Elävä arkisto

Kuntakyltit pitää säilyttää!

Paavo Rytsä — Wed, 08 Feb 2012 16:42:12 +0200

Kun Helsingistä ajaa kesäpaikkaamme Taivassaloon, sai ennen hyvät koordinaatit itselle ja muille, että "ajelen täällä Kiskon kohdalla". Nyt Salo alkaa suunnilleen Espoon jälkeen ja päättyy Turkuun.

Samalla kun kuntakenttää on rakennettu uusiksi, on tienvarsista kadonnut paljon tyylikkäintä tiearkktehtuuriamme, kuntakylttejä. Tosiaan Turun moottoritiellä on nykyään vain Espoo, Kirkkonummi, Vihti, Lohja, Nummi-Pusula, Salo, Paimio ja Kaarina -kyltit. En muista kaikkia poistuneita kylttejä, mutta niitä ovat ainakin Kisko ja Suomusjärvi. Uudessa kuntajaossa kylttejä poistuu roppakaupalla lisää.

Mielestäni sinivalkoiset viitat vaakunoineen ovat tärkeä osa Suomen historiaa. Suomi on kuitenkin valtiona alle 100-vuotias, ja kunnat ovat keskeinen osa sen historiaa. Ymmärrän, että läänikyltit poistettiin, mutta kunnat ovat yleensä historiallisia pitäjiä ja kaupunkeja.

Ja jos se Taivassalo-kyltti hävitetään, niin saisiko sen vaikka ostaa jostain?

Kuvalähde: Fintowns

Elävä arkisto: Kun kunnilla oli vielä varaa

Voiko homo olla presidentti?

Paavo Rytsä — Mon, 23 Jan 2012 12:47:09 +0200

Samaa sukupuolta olevat parit ovat edelleen Suomessa tabu, ja presidentinvaalin keskeiseksi kysymykseksi nousee väkisin kysymys: voiko miehen kanssa asuva mies olla valtionpäämme.

Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön ulkopoliittisissa kannoissa ei ole suuria eroja. Niinistö suhtautuu Haavistoa suopeammin Yhdysvaltoihin ja ei haluaisi vaarantaa Kiinan-kauppaa ihmisoikeuksista puhumalla.

Niinistön mielestä talous voi kasvaa jatkuvasti ympäristöä tuhoamatta, kun taas Haaviston mukaan jatkuvan kasvun ajatuksesta on luovuttava, jotta ympäristö ei tuhoutuisi.

Sisäpolitiikassa taas Haavisto antaisi maahanmuuttajien pitää omat kulttuuriset tapansa Niinistöä hanakammin. Ja sitten se homokysymys: Niinistö ei kannata avioliittolain laajentamista koskemaan samaa sukupuolta olevia pareja. Rekisteröidyssä parisuhteessa asuva Haavisto sen sijaan kannattaa.

Moni äänestäjä ottaakin kantaa näissä vaaleissa homoliittoihin. Se on luonnollista, koska asia on ollut merkittävästi esillä viime vuosina, ja se herättää voimakkaita tunteita. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan valitse ehdokastaan seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Olisi surullista ja syrjivää, jos homoseksuaali ei lähtökohtaisesti voisi olla Suomen presidentti.

Elävä arkisto: Presidenttipeliä

Elävä arkisto: Isäntä Flores vaiko emäntä Haukio?

Lisää Facebookin aikajanallesi tapahtumia Elävästä arkistosta

Tanja Iikkanen, palvelupäällikkö — Thu, 22 Dec 2011 15:06:20 +0200

750 miljoonan käyttäjän sosiaalisen median palvelu Facebook on lanseerannut tuoreimman uudistuksensa Timelinen eli aikajanatoiminnallisuuden. Aikajana laittaa kaikki jakamasi linkit, kuvat ja kirjoitukset aikajärjestykseen. Omaa aikajanaa voi myös täydentää. Moni onkin jo tehnyt aikamatkoja Elävään arkistoon ja liittänyt aikajanalleen tapahtumia vuosien varrelta.

Aloitin oman aikajanani täydentämisen ensimmäisestä tapahtumasta, joka tuli mieleen: Dianan kuolema 1997. Hain Elävästä arkistosta hakusanoilla dianan kuolema. Löysin artikkelin "Diana kuolee auto-onnettomuudessa" kopion sivun osoitteen selaimen osoiteriviltä ja liitin Facebookissa oman profiilini "Päivitä tila" -kohtaan (kuva).

Liittäminen sujuu siis samalla tavalla kuin minkä tahansa linkin liittäminen statukseesi. Muista kuitenkin vaihtaa kellokuvaketta painamalla vuosi, jotta tapahtuma löytää aikajallesi oikeaan kohtaan. Kavereillesi tulee "live feediin" ilmoitus, että olet lisännyt aikajanallesi ko. ajankohtaan tapahtuman (, mikäli et ole sitä erikseen kieltänyt).

Aikajanatoiminnallisuuden saat käyttöön Facebookissa osoitteessa www.facebook.com/about/timeline. Suomeksi ohjeita aikajanan käytöstä on julkaistu mm. Iltalehden artikkelissa.

Pyhinä on hyvää aikaa rauhoittua ja tutkia esimerkiksi Ylen Elävästä arkistosta oman elämän sykähdyttävämpiä uutistapahtumia ja rakkaimpia tv- tai radio-ohjelmia.

Levollista ja hyvää joulua koko tekijätiimin puolesta Elävän arkiston ystäville!

Tästä Elävään arkistoon

Elävä arkisto uudistui

Reijo Perälä — Tue, 22 Nov 2011 12:39:12 +0200

Ylen Elävä arkisto on avannut uudistuneen nettipalvelunsa. Jos tutut sivut ovat vaihtuneet uuteen kuosiin ja rakennekin näyttää vähän erilaiselta kuin ennen, älä säikähdä, kyllä tämä edelleenkin on tuttu Elävä arkisto.

Paljon on siis uutta, vaikka osa asioista toimii entiseen malliin. Suurimmat muutokset sivustolla ovat kokonaan uusi ulkoasu, uudistettu palvelun perusrakenne, monipuolisemmat hakutoiminnot ja ennen kaikkea entistä kattavampi asiasanoitus.

Elävän arkiston yli 12 000 tausta-artikkelia on asiasanoitettu uudelleen YSO:n eli Yleisen suomalaisen ontologian mukaisesti. Toimitustiimiltä tämä asiasanoitusurakka vaati viiden kuukauden hikistä työrupeamaa, mutta tulevaisuutta ajatellen se kannatti tehdä.

Speden radiokohellus 1959: Tervahöyry Hyrskyn myrskyn suvisilla aalloilla

Tavoitteena on, että kattavan asiasanoituksen ansiosta Elävän arkiston runsas sisältö olisi jatkossa entistä helpommin käyttäjien löydettävissä ja hyödynnettävissä. Henkilöt, tapahtumat ja paikat kytkeytyvät entistä paremmin toisiinsa asiasanojen kautta.

Uudistettu haku

Palvelun hakua on myös uudistettu. Ohjelmaluokkiin perustuvaa puumaista rakennetta on hiukan häivytetty, koska se ei enää laajenevassa palvelussa toimi. Jatkossa haku perustuu entistä enemmän nimenomaan asiasanoihin.

Aineistoa voi etsiä monella tavalla. Asiasanojen, vuosikymmenten, aiheiden ja henkilöiden lisäksi hakuja voi tehdä myös valmiiden listausten kautta. Toimituksen koostamat teemakokonaisuudet, suosituimmat ja uusimmat artikkelit ovat esimerkkejä erilaisista listauksista.

Myös palvelun ulkoasua on uudistettu. Elävän arkiston etusivulla on tarjolla erilaisia koosteita, ns. poimintoja, jotka nostavat esille ajankohtaisia ilmiöitä ja puheenaiheita ja ennen kaikkea niiden taustoja.

Uutta on myös se, että käyttäjät voivat kirjoittaa toimituksen laatimien artikkelien yhteyteen myös omia muistoja. Käyttäjien henkilökohtaiset muistot eri aiheista ja tapahtumista rikastuttavat entisestään Elävän arkiston monipuolista sisältöä.

Elävän arkiston uudistettu sivusto ei ole kuitenkaan vielä lopullisessa kuosissaan. Kehitystyö jatkuu käyttäjäpalautteen perusteella vähintäänkin koko ensi vuoden. Ja jo nyt tiedossamme on, että esimerkiksi hakutoiminnoissa ja muutamissa muissa palvelun ominaisuuksissa on vielä paljon parannettavaa ja kehitettävää. Tähän kehitystyöhön tarvitsemme Sinun palautettasi.

Nostalgian koti

Paljon on myös tehty. Suurimmat muutokset, jotka eivät suoraan käyttäjälle edes näy, on tehty ”konepellin alla”. Näillä teknisillä muutoksilla mahdollistetaan palvelun jatkuva laajentuminen ja kasvu myös tulevina vuosina.

Jo nyt Elävä arkisto on Euroopan mittapuussakin esimerkillisen laaja taustoitettu arkistopalvelu. Vanhoja filmejä ja tv-ohjelmia on 1 600 tuntia ja vanhoja radio-ohjelmia 1 200 tuntia. Ohjelmia tai ohjelmanäytteitä on kaikkiaan noin 21 000 ja niitä taustoittaa yli 12 000 artikkelia.

Taloustutkimuksen tuoreen tutkimuksen mukaan Ylen Elävä arkisto onkin Suomen toiseksi arvostetuin verkkomediabrändi, kun ykkösenä on Yle Areena, Elävän arkiston vuotta nuorempi ”sisarpalvelu”.

Uudistuksista huolimatta Elävän arkiston perustehtävä on sama kuin palvelua perustettaessa viisi vuotta sitten. Elävä arkisto tekee eilisestä elävää ja toimii kansakunnan yhteisenä muistina.

Ainutlaatuinen historiallinen aineisto, yhteinen menneisyys, suuret uutistapahtumat, nostalgiset ajankuvat, ilot ja surut, elämänilmiöt ja ihmiset eri vuosikymmeniltä muodostavat Elävän arkiston sisällön.

Elävä arkisto on nostalgian koti, jossa eilinen elää.

Brežnevin hautajaisissa meidän ope itki

Elina Yli-Ojanperä — Fri, 11 Nov 2011 15:26:32 +0200

Muistatko ajan, kun tuolit kannettiin jumppasaliin ja koko koulu katsoi hiihtokisoja rullakossa olevasta tv:stä? Entä muistatko, kun tuo tv-rullakko raahattiin omaan luokkaan ja katsottiin Koulu-tv:tä? Jos olit tokalla minun luokallani, saatat muistaa, kun luokassa sammutettiin valot ja hiljennyttiin katsomaan Brežnevin hautajaisia. Ja ope itki.

Ala-asteen ensimmäinen opettajani oli topakka ja joidenkin mielestä jopa hieman pelottava. Samainen täti oli aikoinaan näpäyttänyt jo isääni karttakepillä sormille.

Luokan edessä loisteputkien valossa opettaja oli kuitenkin erilainen kuin hämärässä luokan perällä. Minä tiesin sen, koska pitkänä tyttönä istuin ajan tavan mukaan tietenkin takarivissä. Luokan lyhyimmät saivat varoa näppejään. Silloin kun ihana televisio tuotiin elävöittämään oppitunteja, siirtyi opettaja aina istumaan luokan takaseinää reunustavan matalan kaappirivistön päälle. Minä seurasin salaa opettajan ilmeitä ja yritin nauraa samoissa kohdissa open kanssa, jos aihetta nauruun siis oli.

Mutta kaksi kertaa opettaja itki ja sillä ensimmäisellä minäkin. Tuolloin katsoimme Pieni tulitikkutyttö -animaation. Kun tulitikkutytön viimeinen tulitikku ja liekin tuoma viimeinen loistelias näkymä hiipuivat, oli paatuneimmankin ekaluokkalaisen vaikea pidätellä kyyneleitään. Tulitikkutyttö jäi paleltumaan pakkaseen hymy huulillaan. Ajatus kuolemasta kuristi kurkkua, vaikka siitä ei puhuttu. Valot syttyivät ja lähdettiin ulos hyppimään twistiä ja leikkimään rosvoa ja poliisia.

Kun Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnev kuoli, ei siitä tiedetty koulussa mitään, mutta eipä tiedetty itänaapurissakaan. Tieto suuren johtajan kuolemasta kerrottiin neuvostoliittolaisille vasta seuraavana päivänä 11. marraskuuta 1982.

Katso Elävässä arkistossa: Brežnevin kuolemasta kerrottiin TV-uutisissa vasta kuoleman jälkeisenä päivänä

Muhkeilla kulmakarvoilla varustettu hahmo oli ala-astelaisellekin pilakuvista tuttu, mutta kuolinuutinen ei ole piirtänyt muistiin mitään jälkeä, eikä tieto hätkähdyttänyt kuten Suomen tasavallan kekkosen kuolema muutama vuosi myöhemmin.

Hämmästys olikin suuri, kun 15. marraskuuta luokkaan rahdattiin jälleen ihana tv rullakossaan ja valot sammutettiin. Mutta nyt ei katsottu Koulu-tv:tä, luontodokumentteja tai koskettavaa animaatiota. Olikin aika hiljentyä katsomaan neuvostojohtajan hautajaisia. Opettaja istui jälleen tutulle tv-katsomispaikalleen kelta-vihreiden kaapistojen päälle luokan taakse. Vääntelehdin tuolilla. Vierasta kieltä, mahtipontista musiikkia, silloin tällöin suomenkielistä selostusta. Mitähän nyt tapahtuu? Koulupäivä loppuu kohta, saako luokasta poistua? Syrjäsilmällä vilkaisin opettajaa ja hain mallia, miten tähän ohjelmaan pitäisi reagoida. Vahva johtajamme itki tuntemattoman ohjelman edessä. Olin neuvoton ja surullinen opettajan puolesta.

Hautajaislähetyksestä ei koulussa jälkeenpäin puhuttu, eivätkä Brežnevin hautajaiset siirtyneet välituntileikkeihin. Satujen prinsessa Diana oli astellut alttarille pari kesää aiemmin ja Dajanaksi-nimettyjen barbien häät jatkuivat vielä vuosia.

Katso Elävässä arkistossa: Erkki Toivonen raportoi Dianan ja Charlesin häiden valmisteluista Lontoossa

Muisto Brežnevin hautajaisista on kuitenkin säilynyt häähumua vahvempana. Muhkeilla kulmakarvoilla varustetun miehen nimi ei kuitenkaan ollut tokaluokkalaisena ihan hallussa ja Seura-lehdessä piirroshahmon yhteydessä oli aina teksti Titu. Niinpä pitkään luulinkin nähneeni koulussa Jugoslavian partisaanijohtajan Titon hautajaiset. Titon ulkonäöstä kun ei ollut hajuakaan. Muisto on kuitenkin kirkas ja vasta myöhemmin faktoilla pilattu.

21.12.2012: Teksti-TV pelastaa maailman!

Matti Rämö — Thu, 06 Oct 2011 17:07:30 +0300

YLE Teksti-TV:llä on yhä miljoona päivittäistä käyttäjää 30 vuoden taivalluksen jälkeen. Miljoona. Viikkokäyttäjiä on lähes kaksi miljoonaa, netissäkin 200 000. Teksti-TV on selvinnyt elinvoimaisena rajujen teknologisten ja organisatoristen mullistusten läpi maya-intiaanien kalenterin suuren muutoksen kynnykselle saakka. Välineen on yksinkertaisesti pakko olla hyvä.

30-vuotta täyttävällä YLE Teksti-TV:llä on päivittäin noin miljoona käyttäjää

7.10.1981 Suomen mediamaailma muuttui radikaalisti. Tosin tuona keskiviikkona aivan heti suuren muutoksen huomasi arjessaan Ylen insinöörien lisäksi lähinnä vain tuhatkunta ahvenanmaalaista, jotka olivat jo pari vuotta seurailleet Ruotsin SVT:n teksti-tv:tä, ja hekin olivat 7.10. vain teknisesti potentiaalista yleisöä. Pari päivää myöhemmin tätä mediakokeilua markkinoitiin kodintekniikkamessuilla. Projektille oli annettu kaksi vuotta aikaa näyttää tarpeellisuutensa. Epäilijöitä riitti, mutta kansa äänesti jaloillaan ja marssi kauppaan. Laitekysyntä ylitti kaikki odotukset. Vuodessa tuhat ahvenanmaalaista oli monistunut sadaksituhanneksi mannersuomalaiseksi. Ja tämä kauan ennen sosiaalisten medioiden verkostoja, silloin kun ihmisillä oli aikaa kertoa kasvokkainkin: ”.. että hei tämmöinen ihme juttu, naapurin Erkki on hankkinut, lottorivinkin voi tarkistaa, jos ei ehdi saunasta arvontaa katselemaan.”

Katso video: Teksti-tv mullisti tiedonvälityksen

Alun perin huonokuuloisten apuvälineeksi suunniteltu teksti-tv toi suurena uudistuksena katsojalle mahdollisuuden sanella omia aikataulujaan. Uutiset, säät ja urheilutulokset pystyi lukemaan silloin kuin itse ehti. No ainakin melkein, sillä Yle ei vielä tuolloin lähettänyt tv-signaalia ympäri vuorokauden. Unettomat ja perusyökukkujat joutuivat odottamaan vuoteen 1991, jolloin TV1 aloitti yöllisen testilähetyksen, mikä mahdollisti myös Teksti-TV:n katsomisen. Toinen järisyttävä uudistus oli reaaliaikaisuus. Kun esimerkiksi Tshernobyl posahti, niin tilanteen kehitystä pystyi seuraamaan Teksti-TV:stä myös ylimääräisten uutislähetysten välissä. Niin tai siis sitä mukaa, kun tietoa tapahtumasta saatiin. Vuonna 1986 oli vielä mahdollista, että uutinen vuosisadan suurimmasta ydinonnettomuudesta saadaan maailmalle kahden ja puolen vuorokauden viiveellä.

Uutisfriikkien lisäksi erityisesti urheiluihmiset osasivat arvostaa reaaliaikaisuutta. Karkkitaivaan portit avautuivat saranoita myöten auki. Enää ei tarvinnut odottaa aamunlehtiä, jotta voisi tarkistella ottelujen kulkua ja miettiä strategiaa seuraavan vakioveikkausrivin hahmottamiseksi. Analyysiin pääsi käsiksi muutaman minuutin viiveellä tosiaikaisista tapahtumista. Ja sitä mukaa kun urheilun lajijärjestöt havahtuivat uuden uljaan maailman aamunkoittoon, urheilufanituksen reaaliaikaisuus lisääntyi. Nykyään kiekkoliigaa voi seurata nopeammin Teksti-TV:stä kuin Radio Suomen live-seurantalähetyksestä. Ennen kuin selostus on ehtinyt siirtyä Äijänsuolta Raksilan ja Hakametsän kautta Nordenskiöldinkadulle, niin tieto punanuttujen yli- tai alivoimasta on jo Teksti-TV-sivulla 221. Otteluiden seuraamiseen ei tarvita näkö- tai ääniyhteyttä, mikä mahdollistaa myös sen, että itse kukin voi puuhailla askareitaan ja käydä sitten välillä kuikuilemassa, että missäs kohtaa ottelua nyt mennään. Tällaisesta ei osattu edes uneksia ennen Teksti-TV:tä.

Internetin aikakauden koitettua hätäisimmät asiantuntijat ehtivät ennustaa Teksti-TV:n surkeaa rappiota kohti museovitriinejä kivikauden fossiilien joukkoon. Mutta yllätys, yllätys, medioiden kilpailuasetelma onkin syventynyt symbioottiseksi yhteisoloksi. Globaalin tietotulvan muututtua hillittömäksi tsunamien sarjaksi, Teksti-TV:n rooli on muuttunut köyhän miehen internetistä kiireisen miehen internetiksi. Selkeästi jäsennetty, katsauksenomainen ja luotettava tieto maailman menosta tai yön kiekkotuloksista suodattuu esiin aamupuuron aikanakin muutamalla napin painalluksella, nopeammin ennen kuin oma kannettava tai pöytäkone on ehtinyt saada itsensä edes toimintakuntoon. Eikä Teksti-TV:n reaaliaikaisuus ole mihinkään kadonnut. Olisi melkoisen putkinäköistä väittää Teksti-TV:tä vanhanaikaiseksi välineeksi vain sen takia, että se on ollut edellä omaa aikaansa eikä sen ole tämän vuoksi tarvinnut radikaalisti uudistua.

Katso video: Teksti-tv pysyy ajan hermolla, välittämättä ajan hampaasta

Nettiin verrattuna Teksti-TV on toki visuaalisesti rujo, mikä on kuvallisen viestinnän valtakaudella puute kerronnassa. Teksti-TV ei ole mediaseksikäs väline, ja visionäärien uusi eliittisukupolvi pohtii jälleen Teksti-TV:n kuoppaamista muinaismuistojen joukkoon. Ikään kuin muoto olisi niin paljon sisältöä ja toiminnallisia ominaisuuksia tärkeämpää. Ikään kuin ilmaisumuodon jatkuva ja kiihkeätahtinen kehitys vilkkuvine hilavitkuttimineen olisi tärkeämpää kuin sisältö. Sitä paitsi muotoseikkojen stabiilisuuskin voi olla yllättävän suurelle joukolle ihmisiä tärkeä asia. Ettei tietoa tarvitse joka kuukausi etsimällä etsiä erinäköisestä mediaympäristöstä. Että muutosten pakkotahtisuudesta löytyy suvantopaikka sellaisellekin, joka haluaa kuitenkin seurata, mitä maailmalla tapahtuu. Kaiken lisäksi YLE Teksti-TV:n sisältö on yllättävän laaja, suosittelen tutkimusmatkaa 800-sivuille.

Todellinen uhka oli vuosituhannen vaihteen digiuudistus. Konsepti-ihmisten lobbaamana päättäjien joukko oli oivaltanut, että perinteisen Teksti-TV:n lähetyslaitteiden uudistaminenhan on oiva säästökohde, kun uusi interaktiivinen super-tekstitv syrjäyttää vanhan kokonaan. Laitteiston rapautuminen tapahtui viiveellä, ja vuoden 2006 sähkökatkoskokeilun epäonnistuminen rusautti koneistoa kunnolla: TV2:ssa piti lähettää supistettua sisältöä puoli vuotta. Super-tekstitv hiipui epäonnistuneiden teknohuumakokeilujen joukkoon, ja perinteisen Teksti-TV:n arvostukseen havahduttiin uudestaan. Seuraava uhka oli analogisten lähetysten loppuminen, kun markkinoille vyöryi alussa liikaa halpisbokseja, joiden teksti-tv-ominaisuudet oli toteutettu hävyttömän huonosti. Teksti-tv:hän on nimenomaan eurooppalainen ilmiö, ja välineen arvostusta eivät kaikki aasialaiset laitevalmistajat oikein ymmärtäneet. Digiboksien ominaisuuskirjo on yhä olemassa, ja se näkyy muun muassa niin, että teksti-tv-fontti voi näyttää oudolta, grafiikka voi toistua eri tavalla ja häiriöalttius vierekkäisten sivujen hetkelliselle päällekkäin menolle voi olla herkempää. Tästä pienestä soraäänestä huolimatta Teksti-TV:n toimintavarmuus on hyvä, todellisia ongelmatilanteita on harvoin.

Pahin laitekantamuutoksen pelko on takana, ainakin seuraavaan suureen tv-teknologiauudistukseen saakka. Keskustelu tv-katselun siirtymisestä jollain pitkällä aikavälillä täysin kokonaan nettiin on sitten aivan oma scifi-arvuuttelunsa. Mutta optimistisena väittäisin, että jos nyt niin kävisikin vastoin kohtuullisia rationaalisia epäilyjä, sanotaan vaikkapa vuonna 2032, niin tässäkin suuressa mullistuksessa Teksti-TV voisi kulkea mukana jossain, vähän muuttuneessa roolissa, sillä Teksti-TV on yksinkertaisesti hyvä ja toimiva väline ja konsepti. Niin kauan kuin Teksti-TV:n olemassaolon jatkuvuutta voidaan pitää todennäköisenä, niin kauan on aivan turha pelätä maya-kalenterin nykyisen ajanjakson päättymistä. Teksti-TV aikoo olla olemassa vielä 21.12.2012 luoden katseen luottavaisena seuraavaan maya-ajanjakson vaihtumiseen 394 aurinkovuoden päähän.

Niskavuori ja väri-tv

Paavo Rytsä — Wed, 05 Oct 2011 17:08:39 +0300

Eilen tuli YLE Teemalta Matti Kassilan ohjaama Niskavuori. Monet vierastavat uudempia tulkintoja suomalaisesta mahtitilaklassikosta. Yksi syy tähän voi olla ero mustavalko- ja värifilmin välillä.

Mustavalkoinen kuvamaailma on historiallinen ja luonteva Niskavuorelle, joka kertoo 1900-luvun alkupuolesta. Väri luo lisäpaineita varsinkin teokselle, joka on totuttu näkemään Vaalan ja Laineen klassikkoina. Myös Yleisradion televisioteatterin Niskavuori-sarja sai aikanaan kritiikkiä ehkä juuri tämän klassikkoasetelman takia.

Leena Suomu Niskavuoren Hetana johdattaa katsojansa kiehtovan mystiseen suomalaisen vallasnaisen maailmaan

Mustavalkoisuus ei ole täysin mustavalkoinen asia. Niskavuori on luontevasti väriköyhä, kun taas parituhatta vuotta vanhemmat aiheet kuten Raamatun aikaa kuvaavat elokuvat ja Rooman vaiheet ovat selvästi värillisiä ainakin omassa mielessäni.

Rooman ja Niskavuoren aikakausien välissä on mm. keskiaika. Turun linnaa voisi kuvailla moniväriseksi.

Hansu ja Pirre vierailivat Turun linnassa värikkäinä 1990-luvulla

Mustavalkoinen linna näyttää jotenkin vieraalta. Yksi selitys tähän ajatukseen voi olla, että Turun linnaa olen nähnyt koko elämäni ajan ja tottunut siihen värillisenä.

Kekkonen sai matkalla väriä kasvoihinsa. Arkistossa erottuu sekä historiallinen, sodanjälkeisen ajan Kekkonen sekä televisioajan vanhempi valtiomies. Kekkonen oli niin kova poika luovimaan, etteivät häntä värit paljon määrittele. Toista on Mannerheim, jonka kuva on patsamaisen mustavalkoinen. Vaikka toisaalta olihan se kohua saanut näytelmä Uralin perhonen kaikissa sateenkaaren väreissä.

Viisivuotias Elävä arkisto uudistuu reippaasti

Reijo Perälä — Fri, 09 Sep 2011 12:08:32 +0300

Ylen Elävä arkisto täyttää viisi vuotta ja avaa juhlan kunniaksi myös uudistuneen palvelun. Suurimmat muutokset suositulla sivustolla ovat entistä kattavampi asiasanoitus, monipuolisemmat hakutoiminnot ja kokonaan uusi ulkoasu.

Alkuvaiheessa uusi sivusto avataan nykyisen palvelun rinnalle ns. beta- eli kehitysversiona. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että palvelu ei ole vielä lopullisessa kuosissaan. Osa suunnitelluista toiminnallisuuksista ja ominaisuuksista vielä puuttuu, osan kehitystyötä jatketaan ja osa nyt testailtavista ominaisuuksista saattaa muuttua vielä reippaastikin.

Elävän arkiston nykyinen sivusto on auki niin kauan, kunnes uusi sivusto ja sen kehitystyö on saatu päätökseen.

Sivustolla näkyvien muutosten lisäksi uudistuksia on tehty paljon myös ”konepellin alla”. Näiden teknisten muutosten tavoitteena on mahdollistaa palvelun laajentaminen ja jatkuva kehitystyö myös tulevina vuosina.

Näin kerrottiin uudesta palvelusta, Elävästä arkistosta

Hurja on Elävän arkiston kehityskaari myös tähän asti. Kun Elävä arkisto viisi vuotta sitten avattiin, oli tämänkaltaisia nettipalveluja vielä vähän. Ja kun valmista mallia ei maailmalta löytynyt, palvelu suunniteltiin itse

Elävän arkiston avaus tehtiin vauhdilla. Keväällä 2006 ei ollut toimitusta, ei tiloja, ei julkaisujärjestelmää, ei tarkkaa suunnitelmaa palvelun rakenteesta, ei tietoa ulkoasusta, eikä vielä palvelun nimeäkään.

Oli kuitenkin palava halu avata Ylen arkistoja Suomen kansan yhteiseksi iloksi - ja niin laajasti kuin silloiset tekijänoikeudet sen mahdollistivat. Tavoitteena oli, että yhteinen kulttuuriperintö ja yhteiset muistot ovat netin kautta mahdollisimman monen suomalaisen saatavilla.

Oli myös tavoitteellinen päivämäärä, lauantai 9.9.2006, jolloin tämä uusi, nimetön palvelu oli tarkoitus avata Yleisradion 80-vuotispäivän kunniaksi. Hikisen kesän ja kovan puserruksen jälkeen Elävä arkisto oli kuin olikin valmis avattavaksi määräpäivään mennessä. Siihen mennessä palvelu oli saanut nimenkin, Elävä arkisto.

Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto Elävälle arkistolle

Viidessä vuodessa Elävästä arkistosta on kasvanut tuhti palvelu. Jos tänään päätät kertaalleen katsella kaikki videot ja kuunnella kaikki radio-ohjelmat, joita Elävässä arkistossa on tarjolla, urakkasi kestää yhtäjaksoisesti neljä kuukautta, vaikka olisit yötä päivää näillä töin.

Nostalgiset ajankuvat eri vuosikymmeniltä, suuret uutistapahtumat, urheilun huippuhetket sekä viihteen, musiikin ja draaman parhaat palat muodostavat Elävän arkiston ytimen myös jatkossa.

Nyt Elävässä arkistossa on vanhoja radio-ohjelmia 1 200 tuntia. Tv-ohjelmia ja vanhoja filmejä on 1 600 tuntia. Kokonaisia ohjelmia ja ohjelmanäytteitä on 21 000 kappaletta. Näitä ohjelmia taustoittaa yli 12 000 tausta-artikkelia. Tarjolla on myös ympäri vuorokauden toimiva nettiradio, joka lähettää kellon ympäri vanhoja radio-ohjelmia. Ja tietysti palvelu pelaa myös ruotsiksi Arkivet-sivuston kautta.

Elävässä arkistossa käy parhaimpina viikkoina yli 100 000 eri kävijää. Julkistakin tunnustusta on tullut kosolti. Toimitustiimi on viiden vuoden aikana saanut parikymmentä erilaista palkintoa, mm. tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot.

Paras palaute tulee kuitenkin käyttäjiltä kiitoksina, toiveina ja vinkkeinä. Monet Elävän arkiston aiheet perustuvatkin yleisötoiveisiin.

Niistä ja runsaasta tuesta meidän kaikkien Elävän arkiston tekijöiden lämmin kiitos!

Muslimeita, perkele!

Reijo Perälä — Sat, 27 Aug 2011 15:02:00 +0300

On tapettu 18-vuotiaat pojat. On rakennuttu isänmaata. Mutta kuka kuoli ja kenelle rakennettiin isänmaa? Kuka kuoli oikean uskon puolesta väärää uskoa vastaan?

Kansallisvaltio on keksintönä aika nuori. Idea kansallisvaltiosta syntyi vasta Ranskan porvarillisen vallankumouksen myötä 1800-luvun alkupuoliskolla.

Sitä ennen olivat käsitteinä alamaisuus ja herruus. Olen alamainen ja kuulun jonkun herruuteen lähtee jo muinaisesta yhteiskunnasta.

Ensimmäinen ihmisten oikea, systemaattinen alistaja oli kirkko, joka ristiretkien seurauksena orjuutti ihmiset valtapiiriinsä, syrjäytti vanhat uskomukset, otti ihmisistä vallan, alisti ja määritti, mihin meidän pitää uskoa.

Oikean uskon puolesta väärää uskoa vastaan, juontaa tästä. Aluksi se oli Paavin istuin, mutta kun kirkko hajosi itäiseen ortodoksiseen ja läntiseen katolilaiseen uskoon, molemmat kirkkokunnat aloittivat myös valtataistelun täällä.

Uskonnot ja maailmankatsomus

Sitä ennen oli järjestetty vuonna 325 kirkolliskokus Turkin Nikeassa, jossa äänestyspäätöksillä sovittiin Raamatun sisältö, oppirakennelma, johon ihmisten on pakko uskoa. Siellä silloisessa EU-parlamentissa sovittiin, mitä Jeesus teki tai jätti tekemättä – ja kuka sen Raamattuun saa kuvata.

Asetelma oli valmis sotia varten. ”Oikean uskon puolesta väärää uskoa vastaan!” Ei muuta kuin hurmetta kentille!

Kirkko vallanpitäjänä, suunnattomien omaisuuksien haltijana, löysi ketterästi toisen vallanpitäjän, maallisen vallan. Se liittoutui maallisten vallanpitäjien kanssa ja käytti sitä valtaa itsekin. Katolisen kirkon aseena oli oma DDR:n Stasi, inkvisitio, jolla epäilijät kidutettiin hengiltä ja joka oli pahempi kuin Stasi.

Kirkon ja maallisen vallan liitto on saumaton. Se oli rikkumaton Natsi-Saksassa, kun miljoonia juutalaisia - vääräuskoisia - tapettiin kaasukammioissa. Se yhteys toimi hyvin myös Mussolinin Italiassa.

Entäs meillä? Herra siunasi 18-vuotiaat pojat sankarikuolemiin ryssiä ja väärää uskontoa vastaan.

Entäs sitten? Muslimeita, perkele!

Siinäkö on meidän kohtalomme? Sitäkö me haluamme – oikean uskon puolesta väärä uskoa vastaan?

Eikö ihminen kehity?

Kirkonkellojen kuminaa

Hymyä huuleen, Muammar!

Arsi Alenius — Wed, 24 Aug 2011 09:44:21 +0300

Äiti Teresa on sanonut hymyn olevan rauhan alku.

Hymyilyä on kutsuttu rakkauden ja välittämisen universaaliksi kieleksi. Ennen kaikkea se on kuitenkin vahva signaali, joka ei jää huomaamatta.

Itse en voinut olla vaikuttumatta nähdessäni Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin suupielien kääntyvän pitelemättömän huvittuneeseen, lähes ivalliseen virneeseen, kun hän vuonna 1991 kertoi toimittaja Mirja Pyykölle, ketkä olivat hänen ystäviään.

Muammar Gaddafi Mirja Pyykön haastateltavana

Gaddafi mainitsee noin 25 minuutin kohdalla ystävikseen "aivan tavalliset ihmiset...kansanjoukot." Lausahdusta seuraa hymy, joka ei hengi rauhaa, rakkautta saati välittämistä. Se on vastustajansa täysin lyöneen voittajan itsevarmaa myhäilyä. Kaikessa irvokkaassa itsetietoisuudessaan se on niin röyhkeä ele, että sitä jää tuijottamaan silkan epäuskon vallassa.

Gaddafin Libya on ollut järjestelmä, jossa kansanjoukkojen valta ja tavalliset ihmiset esiintyvät vain juhlallisissa puheissa. Gaddafi oli valtakautensa aikana keskittänyt kaiken vallan itselleen ja lähipiirilleen. Gaddafi ei haastattelussa tuntunut ainoastaan tiedostavan, että hänen sanansa olivat mielettömiä, vaan myös sen, ettei hän kantanut niistä mitään vastuuta.

Vähempikin hykerryttää.

Idi Aminin haastattelu (1971)

Kaikilla tyranneilla ei pokka ole pettänyt palturia puhuessa.

Upseeri Idi Amin oli kaapannut vallan Ugandassa vuoden 1971 alussa. Sotarikoksissa jo kunnostautunut Amin lupaili vapaita vaaleja, poliittisten vankien vapauttamista sekä allekirjoitettujen sitoumusten noudattamista.

Sen sijaan Amin teki itsestään maan kiistattoman johtajan viikko kaappauksen jälkeen. Hänen valtakaudellaan poliittinen terrori ja kansalaisten vainoaminen saivat äärimmäiset mittasuhteet. Valtakautensa ehtoopuolella hän aloitti epätoivoisen sodan Tansaniaa vastaan.

Aminin kauden kauhuja ei voi olla ajattelematta, kun katsoo Aminin haastattelua tammikuulta 1971, vain päiviä kaappauksen jälkeen. Amin vakuuttelee säilyttävänsä hyvät suhteet kaikkiin maailman maihin. Jos katsoo tarkemmin, voi melkein nähdä Skotlannin viimeisen kuninkaan pinnistelevän pokerinaamansa kanssa.

Aminin sillat ulkomaille roihusivat jo seuraavana vuonna. Suhteet Gaddafin Libyaan säilyivät kuitenkin lämpiminä.

Kim Jong-Il nousi Etelä-Koreassa pop-ilmiöksi vuonna 2000

Hymy on diktaattoreille usein maastoutumiskeino kansainvälisen politiikan viidakossa. Hymyllä peitetään oman valtakoneiston rujot kasvot. Kun demonisoitu Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-Il tapasi vuonna 2000 Etelä-Korean presidentin hammasrivistö iloisesti välkkyen, eteläkorealaiset hämmästyivät.

Rakkaan johtajan säteilevä olemus oli jyrkässä ristiriidassa median luoman kuvan kanssa. Eiväthän pahikset hymyile!

Kim Jong-Il ei sen sijaan edelleenkään antanut kansalaisilleen erityisemmin syytä hymyilyyn.

Diktaattorit hymyilevät usein. Jättimäisissä kuvissa kadunvarsilla, seteleissä ja sanomalehdissä, niin Pjongjangissa kuin Tripolissakin. Maailma ei toki ole mustavalkoinen. Heilläkin on siihen sekä oikeus että syynsä. Heidän hymynsä vetää kuitenkin monet vakavaksi.

Kuluneen vuoden aikana Muammar Gaddafia ei ole julkisuudessa juuri hymyilyttänyt. Vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen hänen ystävänsä ovat tulleet joukolla kylään, ja jälleennäkeminen on ollut Gaddafille selvästi epämieluisa. Nyt televisiossa näkyy vanha, uurteinen, vakavan näköinen mies.

Hymyä huuleen, Muammar! Tällä kertaa myös muista, mitä Äiti Teresa sanoi.

Onnea Viro!

Reijo Perälä — Sat, 20 Aug 2011 23:02:02 +0300

En ikinä unohda sitä tunnetta, kun seisoin pimenevässä illassa 23. elokuuta 1989 Tallinnan keskustassa yhtenä pienenä lenkkinä ihmisketjussa, joka vaati vapautta Virolle, Latvialle ja Liettualle.

Tallinnasta Vilnaan ulottuva, kahden miljoonan ihmisen muodostama, 600 kilometriä pitkä ihmisketju oli vaikuttava vastalause Hitlerin ja Stalinin salaista sopimusta vastaan.

Tämä 50 vuotta aiemmin solmittu sopimus oli alistanut Baltian maat kommunistisen Neuvostoliiton käskyvallan alle. Sama sopimus määräsi myös meidän kohtalomme. Myös Suomi kuului sen mukaan Stalinin ja Neuvostoliiton etupiiriin.

Nyt oli sopimuksen vuosipäivä. Se, että ulkomaalaisena osallistuin mielenosoitukseen Virossa, ei ollut tietenkään korrektia. Historiallinen hetki ja virolaisten tyyni päättäväisyys tekivät kuitenkin syvän vaikutuksen.

Hiljainen, rauhallinen ja arvokas mielenilmaus oli vahva viesti historiallisesta käännekohdasta. Kansan kaipuu vapauteen on niin vahva, että muutoksen oli pakko tulla.

Viro historian myrskyissä

Suomen ja Viron historia ovat monesti kulkeneet samoja uria. Kun Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1918 itsenäistyivät ensimmäisen kerran, oli Suomen hetkeä aiemmin saavuttama itsenäisyys saman prosessin osa.

Myös valtiosäännössä, hallitusmuodossa ja maailmansotien välisessä poliittisessa kehityksessä on paljon yhtäläisyyksiä. Sotaan johtanut kehitys vei kuitenkin eri urille.

Salaisen sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto vaati syksyllä 1939 Baltian maita ja Suomea luovuttamaan alueita sotilastukikohtia varten. Kun Baltian maat taipuivat Moskovan painostukseen edessä, Suomi ei taipunut ja joutui talvisotaan. Edessä oli "105 kunnian päivää" kestänyt taistelu olemassaolosta. Sitä seurasi jatkosota, joka vaati Suomelta vielä suuremmat uhrit.

Kesällä 1940 Neuvostoliitto miehitti Baltian maat. Ja kun Viro, Latvia ja Liettua menettivät itsenäisyytensä, Suomessa pelättiin samaa kohtaloa.

Sodan jälkeen Baltian maat alistettiin kommunistiseen komentoon neuvostotasavaltoina. Suomi puolestaan taituroi Paasikiven ja Kekkosen johdolla kylmän sodan maailmassa ja yritti olla ärsyttämättä naapurin äkäistä karhua.

Kun Neuvostoliito hajosi

Myös 20 vuotta sitten Virossa, Latviassa ja Liettuassa elettiin jännittäviä aikoja. Laulavana vallankumouksena käynnistynyt liikehdintä johti siihen, että Viron parlamentti julisti hätäistunnossa maansa uudestaan itsenäiseksi.

Neuvostoliitossa oli tapahtunut vallankaappaus, kun kommunistisen puolueen vanhoillinen siipi yritti palauttaa vanhan komennon Gennadi Janajevin johdolla. Mihail Gorbatshovin uudistuspolitiikalle haluttiin piste, koska se näytti johtavan Neuvostoliiton hajoamiseen.

Suomessa Neuvostoliiton vallankaappausta ja Baltian maiden itsenäistymistä seurattiin kauhulla. Presidentti Mauno Koivisto ja muu ulkopoliittinen johto näkivät lähialueillaan tapahtuvan muutoksen uhkana ja noudattivat pidättyväistä linjaa.

Virallinen Suomi ei rohjennut Viroa julkisesti tukea, vaikka kansan myötätunto oli Viron vaatimusten takana. Jopa Yleisradion suuntaan sateli aluksi korkean tason moitteita siitä, että Baltian itsenäistymiskehityksen uutisointi on väärillä urilla.

Kukaan ei osannut ennustaa, mitä Vilnassa, Riiassa, Tallinnassa ja Moskovassa lopulta tapahtuu. Puna-armeijan tankit ja erikoisjoukot vyöryivät kohti Tallinnaa. Pelättiin väkivaltaa ja verilöylyjä.

Näihinkin tapahtumiin liittyy myös henkilökohtaisia muistoja. Sattumalta virolaiset ystävämme Kyllike ja Matti Reimann olivat juuri silloin perheineen konsertoimassa Suomessa - ulkoministeri Lennart Meren myöntämän erikoisluvan turvin. Tapahtumien vyöry yllätti kaikki. Illan uutislähetyksiä seurattiin jännityksellä.

- Olisiko teidän viisainta jäädä Suomeen ja katsoa, mihin tilanne Virossa kehittyy?

- Ei. Viroon me menemme. Tapahtui mitä tapahtui! kuului päättäväinen vastaus.

Tätä kirjoitettaessa tuli Tallinnasta ystävällinen ja lämminhenkinen puhelinsoitto:

- Hyvää itsenäisyyspäivää, Kyllike ja Matti!

- Palju onne, Eesti rahvas!

Sursodan uhka Suomen yllä

Talvisodan ankarat päivät

Suomi säästää

Ennakkoluulot eivät tule annettuina

Sanna-Katja Pohjalahti — Fri, 05 Aug 2011 16:27:50 +0300

Hipsterit menevät Flow-festareille, ajavat fikseillä ja käyttävät liian lyhyitä housuja vain siksi, että sellaiset housut ovat mahdollisimman ironiset ja rumat. Feministi on vihainen nainen, joka pukeutuu mustaan ja tykkää tytöistä. Ennakkoluulot ovat usein tietämättömyyden tulosta, mutta myös inhimillisiä. Pahimmillaan ne kuitenkin synnyttävät vihaa, sekä estävät meitä näkemään sellaisia asioita, joista saattaisimmekin oikeasti pitää.

Lähestyvä Flow-festivaali kirvoittaa taas niin toimittajat kuin muutkin kansalaiset revittelemään nerokkaalla hipsteri-termillä. Tiedättehän hipsterit - nuo varakkaiden, entisten hippien kasvattamat, jo aikuisiksi kasvaneet ja ostovoimaistuneet lapset, joille kaiken menneen ironisointi on itseisarvo. Erityisesti tulevilla Flow-festareillahan niitä piisaa.

Katso: Flow-festivaali on vapaa perinteiden taakasta

Entäpä sitten feministit! Jo pelkkä sana tasa-arvo aiheuttaa usein hermostunutta pälyilyä, jonka olemassaolo kyllä myönnetään ja hyväksytään, mutta josta käytävää neutraalia keskustelua tuskin on olemassa. Sitkeässä tuntuu myös olevan käsitys, jonka mukaan feminismin odotetaan ajavan ainoastaan naisten oikeuksia.
Feministinen aikakauslehti Tulva sen testasi: feministi on hakukoneiden tulosten perusteella useimmiten vihainen, ruma nainen, joka vihaa ja vastustaa kaikkia ja kaikkea.

Katso: Naiset naisten asialla

Aatteille ja nuorisokulttuureille naureskelussa ei liene mitään uutta. Ainahan asioiden laita silloin ennen vanhaan on ollut paremmin ja nykynuoriso se kaikkein pahin, mahdottomin ja kurittomin. Helpottavaa on, etteivät ennakkoluulot tule annettuina äidinmaidossa, vaan muokkautuvat ympäristön, kulttuurin ja omien kokemusten vaikutuksesta suuntaan jos toiseenkin.

Hyväntahtoisimmankin vitsailun taustalla piilevät tietämättömyyteen perustuvat yleistykset. Viimeistään Norjan tapahtumat ja niitä seurannut vihapuhe nostattivat monelle kyyneleet silmiin ja havahduttivat todellisuuteen. Ahdistus syveni entisestään kun ymmärtää, ettei suinkaan voi ulkoistaa ennakkoluuloisuutta muiden harteille. Ennakkoluuloisuus on koko ihmiskunnan vitsaus. Huolettomaksi tai vitsikkääksi tarkoitettu yleistys johtaa helposti uskomukseen, jonka kuin huomaamatta kääntää mielessään totuudeksi.

Tarinankerronta on taitolaji, joka harvoin onnistuu niin, että se miellyttäisi kokonaista suurta yleisöä. Erityisesti ulkomaalaisiin ja maahanmuuttajiin kohdistuvien ennakkoluulojen osalta median valta on mittava. Magdalena Jaakkolan tutkimuksen mukaan jopa kolmasosalla Uudenmaan ulkopuolella asuvista suomalaisista ei ole minkäänlaisia henkilökohtaisia kontakteja Suomessa asuviin ulkomaalaisiin. Näin ulkomaalaisia koskeva tieto saadaan ennen kaikkea median välityksellä. Media ei aina onnistu tiedonvälitystehtävässään asemansa edellyttämällä tavalla. Journalistiliiton Juha Rekolaa lainatakseni, ”mediassa esiintyvät maahanmuuttajat ovat ongelma, heistä on tulossa ongelma tai heillä on ongelma”.

Presidentti Tarja Halonen rohkaisi suomalaisia sanomaan tiukan ein vihapuheelle (HS 05.08.2011). Halosen mukaan se, mitä yksi pieni suomalainen voi tehdä, on ottaa osaa keskustelupalstoilla mylläävään vihakeskusteluun omalla nimellään, ja kertoa, ettei tämä tällainen yksinkertaisesti käy.

Katso: Vihapuhe nousi verkosta otsikoihin

Niin rasismi, maahanmuuttokriittisyys kuin hipsterititteleiden jakaminenkin ovat kaikki ehdottoman ennakkoluuloista toimintaa. Meillä itsellämme on valta määrätä omista sanomisistamme, ajatuksistamme ja ennakkoluuloistamme. Ennakkoluulot ovat inhimillisiä, mutta niistä on mahdollisuus myös oppia irti. Puuroa se on vellikin, ja ainakin itselläni taitaa olla tässä vielä kovasti opittavaa.

Kätketty kuolema

Heidi Sommar — Tue, 26 Jul 2011 21:23:51 +0300

Muutama vuosi sitten tapahtui asioita, jotka muuttivat suhtautumiseni kuolemaan. Tai oikeastaan ne pakottivat luomaan sen suhteen. Kuolema tuli niin lähelle, ettei se ollut enää jokin epämääräinen ja etäinen asia. Samalla kun tutkailin tätä uutta tuttavuutta, mietin miksei siitä puhuta. Miksi kuolemasta on tullut niin yksityistä ja kätkettyä?

Suurten tragedioiden kuten Norjan joukkosurman yhteydessä puhutaan myös menetysten käsittelystä ja kriisityöstä sekä uhrien ja omaisten tarvitsemasta avusta. Uutisointia seuratessa tuli jälleen mieleen, että yhteiskunnan tai yhteisön apua ja tukea tarvittaisiin myös niille ihmisille, jotka tavallisessa elämässä, ilman suuria uutisotsikoita, menettävät omaisensa. Moni sinnittelee töissä ja arjessa pitäen surun sisällään, aivan kuin sille ei olisi tilaa.

Video: Surutyötä tutkinut psykologi Soili Poijula kertoi Akuutti-ohjelmassa uudesta näkemyksestä surutyöhön.

Median ja viihdeteollisuuden tapa käsitellä kuolemaa on erikoinen. Tosielämässä sitä ei juuri käsitellä, saatikka näytetä, mutta fiktiossa sillä mässäillään. Miten se vaikuttaa, kun kuolema on lähinnä fiktiota ja viihdettä? En sitä aiemmin miettinyt, mutta kun kuolema oli tullut tarpeeksi lähelle, huomasin herkistyneeni sille. En pystynyt katsomaan ruumishuonekohtauksia (joita on tv-sarjoissa ja elokuvissa käsittämättömän paljon, laskekaapa!) tai nauttimaan murhatarinoista. Ainut missä kuolemaa käsiteltiin, olivat muutamat dokumentit ja henkilötarinat, jotka katsoin pohjattoman kiinnostuksen vallassa. Tuskin olisin niiden pariin osannut hakeutua aiemmin ja jäin pohtimaan miksi tuntui kuin aihe olisi piilossa, että vain siitä kiinnostuneet friikit kaivelevat sen esiin, mutta arjestamme se on poissa. Mietin miltä tuntuisi nähdä tv:ssä aito kuolema tai kuolleita. Kun niillä fiktiossa mässäillään, niin miksi sen realistinen näyttäminen on yhä niin iso tabu? Eikö se vain etäännytä ihmiset juuri siitä, minkä pitäisi tulla edes joskus lähelle ja koskettaa? En kaipaa katastrofikuvia ja ruumiskasoja, mutta jotain yhteyttä tuohon suureen mysteeriin. Mielenkiinnolla odotan mikä kohu vielä syntyykään Ylen tulevasta ohjelmasarjasta, joka kertoo kuolevista ihmisistä.

Kuoleman siirtyminen kodeista sairaaloihin tekee siitä yhä mystisempää. Suruakaan ei juuri tuoda esiin. Ennen omaisensa menettänyt pukeutui tietyllä tavalla merkiksi suruajasta, mutta nykyään surua ei haluta näyttää ulkopuolisille, surunapit ja muut ulkoiset surun merkit alkavat olla historiaa. Moni myös suorastaan välttelee omaisensa menettäneitä ihmisiä ja aika pian koko tapahtuma unohtuu, paitsi ei omaiselta. Ajatus vuosia kestävästä surutyöstä tuntui itsestänikin lähinnä kammottavalta, eihän mulla ole siihen aikaa, opiskelutkin kesken, täytyy mennä eteenpäin, ajattelin.

Video: Suomalainen kuolema

Kuolemaan suhtautumisessa, surun käsittelyssä sekä surevien omaisten kohtaamisessa olisi opetettavaa vaikka kouluihin. Koulu antaa tietoja, mutta tunteiden käsittelyn, kriisien ja menetysten kanssa pähkäilemme ihan yksin, sen varassa mitä kotoa on opittu. Omien reaktioiden lisäksi hämmästyin tapoja, joilla ihmiset reagoivat kun menetin isäni äkillisesti. Jotkut ilmaisivat osanottonsa sanomalla tai lähettämällä suruvalittelut, mutta jotkut eivät ottaneet asiaa puheeksi juuri lainkaan. Olin aina ajatellut että ”otan osaa” kuulostaa jotenkin kornilta ja vältellyt sen sanomista. Nyt olen eri mieltä. Se kannattaa sanoa, tai sanoa ettei ole sanoja, tai että on pahoillaan, kunhan sanoo. Ja jos sanominen ei luonnistu, voi kirjoittaa, lähettää kortin, keinoja on monia. Muistan yhä jokaisen joka otti osaa suruuni, se on kaunis ja tärkeä muisto.

Surujen lisäksi kuolema antoi paljon muutakin kunhan uskalsin kohdata sen. Kuolleen vierellä oleminen oli kokemus, joka muutti minua. Kuoleman kohtaamisen myötä tunsin saaneeni lahjan, elämä näyttäytyi uudessa kirkkaammassa ja väkevämmässä valossa.

Norjan tragedian yhteydessä neuvottiin miten vanhempien tulisi puhua lapsille väkivallasta ja tappamisesta. Lapsia varten oli MLL:n laatimat ohjeet, mutta entä aikuiset? Olemmeko me niin viisaita, että osaamme heti käsitellä sen, että joku teloittaa kuusikymmentä nuorta? Aikuisten osalta ohjeissa oli kehotus purkaa ensin omaa mieltä toisen aikuisen kera, jotta voi sitten selväjärkisesti käsitellä asiaa lapsen kanssa. Siinäkö on ohjeet aikuisille, entäs ne joilla ei ole ketään kenen kanssa puhua? Onko kirkko ainut kenen puoleen voi kääntyä? Onko ainut paikka henkiselle ja syvälliselle keskustelulle kirkossa, jonka arvoista niin moni on kääntynyt jo pois?

Terapeutit Tommy Hellsten ja Terhi Vedenkivi puhuivat Voimalassa yhteisöllisyyden merkityksestä. Jos ihmiset voisivat helpommin lähestyä toisiaan, ei kukaan jäisi niin yksin ahdistavienkaan tunteiden kanssa. Olemme luoneet hassun paradoksin, samalla kun kaipaamme kadonnutta yhteisöllisyyttä, olemme rajanneet elämämme yksilö- ja ydinperhekeskeiseksi. Jos käy huono tuuri ja palapelistä puuttuu palasia, kuten ystäviä, työ tai puoliso, niin yhtäkkiä ollaankin yksin. Kun menee hyvin, se voi vielä toimia, mutta kun menee huonosti, ihminen tarvitsee väistämättä toisia ihmisiä.

Video: Yksinäisyys

Suomalaisten puhumattomuudesta on vitsailtu jo vuosikaudet, joten vaikka ajatus avoimemmasta kommunikaatiosta kaikkien kesken on kaunis ajatus, niin mietin myös epäsuorempia tapoja jakaa kokemuksia. Ainakin tekniikan puolesta meillä on parhaimmat välineet yhteisölliseen kokemiseen kuin koskaan. Haluaisin nähdä sitä hyödynnettävän tosissaan. Norjalaisella uutissivustolla voi ilmaista tukensa tarttumalla virtuaalisesti toisia kädestä, pieni alku sekin. Vähän aikaa sitten törmäsin netissä säveltäjään, joka on luonut virtuaalisen kuoron, jossa sadat ihmiset ympäri maailmaa laulavat yhdessä. Koskettavaa videota katsoessani, mietin mitä kaikkea internetin avulla voitaisiin tehdä yhteisöllisten kokemusten luomiseksi. Kun kyläyhteisöt ja seurakunnat uhkaavat jäädä muinaismuistoiksi, voisiko syntyä toisenlaista henkistä yhteisöllisyyttä ja tukemista?

Norjan pääministeri sanoi puheessaan terroriteon jälkeen, että vastaus väkivaltaan on vielä enemmän demokratiaa, vielä enemmän inhimillisyyttä. Jos suurissa tragedioissa pitää nähdä jotain hyvää, niin yksi iso asia on se, että ihmisten on pakko yhdistää voimansa sekä surra yhdessä.

Esko Aho ja väärä kysymys

Paavo Rytsä — Thu, 14 Jul 2011 12:22:51 +0300

"Ei kun mä olen Nokian johtaja", tiuskaisi yhteiskunnallinen konkari Esko Aho, kun toimittajat yrittivät tivata entiseltä hiihtovaikuttajalta kommenttia doping-käräjiin ja olympiavoittaja Mika Myllylän kuolemaan. Voiko toimittaja esittää vääriä kysymyksiä?

Esko Ahon pidättyväinen linja herättää huomiota. Vaikutti vähän siltä, että entiselle Hiihtoliiton puheenjohtajalle tuli yllätyksenä toimittajien tiukat hiihtokysymykset. Nokian viestintägurut olisivat voineet neuvoa Ahoa sanomaan, että Myllylän tapaus oli valitettava, ja hyvä, että doping-käräjät ovat edenneet. Oikeus tehköön päätökset.

KATSO VIDEO

Kesäkuussa Linnanmäen toimitusjohtaja Risto Räikkönen tulistui nuoren toimittajan kysymyksistä, kun ne koskivat palkkausta ja työoloja. Räikkönen on selvästi tottunut antamaan haastatteluja, joissa korostetaan Linnanmäen ainutlaatuisuutta Suomen lapsille niin elämysten antajana kuin lahjoittajanakin. Linnanmäellä on luurankoja kaapissa vain legendaarisessa Kummitusjunassa, siis Räikkösen maailmassa.

Marja Tiura käytti puolestaan toiston voimaa toimittajan kanssa mitellessään. Raskaan prosessin toistaminen ei tuonut pelkkiä sympatiapisteitä kansalaisilta.

1980-luvulla Harri Holkeri osasi lyödä luun kurkkuun toimittajalle vakuuttavasti. "Minä juon nyt kahvia" on selvästi parempi kuin tuo Ahon Nokian johtajuuden korostaminen. Kahvia kun me tavalliset tallaajatkin joskus saamme, mutta Nokian johtajia meistä ei tule. Se herättää kansalaisissa kateutta tiedonjanon lisäksi.

Holkerin lisäksi mm. Kekkonen ja Lipponen muistetaan hokemista

Blogin kirjoittajana toivon julkisuuden henkilöiltä avointa linjaa mutta lisäksi, että yhtä lausetta ei enää käytettäisi: "Kansa on puhunut ja pulinat pois". Se on pilattu lainaamalla sitä liikaa. Lause omistettakoon valtioneuvos Johannes Virolaisen muistolle.

Keräämme Elävään arkistoon teemaa Väärä kysymys. Siihen kootaan tilanteita, joissa haastateltava syyttää toimittajaa vääristä kysymyksistä. Tuleeko teille mieleen näitä mielenkiintoisia tapauksia? Lähettäkää vastaus tähän blogiin.

Juhannusmuistoja

Sanna-Katja Pohjalahti — Wed, 22 Jun 2011 13:01:59 +0300

Tänä vuonna en tätä kirjoittaessanikaan vielä tiedä, mitä juhannuksena tekisin. Haaveilen idyllisestä maalaisjuhannuksesta seppeleineen, kukkamekkoineen ja lavatansseineen, sillä se on se oikea ja kantasuomalainen tapa viettää juhannusta.

Katso: Suomi juhlii - juhannus

Mökkijuhannuksesta onkin aikaa. Kaksi vuotta sitten heiluin Etelä-Euroopassa elektronisen musiikin festivaaleilla. Juhannuspäivän iltana karkeloinnin lomassa yhtäkkiä huomattiin, että ”juhannushan on tänään!” Pimeä tuli nopeammin kuin Suomessa, mutta strobovalot piirsivät linjaa taivaalle aikaiseen aamuun saakka.

Vuosi sitten istuimme autossa keskellä Viron maaseutua, matkaseuralaiseni ja minä. Oli kesänvalkoinen keskiyö. Auto oli pysäköity Randiväljan aution kirkon pihaan, koska tuijotimme keskittyneinä ja kainalot hikisinä kirkon umpeen naulattuja ikkunaluukkuja.

Matkaseuralaiseni valokuvasi kirkkoa, mutta minä istuin etupenkillä lukkojen takana kädet puuskassa. En siksi että olisin ollut tylsistynyt, vaan siksi, etteivät kauhunväreet meinanneet hellittää ollenkaan. Tarinan mukaan kirkossa kummittelee, ja ovelle koputtava kuulee sisältä aivan selviä askeleita.

Katso: Rajatieto

Lapsena juhannussuunnitelmat olivat yksinkertaisia, sillä meillä oli mökki. Järvellä opin kävelemään ja muutamaa vuotta myöhemmin myös uimaan. Isoveli kannatteli mahan alta kun pulikoimme lämpimässä rantavedessä. Juuri siinä päädyssä rantaa, jonka aurinko ensimmäiseksi pimensi, ja jonne kalanpoikaset tulivat aina iltaisin kerjäämään pullanmurusia.

Katso: Aikuisten uimakoulu

Kaivossa asui sammakko, mutta vesi maistui silti tai juuri siksi maailman parhaimmalle. Punaisissa emalikattiloissa keittyivät uudet perunat ja kuorelliset nakit. Mökki oli punamullanvärinen paritalo, jonka papat olivat rakentaneet yhteistuumin. Serkut asuivat seinän takana, ja juhannus toisensa perään vietettiin laiturilla lekotellen ja saunoen. Mummo ja sen sisko istuivat kuistin rappusilla papiljotit päässä, posket punottaen saunan jäljiltä ja kuuntelivat haaveksien vastarannalta kiirivää hanuristin soitantaa.

Katso: Suomalainen onnela

Sammaleenvihreään, harjakattoiseen puuceehen johti luonnonkivipolku, jota pitkin pelotti kulkea yöttömästäkin yöstä huolimatta. Siskonpeti tehtiin yläkertaan parvelle. Äiti halusi aina sulkea kattoluukun, ettei unissa kävelevälle veljelleni kävisi huonosti. Koirien ilolla ei ollut aamulla rajaa kun kapusimme alakertaan kahvinkeittoon ja aamu-uinnille.

Vanhempana järvellä käytiin vieläkin, mutta nyt kaveriporukalla ja ilman vanhempia. Silloinen poikaystäväni soitteli kitaraa ja istuimme koko porukka rannassa paistamassa makkaraa. Kunnan rannassa paloi kokko, joka näkyi melkein meille asti.

Rantakivillä istuksiessamme kerroin parhaalle ystävälleni hänen olleensa koko ajan oikeassa ja ettei silloinen poikaystävä ollut sittenkään se oikea. Järvellä lipui soutuvene, vastarannalla näkyi naapurikylän kirkon kapea torni. Isä ja veli olivat kerran kauan sitten sinne soutaneet, mutta kavunneet kiireen vilkkaa takaisin veneeseen. Rannalla oli ollut käärme.

Sitten mökki kaivoineen, sammakkoineen ja rantasaunoineen myytiin. Kukkakimppu tyynyn alla litistyi ja pahensi allergiaa, joten sekin piti heittää pois.

Katso: Juhannustaikoja

Tänä vuonna en tätä kirjoittaessanikaan vielä tiedä, mitä juhannuksena tekisin. Saatan jopa jäädä kotiin kaupunkiin, kääriytyä vilttiin kissan kaveriksi ja maleksia illemmalla pitkin sataman rantaa. Tyhjän kaupungin keskusta on kuulemma kaunis.

Aikamatkalla papan nuoruuteen

Heidi Tetri — Tue, 21 Jun 2011 13:22:45 +0300

Kauniina kesäiltana ajelin yksin mökiltä kotiinpäin radiota kuunnellen. Vanhojen koivujen kaartuessa auton ylle ja soratien kolistessa alla, radiosta alkoi soida kuin tilauksesta Arttu Wiskarin Mökkitie. ” Ukki kertoi jatkosodasta, siitä alikersantti Rokasta. Emmä tuolloin mistään tajunnut, nautin vain lomasta”.

Kuinka sitä lapsena ei osannut arvostaa sitä tietoa ja niitä kokemuksia, joita isovanhemmilta olisi voinut saada? Silloin sitä halusi suunnata elämässään vain eteenpäin ja ymmärtää tulevaa. Nyt kahdenkymmenen vuoden päästä, kun tiedonsaanti ei enää ole mahdollista, janoan sitä enemmän kuin koskaan aiemmin.

KATSO: Saman katon alla

Olen saanut infoähkyn nykytiedosta, sodista,ilmastonmuutoksesta, terrorismista, päihteistä, rasismista, valtataisteluista, ekologisuudesta, epäreilusta markkinataloudesta japoliittisesta epävakaudesta, haluan epätoivoisesti tavoittaa edes pienen palan mennyttä, jotta ymmärtäisin tätä hetkeä paremmin.

En kaipaa muutosta entiseen, vaan olen ennemminkin kiinnostunut siitä millaista oli isovanhempieni elämä nuorena? Miten he saivat ensimmäisen työpaikkansa? Ketkä lähtivät siirtolaisiksi? Millaista koulunkäynti oli? Miten kuolemaan suhtauduttiin? Seurusteltiinko salaa? Vaikuttivatko globaalit ilmiöt yhtä suuresti Suomeen niin kuin nykyään?

25. kesäkuuta tulee jatkosodan alkamisesta kuluneeksi 70 vuotta. Osa jäi tarinoineen sille tielle, osa palasi kertomaan niitä nuoremmille polville ja osa odottaa taistelun päättymistä yhä, niin kuin Arttu Wiskari toisessa hienossa kappaleessaan Tuntematon potilas hyvin kuvaa.

Onneksi on olemassa Elävän arkiston kaltainen palvelu meille, jotka ovat myöhäisheränneet historian suhteen. Kuulin sotatarinoita koko ikäni, mutta kiinnostus kaikkosi kai siinä vaiheessa kun kokonaisuutta oli liian raskas hahmottaa. Tai viimeistään historiantunnilla, kun vuosiluvut olivat tärkeämpiä kuin tapahtumat. Ehkä Ylen vanhojen filmien kautta saan edes jonkinlaisen käsityksen ajasta ennen minua.

KATSO: Jatkosodan alkuvaihe 1941-1942

KATSO: Jatkosodan loppuvaihe 1943-1944

KATSO: Suomi sodassa kautta historian

Sanotaan että tekniikka helpottaa elämää

Heidi Tetri — Thu, 26 May 2011 11:08:40 +0300

Aprillipäivänä törmäsin Elävässä arkistossa videoleikkeeseen suomalaisesta innovaatiosta, vanhusten ulkoiluttamisautomaatista. Kyllä mahtaa olla auvoisat ajat niin hoitajilla mehutarjoilujen ääressä kuin vanhuksillakin ihan ikiomalla formularadalla. Ja ei, päivämäärästä huolimatta ei tarvinnut syödä silliä tai juoda kuravettä, kyseessä nimittäin on uusi Nokia!

KATSO: Vanhusten ulkoiluttamisautomaatti

Ajatuksena ihan kiva, pääsevät vanhukset sitten edes silloin tällöin ulkoilemaan. Kuinka pirun paha dementia saa olla että jaksaa vuodesta toiseen ”kaahailla” samalla radalla tai kiljua riemusta vuoristoradan mutkissa? Vuonna 2009 vanhukset tuntuivat olevan keksinnöstä innoissaan, miksiköhän heistä ei siis ole sen koommin kuulunut?

Tekniikka ei ole raivannut tietään vain vanhusten maailmaan, vaan koko yhteiskuntamme toimii sen varassa. Muutama vuosi sitten sain tilaisuuden seurata sairaalan toimintaa potilaan näkökulmasta seitsemän kohtalaisen toimintarikkaan vuorokauden ajan.

Niistä ehkä mieleenpainuvin oli eräs yö, jona en herännyt tavanomaiseen vanhan naisen tuskaiseen huutoon, vaan hätääntyneen hoitajatytön potilaan herättelyyn. Tämä vakavasti sairas vanhempi nainen oli tehnyt kuolemaa jo muutaman päivän ajan, hemoglobiinikin oli niin alhainen, että verta meni tiputuksessa monta pussia päivässä ja nyt hänellä oli kohtaus.

Naisen sänky oli yltäpäältä veressä ja kuuden hengen elvytystiimi, joka koostui niin hoitajista kuin lääkäreistäkin, mietti sätkivän ja verta vuotavan naisen vierellä: ”Montakohan pussia verta tänään on mennyt?”. Sivustaseuraajan näkökulmasta veripussit näyttivät olevan kohtalaisen keskeisessä roolissa hoitomuotoa mietittäessä. Ja vastaus tähän oli ainoastaan tietokoneella käytävän toisessa päässä, ratkaisua ei siis saatu syntymään. Vain muutama minuutti lisää pohdintaa ja elotonta naista lähdettiinkin kuljettamaan jo leikkaukseen.

KATSO: Yö Töölön sairaalan tapaturma-asemalla

Itselleni ei kovinkaan turvallinen olo kyseisestä reissusta jäänyt. Annetaanko lääkkeitäkin ihan summamutikassa, jos koneelle ei tiukan paikan tullen pääse? Naisen kohtalo jäi itselleni mysteeriksi, sillä seuraavana aamuna sängyn oli jo vallannut uusi potilas. Ehkä vanhalle naiselle oltaisiin saatu apu ripeämmin, mikäli edes ”tällaiset oleellisimmat” tiedot merkattaisiin sängyn päätyyn kansioon.

Pari viikkoa sitten myös Saksan oma halpiskauppa Lidl tarjosi hämmästyttävän kokemuksen tekniikan parissa. Kyllä olisi Halla-aho persiilleen lentänyt, jos olisi jonossa seuraavana ollut. Nimittäin kassalla maksuvuorossa oli hyvin suomea puhuva mies Lähi-idän maasta perheineen. Mies maksoi pankkikortilla ja myyjä sanoi, että kortin voi poistaa. Mies kertoi näppäilleensä väärän tunnusluvun, maksu ei ole voinut vielä mennä. Myyjä inttää vastaan, että kyllä kone ainakin sen hyväksyi. Ja mies haluaa maksaa uudelleen, ja myyjä estelee ja mies koittaa tunkea korttia uudelleen koneeseen ja niin edelleen. Tilanne alkoi käydä jo kovin koomiseksi, sillä mietin, mitä suomalainen tässä tilanteessa tekisi. Ei ainakaan inttäisi viittä minuuttia vain saadakseen maksaa ostokset uudelleen.

Kevättä rinnassa: poropeukalosta multasormeksi

Sanna-Katja Pohjalahti — Thu, 19 May 2011 13:00:14 +0300

Lämmin huhtikuu hämäsi. Sanoivat kevään tulevan vauhdilla. Vappu oli ja meni, koivutkin olivat jo vaihtaneet hiirenkorvansa oikeiksi lehdiksi, mutta helmikuussa tilaamani pelargonian taimet eivät olleet vieläkään saapuneet.

Puutarhaliikkeen kotisivut kertovat seuraavaa: "Taimet toimitetaan huhtikuusta alkaen, kevään edistymisestä riippuen. Kylmä rajoittaa lähettämistä kovin aikaisin. Myöhemmin toimitetaan puolivalmiita ja valmiita pelargoneja. Taimien koko saattaa vaihdella." Uteliaisuus ehkä tyydyttyy, mutta sormet janoavat kahta kauheammin multaa kynsiensä alle. Googletan huolestuneena kadoksissa olevaa kevättä.

Katso: Kevät keikkuen tulevi

Auringossa ja keväässä on ihmeellistä taikaa. Parhaita ovat ne ensimmäiset riehakkaat kävelyretket kevätauringossa takki auki ja kaulahuivi ympärillä loimottaen. Ei haittaa vaikka huomenna nenä vuotaa, sillä keväällä päivät pitenevät, joutilaisuus lisääntyy ja murheet laimenevat. Parveke, patio, takapiha tai huvimaja on pakko saada siivotuksi viimeisistäkin talven tunnelmasta ja lumen hajun rippeistä. Semmoinen homma on hyvä suunnitella etukäteen.

Katso: Perheenemännän työviikko harkiten helpommaksi

Muistelen koko tappamieni kukkien, kasvien ja yrttien kirjoa. Sydäntä kylmää. Tyrkkään ajatuksen syrjään, ostan yrttejä varten pienoiskasvihuoneen ja vedän istutuskumihanskat käteen. Epäonnistumisista huolimatta päätän vakaasti ryhtyä kotipuutarhamestariksi. Ihmeellistä on, että onnettominkin, aloitteleva puutarhuri voi onnistua! Tarvitaan ainakin asiantuntevia neuvoja, pitkää pinnaa sekä rutkasti kunnianhimoa ja sinnikkyyttä.

Katso: vinkkejä viherpeukaloille

Katso: Puutarhanhoitoa ikkunalaudoilla ja parvekkeilla Olotilassa

Pelargonioissa on käsin virkattujen pitsisten liinojen tapaista, menneen ajan lumoa. Kissa, pelargonia ja kahvikuppi tasseineen ovat sommitelmana kuin suoraan Suomi-filmistä. Mikä tärkeintä, ne tekevät kodista kodin tuntuisen: kodikasta sisustusta ei aina luoda sisustuslehdissä esitellyillä design-huonekaluilla. Mummolassakin pelargoniat kukoistavat joka vuosi rehevinä ja runsaina. Ehkä mummokin olisi pian kuin kotonaan meidän parvekkeella.

Hyvä pelargonian kesäkukinta varmistetaan kuulemma parhaiten talvilevolla. Edes syksyn tullen ilmestyviä, ruskean käpristyneitä lehtiä ei kannata säikähtää: se on pelargonian talviturkki. Tavoitteenani on tietenkin nukuttaa koko porukka talviunille, jotta sitten ensi keväänä kukkiminen jälleen maittaisi.

Ihanaa Leijonat ihanaa, viina on ihanaa

Paavo Rytsä — Tue, 17 May 2011 14:32:56 +0300

Helsingin keskustassa MM-kullan jälkeiset päivät ovat olleet vapun kaltaisia. Erona on ainoastaan se, että vappuna on hiljaisempaa ja rauhallisempaa.

Empiirisenä havaintona olen nähnyt suuren joukon nuoria, jotka kulkevat Suomen lippujen kera iloisin ilmein ja polttoaineenaan ehkä viinilasillinen tai terassilla nautittu virvoke.

Mutta kuin flashbackina 16 vuoden takaa on kaupungilla liikkeellä myös usein känninen ja aggressiivisen oloinen (yleensä) miesjoukko, joille 24-pack-olutlaatikko ja pullo Jallua ovat vasta alkusoittoa mestaruuden juhlinnalle.

Bakkanaalin kruunasi vielä Petri Nygårdin esiintyminen Kauppatorilla: "Pullo pöytään ei oo huolen häivää, Otetaan otonpäivästä Yrjön päivään..." Siihen lisäisin vain kristillisdemokraattien vaalilauseen "Tästä on kyse", niin homma on kaikkea muuta kuin selvä. Juomalupa on myönnetty.

Presidentti Halonen toi Jellonille jääkiekkopaidanmallisen, päiväkotilasten tekemän, kortin ja muistutti, että he ovat satojen tuhansien lasten sankareita. Aika hienoa olisi, jos ihaillut aikuiset olisivat vielä selvinpäin. Mestaruussunnuntai oli kuitenkin ilman viinaakin Suomelle selvästi hyvä päivä, vai miten se laulussa sanottiinkaan.

YLE Areena: Kultajuhla Kauppatorilla

YLE Areena: Ihanaa Leijonat, ihanaa

Elävä arkisto: Vuoden 1995 MM-kulta

Elävä arkisto: Valistusta viinan vaaroista

Voisitko sinä olla kuristajaäiti?

Heidi Tetri — Fri, 06 May 2011 13:31:26 +0300

Viime päivinä, näin sopivasti äitienpäivän alla, ovat mediaa kohisuttaneet lasten pahoinpitelytapaukset. Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että äiti tekee tällaista lapselleen? Ja mitä kirjoittelevatkaan asiasta he, joilla ei omia lapsia ole?

Kaikki lähti liikkeelle, kun 20-vuotias äiti rokotuksesta seuranneen kahden päivän itkun päätteeksi kuristi lastaan niin, että tämä meni veltoksi. Pysyvä aivovamma ja sokeushan siitä muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle syntyi.

Ensimmäisenä asiaa Facebookissa jakoivat lapsettomat ihmiset. Kauhisteltiin, miten tuon ikäisellä kakaralla (ilmeisesti äidin fyysiseen ikään viitaten) voi olla edes lapsia. Tai että missä lienee neiti ollut kun peruskoulussa puhuttiin ehkäisystä? Äitiyden taitoja arvosteltiin voimakkaasti.

Äidin teko oli uskomaton ja anteeksiantamaton, mutta näinä tasa-arvon päivinä on syytä kysyä, mikä oli isän osuus asiaan. Onko myös lapsen 29-vuotias isä henkisesti kypsymätön isäksi? Ja eikö ehkäisy kuitenkin ole molempien asia? Mutta eniten kummastuttaa, eikö isällä ollut mahdollisuutta ilmoittaa viranomaisille jo aiemmin, että kaikki ei ole kunnossa. Vauvaa oli ainakin lehtijutun mukaan ensin ravisteltu ja vasta kahden päivän päästä oli tapahtunut kohtalokkaampi kuristaminen.

Alkujärkytyksestä selvittyäni ryhdyin pohtimaan asiaa syvemmin. Nainen kantaa lasta sisällään yhdeksän täyttä kuukautta, siis 280 päivää eli 3/4 vuotta. Itse äitinä tiedän, että tuo aika voi olla hyvinkin rankkaa; sallittujen ruoka-aineiden luettelo on karsittu minimiin, kehostasi on tullut kaikkien yhteinen, tuntemattomilla tädeilläkin on oikeus kosketella pyöristynyttä vatsaasi ja pahimmassa tapauksessa lapsi vielä katkoo kylkiluusi potkuillaan, kuten itselleni kävi. Nämä kuukaudet äiti muodostaa suhdettaan tulevaan lapseensa. Synnytyksestä en edes puhu, mutta hemmetti sentään, ei sen jälkeen kyllä kukaan täysijärkinen lastaan vapaaehtoisesti ja tarkoituksenmukaisesti vahingoita.

KATSO: Äiti älä lyö

Lasten hoitaminen, vaikka vain yhdenkin, on rankkaa. Tämän tapauksen vauva oli monta päivää levoton ja äidillä oli varmasti hätä lapsestaan. Lapsen jatkuva huutaminen, varsinkin jos äiti ei tiedä mikä on hätänä, hermostuttaa ja turhauttaa. Haluat auttaa, mutta et tiedä miten voit sen tehdä. Lapsettomille vertailutilanteeksi: huomaat kaupungilla kaatuneen dementoituneen vanhuksen, joka selittää tarinaa sodasta, etkä tiedä hänen tautidiagnoosiaan. Vanhus itkee talvipakkasessa vähissä vaatteissa vailla henkilöllisyystodistusta eikä hädältään pysty kertomaan nimeään tai kotiaan. Huolesi on kova, mutta et tiedä mitä pitäisi tehdä.

Tilanne vanhuksen kanssa kestäisi oikeasti vain hetken, ennen kuin pelastusviranomaiset olisivat paikalla. Mutta kuvittelepa olevasi tilanteessa montaa päivää, niin kuin tämä äiti vauvansa kanssa joutui olemaan. Miksei siis kukaan auttanut nuorta äitiä tuossa tilanteessa? Olisiko kuristaminen jäänyt tekemättä, jos isä olisi kysynyt sukulaisilta, voisivatko nämä hoitaa muutaman päivän itkuista vauvaa? Mikäli tällä perheellä ei ollut sukulaisia lähettyvillä, olisiko joku ystävä tai hyvänpäiväntuttu voinut tulla avuksi?

Muistakaamme äitejä (ja isejä) ja heidän jaksamistaan ihan ympäri vuoden, ei vain toukokuun toisena sunnuntaina. Ojennetaan auttava käsi aina kun näemme jonkun sitä tarvitsevan ja mikä tärkeämpää, ei arkailla pyytää apua silloin kun sitä tarvitsemme! Ehkä muutaman päivän levolla tämänkin tapauksen äiti olisi jäänyt ilman linnatuomiota ja lapsi vaille aivovauriota.

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja jaksamista tärkeässä ja läpi elämän jatkuvassa haastavassa tehtävässä! Ja iloa heille, jotka saavat olla tukemassa tätä tärkeää tehtävää.

KATSO: Ilman palkkaa

Katso mitä kaikkea äitienpäivään liittyvää löytyy Elävästä arkistosta!

KATSO: Synnytyksen jälkeinen masennus

Tuliko jytky tarpeeseen?

Heidi Tetri — Tue, 19 Apr 2011 14:35:30 +0300

Hieman häkeltyneenä olen seurannut näitä vaalien jälkeisiä tunnelmia. Suuri osa muuttaa pakolaiseksi Ruotsiin, toiset pelkäävät Suomen katoavan maailmankartalta ja kolmannet vaativat uusintavaaleja. Siis Suomessa!?! Vaalien dramatisointi on nyt tainnut pikkaisen karata lapasesta.

Täytyy todeta, että nämä vaalit tulivat kyllä tarpeeseen. Pääsimme vihdoin totutusta ja turvallisesta uuteen vaiheeseen, joka toivottavasti saa myös sen suurimman puolueen, eli nukkuvien puolueen heräämään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Näitä kauhistuneita, pääsääntöisesti Facebookissa kirjoiteltuja, kommentteja lukiessani voin olla vain tyytyväinen, kuinka hyvin meillä oikeasti asiat Suomessa on. Ketään ei ainakaan tiettävästi pidätetty tai tapettu poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Äänestäminen sujui hyvin ilman armeijan läsnäoloa ja vaalivalvojaisiinkaan ei tarvittu Karhu-ryhmää. Ja kaikilla täysi-ikäisillä suomenkansalaisilla on automaattisesti äänioikeus, niin naisilla, miehillä, uussuomalaisilla, homoilla, heteroilla, mustilla, romaneilla, kehitysvammaisilla, vanhuksilla... Lista on pitkä, mutta kohtuullisen oikeudenmukainen. Melkein jopa kaiken karvaisilla koirillakin tuntui olevan oma äänensä, sillä Fifejä ja Tessujakin näkyi emäntänsä tai isäntänsä avustuksella uurnalla.

Äänioikeus ei ole itsestään selvää kaikkialla maailmassa. Ihmisoikeuden perusta, kansalaisuus, puuttuu yhä todella monelta köyhän maan asukkaalta. Suomalaisittain kuulostaa hieman hassulta, ettei KELA-täti saisikaan tietokoneelta tarkkaa väestömäärää, vaan esimerkiksi Kiinassa väestönlaskenta suoritetaan aina kymmenen vuoden välein ovelta ovelle -menetelmällä. Afrikassa syntynyt lapsi ei saa automaattisesti kansalaisuutta, vaan hänet pitää käydä rekisteröimässä, usein kaukana kotoa. Haluan siis tietää, miten kymmenen lapsen kanssa sujuu 300 kilometrin matka rekisteröimään ilman autoa, kun suomalaisäideillä (ja isillä) tuntuu olevan välillä hankaluuksia tehdä kauppareissu neljän kilometrin päähän kahden lapsen kanssa citymaasturilla.

Vaikka kukaan ei oikein tunnusta (tätä feissarimokaajaa lukuun ottamatta) äänestäneensä Persuja, uskon silti suomalaiseen demokratiaan. Aikamoisen määrän lappuja saisi parissa tunnissa väärentää, jotta tulosta voitaisiin muunnella. Ja vaikka se suomalaisilta tuntuu menneenkin ohi, Kokoomus oli se joka näissä vaaleissa seisoi kultakorokkeella. Jospa siis kaikki tutustuisimme hieman niiden oikeiden pakolaisten kotimaahan ennen kuin sinne vapaaehtoisesti ilmoittaudumme muuhun kuin kehitysyhteistyöhön ja annamme tälle uudelle eduskunnalle työrauhan.

Valitetaan siis sitten vasta kun on valittamisen aihetta, suurimman tavoitteemmehan kai saavutimme, suuri osa vanhoista juurtuneista poliitikoista korvattiin tuoreilla kasvoilla, jotka eivät ole vielä juurtuneet kiinni Arkadianmäkeen. Ja Soinista huolimatta uusi eduskunta tuntuu olevan maailmanparannuksen asialla. Onnea uudelle eduskunnalle, tasapuolisesti!

KATSO: Perussuomalaiset - pienpuolueesta hallitusneuvotteluihin

KATSO: Eduskuntavaalit

KATSO: Voiton ja tappion hetket

KATSO: Ihmisoikeudet Kiinassa

Juri Gagarin ja meidän Tessu

Reijo Perälä — Tue, 12 Apr 2011 15:05:38 +0300

Kun Juri Gagarin singahti huhtikuussa 1961 ensimmäisenä ihmisenä avaruuslennolle, yritin minäkin tihrustaa Vostok-aluksen perävaloja pohjoispohjalaisen maalaistalon kartanolla.

Vilaustakaan ei näkynyt ja ajoituskin taisi olla väärä, kun en vielä kelloa osannut ja kun itse lentokaan ei kestänyt kuin pari tuntia.

Myöhemmin olen oppinut, että avaruuslento ei edes kulkenut Suomen yli, joten Vostok-aluksen takapuskuria oli Merijärven Perälästä mahdoton nähdä.

Juri oli kuitenkin sankarini. Vanhempien ihmisten puheista tajusin, että ”Neuvostoliiton poika” oli nyt tehnyt historiallisen teon. Ensimmäinen ihminen avaruudessa!

Samaa mieltä tapahtuman merkityksestä oli myös Neuvostoliitto, joka otti kaiken propagandahyödyn irti kylmän sodan keskellä. USA oli hetkeksi lyöty koko maailman silmissä. Jenkit pääsivät toden teolla avaruuskilpaan mukaan vasta vuonna 1969, kun ensimmäinen miehitetty kuulento tehtiin.

Juri Gagarin - ensimmäinen avaruuslentäjä

Neuvostoliiton ja USA:n suhteista en osannut vielä näihin aikoihin huolestua. Sen sijaan olin kovasti huolissani avaruuskoira Laikan kohtalosta. Tämä ensimmäinen elävä olento oli lähetetty avaruuteen jo vuonna 1957.

Onkohan Laikalla riittävästi vettä ja ruokaa? Kuinkahan kaukana se mahtaa mennä? Laikalla on varmaan yksinäistä, kun sitä ei kukaan silitä?

Minusta avaruuskoira Laika oli yhtä nätti ja mukava kuin meidän Tessu.

Neuvostoliiton avaruushallinto ei ollut kuitenkaan kiinnostunut meidän Tessusta, vaikka Tessu oli maailman fiksuin ja kivoin koira.

Tessu oli suomenpystykorva, mutta Laika oli sekarotuinen.

Karmea totuus Laika-koiran kohtalosta paljastui vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Vuonna 2002 venäläiset paljastivat, että Laika oli kuollut kuumuuteen ja paniikkiin jo muutama tunti lähdön jälkeen.

Olipa hyvä, että meidän Tessusta ei sittenkään tullut ensimmäistä avaruuskoiraa, vaikka asia aikoinaan vähän harmitti.

Sensaatiolento kesti alle 2 tuntia

Tietämys avaruudesta on vuosien saatossa kasvanut. Ihmetyksen sormi hakeutuu kuitenkin yhä hämmästyksen suuhun, kun tätä äärettömyyttä pohtii.

Pelkästään oman galaksimme - Linnunradan - läpimitta on 100 000 valovuotta. Linnunrata kuuluu puolestaan Paikalliseksi ryhmäksi kutsuttuun galaksijoukkoon, jonka läpimitta on 10 miljoonaa valovuotta ja johon kuuluu noin 50 galaksia.

Paikallisen ryhmän tärkeimpiä galakseja ovat Linnunrata, Andromeda ja Kolmion galaksi. Auringon kaltaisia tähtiä tältä maailmankaikkeuden alueelta löytyy ainakin 700 miljardia. Planeettojen määrää kukaan ei osaa edes arvailla.

Eikä tässä vielä kaikki! Paikallinen ryhmä kuuluu vielä suurempaan porukkaan eli Neitsyeen supergalaksijoukkoon, joka puolestaan kuuluu vielä suurempaan superjoukkoon eli Suuren puoleensavetäjän vaikutuspiiriin. Ja näin tämä äärettömyys jatkuu yli ymmärryksen.

Tähtitieteilijä Esko Valtaoja osaa kuutioida vaikeita asioista ymmärrettävällä tavalla. ”Jos aurinko on yksi hiekanjyvänen rannalla, niin lähin naapuritähti, toinen hiekanjyvänen, on 40 kilometrin päässä.”

On siinä pohjalaisellakin ihmettelemistä!

Reijo Perälä

Tähdet ja avaruus

Punainen lanka: Esko Valtaoja

Kuukausilipun hinnalla terapiaan

Heidi Tetri — Fri, 08 Apr 2011 09:38:24 +0300

Tuntuu hieman hassulta, kuinka paljon tiedän junatuttuni elämästä tietämättä edes hänen nimeään. Tai ehkä juuri se anonyymiys on tässä tapauksessa antanut suojan avautumiselle. Yksi päivä mietin, että mistä tuttavuutemme oikein alkoi?

KATSO: Ansa ja Oiva psykiatrin vastaanotolla

Noin kuukausi sitten ollessani taas junamatkalla Pasilaan, joku oli jäänyt junan alle. Jouduimme odottamaan muutaman kilometrin päässä seisovassa junassa ja olimme jo nousseet odottamaan oven eteen. Tätä odottelua jatkui puolisen tuntia ja sinä aikana aivan vahingossa aloimme puhua ääneen. Epäsuomalaiseen tapaan emme puhuneet säästä, vaan siitä kuinka röyhkeästi ihmiset lähtivät hakemaan korvausanomuksia konduktööriltä vaikka kyse ei ollut VR:n myöhästymisestä vaan toisen ihmisen hengestä.

KATSO: Anna-Leena Härkönen - sisaren itsemurha

Tästä lähtien olemme vaihtaneet aamuisin (sinä minuutin aikana, jonka käytävällä odotamme) kuulumiset, säätiedot ja toivottaneet hyvät työpäivät. Ennen tätä viikkoa siis tiesin hänestä ainoastaan työpaikan ja asuinpaikan. Mutta maanantaina olimme molemmat lähdössä samaan aikaan paluumatkalle ja jo laiturilla small talkimme aikana minulle selvisi paljon hänen elämäntilanteestaan. Avioero, erikoinen ruokavalio ja univaikeudet, kyllä siinä puhetta riitti reilun tunnin matkalle.

KATSO: Hermanni ei saa unta

Seuraavana päivänä hän oli taas tullut asemalle samaan aikaan ja huikkasi: - Oli niin halpa terapiakäynti, että oli pakko tulla uudestaankin. Oikeasti hänellä oli kyllä muitakin syitä tulla aikaisemmin, mutta totta toinen puoli. Matkat menevät rattoisasti jutellessa maailman menosta ja kyllä se kummasti omaakin päivää piristää kun saa lähes ventovieraalle murheensa selittää. Ja koska välillämme ei ole virallista hoitosuhdetta tai edes sukulaisuutta, murheet voi mukavasti jättää junan sisälle eikä niitä tarvitse kotona miettiä. Suosittelen lämpimästi!

KATSO: NLP-terapia

Hei arvaa mitä, olen vain ihminen!

Heidi Tetri — Sun, 03 Apr 2011 21:06:57 +0300

”Hei arvaa mitä äiti!? Mä myöhästyin tänään koulusta. Ja arvaa mitä äiti? Mun oli pakko sanoa opelle, että mä myöhästyin bussista, koska en voinu sanoo sille että olin niin hidas. ”

Näin puhui puhelimeen pieni ekaluokkalainen samassa bussissa. Innokas puhelu sai minut ensin hyvälle tuulelle, hymyilin. Miten ihanasti pieni poika soittikaan äidille töihin. Todella reipas, ajattelin.

Puhelun edetessä pysähdyin kuitenkin miettimään, miksi tämän pienen pojan velvollisuus oli soittaa tämä puhelu? Kukaan ei ollut kotona aamulla, kun pieni poika lähti yksin kouluun. Oli tämän pienen pojan omalla vastuulla, että hän ehtii kouluun ajoissa. Mietin, että kukaan ei ole kotona nytkään, kun hän on matkalla takaisin.

KATSO: Minä, siili ja trumpetti

Mutta miksi poika ei voinut kertoa koulussa, että hän ei saanutkaan haalaria yhtä nopeasti päälle kuin äiti tai isä oli ajatellut? Miksei hän voinut kertoa, että tumput olivat kadoksissa? Miksi yhteiskunnassamme ei saa myöntää itsestään johtuvaa epäonnistumista?

Me aikuisetkin suoritamme arkemme ja mikäli jokin menee vikaan, se on tekniikan vika. Kun olemme myöhässä, se on hajonneen bussin vika eikä siksi ettemme löytäneet ripsiväriä aamulla. Deadline ei pidä tietokoneen rikkoutumisen vuoksi, eikä siksi että Täydelliset naiset sattui tulemaan edellisenä iltana. Harvoin kuulee kenenkään myöntävän, että oikeasti en osannutkaan sitä, en jaksanutkaan tehdä tai en suoriutunutkaan siitä siinä ajassa, kuin olin ajatellut.

KATSO: Pahoinvointia työelämässä

Toki tekniikkakin pettää aina aika ajoin, mutta miksi kaikki se muukin inhimillisyys menee koneen piikkiin? Eikö olisi aika muuttaa ilmapiiriä niin työelämässä kuin koulumaailmassakin siten, että jokaisen annetaan olla ihminen. Ehkä siinä olisi lääke työelämän pahoinvointiin ja tämän ajan kansansairauteen masennukseen.

KATSO: Lääkepurkin varjossa

KATSO:Jokelan koulusurmat

KATSO: Pahoinvointia hyvinvointivaltiossa

KATSO: Kesä kartsalla

KATSO: Minä asun kaupungissa, Timo 7-vuotias

TITTA PÅ: Barn, stress och ångest

Pidätkö sä lukijaa ihan tyhmänä?

Heidi Tetri — Fri, 25 Mar 2011 10:13:14 +0200

Viime viikkoina on ollut montakin isoa uutisoinnin aihetta. Eritoten uutisointi Japanin maanjäristyksistä herätti mielenkiintoni. Eräänä aamuna aloitin päiväni selaamalla keltaisen lehdistön lehteä ja törmäsin otsikkoon räjähtäneestä ydinvoimalayksiköstä. En lukenut juttua tarkemmin vaan siirryin Ylen uutispalvelun sivuille. Sielläkin iso otsikko Japanista, mutta Ylen mukaan ydinvoimala yksikkö on EHKÄ räjähtänyt.

KATSO: Ensimmäiset uutiset Japanin maanjäristyksestä

Miten sama yksikkö voi olla sekä ehkä että ihan tosissaan räjähtänyt? Tämän jälkeen oli pakko käydä lukemassa, mitä tässä ”varmantiedonartikkelissa” oikein luki. No eihän asiaa ollut mikään virallinen taho vielä varmistanut, mutta otsikkoon oli päätynyt jo aikamoisen vakuuttava lause. Saadaanpahan ihmiset hädissään klikkaamaan artikkelia auki ja ostamaan joditabletteja. Nekin ovat jo kyseisen lehden uutisoinnin mukaan Suomesta loppu. Tutkimus oli tehty Heinolan keskusapteekkiin. Niinpä niin, siis kun joditabletit on Heinolasta loppu niin ne on sitten varmasti ihan joka puolelta Suomea loppu.

KATSO: Millenniumin jodikuume

Tai oikeastaan veikkaan, että tällä hetkellä tabletit voivat oikeasti olla loppu jopa Orionin Suomen varastosta. Ihmiset ovat käyneet lukemassa ”varmantiedonlehdestä” otsikon ja ryntäävät saman tien ostamaan tabletteja. Pihtiputaan mummolle myös. Ihan varmuuden vuoksi, koska lehdessä luki niin. Niin ja olihan siellä myös otsikko: STUK: Jos tilanne pahenee, joditabletteja voidaan tarvita. Otsikosta vain oltiin unohdettu sellainen pienen pieni oleellinen tieto, että Japanissa.

KATSO: Kyllä isä osaa - ydinsaastetta

Tässä vaiheessa lukijana koen tulleeni jo nöyryytetyksi. Haluan faktatietoa, mielellään nopeasti ja sopivissa annoksissa jaettuna, en tulla huijatuksi. Ymmärrän kyllä, että kaupallistuminen näkyy myös mediassa; raha tulee sivuilla käynneistä, joten klikkauksia pitää olla jotta toimittaja saa palkkansa. Mutta missä tulee raja vastaan? Mielestäni nyt jo mennään hyvän maun rajoilla ja ollaan taitekohdassa, mutta kumpaan suuntaan tästä lähdetään?

KATSO: Tapahtui 1985: Kirjeenvaihtajana neuvostojen maassa

Pahoittelen siis itsekin provosoivaa otsikkoa. Toivon asiani vastanneen otsikkoa edes jotenkuten ja suomennan vielä otsikkoni: on olemassa uutisointia ja uutisointia. Kun kilpailu on kovimmillaan, toivon todella media-alan ammattilaisten ymmärtävän myös keitä varten he työskentelevät. Suomalaisilla on kehuttu olevan hyvä medialukutaito, mutta kärsiikö keltainen lehdistömme pienestä kirjoitushäiriöstä tai ennemminkin ehkä ADHD:sta?

Ongelma ei ole vain Suomen sisäinen, ilmiöhän on lähtöjään jenkkilästä. Ympäri maailmaa levittäytynyt ”tauti” on niin paha, että emme oikeasti ammattilaisinakaan ymmärrä, mitä riippumattomuus oikeasti tarkoittaa. Esimerkiksi Italiassa Silvio Berlusconi omistaa kolme televisiokanavaa ja isoja lehtiä. Luonnollisesti omistussuhde ja mainosrahat vaikuttavat median sisältöön. Olen miettinyt myös meillä, että mistä mahtaa tulevien pääministeriehdokkaiden vaalirahat tulla, kun toinen lehti uskoo Kataisen vahvaan voittoon ja toinen kertoo Kiviniemen karkaavan kauas?

KATSO: Politisoituuko Yleisradio

Raskas prosessi on nyt ohi

Jukka Lindfors — Tue, 22 Mar 2011 19:12:22 +0200

Ai ettäkö poliitikot eivät enää osaisi puhutella kansaa? Herrajumala, Marja Tiuran spoken word -videohan on saavuttanut jättisuosion Yle Areenassa. Tiuran tähdittämä ja käsikirjoittama "Raskas prosessi" lähenteli tiistai-iltana jo 120 tuhannen latauslukuja.

Raskaassa prosessissa Tiura yhdistelee vajaan neljän minuutin aikana kahdeksalla eri tavalla lausevalikoimaa ”kaiken kaikkiaan olen erittäin huojentunut… raskas prosessi on nyt ohi… kiitän läheisiäni ja erityisesti perhettäni… saan nyt keskittyä rauhassa vaalikampanjaan… tämä on ollut raskas koulu”.

Suorituksen akrobaattimaisuutta himmentää ainoastaan lievästi se, että yksi Tiuran muotoiluista todellakin jossain määrin vastaa toimittajan esittämään kysymykseen. Muut variaatiot sen sijaan ovat riippumattomia siitä, mitä haastattelun toinen osapuoli on sattunut tiedustelemaan: jättikö prosessi jotain hampaankoloon, kritisoitteko syyteharkinnan hitautta, miten odotatte asian heijastuvan vaaleissa, pelkäättekö puolueen menestyksen heikentymistä, oletteko saanut riittävästi tukea, aiotteko jatkaa politiikassa, uskotteko että mikään vaalirahoituksessa tulee muuttumaan…

Kahdeksan kertaa kuullaan pieninä muunnelmina: ”Kaiken kaikkiaan olen erittäin huojentunut… raskas prosessi on nyt ohi… haluan kiittää läheisiäni ja erityisesti perhettäni… saan nyt keskittyä rauhassa vaalikampanjaan… tämä on ollut raskas koulu.”

Harjoittelu on tehnyt Tiuralle hyvää, sillä toistotahti on selvästi kohonnut vuoden takaisesta. Samalla solistinen ilmaisu on kirkastunut ja sanottava terveesti fokusoitunut. Kun Tiura jätti kokoomusjohdon huhtikuussa 2010, hän ehti Ajankohtaisen Kakkosen 9-minuuttisessa haastattelussa toistaa vain viidesti virkettä ”toivon että saan työrauhan ja saan rauhassa harjoittaa kansanedustajan tehtävää ja jatkaa elämääni rauhassa”. Malttamatta keskittyä oleelliseen Tiura sisällytti silloiseen suoritukseensa myös muutaman kertauksen lauseista ”olen pääsiäisenä tehnyt päätöksen”, ”tämä on ollut henkilökohtainen helvetti” ja ”synnyin kokoomuslaisena ja kuolen kokoomuslaisena”. Kokonaisuus jättikin vielä tuolloin levottoman ja jotenkin harrastelijamaisen vaikutelman.

VIDEO: Marja Tiuran "Työrauha"

Tiuran tuoreesta esityksestä juontuu mieleen kaksikin samantyyppistä teosta: pääministeri Mari Kiviniemen video Kaikissa tapauksissa tärkeää sekä puheenjohtaja Jutta Urpilaisen sarjamuotoinen kokonaisuus Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää.

Kiviniemen videossa Ylen uutistoimittaja utelee pääministerin näkemystä ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrysen bisneksistä Nova Groupin kanssa. Vastauksena jokaiseen kysymykseen kuullaan linjakas kommentti: "Kaikissa tapauksissa on tärkeää että asiat ovat avoimesti esillä."

VIDEO: Mari Kiviniemen "Kaikissa tapauksissa tärkeää"

Urpilainen puolestaan esiintyi vuoden 2008 kunnallisvaali-iltana kolmessa videossa, joiden ”running gagina” oli puheenjohtajan toistuva avaus”ylläri”: ”Aivan ensimmäiseksi haluaisin kiittää kaikkia SDP:tä äänestäneitä, meidän upeita ehdokkaitamme ja kaikkia jotka ovat hartiavoimin tehneet vaalityötä SDP:n puolesta…”

VIDEO: Jutta Urpilaisen "Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää"

Sanamuotojen kiinteysaste vaihtelee artistista toiseen, mutta yhteistä heille on voimaperäiseen kertaukseen perustuva kommunikaatiomuoto. Lähtökohtana – ja tavallaan myös päätepisteenä – on, että asioiden kärsivällinen toistaminen tuottaa urheilupuolelta tutun kumulatiivisen vaikutuksen. Sen voi tietysti tulkita myös pyrkimykseksi varmistaa, että mikä tahansa satunnaisesti tv-uutisiin valittu ”soundbite” sisältää kaiken, mitä koko haastattelun aikana on haluttu välittää: niin huojennuksen, raskaan prosessin, kiitokset läheisille, työrauhan kuin valmistautumisen vaalikampanjaan. Se on helpointa silloin, kun jokainen lause muistuttaa toistaan.

Onko tämä lähestymistapa ominainen nimenomaan naispolitiitikoillemme? Monelle miesvaikuttajalle on harmillisten kysymysten ristitulessa luonteenomaisempaa selitellä ja puolustella asioita tai vaihtoehtoisesti kieltää ne kategorisesti. Jatkotivauksia seuraa usein kärsimätön tiuskaisu: johan sen sanoin! Olisi vaikea kuvitella vaikkapa Paavo Lipposta jankkaamassa samaa lausetta kuudesti tai seitsemästi. Hän luovuttaisi viimeistään kolmannella kerralla: ”Kaikissa tapauksissa… suksi helvettiin!”

Nainen on oppinut pitkämielisyyttä kasvattajana. Naispoliitikko ymmärtää, että toimittajaa on käsiteltävä kuin lasta, jonka vain rauhallinen vakuuttelu voi saada ymmärtämään, ettei mummin maahanpanijaisissa todellakaan tarjoilla nauravia nakkeja. Hän uskoo, että kun yhtä asiaa kyllin monta kertaa toistaa, se menee lopulta perille paksuunkin kalloon.

Kiivastua ei saa, päinvastoin, on muistettava hymy. Pienin merkein voidaan kuitenkin osoittaa, että äidinkin kärsivällisyydellä on rajansa. Kun lause ”haluan kiittää kaikkia läheisiä” kasvaa muotoon ”haluan todella kiittää kaikkia läheisiä”, se vihjaa, että nyt olisi Pekankin jo aika uskoa.

Junassa aikuinenkin taantuu taas lapseksi

Heidi Tetri — Fri, 18 Mar 2011 12:55:48 +0200

Kohtuullisen tuoreena junatyömatkalaisena olen saanut todistaa jotakin karmaisevaa. Ikänsä puolesta aikuiseksi luokiteltavat ihmiset käyttäytyvät kohtuuttoman ala-arvoisesti, junassa. Kaameus alkaa jo laiturilta. Omat kuppikuntansa, jo useamman vuotta kulkeneet junatutut, vaihtavat aamun kuulumiset ja miettivät, jälleen kerran, kuinka paljon juna tänään on myöhässä. He linnoittautuvat raiteen viereen ja varaavat ”parhaat paikat”, jotta pääsevät junaan ensimmäisenä. Tapahtuma muistuttaa erehdyttävästi kouluaikoja, jolloin ala-asteella koulubussiin tai taksiin jonotettiin.

KATSO: Koulukyyti v. 1979

Kun juna vihdoin saapuu, alkaa hiljainen hampaiden kiristely ja kyynärpäätaktiikan hiominen. Junassahan on vain rajoitettu määrä paikkoja, mutta tällä puolentoista kuukauden kokemuksella niitä on riittänyt aina jokaiselle halukkaalle.

Paikkajaossakin tuntuu olevan kahden kerroksen väkeä. On niitä jotka ryntäävät ikkunapaikalle ja istuvat mahdollisimman leveästi ettei kukaan vain tule viereen ja niitä, jotka linnoittautuvat takkinsa ja pienen läppärinsä kanssa käytäväpaikalle.Läppärilaukulle jätetään totta kai oma penkki, ikkunan viereen. Sama ilmiö tapahtuu lasten keskuudessa, hieman erilaisena. Silloin tapellaan siitä kuka pääsee kenenkin viereen ja kuka joutuu etupenkkiin. Lapsetkin varaavat paikkoja, mutta vain bestikselleen.

Nyt kun olemme kaikki istuutuneet mukavasti omalle paikallemme, tapahtuu jotakin perikummallista. Kännykät, kirjat ja läppärit on kaivettu esille ja nyt on aika päästää ne valloilleen. Joka IC-junatyypin vaunussa on ainakin kaksi äänieristettyä puhelinkoppia vaunua kohden, mutta sinne tuntuu olevan hankala löytää.

Työ-, perhe- ja pettämisasiatkin on siis luontevaa hoitaa omalta paikaltaan, kunnolla selostaen koko vaunulle. Mitähän työnantaja mahtaisi sanoa, kun kuulisi, että monen sadantuhannen euron kaupat menivät sivusuun vain koska kilpasisko tai veli sattui istumaan ja kuulemaan mehukkaasta mahdollisuudesta junassa? Entäpä jos miehesi/vaimosi sisko tai serkku sattuu istumaan parin penkkirivin päässä, kun kerrot ah niin ihanasta viimeyöstä ”työmatkalla”? Kaiken huippu taitaa olla perheriita, joka käydään samalla kaavalla puhelimitse joka päivä. Kyse on autosta, jolla vaimo ajaa, mutta jonka junassa istuva mies omistaa. Asiaa lienee tuskin tarve enempää selostaa. Mutta onhan nyt varmasti kaikille selvää, että mies omistaa tämän auton. Jolla vaimo kehtaa ajaa. Ja ihan vielä päivittäin.

KATSO: Kotikadullakin työmatkalla on ollut uskottomat seuraukset

Ihanaa, olemmekin jo päätepysäkille. Ahtaudumme kaikki aikuiset 10 minuuttia ennen kuulutusta pienille käytäville jonottamaan oville, tai mikä vielä mukavampaa, lähdemme kävelemään vaunusta numero kuusi kohti ensimmäistä vaunua. Näin ollen olemme laiturilla n. 50 metriä edempänä kuin ne muut jotka nousevat omasta vaunustaan pois. Se 15 sekuntia pidempään kävelyä laiturilla olisikin työpäivän kannalta katastrofaalista. Ihanaa tämä työpäivän mittainen lepo, joka vaaditaan, jotta kestää saman ruljanssin takaisinpäin.

VR:n ongelma ei siis ole aikataulussa pysyminen, sen se on mielestäni hoitanut vähintäänkin kohtuudella kaukoliikenteessä. Ehkä juuri me ihmiset teemme siitä viisi minuuttia pidemmästä junamatkasta kaameamman. Välillä tätä käytävätaklailua katsellessani en ole voinut välttyä silmäilemästä, miten lapset käyttäytyvät junassa. Yllätyksekseni he olivat niitä, jotka istuivat hiljaa ja pelasivat korttia. Kysymykset koska me ollaan perillä tulevat siltä vähän vanhemmalta sukupolvelta.

Junamatka uudella italialaisella on siis elämys niin kuin Ukko-Pekalla konsanaan, suosittelen jokaiselle aina silloin tällöin! VR:n henkilökuntakin voi yllättää matkailijan positiivisesti, nimittäin tämän kevään kuulutukset ovat olleet huippuluokkaa!

KATSO: Kun Pendolinot saapuivat Suomeen

KATSO: Junia Elävässä arkistossa

Ei ole muuten ikinä tarvinnut seksistä maksaa

Jukka Lindfors — Wed, 16 Mar 2011 15:49:54 +0200

Tätä toimeliaiden häntäheikkien mantraa tai vakuustodistusta eroottisesta valovoimastaan on jankattu monissa lehtihaastatteluissa. No, ei tarvitse vastaisuudessakaan, ainakaan mikäli Espoon käräjäoikeudelta kysytään.

Ilta-Sanomista osui tiistaina 15.3.2011 silmiin juttu, jonka mukaan seksilaskua ei voi periä käräjillä. Seksipalveluja myynyt nainen karhusi saataviaan mieheltä, joka työskentelee päällikköasemassa kansainvälisen konsernin Suomen-konttorissa.

Naisen mukaan mies oli jättänyt maksamatta eroottisesta hieronnasta ja seuralaispalvelusta yhteensä 3000 euroa kolmelta eri kerralta. Oikeudessa mies kiisti koko asian ja väitti naisen häirinneen häntä keväästä 2010 alkaen.

No hyvä. Sana sanaa vastaan. Olisi ollut ymmärrettävää, mikäli oikeus olisi katsonut olevansa kykenemätön ratkaisemaan tapausta todisteiden puuttuessa. Mutta ei.

IS:n uutisen mukaan espoolainen tuomioistuin ei ottanut kantaa itse tapahtumiin, vaan pelkästään siihen, saiko nainen ylipäätään käydä käräjiä moisesta asiasta, ts. oliko tämmöisellä muijalla oikeus hakea oikeutta.

Käräjäoikeuden mukaan puheena olevaa seksipalvelua ”on pidettävä hyvän tavan vastaisena toimintana”. Sen tähden naisen vaatimuksille ”ei voida antaa oikeussuojaa”, eikä nainen siis voi periä kyseistä saatavaansa oikeusteitse.

Jaa.

Suomen laissa tosiaan puhutaan monessakin paikassa ”hyvästä tavasta”, mutta yleensä mahdollisimman epämääräisesti. Kuluttajansuojalaissa sentään on kerrottu, että markkinointia voi pitää hyvän tavan vastaisena, jos se on selvästi ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten arvojen kanssa, ja erityisesti jos:

1) se loukkaa ihmisarvoa taikka uskonnollista tai poliittista vakaumusta,

2) siinä esiintyy sukupuoleen, ikään, etniseen tai kansalliseen alkuperään, kansalaisuuteen, kieleen, terveydentilaan, vammaisuuteen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai muuhun henkilöön liittyvään seikkaan perustuvaa syrjintää; taikka

3) siinä suhtaudutaan hyväksyvästi toimintaan, jossa vaarannetaan terveyttä, yleistä turvallisuutta tai ympäristöä ilman, että tällaisen toiminnan esittämiseen on markkinoitavaan hyödykkeeseen liittyvää asiallista perustetta.

Yksinkertainen perusasia: seksuaalipalvelujen myyminen on Suomen kansalaisille sallittua. Kiellettyä on vain niiden osto ja kaupittelu yleisellä paikalla, seksin ostaminen alle 18-vuotiaalta sekä paritus ja ihmiskauppa ynnä näiden uhrien seksuaalinen hyväksikäyttö.

Niinpä naisen toiminta ei, minun järkeni mukaan, voi olla ”selvästi ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten arvojen kanssa”. Puheena olevaan seksipalveluun ei tiettävästi myöskään liity uskonnollisia, poliittisia tms. ulottuvuuksia, syrjintää tai esim. ympäristöä vaarantavaa toimintaa.

Vaikkeivät prostituutio ja seksin myynti olekaan kaikkien mieleen, kyseessä on silti yhteiskunnan hyväksymä ammatti, jonka tuotosta verottajakin vetää päältä provisionsa. Se on laillista elinkeinotoimintaa, joka ei kuitenkaan näemmä nauti lain suojaa, ainakaan yrittäjämyönteisessä Espoossa.

Käräjäoikeuden käsitys taitaa olla, että turha on teidän huorien tulla ruikuttamaan kunnon ihmisten ilmoille. Moni ehkä vetääkin sen johtopäätöksen, että asialle on paras panna yksityinen tehoperijä - mielellään atari-sertifioitu.

Päätöksellä voi olla laajempikin vaikutus yhteiskuntaelämään. Jos oikeuden perustelu otetaan vakavissaan, se antaa vapaan lisenssin omia ja nauttia korvauksetta mitä tahansa ”hyvän tavan vastaista”. Aikuisviihdevideoita saa sen nojalla vapaasti kähveltää vähittäismyyjiltä.

Ja jos vaikkapa kuvataiteilijalta tilataan teos, jonka lopputulos ei maksajan - tai Espoon käräjäoikeuden - mielestä vastaa "hyvää tapaa", ei mokomalle risuparralle tarvitse pulittaa penniäkään vaivanpalkkaa. Ja niin edelleen.

Ja seksistä ei meikäläisen muuten tarvitse ikinä maksaa, kuuluu sieltä ja täältä.

KATSO: Maailman vanhin ammatti

KATSO: Laillinen bordelli

Tuksu ja Arto: voisiko tätä kukaan keksiä?

Jukka Lindfors — Wed, 09 Mar 2011 14:09:06 +0200

Tunnustan: olen jäänyt pahaan Tuksu-koukkuun. Häntä koskevien uutisten ja videoiden seuraaminen hävettää ja nolottaa. Samalla tämä materiaali on kuitenkin niin perin juurin ällistyttävää, että ihan pakko on purkautua näin julkisesti.

Kaikki alkoi TV5:n dokumentista Tuksu menee naimisiin. Kun reportaasi Johanna Tukiaisen ja Arto Länsmanin lappilaisista ”satuhäistä” tuli ensi kerran tv:stä, en voinut katsella sitä kuin muutaman minuutin ajan. Tuntui yksinkertaisesti epäeettiseltä tapittaa selvästi tasapainottomien ja puolittain syyntakeettomassa tilassa olevien ihmisten sotkuista sekoilua, jonka naturalistinen taltiointi oli koko mediaprojektin ylin päämäärä.

Netistä osui silmiin otsikoita kännisestä sulhasesta, joka leipoi satumorsianta lättyyn jo hääyönä. Molemminpuolinen sanapuukottelu ja häiriökäytös jatkui koko riemuviikon ajan. Viimein tuore nuorikko kuljetettiin putkan pahnoille hänen mojautettuaan sulhoaan päähän juomalasilla. Tämä kaikki oli kuitenkin vielä aika tavanomaista, sehän oli tuttua Matin/Mervin tai BB-Antin/BB-Hennan (Tuksun bestiksiä muuten) parisuhderaporteista ja miksei myös ihan tavallisten mattimeikäläisten juhlasta tai arjesta.

Se, missä kohtaa minulla naksahti jokin, oli otsikko: ”Arto söi koiranruuat, repi tukasta ja aneli armoa.” Ajattelin, että tämä on huippu. Että kukaan, ainakaan kukaan teatteri-ihminen, ei voisi keksiä tämmöistä.

Koska olen tuksuismin alalla vasta noviisi, en ollut etukäteen perillä Länsmanin taustasta. Tutkimuksissani huomasin, että eri lähteissä häntä tituleerattiin vaihtoehtoisesti ”lappilaiseksi liikemieheksi” ja ”puolityöttömäksi ivalolaisen K-kaupan yleismieheksi”. Kummin vain, Tukiainen itse on kuvannut sulhoaan ”persaukisimmaksi mieheksi, jonka olen koskaan tavannut”.

Tältä pohjalta näyteltiin merkillinen sosiodraama muutama päivä ennen vihkimistä. Oltiin siis valmistautumassa Seiska-lehden maksamiin luksushäihin, joihin kuskataan väkeä lentoteitse ympäri Suomea. Edes kaikilla morsiusneidoilla ei ole varaa saapua paikalle. Tuleva sulhanen on ilman rahaa ja nälissään. Ja kun Tuksu lähtee asioille, hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ahmii salaa suuhunsa Nassu-hauvalle varatut koiranmuonat - viihdeuutisten mukaan ”ison ruokasäkin” ja sen lisäksi ”erilaisia valmiita koiranruokasekoituksia”. Ei ole uutinen, jos koira puree miestä, mutta se on, jos mies puree Nassun sertit.

Tämä on niin merkillistä, että sen voisi toisaalta kuvitellakin vain romaaniin tai elokuvaan. Onkohan Chaplinilla joku pätkä, jossa nälkäinen kulkuri pihistää emännän lellikkikoiralta makupalan? Jos ei ole, voisi olla.

Koira onkin tämän parisuhteen keskeinen olento, tai oikeastaan kyseessä taitaa ollakin triangelidraama. Syksyllä, kun Johanna oli Rovaniemellä esiintymässä erotiikkamessuilla, hän lähetti Länsmanin noutamaan Nassun Helsingistä lentokoneella, jotta ”hän (so. Nassu - JL) pääsee myös näkemään Lappia ja matkustelemaan”. Piski pääsikin Tuksun seuraksi ”neljän tähden hotellista” varattuun sviittiin, kun taas Arto-raukka oli ”niin persaukinen, ettei hänellä ollut varaa tähän sviittiin, joten hän lähti jonkun kaverinsa kyydissä takaisin Ivaloon”.

Tämähän on klassinen pila-aihe: nousukashupakko tai rikas konsulinrouva, jonka hissukka miesseuralainen alennetaan roudaamaan ja kampaamaan Fifi-puudelia. Eri variaatioina sitä on toteutettu pilakuvissa, sarjakuvissa ja elokuvissa, vaikkei yhtään hyvää esimerkkiä juuri nyt tulekaan nimeltä mieleen. Ei ehkä kauhea ihme, että Arto on mielellään kännissä ja kanttuvei.

Seiskan ”uutisvideo”, jossa Tukiainen selvitti putkayötä edeltäneen illan sekavia tapahtumia, jotenkin kiteyttää koko paletin. Tuksun puhuessa, tai pikemminkin juontaessa – hän selostaa oman elämänsä käänteitä mikrofoniin kuin ”telkkaria” leikkivä lapsi – vielä jälkikänneissä marinoituva Länsman kiehnää ja nuoleksii hänen kyljessään kuin ihmisrakas koira, ja Johanna puhuukin hänestä kuin älyttömästä luontokappaleesta: Turre sitä, Turre tätä, Turre on ollut tuhma, Turre on vähän tollanen alkuasukasmainen tyyppi, Turre siis näytteli vaik mitä, ei Turrella mitään tikkejä oo, Turre ansaitsikin sen. Puhuttelun kohde solkkaa jotain väliin mitään ymmärtämättä. Jos häntä kohdellaan kuin koiraa, miksei hän siis voisi syödä koiranruokaakin?

Säälittävämpi kuin Arto on tietenkin Nassu-koira, joka Johannan putkareissun ajaksi jäi hotellihuoneeseen aivan ypöyksin (Arto kun oli remontoimassa veristä päätään ensiapuasemalla). Muutenkin Tuksu haluaa korjata sen väärinkäsityksen, että ruman vekin kaaliinsa saanut Länsman mukamas olisi tässä joku uhri. Jo ennen kuin edes mennään siihen sivuseikkaan, mitä hän muka miehelle teki, tämä Liberacen perillinen nostaa olennaisimman todistusaineiston kameran nähtäväksi: ”Täs on mun rakennekynnet, jotka Arto on hajottanut, ja nää on KALLIIT nää kynnet… Et kiitos vaan Arto!”

Myös rakennekynnet kuuluvat hämmentävästi tämän maratondraaman toistuviin aihelmiin. Johanna esittelee kynsiään häädokumentissaan, ja ne on muistettu mainita aikaisemmissakin Tuksu-stooreissa. Seiskan mukaan ne olivat myös hääkekkerien pahimpia sijaiskärsijöitä. ”Kynteni katkesivat, kun Arto riepotteli minua hääyönä”, morsian valitti lehden jälkiartikkelissa. Se, että Seiskan tutkiva journalisti osoitti valokuvin kahden kynnen katkenneen jo ennen hääyötä, vain alleviivaa rakennekynsien painoarvoa. Rakennekynnet ovat tytön paras ystävä.

Kollegaan oli em. videossa tehnyt pysäyttävän vaikutuksen Tukiaisen puun takaa tullut kommentti, varoittamatta naistutkimuksen jargoniin koukkaava analyysi Arton itkemisestä (”Se oli ensin kauheen suloista, mutta nyt mä oon huomannut et se on vallankäytön väline”), ja hän muistutti myös koko Tuksu-ilmiön yliluonnollisesta ulottuvuudesta (”Demonit vaativat Juliaa tekemään ruokaa", Tukiainen kertoi kokemuksistaan siskonsa kanssa Hymyssä ja selitti, lehden mukaan, "Julian alkaneen peloissaan paistaa pakastepizzaa yön pikkutunneilla”). Tähän täytyy tietysti lisätä kerta kerralta kohtuuttomampiin järjettömyyksiin yltävä ulkoasuvarustelu, joka häävideoissa huipentui dadaistiseen näkymään: Johannan naamasta erottuu vain valtavan kokoinen, pinkki huulikiilleympyrä ja puolet naamasta peittävät mustat irtoripset.

Kaikki on niin mielikuvituksellista ja mieletöntä, että jotkut ovat jo ehättäneet aprikoida, onko kaiken takana sittenkin joku huippuluokan käsikirjoittaja, vaikkapa Pasilan Atte Järvinen. Oma kirjallinen mielleyhtymäni olisi ennemminkin Jouko Turkka, jonka Aiheita-kirja (1982) on täynnä vastaavanlaisia groteskeja tarina-aihioita. Kuten:

Mies myy metsänsä ja maansa, kun morsian jättää. Kirkonkylän entinen paraatilausuja ja naisvoimistelija on palannut Linnanmäelle merenneidoksi. Mies kuorituttaa piskuisen peltoläntin mullat rekan lavalle ja lähtee hakemaan naistaan Helsingistä. Hän saa rahaa myymällä kuormasta multaa rikkaalle amerikansuomalaiselle. Linnanmäellä mies heittää koko päivän morsiantaan hyllyltä veteen puhumatta sanaakaan, alkaa sitten änkyttää asiaansa ja näyttää lopulta rekkalastinsa. Jään tänne, ellet palaa maalle. ”Morsian heltyy mutta vaatii saada hyvästellä kaikki tuttavansa. Hän löytää aina jotain joka viivyttää, hän ei voi jättää kaikkea tätä! Joka nyt, kun se pitäisi jättää, on ihanaa!” Viimein mies lyö muuttokuormassa olevalla kukkaruukulla naiselta etuhampaat pois. Nyt nainen on vapaa lähtemään. Suuressa maailmassa ei kehtaa enää naamaansa näyttää, ja maalla hampaiden puute ei haittaa työkykyä.

Turkka tuskitteli Aiheissaan suomalaisen teatterin ja elokuvan kyvyttömyyttä kuvata elämää ja maailmaa. Pari hyvää esimerkkiä liippaa läheltä puheena olevaa tapausta: ”Mikä aihe on naisen musta silmä, siinä on kaikki: Freud ja Marx ja kaikki mitä he ovat matkaansaattaneet. Kynsitty miehen naama on sinfonisen tapahtumakulun seuraus, mutta väitä tätä vakavasti jollekin.”

Mikäli Tuksun tarina ylipäänsä on käsikirjoitettu, se ei voi olla sitä ainakaan loppuun asti. Se johtuu miespääosan esittäjästä. Sillä jos joku olisi suunnitellut Johannalle miesystävän, olisiko tuloksena ollut nimenomaan Arto Länsman? Eikö hän ole rooliinsa kaikin puolin mahdollisimman epätodennäköinen hahmo, niin sisäiseltä kuin ulkoiselta habitukseltaan? Arto on kuin epävakaa risteilyohjus, joka saattaa milloin tahansa poiketa reitiltään ja alkaa kylvää sanoinkuvaamatonta tuhoa ympäristössään.

Tukiainen luonnehti siippaansa jossain määreellä ”rahaton seksipukkini”. Kollegani määritelmä on pelottavampi: ”Arto on ladattu ase.”

”Tuksun ja Arton avioliitto” päihittää joka tapauksessa kevyesti kaikki tähänastiset yritykset luoda päivittäistä draamasarjaa televisioon tai nettiin. Teatteriin tätä tarinaa ei voisi ajatellakaan. Aikakauslehti on jatkuvasti vaihtuviin käänteisiin liian hidas, ja iltapäivälehdestäkin puuttuu liikkuva kuva ja ääni. Netissä alati uusia Tuksu-videoita pyörittävä Seiska-tv on sille juuri ihanteellinen ja ehkä ainoa pätevä formaatti. Tukiainen voi olla kokonaisen mediavallankumouksen papitar.

Kiitokset Pekka Laineelle ja Harto Hänniselle inspiroivasta Tuksu-keskustelutuokiosta.

ELÄVÄ ARKISTO -TV: Johanna Tukiainen ja seurustelun vaikeus

ELÄVÄ ARKISTO -TV: 200 tekstiviestin nainen

KUUNTELE: Turkka ja von Bagh keskustelevat Chaplinista

KATSO: Turkka opettaa havannoimaan arkipäivää

Armiton ja Anneton Suomi

Jukka Lindfors — Mon, 07 Mar 2011 17:00:25 +0200

Vielä viimeiset missirääppiäiset: Helsingin Sanomat hämmästeli sunnuntainumerossaan, miksi missikisat ovat yhä uutinen. Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin mukaan mm. siksi, että ne ovat kansallinen perinne. Hän ihmettelee: ”Mitä olisi Suomi ilman Armia ja Annea?”

Öö… aivan… Tältä kannaltapa ei ole tullutkaan tuumittua kansakunnan historiaa. Olisiko Suomi ratkaisevasti toisenlainen ilman Kuuselan ja Pohtamon Miss Universum -voittoja? Vai tarkoittaako päätoimittaja, että ilman noita kisanäyttöjä meillä nyt ei kerta kaikkiaan olisi yhtään mitään esitettävää olemassaolomme oikeutukseksi? Hyvä jos kehdattaisiin liikuksia ihmisten ilmoilla keskenämme, ulkomaista nyt puhumattakaan.

Ajatellaankohan muissa Miss Universum -maissa samalla tavoin? Esimerkiksi Venezuelassa, joka on voittanut kisan kai kuudesti? Että tästä meidän Venezuelasta ei nyt olisi tullut hevon hemmettiä ilman Irenea, Barbaraa, Aliciaa, Maritzaa ja ketä niitä nyt olikaan?

Joka tapauksessa on hienoa, että missiasiaankin löytyi nyt isänmaallinen näkökulma. Kun missikisat julistetaan kansalliseksi perinteeksi, niistä tulee koskemattomat. Lähi-idästä kotoisin oleva joulukuvaelma tai ruotsalaisperäinen suvivirsi voivat olla monien mielestä yhdentekeviä ja pitkästyttäviä, mutta niiden lakkauttamisehdotuksista on vaivatonta nostattaa henkien sota, jossa kyse on koko suomalaisen identiteetin ja elämänmuodon puolustamisesta.

Naisnäyttelyilläkin pitää kohtuuden nimessä olla oikeus samaan. Mitä olisi Suomi ilman Ursula Rainiota, Jasmin Mäntylää ja Carmen Mäkistä? Mikseivät perussuomalaiset hoksanneet sisällyttää tätä vaaliohjelmaansa?

KATSO VIDEO: Armi Kuusela luo suomalaisen identiteetin

KATSO VIDEO: Suomalaiskansallista perinnettä Lähi-Idästä