynyt saarelta toiselle vaihteleva kreolikeittiö, jossa kaikki käytetään hyödyksi suussa sulavin seurauksin. Tämä on ajan hampaan ja monet muodit kestänyttä historiallista keittiötaitoa. Aikaisemmassa blogimerkinnässä kerroin jo tarinan, jonka minulle kertoi kuivattu turska.

Eilen päätin kyllästyä Guadeloupen Sainte-Annen kylän ravintoloiden tarjontaan. Laatu ei ole ongelma vaan rantapaikkojen kova hintataso ja tarjoilun tietty verkkaisuus. Kylän kaupoista saa tuoreita aineksia edullisesti. Alle vartin reippaan kävelyn päässä kylän ulkopuolella on supermarket, jossa tuoretuotteiden valikoima on hyvä. Euroopasta tuodut tuotteet ovat tietysti kalliita, paitsi belgialaiset porkkanat, joita ei voinut olla ostamatta.

Edullisimmat riisilaadut täkäläisissä kaupoissa tuodaan suhteellisen läheltä, Surinamista Etelä-Amerikan pohjoisrannikolta.

Minulla on rue Lethieren varrella pieni vuokra-asunto kahdessa kerroksessa. Alakerran tupakeittiö on jopa niin hyvin varustettu, että se suorastaan kutsui kokkaamaan.

Guadeloupen omat maataloustuotteet hallitsevat tuorekauppaa. Suomessa ehkä tunnetuimpia ovat EU-banaanit, joita Ranskan valtio haluaa suojella maailmanmarkkinahinnoilta. Marketista niitä saa euron kilo ja maku on erinomainen, ei mitään b-laatua.

Ostin eri kaupoista saarella kasvatettuja bataatteja, munakoisoja, sipulia, valkosipulia, kurkkua ja chiliä. Kaikki ovat erittäin makoisia ja korkealaatuisia, mutta pikkukaupoissa saa olla tarkkana tuoreuden kanssa. Suurin yllätys oli kurkku, joka on paksu ja lyhyt, väriltään kellertävä ja vihreä.

Guadeloupen kurkkua ei ole jalostettu pilalle vetiseksi ja mauttomaksi. Kurkun sisältä löytyy sekä suuria kurpitsamaisia syötäviä siemeniä että rutkasti lapsuuden mieleen palauttavaa kitkerähköä kurkun makua. Nuoremmat varmaan luulevat, että kurkut ovat aina olleet pelkkää vettä.

Jotain lihaakin teki mieli viikon kalan syönnin jälkeen vaihteeksi. Lupaavin vaihtoehto oli pussi, jossa luki päällä Queues du porc ja vielä Specialité créole. Siis sianlihaa jonossa tai jotain sellaista, ja vielä aitoa kreoliruokaa. Sisällä oli oudon näköisiä pökäleitä, jotka muistuttivat lähinnä irtileikattuja jättiläisen sormia.

Kotona sanakirjan äärellä huomasin hankkineeni juhlaillalliseksi pussillisen sian saparoita. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut fiksua keittää niitä ensin vedessä ja paistaa öljyssä vasta sitten. Keskityin nyt keittämään bataatit ja porkkanat ennen paistamista, ja aloin samaan aikaan hitaasti paistella saparoita sipulien, valkosipulin ja chilin kanssa. Hiukan raaoiksi saparot jäivät kasvisten jo kypsyessä, mutta täytyy sanoa, että ne maistuivat taivaallisilta ja antoivat hatusta vetäistylle kreolilaiselle kasvispannulle runsaasti omaa makuaan.

Hintaa tälle omaehtoisen luovuuden juhlalle tuli niin vähän, ettei kehtaa edes laskea. Matkabudjetti voi jo paremmin, kiitos.