Dokblog

RATKAISEVAT MINUUTIT

Iikka Vehkalahti — Mon, 30 Jan 2012 17:08:03 +0200

Kun puhutaan dokumentin ensimmäisistä minuuteista, ei tarkoiteta vain sitä matoa, jonka moni elokuvantekijä laittaa alkukoukkuun saadakseen katsojan kiinnostumaan tuotannostaan.

Ei, kyse on kokko junan liikkeellelaittamisesta. Mihin suuntaan elokuva on menossa, mikä rakentaa sen jännitteen joka saa katsojan tulemaan mukaan junaan tai seuraamaan sen kulkua joko tuntemattomaan tai hahmotettavissa olevaan päämäärään asti.

Film Transitin vetäjä, yksi maailman parhaista dokumenttielokuvan ammattilaisista, kanadalainen Jan Rofenkamp vetää Iikka Vehkalahden kanssa neljän tunnin session dokumenttielokuvan ratkaisevista ensimmäisistä minuuteista perjantaina 17.2 klo 10.15 alkaen Tampreen yliopistosssa, luentosali C8.

Tapahtumassa esitetään useiden elokuvien liikkeellelähtöjä ja niitä analysoidaan keskustellen.

Tilaisuus on maksuton, ilmottautumiset: iikka.vehkalahti@uta.fi. Jollei erikseen tiedoteta, jokainen ilmottautuva mahtuu mukaan.

Tuen parhaat

Tue Steen Müller — Tue, 20 Dec 2011 23:23:00 +0200

Playing the-best-of list game, here is what I consider as the best documentaries of 2011. This time I have not mentioned the countries of origin as the documentary film language is not bound to borders. Nevertheless, contrary to the American and English 2011 lists, I hope you will appreciate to find films with a multitude of different languages and cultural links. Alphabetical order:

Asif Kapadia: Senna, 106 mins.

Danfung Dennis: Hell and Back Again, 88 mins.

Fernand Melgar: Vol Special, 99 mins.

Pietro Marcello: The Silence of Pelesjan, 52 mins.

Mantas Kvedaravicius: Barzakh, 57 mins. (Photo)

Michael Glawogger: Whore´s Glory, 110 mins.

Patricio Guzman: Nostalgia for the Light, 90 mins.

Shatz & Barash: The Collaborator and his Family, 84 mins.

Viktor Kossakovsky: Vivan las Antipodas, 104 mins.

Wim Wenders: Pina, 100 mins

VUODEN PARHAAT

Tue Steen Müller — Mon, 12 Dec 2011 10:48:51 +0200

Peter Bradshaw: Best Documentaries 2011
Skrevet den 08-12-2011 21:47:57 af Tue Steen Müller

The film critic of The Guardian has made his contribution to the yearly stupid, popular and funny tradition of making your favourite list of films from the year that goes towards its end. Here it is, tomorrow I will make my list and I promise it will be less anglosaxon. To excuse Bradshaw I guess I have seen more documentaries than he has:

Senna (dir. Asif Kapadia)

George Harrison: Living in the Material World (dir. Martin Scorsese)

Cave of Forgotten Dreams (dir. Werner Herzog)

Pina (dir. Wim Wenders)

Inside Job (dir. Charles Ferguson)

Dreams of a Life (dir. Carol Morley)

Bobby Fischer Against the World (dir. Liz Garbus)

Waste Land (dir. Lucy Walker) (Photo)

TT3D: Closer to the Edge (dir. Richard de Araques)

Project Nim (dir. James Marsh)

http://www.guardian.co.uk/culture/2011/dec/04/best-film-2011-peter-brads...

SE KERTOJAN ÄÄNI....

Iikka Vehkalahti — Mon, 12 Dec 2011 10:40:58 +0200

VOICE OVER DOKUMENTTIELOKUVASSA
Keskiviikkona 14.12 klo 09.30 - 16.30, Tampereen yliopiston päärakennus luentosali A 4

Useimmissa maailman parhaista dokumenttielokuvista kertojan ääni on osa elokuvan luovaa dramaturgiaa. Miksi voice overin kirjoittaminen ja lukeminen on usein niin vaikeaa ja miksi sitä usein vieroksutaan? Ja miksi se niin usein vieraannuttaa katsojan tarinasta?
Miten kertojan ääni muuttuu dokumentin kantavaksi vahvuudeksi?

Ohjelma
09.30 Avaus ja Virtual War:n kolme alkua
10.00 Salla – Selling the Silence, ohjaaja Markku Tuurna
11.00 Jäämarssi, ohjaaja Ville Suhonen
12.00 Ruokailu, omalla kustannuksella
13.00 Ihmisäänen ulottuvuudet, ohjaaja Päivi Takala
14.15 Monimerkityksellisyys, kirjailija Risto Ahti
16.15 Chris Marker ja loppukeskustelu
16.50 Seminaarin päättyy

Seminaarin järjestävät Tampereen yliopisto/CMT ja Pirkanmaan taidetoimikunta.

Kerjäläiselokuva auttaa kokemaan

Timo Korhonen — Mon, 07 Nov 2011 20:36:42 +0200

Myönnän, minulla on osuuteni Hanna Maylettin Kerjäläiselokuvan synnyssä. Tein sille myönteisen AVEKin tuotantotukipäätöksen. Silti aion sanoa siitä kantani. Tein päätöksen tukea elokuvaa nähtyäni osan jo kuvatusta materiaalista. Minut siinä vakuutti erityisesti kaksi asia.

Ensiksi se vei minut katsojana ensi kertaa kokemaan sen monimutkaisuuden ja hämmennyksen, joka on tehnyt mahdottomaksi eurooppalaisille valtioille ratkaista romaniongelma. Näkemäni perusteella mitkään lähtökohdat ja määrittelyt eivät näyttäneet olevan pitäviä. Jokaista romaniongelmaa koskevaa asiaa joutui katsomaan monelta eri puolelta. Kiehtovaa olikin, että materiaalissa – ja lopullisessa elokuvassa katsojalta vaaditaan enemmän kuin reportaasissa. Nyt ei ollut kyseessä vain tiedon välittäminen ratkaistavasta ongelmasta. Tässä elokuvassa katsojan on suostuttava osallistumaan teoksen muodostamiseen, eikä hän pääse vastuutaan pakoon. Toki se on vaativa positio, eivätkä kaikki katsojat halua siihen lähteä.

Toiseksi minut vakuutti se, että ohjaaja oli altistanut myös itsensä ja hämmennyksensä kameran katseelle. Ei ollut vain ulkopuolelta romaneja katsovaa ja itsensä piilottavaa elokuvantekijää, vaan materiaalissa subjektipositio oli paljon liukuvampi. Myös tekijä ja hänen arvonsa olivat siinä arvioitavana. Elokuvan kiihkeimmässä kohdassa päähenkilö Michaela arvosteleekin niitä enemmän kuin suorasukaisesti. Ja ilokseni ohjaaja jätti tulisen kritiikin elokuvaan. Se, että tekijä altistaa itsensä kameralle, väistämättä vie myös minut katsojana moraaliseen ambivalenssiin. En pääse enää vain katsomaan romaneja, vaan katson ohjaajan läpi omaa hämmennystäni.

Toki Kerjäläiselokuvan alkua olisi pitänyt tiivistää, mutta sen toinen puolikas on vaikuttava. Jokainen asema, jossa luulen päähenkilöiden jo kiinnittyvän kunnolliseen ja meikäläisestä hyvinvointivaltiosta toivottuun elämään, pettää. Jokainen orastava ihmissuhde auttajien ja autettavien välillä pettää. Päähenkilöt ovat ristiriitaisia, suvereenisti omiin arvoihinsa kiinnittyneitä ihmisiä. Juuri siksi Kerjäläiselokuva ei tee heistä uhreja. Se kieltäytyy omalla muodollaan määrittelemästä päähenkilöitä lopullisesti.

Mutta kun elokuvan viimeinen kuva on jäänyt verkkokalvolle, on oivaltanut enemmän romanien asemasta Euroopassa kuin yksikään reportaasi tai lehtijuttu on kyennyt oivallusta tarjoamaan. Ja viimeisessä häkellyttävässä kuvassaan elokuva vihjaa, miten johdonmukaisesti joku jossain näitä ihmisiä hyödyntää.
Oikea dokumenttielokuva, joka liikkuu tunteen, elämyksen ja hämmennyksen asteikolla. Pettämättömästi

DIALOGIA JA DIALOGIA

Iikka Vehkalahti — Sun, 30 Oct 2011 11:19:23 +0200

Enpä tiedä muista, mutta minulle Tampereella pidetty seminaari journalistisesta tv-dokumentista ja perussuomalaisuudesta oli aivan pirullisen mielenkiintoinen. Ei välttämättä siksi, että siellä olisi auennut joku aivan uusi tie dokumenttien tekemiseen, vaan koska se sai ajattelemaan.

Ajattelun synnyttämisen prosessissa merkityksellistä oli, että keskenään kävivät dialogia hyvin erilaisista lähtökohdista pidetyt puheenvuorot. Suomen Akatemian tutkijan Mikko Lehtosen analyyttinen esitys identiteetistä, perussuomalaisista ja ”meistä ja heistä” oli minusta pirun mielenkiintoinen ja tärkeä.
Mutta kun sen perään paukahti Kotkasta tulleen Hennu Oksasen lyhtyelokuva valimotyöläisistä sekä tarinat duunareista ( esimerkiksi Karhulan Lasissa) päälle, niin silmäkulmia pyyhki muutkin kuin minä.
Älylliseen ja emotionaalisyyden, yleisen ja yksityisen dialogi.

Zoom In ja Zoom Out, siitä oli kyse. Miten yksityinen voi valaista yleistä ( ja voiko se tehdä sitä aina riittävästi) ja miten siirtyä yleisestä yksityiseen ( niin että yksityinen elää).Kun Erkki Astala ja Pasi Toivonen lähestyivät kysymystä hyvin erilaisten tuotantoprosessien kokemusten kantta, niin samoja perusvaatimuksia kaikelle kerronnalle asettivat myös belgialaiset Manu Richi ja Jean Libon sekä James Rogan: tarina, casting, organizing principle.

Ja kun siinä välissä Salla Paajanen kertoi kokemuksistaan perussuomalaisista ja kuinka eduskunnan poliittiset toimittajat eivät ole ehtineet tavata muita persu-kansanedustajia kuin Soinin, Halla-ahon ja Hakkaraisen ja Oskari Pastila näytti vuosi sitten kuvaamansa materiaalia Timo Soinista, niin......

Eli aika paljon mietti päivien aikana kulttuurieliitin laiskuutta ja omahyväisyyttä.

Tulevisuutta ajatellen: on rakennettava dialogia eri tarinankerronnan muotojen osaajien välillä. Se elähdyttää kaikkia.

Mikä jäi parhaiten mieleen: jos kamera on kuuma ja tilanne kylmä, tulos ei toimi. Tilanteen on oltava kuuma ja kameran kylmä. (Jean Libon).

Ja toinen Jeanin viisaus cinema verite elokuvaakin tehtäessä: ” Ei ole mitään syytä kuvata koko ajan, koska kaikki toistuu, muodossa tai toisessa ja kun tämän toistuvuuden on löytänyt on helppo saada se kuvattua niin hyvin kuin se on mahdollista.” Tulee mieleen Pirjo Honkasalo, vaikka Jean Libon on tuottanut ennekaikkea seuranta/cinema verite/ millä tahansa nimellä kutsutaankin- dokumentteja.

HARHOJA NUORISOSTA

Iikka Vehkalahti — Fri, 14 Oct 2011 08:40:38 +0300

Nuoret katsojat eivät katso YLEn laatudokumentteja. Nuoret katsovat 4 D:tä ja senkaltaisia dokumentteja. Sellaisia- vähän parempia vaan - pitää myös Ylen tarjota, jotta ei mene katsojien mukana hautaan?

Tämänkaltaiseen ajatteluun törmäsin useamman kerran, kun viime keväänä väännettiin dokumenttien tulevaisuutta.

Ja yhdellä tasolla olen aivan samaa mieltä. Perinteisen dokumenttielokuvien aihevalinta on aivan liian usein " vanhaa" ja päähenkilöt: usein keski-ikäisiä miehiä. Ja toteutus " boring".

Mutta nuorten aliarvioiminen ja väheksyminen on kyllä paljon vaarallisempi virhe kuin se, että dokumenttielokuvan traditio pitää monia tekijöitä kahleissaan, vaikka kuinka rimpuilisiauuteen.

Suuri osa nuorisosta ei halua suinkaan halpaa höttöä ("roskaa katsotaan siksi, että se on rehellisesti roskaa, Ylessä taas teeskennellään", sain kuulla yhdeltä 21-vuotiaalta viime viikolla) vaan todella hyviä juttuja.

Olen tänä syksynä tavannut useita satoja nuoria sekä Tampereen yliopistossa että ammattikorkeakouluissa. Ja on ollut aika hurjaa, kun juuri opintonsa aloittaneiden 50 ammattikorkeakoululaisen keskuudessa nousee yli puolet käsistä, kun kysyn kuka on nähnyt Miesten vuoron tai Reindeerspottingin ja 1/3 nostaa kätensä kun kysyn The Covesta.

Kyllä 4D:tä katsotaan, mutta sitä halveksitaan tai niille nauretaan.

Ylelle on todella vaarallista, jos älykkäin osa nuorisosta ryhtyy naureskelemaan tai halveksimaan Ylen tuotannosta sitä, jonka pitäisi olla laadukkaita.
Terveellistä monelle yleläisille olisi kuulla kirpeitä kommenttteja, joita olen saanut kuulla eräistä ajankohtaisohjelmista, keskusteluista, draamasarjoista - ja dokumenteista, myös Teemalla.

Terävät pää ovat aika teräviä kommenteissaan.

STRIPPAREITA JA PERUSSUOMALAISIA

Iikka Vehkalahti — Wed, 12 Oct 2011 16:30:00 +0300

Belgialainen Strip-Tease sarja on onnistunut vuosien aikana tuottamaan monia juuri televisioon istuvia, provokatiivisia ja erilaisia dokumentteja. Nyt he ovat tekemässä sarjaa Euroopan populistisista liikkeistä, myös perussuomalaisista.

Perussuomalaiset ovat läpi käyvä teema kahden päivän avoimella seminaarilla Tampereella 27.-28.10 TV2:n tiloissa. Seminaarin päätavoite on viedä eteenpäin ajattelua juuri televisiolle tarkoitetusta, suhteellisen nopeasti tuotetusta, provokatiivisesta – joku voi sanoa journalistisesta tv-dokumentista.
Ja stripparit tulevat paikalle kertomaan omista suunnitelmistaan.

Mutta keskustelua hämmentämässä ovat myös Erkki Astala, Iiris Olsson, Hannu Oksanen, Erkko Lyytinen, Salla Paajanen, Pasi Toivonen, Mikko Lehtonen , Oskari Pastila, Jukka-Pekka Laakso ja Simo Sipola. Ja perjantaina tilaisuuden päättää BBC:lle dokkareita tekevä James Rogan, jolla on vain yksi sääntö ” Älä ole ikävystyttävä”.

Koko ohjelma tässä.

http://www.uta.fi/cmt/ilmoitus.html?id=66717

BLOGI YLIOPISTOLLA

Iikka Vehkalahti — Wed, 21 Sep 2011 08:37:12 +0300

Mielenkiintoista, huomaan kuinka paljon journalismissa ja dokumenttielokuvassa on yhteneväisyyksiä. Muutakin kuin tarinankerronnallisuus.

Yksi esimerkki blogistani Tampereen yliopistossa: http://cmtvierailija.uta.fi/

Huomaan inspiroituvani jatkuvasti Viktor Kossakovskystä. Hänen tavastaan puhua epäjohdonmukaisesti, takellellen, mielijohteitaan seuraten – käsittämättömän valloittavasti.

Näytän opiskelijoille You Tubesta hänen käskyjään. Niitä on tietysti kymmenen, Victorilla ei voisi olla enempää tai vähempää.

En ole varma, kuinka hyvin Victor uppoaa heihin.Katsojamäärät You Tubessa ovat joka tapauksessahyvin pienet eikä kukaan Tampereella opiskelevista ole tunnistanut hänen nimeään. (Kossakovsky on Dokumenttielokuva mestari, jonka Belovit, Wednesday, Svyato ja Tishe luetaan jo nyt klassikoihin. Viimeinen Vivan Les Antipodes oli Venetsian elokuvajuhlien toinen avajaiselokuva. Mutta eipä meillä tunneta toistakaan venäläistä mestaria: Sokurovia).

Minä maistelen aina välillä uudestaan Viktorin sääntöjä. Kuten: ” älä kuvaa, jollei sinun ole pakko kuvata”

Alkuperäinen ohje on Leo Tolstoilta, joka sanoi: ” Älä kirjoita, jollei sinun ole pakko kirjoittaa”. Selvennykseksi: Tolstoi ei tarkoittanut ulkoista pakkoa.

Viktorin neljäs sääntö on: ” kuvaa vain silloin kun rakastat ja vihaat samanaikaisesti”. Kaksi äärimmäisintä tunnetilaa, jotka ovat liikuttaneet ja liikuttavat maailmaa.

Kirjoita/kuvaa/sävellä vain silloin kun vihaat ja rakastat samanaikaisesti. Aivan erinomainen ohje kirjoittavalle toimittajalle, elokuvaohjaajalle - taitelijalle..

Jäljellä on vielä kahdeksan käskyä, joita voi katsella IDFAn ( Amsterdamin dokumenttielokuvafestivaali) tallentamana esim. YouTubesta.

SYKSYN TULLEN

Iikka Vehkalahti — Tue, 20 Sep 2011 08:35:08 +0300

On se ihmisen mieli jännä. Vaikka vielä tämän vuoden ajan on vastuussa Dokumenttiprojektin ohjelmistosta, niin eipä meinaa itsekään huomata, että Dokumenttiprojektin elokuvathan tulevat ulos sunnuntaisin klo 22.05.

Ensi vuoden alusta uusi Dokumenttiprojekti puolestaan aloittaa maanantai-iltana nykyisen Ykkösdokumentin paikalla, joka siirtyi siihen sunnuntailta.

Toivotaan, että dokumenttielokuva kestää paikkasiirtymät, nehän ovat jokaiselle ohjelmapaikalle vaikeita.

Eli kerrataan, kun sitä kysellään.

Ensi vuoden alusta uusi Dokumenttiprojekti on vanhan Dokumenttiprojektin ja vanhan Ykkösdokumentin yhdistelmä. Kotimaisista tuotannoista suurin osa tulee independet-yhtiöiltä, joiden kanssa yhteistuotannosta vastaa Erkki Astala.

Ylen dokumenttitoimituksen tuottaja Erkko Lyytinen toimii iuuden Dokumenttiprojektin tuottajana kooten ohjelmiston . Erkko tuottaa myös Ylen omat dokumentit.
(No tuottajan hommaanhan kuuluu vaikka mitä muutakin raportoisesta brandaamiseen ja tiedottamisesta edustamiseen jne...).

Allekirjoittanut palaa työskentelemään Astalan osastolla vuoden kuluttua elokuussa eli työskentelemään yhteistuotantodokumenttien kanssa.

Rahatilanteen ja varstojen suuruuden takia independetyhtiöiden kanssa ei vieläkään päästä vähään aikaan tekemään montaakaan sopimusta. Toisaalta tuotannossa dokumenttielokuvia on niin paljon, että pariksi seuraavaksi vuodeksi niitä riittää hyvin esitettäväksi, jos Ylen rahat riittävät niiden esittämsieen..

Rahojen väheneminen sekä ohjelmapaikkojen yhdistäminen uudeksi, tunnin kestoisiin tv-dokumentteihin tähtääväksi dokumenttipaikaksi tullaan näkemään selvästi vasta 1-2:n vuoden kuluttua. Jollei kaikki siihen mennessä muutu.

No, tämä ei ole tietenkään dokumenttielokuvaa ajatellen kovin lohdullinen näköala, kun ohjelmapaikkojen yhdistäminen tulee johtamaan siihen, että osa maailman parhaista dokumenttielokuvista ei enää löydäkään esitystilaa Ylestä. Mutta samaan aikaan festivaalit ja verkko ovat luoneet koko ajan mahdollisuuksia nähdä hienoa elokuvia ilman, että niitä esitetään Ylessä.

Jonka takia mainostetaan jälleen kerran: katsokaa Kolmannen ulottuvuuden elokuvia. Ensi lauantaina Teeman teema-illassa tuleva Burma VJ:kin näkyy myös Kolmannessa ulottuvuudessa.

ETEENPÄIN VAIKKA JÄITÄ POLTTELISI

Iikka Vehkalahti — Tue, 23 Aug 2011 09:32:44 +0300

Huhut dokblogin kuolemasta ovat liioiteltuja. Vielä enemmän liioittelua ovat ajatukset ”dokumenttielokuvan näivettymisestä”. Eiköhän kaikki pikku hiljaa asetu uusille paikoilleen. Tulossa syksyllä on todella vahvoja suomalaisia dokumentteja.

Meikäläinen aloittaa uuden blogin ”Vierailija” Tampereen yliopiston sivustolla 1.9 alkaen. Tavoitteenani on käsitellä siinä laajemminkin mediaa ja yhteiskuntaa sekä tietysti tarkastella yliopistomaailmaa vierailven professorin näkökulmasta. Mutta silloin tällöin kirjoittelen myös dokblogiin,joka piakkoin saanee uuden vetäjän.

Mutta kuten sanottu: vahvoja dokumenttielokuvia on tulossa. Ja moni niistä on poikkeuksellisen vahva poliittisesti.

Elokuvateattereissa pyörii hyvällä menestyksellä Mika Kaurismäen Mama Africa. Ja Miriam Makeba on ainutlaatuinen ( oli eläessään Dprojektin toimest käynnistämäni Steps For The Futuren suojelija ja melkoinen madame vai pitäisikö sanoa juuri Mama?).

Hanna Mayslesin Kerjäläiselokuva on vilpittömyydellään kaikki karikot sisvuuttava tarina Romanian mustalaiskerjäläisistä Suomessa ( ja Kreikassa ja Romaniassa). Ehdotomasti tapaus tullessaan Dprojektissa syksyllä.

Ville Suhosen Jäämarssi puolestaan pysäyttää veret kertomalla vuosien 1941-42 ( eli kun Suomessa puhuttiin Suur-Suomesta) vankileireistä – eikä vain Karjalassa, vaan myös Suomessa. R&A:ssa ensi-iltansa saava elokuva saa Mannerheimin ystävät varpailleen.

R&A:sssa saa ensi-iltansa myös Kimmo Koskelan Ice Bellows, Kimmo Pohjoisen tarina. Melkoinen pakkaus on sekä Kimmo että elokuva. Mutta hienosti on kuvattu eksoottisuudellaan maailmaa valloittavan harmonikkataiturin työt.

Syksyn toiseen festivaaliin Lens Politicaan sijoittuu veteraaniohjaaja Gideon Gitain UM Shumum, joka käy lävitse Israelin suhdetta kansainväliseen yhteistöön – erityisesti YK – ja suomalaissotilaan kuolemaa Libanonin sodassa. Elokuva saa varmasti Israelin ystävät liikkeelle, viakka tekijä onkin juutalainen, joka rakastaa heprean kieltä.

Erinomaisesti kuvattu ja vahva Katja Gauriloffin Purkitettuja unelmia on kuvattu yhdeksässä maassa. Elokuva kertoo yhden Ravioli-purkin tarinan, elintarviketeollisuuden luonteesta ja työntekijöiden unelmista.
Tulee varmasti löytymään monen festivaalin ohjelmistosta ja elokuvateatterista ennen televisiota.

Mika Koskisen Punaisen metsän hotelli on ainakin minusta pikkeuksellinen elokuva, lähes trillerimäinen tarina metsänistutuksista, Kiinasta, Stora Ensosta ja tavallisten ihmisten oikeuksista. kaikki ei olee vihreää, mikä siltä näyttää...

Ja aivan omanlaatuinen maailmansa avautuu Pekka Niskasen elokuvassa Virtuaalinen sota, joka kertoo tsetseenipakolaisista Suomessa, verkossa ja tiedotusvälineissä käytävästä ”sodasta”, jossa ovat osapuolina tsetseenit, Venäjä, suomen-ruotsalainen liikemies ja suomalaiset Venäjän ystävät.

Mika Taanilan valmistuvaa Olkiluoto-elokuvaa en ole nähnyt, mutta kaikki kaiut kertovat, että on tulossa merkittävä teos ja ensi vuoden alsuta lähtienhän suomalsiten dokumenttielokuvien esityspaikka on uusi Dokumenttiprojekti, johon on yhdistetty Ykkösdokumentti ja vanha Dprojekti.

Tämän vudoen aikana Dokumenttiprojektissa nähdään vuoden lopussa Pirjo Honkasalon ITO, joka vain vahvistaa mestariohjaajan mainetta poikkeuksellisena taiteilijana.

Dprojektin syksyn ulkomaisia voi käydä katsomassa kotisuvuilla, tulossa ovat mm. Oscar-voittaja Inside Job, Doc Loungesta tuttu The Oath ja Vitali Manskin häiritsevä Virgins.

SÄÄLI SUOMEA

Tue Steen Müller — Tue, 21 Jun 2011 14:28:16 +0300

Sääli on ehkä paras sana kuvaamaan kansainvälisen kentän rekatiota Ylen dokumenttielokuvaleikkauksiin. Tue Steen Müller kirjoittaa Edinburghista.

YLE and arte, television channels – for many years leading in creative documentaries when it comes to international orientation, involved in coproductions and acquisitions of documentaries from all over the world. As an organiser of meetings where producers come to present their projects, you always have to be sure that there are representatives from arte and YLE. Otherwise you can be sure to have complaints from the producers who come hoping for support.

For arte it is simply an obligatory matter of policy being the European cultural channel with many tv slots for documentaries. They have to show us viewers the world as it is right now politically, socially and culturally. The question is whether they do so through journalistic programmes or through creative documentaries. In the last many years journalism has won strongly in what should not be a battle but is – the loser in arte is the artistic documentary, the authored, the one with the personal signature, ”a film by...”.

Where arte goes for next year is difficult to say – according to commissioning editor Doris Hepp, for many years a guardian angel for the different documentary, the one that would surprise you. Hepp was in Edinburgh not able to tell about the 2012 structure for documentary slots, the only message she could give was that her slot La Lucarne for the creative documentary would be positioned at 1o’clock at night!

For YLE it has – to my knowledge – never been written anywhere that the Finnish channel should be international orientated and feed the Finnish viewers with the best of the best of documentaries from the world. But they have done so, the commissioning editors of YLE, for many years, parallel to the high quality of the Finnish documentaries that is also supported by YLE. Jenny Westergaard from YLE told us in Edinburgh that changes have been done, cuts have been made, slots have been cancelled – for the documentaries. Other Finnish people told me that the filmmakers are fighting to make adjustments to the negative development within one of most significant documentary channels in the world. Is YLE and documentaries going down as one of the commissioning editors have said it, will it no longer be the channel to be held forward as the example? What a pity, if so!

Photo: Photo from Steam

Kaksi näkemystä

Iikka Vehkalahti — Wed, 15 Jun 2011 01:13:58 +0300

Dokumenttiprojekti esitti sunnuntaina ukrainalaisen ohjaaja Lodzinskin elokuvan Leningradin piirityksestä. Dokumentti herätti kaksi hyvin erilaista reaktiota, jotka ovat oikestaan hyvin kuvaavia.

Lodzinskin dokumentissa ei ole selostustekstiä eikä haastatteluja. Se vain näyttää arkistomateriaalin avulla Leningradin piirityksen julman tarinan : piirityksessä kuoli 500 000 ihmistä. Eri jaksojen välillä on mustga himmennys ja arkistomateriaaliin on rakennettu aika pienieleinen äänimaailma.

Sain seuraavana päivänä kaksi palautetta. Toinen oli ärtynyt ja sisällöltään seuraava:

" Miten voidaan ajaa tuollainen dokumentti ilman selittämistä. Kyllä minä vanhempana ihmisenä tiedän historian, mutta nuoremmat eivät kyllä ymmärrä koko jutusta mitään."

Toinen palaute tuli 17-vuotiaalta. " Kiitoksia että ette pilannut dokumenttia selostusäänellä, pääsin sisään siihen maailmaan missä ihmiset elivät Leningradissa. Hurja juttu ja pysäytti rajusti. Googlasin jälkeenpäin paljon tietoa koko jutusta."

Väitteeni on: ero näiden kahden reaktion välillä on melkoinen.

Oma kantani? En ole varaukseton Lodzinskin ihailija, mutta aivan toisessa avaruudessa se liikkuu kuin esimerkiksi sattumalta vähän aikaa televisiossa näkemäni ns. dokumentti Eichmanin pidätyksestä. Siinä puhuttiin ja selitettiin kaikki niin puhki, että 5 minuuttia riitti tätä tavallista televisioskeidaa.

Taide ja tuotanto

Iikka Vehkalahti — Sat, 28 May 2011 15:30:14 +0300

Dokumenttiprojekti on vahvasti mukana toteuttamassa harmonikan soittaja Kimmo Pohjosesta kertovaa dokumenttielokuvaa. Katsellessani viimeisintä raakaleikattua versiota, mietin mikä ero on tuotannolla ja ainutkertaisuudella.

Yleisradiossa puhutaan paljon asiakaslähtöisyydestä ja aihelähtöisyydestä. Eli siitä, kuinka tuotanto täytyy tehdä asiakkaita ajatellen: mille väestöryhmälle tuote on suunnattu ja tehty.

On ehdottomasti tervettä ja terveellistä ajatella kuulijoita ja katsojia, että tuotannolla olisi heille annettavaa ja että se olisi heille merkityksellistä.
Ja sitten Kimmo Pohjonen sanoo, että hän tekee musiikkiaan ennen kaikkea itselleen, itseään ajatellen. Oikeastaan se on koko elokuvan ”pääsanoma” ja sen ainoa tarina on - miten Pohjonen löytää itsensä muusikkona. (Siitä voi muuten tulla vielä todellinen dokumenttielokuvatapaus).

Mietin sitten omaa elokuvauraani. Otto Wille Kuusista tehdessäni kävin läpi kuvaa omasta isästäni. Past Is Present –lyhytelokuva syntyi puolestaan pitkästä henkilökohtaisesta etsinnästä ja ponnistelusta. Etelä-Afrikkaan ja Palestiinaan menin suurelta osin kohdatakseni oman pelkoni.

Entä muut minua paljon suuremmat tekijät, joiden kanssa olen työskennellyt. Henkilökohtaisia, hyvin henkilökohtaisia tekijät ovat lähes poikkeuksetta olleet. Henkilökohtaisista kokemuksista ja motiiveista ovat liikkeelle lähteneet myös Dokumenttiprojektin viimeiset tuotannot kuten Miesten vuoro, Reindeerspotting, Tuntematon emäntä jne…

Kysymys on taiteen tekemisen ainutlaatuisesta luonteesta, siitä että aiheen kulkeminen oman itsensä kautta tekee prosessista ainutlaatuisen – kukaan muu ei voi sitä kokea - juuri siksi tekijälähtöisyys on tuottanut ja tuottaa ainutlaatuisuutta. ( Jos tekijä on ajattelultaan keskinkertainen, tulos on silloin ikävä kyllä keskinkertaisuutta tai jos päämotiivi on vain tehdä taidetta, niin lopputulos on tekotaidetta tai… kaikkea tätäkin on nähty enemmän kuin tarpeeksi).

Tämä ei tarkoita, että asiakaslähtöisyys tuottaa vain ei-ainutlaatuisuutta. Hyvä ammattilainen hakkaa silmät sidottunakin huonon oman itsensä kautta räpeltävän taiteilijan tehdessään puhdasta tilaustyötä. ( Olen itse saanut enemmän palkintoja tilaustöistä kuin sielulla tekemistäni yrityksistä…). Mutta kyllä ulkopäin ohjautuvaisuus tuottaa helposti juuri sitä keskinkertaisuutta, jota maailmassa on aivan liian paljon jo nyt.

Muuten olen sitä mieltä, että kaukana omasta itsestään oleminen on yhteiskuntamme yksi suurimpia ongelmia.

Ratkaisu, jonka kanssa eletään.

Iikka Vehkalahti — Fri, 20 May 2011 16:00:00 +0300

Pitkän prosessin jälkeen YLE lähetti tänään tiedotteen siitä, mitä dokumenteille oikein yhtiössä tapahtuu. Keskeinen muutos on Ykkösdokumentin ja Dokumenttiprojektin yhdistäminen yhdeksi ohjelmapaikaksi ykkösen maanantaihin klo 21.30.

Tänään kaksikin ihmistä kysyi, että miksi dokblogissa on olltu hiljaista. Yksinkertainen syy: niin pirusti hommia, kun yritän päästä lomalle ennen juhannusta aloittaakseni elokuun alusta mahdollisimman puhtaalta pöydältä vuoden kestävän vierailijaprofessorin homman Tampereen yliopistossa.

Ja sen verran on ollut vääntöä ja keskustelua dokumenteista Ylessä ilman aivan lopullista selvyyttä, että sekin on vaikuttanut.

No tänään on voitu asiasta tiedottaa.Julkisuuteen lähetetyn tiedotteen sisältö oli:

Yle tuo kotimaiset dokumentit parempaan katseluaikaan

Yleisradio keskittää kotimaiset dokumentit uudelle maanantai-iltaan TV 1:lle klo 21.30 sijoittuvalle ohjelmapaikalla vuoden 2012 alusta. Ohjelmapaikkaan yhdistetään nykyisen ohjelmiston YLE TV1:n Ykkösdokumentti sekä YLE TV2:n Dokumenttiprojekti, jonka nimeä ohjelmapaikka tulee kantamaan.

Uudistuksen taustalla on Ylen tv-kanavien profiloiminen toisistaan erottuvampaan suuntaan. Keskittämällä kotimaiset, suomenkieliset dokumentit yhdelle ohjelmapaikalle vahvistetaan ohjelmien löydettävyyttä ja huomioarvoa. Ohjelmapaikka pyrkii kehittämään ennen kaikkea aihelähtöistä, juuri televisioon sopivaa dokumenttituotantoa, mutta Yleisradio tulee edelleen jatkamaan laadukkaiden dokumenttielokuvien tukemista. Osa uuden ohjelmapaikan sisällöstä tuotetaan Yleisradion sisällä, osa entiseen tapaan Ylen ja itsenäisten yhtiöiden yhteistuotantoina yhteistyössä mm. Suomen Elokuvasäätiön ja AVEKin kanssa.

Uuden ohjelmapaikan kesto on pääosin tunti, mutta myös pitkien dokumenttielokuvien esittäminen on mahdollista. Kotimaisten dokumenttien lisäksi ohjelmapaikalla esitetään vuosittain noin 20 kansainvälistä huippudokumenttia.

"Muutoksella halutaan korostaa dokumenttien asemaa ohjelmistossamme. Katsojille kotimaiset dokumentit tarjotaan nyt yhdellä ohjelmapaikalla, parhaaseen katseluaikaan. Yle tuo parhaat dokumentit tv-katsojan ulottuville ", toteaa Ylen televisiopäällikkö Riitta Pihlajamäki.

No, mitä tämä tarkoittaa ?

Katsojalle sitä, että ei tarvitse odottaa keskiviikkoyötä nähdäkseen Dokumenttiprojektin ensi-esityksiä vaan kotimaiset dokumentit ovat todellisella aitiopaikalla alkaen klo 21.30 maanantaina.

Toiseksi YLE on tehnyt tahdonilmaisun, jossa pyritään viemään eteenpäin juuri televisiolle istuvaa aihelähtöistä ( ajankohtaista, yhteiskuntaan pureutuvaa, keskustelua herättävää jne...) tv-dokumenttia, mutta jatkaa edelleen dokumenttielokuvien yhteistuottamista.
Eli YLE satsaa edellen sellaisiin dokumenttielokuviin kuin Miesten vuoro, Vesku,Auf Wiedersehen Finnland, Tuntematon emäntä, Epäilyksen varjossa jne.... Lähtien siitä, että niistä toteutetaan kansainväliseen tapaan myös tunnin tv-versio, jos suinkin mahdollista.

Taustalla vaikuttaa se, että Yleisradio on leikannut noin 40 % dokumenttielokuvien tuotantoon tarkoitetuista yhteistuotantomäärärahoista. Ja kun samaan aikaan AVEK:n rahat vähenevät, merkitsee tämä vaikeita aikoja dokumenttielokuville verrattuna parin-kolmen vuoden takaiseen tilanteeseen. (Toiveena ja tavoitteena on, että Yleisradion kokonaisrahoituksen järjestyessä, voitaisiin parin vuoden kuluttua palata yhteistuotannoissa ns. normaalitilanteeseen tai jopa lisätä yhteistuotantoja.)

Eli dokumenttielokuvien osalta,( eritysesti kun ykkösen puolelta odottaa aikamoinen määrä dokkareita varastossa esitysaikaansa), ei esimerkiksi tänä vuonna enää monikaan tuotanto saa Yleltä rahoitusta. Tämän kevään aikana nimittäin on eri järjestelyin yritetty pitää tuotannossa sellaiset dokumenttielokuvat, joiden muu kotimainen tai merkittävä kansainvälinen rahoitus on olemassa ja joiden ennakkovalmisteluun Yle on osallistunut.

Tietysti ohjelma-aika 21.30 asettaa omat vaatimuksensa ohjelmapaikan yleisöystävällisyydelle.
Eli myönteisesti tulkittuna jokainen tekijä joutuu entistä enemmän katsomaan, että elokuva todella merkitsee katsojille jotakin, että se on niin tärkeä, hyvin tehty, koskettava ja mielenkiintoinen, että siitä oikeasti puhutaan seuraavanakin päivänä.

Vaarana on, että tekijät ja ohjelmapaikkkan dokumentteja tuottavat ryhtyvät karttamaan riskejä, dokumentteja joiden lopputuloksesta ei voi olla aivan varma tai jotka ovat luonteeltaan selvästi fragmentoituneelle yleisölle suunnattuja.

Eli uuden ohjelmapaikan, joka luonteeltaan on kuitenkin aika erilainen kuin vanha Dokumenttiprojekti, vetäjän ja siihen tuotantojen tuottavien asema ei ole aivan helppo ja yksinekrtainen. Miten sijoitella genreltään erilaiset tuotannot samaan ohjelmapaikkaan, miten pitää brandi hohtavana silloin, kun varastosta on purettava aika paljon tuotantoja, jotka eivät ole olleet ihan ensimmäisenä preferenssijärjestyksessä esitettävien joukossa ja miten sijoittaa tuotannot, joita ei ole alunperin ajateltu aivan prime-time paikalle. Eli kaikki sellaisia kysymyksiä, joita joudutaan ratkaisemaan kun kahdesta tulee yksi.

Muutokset vaikuttavat paljon kansainvälisiin dokumenttielokuviin, joista parhaat ovat pääsääntöisesti feature-kestoisia ja joiden joukkoon mahtuvat sellaiset tekijät kuin esim. Viktor Kossakovsky tai elokuvat kuten Inside Job ja Sound Of Insects.

Kansainvälisten yleisdokumenttien määrä tulee Ylessä putoamaan ja siinä mielessä Ylen asema ” dokumenttielokuvien taivaana” tulee aika reippaasti muuttumaan. Osittain tämä tullee heijastumaan myös suomalaisten dokumenttielokuvien kansainvälisieen rahoitukseen sekä suomalaisyhtiöiden kv-yhteistuotantohankkeisiin.

Summa summarum: Kotimaiset dokkarit paremmin yleisön saavutettaviksi, kv- dokkareiden määrä putoaa, Yle heikompi kuin ennen kv-kentällä. Varastoissa ja tuotannossa on sen verran dokumentteja, että mitään suurta suunnanmuutosta ei sinänsä esitettävissä dokumenteissa vähään aikaan näy, mutta ainakin parin seuraavaan vuoden aikana kotimaisia dokumenttielokuvia laitetaan liikkeelle selkeästi kultakautta vähemmän.

Mutta, kuten joskus aiemmin olen dokblogissa kirjoittanut. Erilaiset muutokset ja kriisit ovat hyvin usein uuden alkua. Ei erinomaisesti menestynyttä ja nyt laajaa kansainvälistä kiinnostusta herättänyttä kolmasulottuvuus.fi hanketta olisi syntynyt, jollei Kolmas ulottuvuus ohjelmapaikkaa olisi Teemalla lopetettu.

Parhaimmillaan nyt käy niin, että aihelähtöisiä tv-dokumentteja ryhdytään kehittämään yhteisvoimin kansainväliselle tasolle ja dokumenttielokuvan tekijät skarppaavat tekemistään niin, että yhä useammsta tuotannosta tulee kansainvälinen menestys, joka saa suomalaiset syttymään. Eli entistä vähemmän keskikertiais, ennakoivia, taaksepäin noujautuvia ja vain ”ihan hyviä” tuotantoja.

Ja voi olla, että dokumenttielokuvan rahoitusrakennetta ryhdytään uudelleenarvioimaan, löytämään uusia keinoja ja kanavia ( olkoon kyse elokuvateatterilevityksestä, dvd-myynnistä, nettitoimintarahoituksesta, VOD-palveluista ), että levityksen osalta verkon asema vahvistuu entisestään ja rahoittajat näkevät dokumenttielokuvan levityksen laajemmaltikin kuin nykyisin.

PS 1.
Henkilökohtaisesti minusta ei pitäisi olla mahdotonta – kuten joissakin maissa käytäntö on – että esimerkiksi Elokuvasäätiö voi tukea uutta,kokeilevaa, rajoja ravistelevaa hanketta, vaikka sillä ei olisikaan esimerkiksi kansallisen tv-yhtiön levitystä etukäteen taattuna. Riittäisi kv-levitys, festivaalilevitys, museolevitys.

PS2.
Meikäläinen hoitaa tuotannossa olevia dokumenttielokuvia niin pitkälle kuin mahdollista ( ja aivan joitkin virkavapaankin aikana ) ennen virkavapauden alkua, mutta muuten dokumenttielokuvan yhteistuotannoista vastaa Erkki Astala.

Syyrialaisten elokuvaihmisten vetoomus

Iikka Vehkalahti — Thu, 28 Apr 2011 21:53:19 +0300

Syyrialaiset elokuvantekijät,mukana mestarityötä tehnyt Mohammed Malas, vetoavat kansainvälisen yhteisöön maan tapahtumien johdosta. Ohessa syyrialaisten vetoomus ja osoite, jossa tekstin voi allekirjoittaa.

Peaceful Syrian citizens are being killed today for their demands of basic rights and liberties.   It is the same oppression and corruption that kept Syrians prisoners and swallowed their freedom, properties and lives for decades, that is assassinating their bodies and dreams today.   We, the undersigned Syrian filmmakers, believe that a reform which does not start with putting an end to security forces control over our people's lives and bodies, and with closing an era of shameful political imprisonment for good, is not enough.   Hereby, we call on all filmmakers in the world to contribute to stopping the killing by exposing and denouncing it, and by announcing their solidarity with the Syrian people and with their dreams of justice, equality and freedom.

There is a petition that can be signed by you as well, go to

http://www.petitiononline.com/SYRFILM1/petition.html

Marcel Lodzinskin leffoja verkossa.

Tue Steen Müller — Thu, 21 Apr 2011 14:12:20 +0300

The excellent vod (video on demand) portal DocAlliance, set up by five European film festivals, makes a generous offer: to watch five films by Polish documentary master Marcel Lozinzki. The five films, including the masterpiece ”Anything can Happen”. Here is the text for the free streaming of the first three documentaries:

”From April 18 to 25, three of Łoziński’s films made in the 1990s will be introduced. These will include the short film 89 mm od Europy (89 mm from Europe, 1993), which received an Academy Award nomination and a number of other prestigious awards. Situated on the border between Poland and Belorussia, at a train station in Brest where the European narrow-gauged railway ends, the black-and-white impression muses on where Europe and the world of Western Christianity end.

Two years later, Łoziński boosted his international renown by his film Wszystko się może przytrafić (Anything Can Happen, 1995). The film protagonist is the director’s son Tomek who has already had an essential role in 89 mm from Europe. This time, the six-year-old boy meets retired people in a park in Warsaw, asking them rather “mature” questions about life. The confrontation of his notion of the future and the vision of people who don’t have much time left results in a gentle reflection on life and death.

The last of the presented films made in the 1990s is Żeby nie bolało (So It Does Not Hurt, 1998). A follow-up to the film Wyzita as seen from the distance of twenty four years, the film follows the encounter of farmer Urszula Flis, a press photographer and a journalist from the “Gazeta Wyborcza” daily, dealing with loneliness, life’s victories and losses, as well as with the borders of Urszula’s privacy, which have already been overstepped by the media in the past and which are again challenged by the film crew in the present.”

Again – go to DocAlliance, watch these films and pay for many others. It is cheap and high quality!

http://docalliancefilms.com/

PERUSSUOMALAISET JIHADISTIT,TOINEN SUOMI JA KOLMAS MAAILMA

Iikka Vehkalahti — Mon, 18 Apr 2011 15:41:40 +0300

Uskomme, että on olemassa toinen Suomi kuin se, jonka vallassa ja harhjassa me elämme. Suomi, joka on erilainen ja ajatteleva– mutta usein myös syrjässä oleva, toisenlainen, ei-arvostettu. Vieraantunut tai vieraannutettu. Tämä toinen maa löytyy etäältä metropolin mediasta, vallan huoneista ,osinkojen jakopisteistä. Se voi olla myös metropolissa, mutta arvoiltaan se on vallitsevien arvojen sivussa.

Jotenkin näin se se meni.

Ei, ei Perussuomalaisten vaalijulistus, vaan AVEK:n ja Dokumenttiprojektin Toinen Suomi projektin perustamisasiakirja. Toisessa Suomessa tuotettiin monia dokumentteja, joiden joukossa myös Kone 17,joka kertoi Vokkaan paperitehtaan sulkemisesta.

Ja niinhän se oli, että Voikkaan varapääluottamusmies oli niitä ensimmäisiä, joka liittyi perussuomalaisiin, kun kukaan muu ei heitä kuunnellut.

Kolmas ulottuvuus kertoo siitä maailman väestöstä, jota usein kuvaillaan köyhäksi, jopa lukutaidottomaksi, äärimmäisyyksiä sisällään pitäväksi, uhaksi meidän kulttuurillemme, väkivaltaiseksi, erilaiseksi. Siellä pesii aikapommi: suuri määrä turhautuneita, huonosti koulutettuja nuoria miehiä.

Kyllä, kummallisen hyvin määritelmät osuvat myös median luomaan perussuomalaisten äänestäjäprofiiliin.

Mutta perussuomalaisten keskuudesta ei välttämättä löydy yhtä laajaa ja rikasta kirjoa taiteilijoita, ajattelijoita, gandhilaisia, filosofeja, kansalaisaktivisteja, suvaitsevaisuuden puolustajia, demokratian rakentajia, toisten puolesta itsenä uhraavia,mitäl öytyy ns. kolmannen maailman maista.

Rinnastus perussuomalaisten ja kolmannen maailman välillä ontuu, mutta toisaalta: ajatellen maailman eliittiä, metropolien kunkkuja, monikansallisten yhtiöiden osinkojen jakajia ja meitä elitistisiä median edustajia versus vallasta syrjässä olevia ( olleita), vieraantuneita ja vieraannutettuja- ajateltavaa itse kullekin.

Suomessa voidaan sentää äänestää, globaalissa politiikassa ja maailmantaloudessa aseiksi jäävät....

ps.1 katso Kolmas ulottuvuus.

Ps. ostin vastoin uuden vuoden lupaustani iltapäivälehden lukeakseni keitä perussuomalaise kansanedustajat oikein ovat. Ja kas: aika iso ryhmä jihadisteja näkyy siellä olevan. Moni heistä ei ole huonosti koulutettu eikä köyhä - ja muutenkin tulee mieleen muutamat ääri-islamilaiset kaverit, joita olen Lähi-idässä asuessani siellä tavannut. tavannut.

JOKAISESSA KRIISISSÄ ON VOITON SIEMEN

Iikka Vehkalahti — Thu, 14 Apr 2011 15:28:55 +0300

Taitaa olla niin, että juuri perussuomalaisten nousu koituu Suomen kansan voitoksi. Ja voi olla,että dokumenttielokuvan rahoituksen kuppaus aiheuttaa juuri tarvittavan verenvaihdon.

Timo Harakka kirjoitti sattuvasti siitä, kuinka juuri perussuomalaisten nousu on saanut vallassa olevat politiikot turvautumaan vahvimmaksi kokemaansa aseeseen: eli asiaan,sisältöön. On koettu, että siellä Soini on heikoimmillaan.

Ja toisaalta jos oikein hyvin käy, niin perussuomalaisten äänestäjien kaikkoaminen muista puolueista perussuomalaisiin voi aiheuttaa mitä myönteisimmän ketjureaktion. Eli jos hyvin käy,niin eri puolueista nousee esiin juuri avarakatseisia, uusia, ajattelevia ja tulevaisuuteen ja maailmaan tähtääviä voimia.

Jos näin käy, kuten ennustan. Niin: kiitos perussuomalaiset.

Dokumenttien saralla on käynnissä ihan samanlaista prosessia. Kirjoitin joku aika sitten blogin Alakulon maisemissa, joka on saanut toimittajat liikkeelle. Eli puhelin on soinut aika usein parin viime viikon aikana joko Kolmannen ulottuvuuden tai ”dokumenttielokuvaa uhkaavan takatalven takia.”

Kyllä ja aaivan oikein. Kun Yleisradio aivan oikein laittaa omaa koneistoaan kuntoon ja kun se joutuu leikkaamaan menojaan, niin kyllä dokumenttielokuvana sijoitettava rahamäärä vähenee Yleltä tuntuvasti. Ja kun siihen lisätään synkät näkymät kansainvälisesti ( josta Dprojektin tuotannot ovat saanet aika kivasti rahaa) sekä AVEK:n tuntuvasti putoava rahoitus, niin: mitä sitä kiertelemään; ei niin hyvältä näytä uusien tuotantojen osalta.

Mutta: mitä onkaan tapahtunut. Prosessi, jossa on oikeasti ryhdytty kysymään, millaista dokumenttia televisio tarvitsee ( journalistinen, piinkova asiadokumentti, kiitos !) ja millaisia dokumentteja pitäisi tehdä alle 45-vuotiaille, jotka eivät pilvin pimein Ylen dokkareita katsele.

Ja tässä prosessissa on moni vanha kanto käännetty ja ryhdytty ajattelemaan radikaalimmin kuin vuosi sitten.

Niinpä, jos lopputuloksena on irtipääseminen konventionaalisesta, taaksepäin nojaavasta, ennakoitavasta ja anteeksi vain tylsästä osuudesta dokumenttitraditiota, niin hienoa.

Toisin sanoen, kunnian kukkuloilla ( kiitos Miesten vuoron, Veskun, Reindeerspottingin, Auf Wiedersehen Finlandin, Taistelun Turusta, Arandan,Tuntemattoman emännän jne.. jne..) ei pidä jäädä lepäämään. Tuotannossa olevista on vaadittava, että juuri nykyisessä tilanteessa ne ovat vielä parempia kuin ajateltu. Ja jokaisen uuden tuotannon tekijän on lähdettävä siitä, että jos jumalauta saa niin paljon yhteiskunnalta rahaa, niin lopputuloksen pitää olla jotain ehdottomasti erityistä.

Ja nykyisin päätän jokaisen puheenvuoroni sanoihin: muuten olen sitä mieltä,että Kolmas ulottuvuus on hieno hanke. ( Olen ollut oikeasti hämmentynyt palautteen määrästä ja luonteesta.Oudot nuoret ( ok alle 30-kymmentä) ovat laittaneet pitkiä viestejä. Kun nuori kaveri kirjoittaa " parasta mitä ohjelmatarjonnassa on tapahtunut pitkään aikaan", niin jotain se kertoo tai jos Media Munduksen johtaja arvioi Brysselistä hanketta sanoilla " fantastinen, uskomaton", niin ihan väärää puuta ei koe haukkuneensa.)

JUTTELISIN MIELELLÄNI JORMA

Iikka Vehkalahti — Tue, 05 Apr 2011 17:44:40 +0300

Jokainen tulevaisuuteen katsova puhui MIP:ssä Cannesissa rahoitusmallien uudelleenrakentamisesta.Ei, kyllä yleisradioyhtiöiden rooli tulee olemaan lähivuosinakin merkittävin, mutta rinnalle on syntymässä vaihtoehtoisia rahoitusjärjestelmiä. Mietin, että mitähän Ollilan Jorma aikoo omilla rahoillaan oikein tulevaisuudessa tehdä. Minulla olisi ehdotus.

Eli, ei pelkästään YLE leikkaa dokumenttielokuvatuotannosta, Hollannissa toimeenpannaan todella raju kanavien ( joita riittää) yhdistäminen, ARTEn heikentynyt tilanne on ollut selvä jo pitkään jne...
Paljon puhutaan uuden sukupolven dokumenttituotannosta.

Länsi-Euroopassa. Ja yleisradioyhtiöissä.

Koska muualla puhaltavat myös toisenlaiset tuulet.

Istuin viimeisen illaan illallisen jälkeen vielä pitkään Sunny Side Of Docin johtajan Yves Jeanneaun, uuden englantilaisen rahoitusyhtiön Sharyl Crown ja aasialaisten dokumenttituottajien kanssa.

Ja mitä on tapahtumassa.

Ford Foundation ja HOT DOCS avaavat uuudet rahastot maailman elokuvantekijöille ( niille,joita löytyy mm. kolmasulottuvuus.fi alustalta).
The DocumentaryCompany aikoo toimia – käyttäen verovähennysrahoja yksityisiltä sijoittajilta – elokuvateattereihin tähtäävien dokumenttien pää- tai merkittävänä osatuottajana 5-10 dokumentille vuodessa.
Keiko Bang on sulkemassa päätöstä lähe 10 miljoonan dollarin (pääosin) dokumenttistudion perustamisesta Aasiaan.
Al Jazeera Documentary Channel oli keskeinen MIPDOC:n yhteistyöpartneri ja MIPDOC:n aikana jaettu merkittävin palkinto meni libanonilaiselle dokumentaristille Mai Masrille ( jonka elokuvia tulee myös kolmasulottuvuus.fi alustalle).
Jonathan Stack ( joka on yksi USA:n merkittävimmsitä dokumentaristeista) ei ole ainoa, joka on löytänyt itselleen renesassiaikaa muistuttavan patronin. Miljonäärin, joka on ottanut harrastuksekseen dokumenttielokuvat.

Jne...

Yhteenvetona.
Maailma ei ole vain Länsi-Eurooppa. Asiassa, Lähi-idässä ja Latinalaisessa Amerikassa tapahtuu paljon ja siellä liikkuu myös rahaa.
Euroopassa mukaan tulee uusia toimijoita. Yksityiset investoijat ja kaupalliset kanavat ovat valmiina kuorimaan rahakerman päältä: jos dokumentti vaikuttaa aiheensa ja ohjaajansa puolesta siltä, että se tuo sekä yleisöä, että rahaa. Niin miksi dokumentit olisivat vain yleisradioyhtiöiden etuoikeutta.

Koskahan Jorma Sairanen ilmoitttaa, että MTV3 on mukana John Websterin tai Mika Kaurismäen uudessa dokumentissa? Tai SUB on uuden Reidneerspottingin rahoittaja?

Näin voi tapahtua, jos Yle ei pidä lippua korkealla. Ja varmasti kilpailu tekisi esim. Dokumenttiprojektille vain hyvää.

Laitoin pari vuotta sitten ehdotuksen Nokialle, että yhtiö olisi tullut kansainvälisen dokumenttimaailman pääpeluriksi ( sponsoriksi niin Sundancelle, IDFA.lle kuin puolenkymmenelle muulle dokumentin päätapahtumalle, Steps Internationalille,ITVS:lle, JVF:lle ja muutamalle muulle suurelle kv- hankkeelle). Olin otettu, että hankkeeseen suhtauduttiin vakavasti, kunnes – taisi olla- Veli Sundell, joka laittoi takaisin kirjeen, että ”Hyvä Iikka, olemme vakavasti harkinneet, mutta....”

Harmitti, koska parillakymmenellä miljoonalla vuosieurolla – hyvin sijoitettuna – Nokia voisi olla nykyisessä tilanteessa globaalissa dokumenttimaailmassa kingi. Markkinat ovat paljon suuremmat, mutta pääpelureita ei ole montaa.

Ja yksityinen ihminen- miljoonalla vuodessa ystäviä riittäisi ympäri maailmaa.

Tunteeko joku yksityisen Nokia-miljonäärin, joka halauisi toimia maailman kiinnostavimpien ihmisten kanssa, sukeltaa outoihin ympäristöihin Sudanista Himalajalle ja seksuaalisuudesta vallankumouksiin, pienestä suureen ja kärjekkyydestä koskettavuuteen ?

Elää elämäänsä täysillä?

Juttelisin mielelläni Jorma.

Illalla istumisen jalo taito

Iikka Vehkalahti — Mon, 04 Apr 2011 13:52:00 +0300

Suomalaiselle illallinen merkitsee yleensä syömistä, ranskalaiselle päivän tärkeintä tapahtumaa, jossa oikeasti ihmiset arvioidaan ja sopimukset sanattomastikin solmitaan.Liiottelua, osittain. Mutta kyllä illalliset ovat kansainvälisten dokkaritapahtumienkin keskeistä antia – ja työtehtävää. Eilen illalla englantilaisten ja kanadalaisten kanssa: ja keskustelu liikkui BBC3:ssa.

Cannesin kaltaisessa suurtapahtumassa päivä on täynnä tapaamisia, tauotta. Tällöin huonosti valittu illallisseura voi olla puuduttava kärsimys.

Joskus taas virkistävä, uusia ajatuksia tarjoava. Niinkuin eilen illalla. Perusporukka tuttua kuten mm. BBC:n oman dokumenttituotannon pomona ollut, nykyisin aikamoista tulosa ja tiliä tekevän Renegades:n johtaja Alan Hayling. Mutta mukana myös uusi tuttavuus nuoirlle suunnatun BBC 3:n suosituimman ohjelman tuottaja ja toteuttaja, kaveri jonka ideavirta oli pysähtymätön.

Johtuen herännestä mielenkiinnostani nuoriin katsojiin ( vert edelliset dokblogit) keskustelua käytiin paljon BBC 3:n ohjelmapolitiikasta ja nuorista katsojisa. ( BBC 3 saavuttaa parhaimmillaan 3-5 kertaa enemmän katsojia kuin kulttuurisuuntautunut BBC4 ( jossa on mm. Storyville dokumenttipaikka ja kerää monesti enemmän katsojia kuin BBC 2.

Yritetäänpä yhteenvetää illan ”opetukset”. Ajatellen YLEssä TV 2:n suunautumista enemmän nuorisoon ja mahdollista uudenkaltaista dokumenttipaikkaa kanavalla. Ja oikeastaan illan viesti oli optimistinen.

Miksi.Koska kaikkien – siis monen ihmisen ja monen hittiohjelman tekijän mukaan – nuorisoa koskettaa erityisesti oikeudenmukaisuus ja romanttisuus. No tästähän voi olla tuloksena ihan ällöä, jos sanoja ei oteta aitoina ja todellisena siinä –monesti hyvin erilaisessa rajussa ja villissäkin – ympäristössä, missä nuoriso elää ja etsii itseään.

Nuorisoa ei pidä aliarvoida ja kuvitella, että bilettämisessä ja tuulettamisessa ei olisi myös suurempaa sisältöä,esimerkiksi kysymys oikeduenmukaisuudesta vain löytyy erilaisessa muodossa ja elämäntavassa, mitä keski-ikän ylittäneillä.

Samaan aikaan ei ole olemassa yhtä ryhmää nuorisoa, uudet sukupolvet elävät selkeästi ”in the diversity that is very different compared to their parents.”

Ohjelmista haista heti, jos ne on tehty holhoavalla tai opettavalla ”nuoriso-ohjelma” asenteella. Jutut on tehtävä samalta silmien tasolta. Vetäjien, päähenkilöiden on kuuluttava katsojakunnan ikäryhmään. Aiheiden on osuttava siihen, mikä nuoria ihmisiä koskettaa: se voi olla vanhemmuus tai epäoikeduenmukaisuus.

BBC3:n hittejä on ollut mm. ohjelmasarja, jossa naimisiin menevän nuoren pariskunnan miehelle on anenttu 12 000 puntaa, jotta hän järjestäisi häät: naisen tietämättä. Miesromantiikkaa, joka on purrut käsittämättömän hyvin. Tai kolme nuorta bisnesmiestä työsktnelemässä kolme viikkoa pakistanilaisessa mattotehtaassa. Tai jos tehdään nuorten dokaamisesta, niin ohjelma vetäjä vetää kantoja kattoon myös...

Keskeinen kysymys dokkaeissa: emotionaalisuus ja tarina. Mutta: jos aihe on kiinnostava dokkari voi olla myös temaattinen. Nopea ? Yksinkertaista ajattelua, tuli BBC kavereilta välittömästi. Jos juttu on emotionaalisesti koskettava se voi olla kuinka hidas tahansa. Rehellisyys, tasa-arvoisuus, uteliaisuus, yllätyksellisyys, erilaisuus ; tällaisilla asenteilla tehdään menestyksekkäitä juttuja. Ja laadulla, uusilal ideoilla.

Millaisia uusia ideoita.
Esim. hyvin valittuna ennen dokumentin esittämistä neljä eri maailmankuvan omaavaa, sanavalmista tyyppiä antaa numeroarvostelun tulvalle dokumentille ja perustelee lyhyesti miksi.Netissä voi lukea laajemmat perustelut ja äänestää mielipidettä, jonka kokee omakseen. Äänestäminen maksaa euron. Vouittaja saa sijoittaa potin haluamaansa tarkoitukseen: oljkoons e jalkapalloseuran juniorit tai sudanin lapsiorvot.

Ja jällen kerran. Tarinateltta, ehdottomasti fantastinen idea, jota pitäisi kehittää. Tehdä siitä nuorten katsojien ja kertojien oma paikka, rakentaa web-sivusto, joka johtaa tarinoiden aiheiden taaks. Järjestää säännöllisesti paras tarina kilpailu; voittajatarinata tai sen kertojasta tehdään dokumentti televisioon.

Jne...

John ja kumppanit menevät Tanskaan kertomaan BBC 3:n ohjelmista. Voipi olla, että syksyllä Suomessa, ehkä Tohlopissa, jos säät suosivat.

Cannes, Carlton and Why Poverty?

Iikka Vehkalahti — Sun, 03 Apr 2011 16:03:04 +0300

Jotain ironista on siinä, että istun yhdessä mailman tunnetuimmista hotelleista, rikkaiden pakopaikassa Cannesissa ja keskustelemme köyhyyden ongelmista maailmalla.No, se ei ole ainoa ristiriitainen kohtaaminen MIP:ssä.

Cannesissa järjestetään kaksi kertaa vuodessa televisiomaailman suurtapahtuma. Vajaa kymmenentuhatta ihmistä eri puolila maailmaa tulee myymään,ostamaan ja neuvottelemaan mitä tulevina vuosina televisioistamme nähdään.

MIP:n, MIPCOM:n ja MIPDOC:n asema on dokumenttipuolella heikentynyt melkoisesti. Eri puolille maailmaa on syntynyt kasapäin foorumeita, marketteja ja festivaaleja, joissa tarjonta on dokumenttielokuvien ystäville paljon raikkaampaa ja rikkaampaa kuin markkinapaikka MIP:ssä.

Niinpä, kun Dokumentiprojektin alkuaikoina kävin joka vuosi pari kertaa Cannesin tv-markkinoilla ( joka oli äärimmäisen tärkeä mm.Steps For The Future projektille), olen viime vuodet aina peruuttanut osallistumiseni.

Tänä vuonna lupasin varmasti tulla MIPDOC:n dokumenttiprojektijuryyn ja niinpä istun tätä kirjoittamassa Cannesin barokkimaisen Carlton hotellihuoneessa, joka listahinnan mukaan maksaa vuorokaudelta lähes saman verran kuin minulta jää palkasta asuntolainojen maksun jälkeen käteen. ( Ei ole Ylen rahoja, järjestäjät maksavat ja toinen järkyttävä tosiasia, hotelli on vähän ikävystyttävä verrattuna perhehotellin, jossa tavallisesti olen asunut.)

Mutta mielenkiintoista: rikkaiden hotellin 100 televisiokanavasta taitaa puolet olla arabiankielisiä. Kertoo mistä rikkaat tulevat.

MIPDOC:N katalogi – noin 1500 dokumenttia – katsottavana on demand videolibraryssa on muutamassa vuodessa muuttunut: eniten on historiaa, ajankohtaisdokkareita ja lifestylea. Dokumenttiprojektin kaltaiset author-lähtöiset dokumenttielokuvat löytyvät kahdesta ohuesta jaksosta katalogia: social ja ethno. Heijastaa televisiokanavien muuttumista aikaisempaa viihteellisemmiksi.

Ja Suoraan sanottuna: tarjonta ei ole kaiken kaikkiaankaan innostavaa. Paremman kokonaisuuden löytää IDFAsta tai HotDoc:sta.

Mutta toisaalta MIP on hyvä paikka tavata hyvin erilaisia ihmisiä ja erilaisia projekteja kuin normaalissa dokumenttighetossa. Uusissa projekteissa esiteltiin ( European Documetnary Networkin valitsemana) seitsemän tuotantoa, joista me ( YLE,BBC,ARTE,Channel 4, SVT) valitsimme parhaaksi intialaisen Sonya Kiripyalin tuotannon murhatapauksesta UEA:ssa.

Matchmaking tapahtuma oli kuin lääkärin vastaanotto. Yksi toisensa jälkeen tuottajat ja ohjaajat istuivat pöytään esittelemään tuotannon 5/10 minuutissa ja tuoleilla vieressä iituivat aina seuraavat viisi. Tätä kesti taukoamatta 2,5 tuntia eli lähes 30 tuotannolle ehti sanoa kommmenttinsa tai ohjata jonkun toisen puheille tai sopia jatkoseurannasta. Ja kun sitä seurasi muutama lehti- ja tv-haastattelu, niin sunnuntaiaamupäivän hiihtolenkki oli tehty.

JA. aivan oikein ei Dokumenttiprojektiin paljon ollut tarjolla, mutta Kolmanteen ulottuvuuteen kyllä ja nyt kun erityisesti etsi erilaisia nuoremmalle katsojakunnalle iskeviä, rajoja koettelevia, erilaisia tuotantoja: niin kas kummaa : niitä on olemassa, erilaisia, yllättäviä, provokatiivisia – ja hyvin tehtyjä: olkoon kyse rekka-autoista Burning Man Festivaalilla tai nigerialaisen kaunottaren pyrkimyksistä muuttaa elämäänsä tai brasilialaisten favelojen LAN-elämästä. Hyviä, erilaisia juttuja, joille löytyisi oikein tarjottuna katselijoita.

Ja mitä muuta ensimmäisen 24:n tunnin aikana.

EBU:n porukka oli enemmän kuin kiinnostunut – liioittelematta oikea sana olisi vahvasti innostunut – sekä kolmasulottuvuus.fi että Tarinateltasta. Perästä tulee kuulumaan.

Tanskan YLE:n Mette Hoffman Mayer on avannut uuden dokumenttistrandin DR Global ja oli heti rakentamassa Tanskaan Kolmatta ulottuvuutta. Ja niinpä näyttääs iltä, että myös Kanadassa lähtevät pyörät pyörimään.

Ja mestereiden mestari Viktor Kossakovsky on vihdoinkin saanut viimeiset kuvauksena – nyt Havaji ja Botswana – tehtyä ja Antipodes elokuvan rough cutin tapahtuu huhtikuun lopulla Berliinissä.

SVT:llä on kesällä modernien klassikoiden sarja ja porukalla tehtiin yleisöä keräävää ohjelmistoa, johon tulivat mm. Grizzly Man, Thin Blue Line, Grazy, Cry From The Grave, Mein Beste Fiende, Devils Playground, Keep The River On My Right, Suckers ( Pölynimurikauppiaat), The Private Monologues, Hoop Dreams,
Man On The Wire, Wednesday, Please Vote For Me ( Äänestä minua).

Ja sitten Why Poverty. Joka okin iso juttu, jatkoa Miksi demokratialle?. Mukana jo nyt 36 tv-yhtiötä. Jo syksyllä 2012 Miksi köyhyys viikko? ( jossa ilmeisesti EBU tule olemaan vahvasti mukana), jolloin on esitettävänä kahdeksan vahvaa dokumenttia sekä 30 lyhytelokuvaa. Televisioyhtiöiden lisäksi tukijoina mm. Bill Gates Founation, Ford Foundation, Danish Film Institute jne.. jne.. Ohjaajat kovatasoisia Brian Hill, Jehane Noujaim ( Startup.com, Control Room), Weijun Chen ( Please Vote For Me) ja Oscar-voittaja Alex Gibney.
No viimeisten leffojen treatmentteja ja trailereita väännettiin sitten pienellä porukalla 4 tuntia…. ja päälle illallinen, jossa puhuttiin lähinnä vain töistä, töistä ja töistä... ajoittain aika boring/ikävystyttävää.

Esim. Tanskassa DR on jo niin pitkällä, että mukana ovat niin lastenohjelmat kuin radiokin, ruokashowt ja keskustelut ja tapahtumissa tule mm. afrikkalainen perhe elämään viikon lasitalossa Kööpenhaminan kuninkaallisella aukiolla.

Suomessa ? Katsotaan nyt, kun saadaan ensin jotenkin dokumenttiajattelu kanavilla ja ohjelmapaikoilla uudessa organisaatiossa järjestykseen.

NIINPÄ JA MITÄS SITTEN TEET ?

Iikka Vehkalahti — Wed, 30 Mar 2011 12:52:53 +0300

Käpylän Pyövelin , perussuomalaisten ja tutkijoiden kautta Ylen hallintoneuvoston puheenjohtajaan. Mutta ei inttämistä eikä vanhojen sapelin kalistelua, vaan pääosin oikeasti keskustelua siitä, mitä media oikein maailmasta kertoo ja pitäisi kertoa a) enemmän b) toisillakin tavoilla ?

Eli Kolmannen ulottuvuuden HUHUU keskustelu Isossa Pajassa jätti ainakin meikäläiselle monta asiaa mietittäväksi.

Kuten:

MISTÄ ME MAAILMAN HAHMOTAMME ?

Journalistiliiton Juha Rekola latasi hyvin selkeästi ja vahvasti – perustuen tehtyihin tutkimuksiin: ”Suomalaiset matkustavat ulkomaille enemmän kuin 16 vuotta sitten, mutta eivät merkittävissä määrin enemmän kehittyviin maihin kuin aikaisemmin. Eikä suurkaupunkien tai lomakeskustelun ulkopuolelle.”

” Ja edelleen suuri osa suomalaisita ei ole koskaan tavannut maahanmuuttajaa. Ja toinen suuri osa, joka on tavannut hekä 3-5 – ei ole kuitenkaan keskustellut heidän kanssa.”

”Eli edelleen suomalaiset muodostavat käsityksensä vieraista maista ja maahanmuuttajista median välityksellä. Ja jos mediassa keaittyviä maita ei ole olemassa tai ne ovat ongelmia, niin sama heijastuu suhtautumisessamme maahanmuuttajiin:”
Sitten tuli aika kovaa teksitä suomalaisesta mediasta.

MITÄ MEILLÄ ON ?

Kaikki totesivat, että kansainvälisesti Suomen televisio on korkealaatuista ja Yleisradion on laatuyhtiö kansainvälisesti mitaten. Mutta kansainvälisten aiheiden käsittely printtimedaissa, kirjeenvaihtajien vähentäminen, median muuttuminen viihteellisemmmäksi heijastaa Suomen käpertymistä sisäänpäin.
Useammassa kuin yhdessä puheenvuorossa viitattiin Helsigin Sanomien ulkomaan toimituksen esimiehen Heikki Aittokosken kirjoitukseen siitä, kuinka eduskunta vaalien jälkeen kieltäisi määräenemmistöllä muun maailman olemassaolon.

Ja helposti – monesta syystä johtuen – kehittyvistä maista kerrottaessa ollaan helposti ongelma- ja kriisikeskeisiä. Eli kuva voi muodostua stereotyyppiseksi ja pelottavaksi. Mielenkiintoista olikin, että puheenvuoroja käyttäneillä kansanedustajaehdokkailla – perussuomalaisista kokoomuksen,vihreiden ja demarien kautta kommunisteihin – oli kaikilla näkemys siitä, että suomalaisten mielikuva esim. arabeista on käsittämättömän rajoittunut ja väärä.

Mm. Hannele Valkeeniemi totesi, että kuinka esim. ensi viikonlopun Cannesim MIPDOC marketissa on vain entistä enemmän ns. kovaa tavaraa.. ja kuinka viakea on löytää valtavvirtatarjonnan ulkopuolelta ihmisiä kiinnostavaa laatuohjelmaa.

Ratkaisuksi toivottiin diversiteettiä, erilaisuutta, kriisien ja sotian ulkopuolisen elämän kuvaamista ja kertomista.

Mutta myös tavalla, joka tavoittaisi ihmiset. Ja mitä se sitten oikein olisi ?

YLE JA KAUPALLISET

Säädyllisyyssyistä ei tilaisuudessa ryhdytty ruotimaan kaupallsiten kanavien dokumenttien tarjontaa kehittyvistä maista, vaikka karvanaamoihin ja moniraajaisiin lapsiin viitattiinkin.

Oikeastaan oli mielenkiintoista, miten kaupallsiten kanavien eettinen ja yhteuiskunnallinen vastuu sivuutettiin lähes kokonaan. Auivan kuin se, että rahan perusteella toimeissa ei ole väliä, mitä esitetään tai että silloin on luonnolista, että ei esitetä monipuolista, humanistista tai näkemyksiä avartavaa ohjelmistoa.

On tietenkin luonnollsita,että juuri Yleltä toivottiin toimenpiteitä, avauksia ja ajatuksia , mitä sitten ptiäisi tehdä. Mutta samaan aikaan todettiin, että kysmys mediasta ei tarvkoita samaa kuin keskustelu televisiosta. Eikä maailman kuvaa välitetä vain elokuvilla, uutisilla ja dokumenteilla. On kyse myös printtimediasta, viihteestä, musiikista ja uusista julkaisualustoista.

Tätä juuri kirjoittaessani tuli – monien muiden positiivisten viestein jälkeen- sähköposti eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajalta, Pertti Salolaiselta. Koska kyseessä on vanha yleläinen lopetan hänen viestiinsä:

"Yleisradiolla on suuri vastuu tuottaa ja ostaa korkealuokkaisia
dokumentteja,jotka laajentavat maailmankuvaamme.Tarvitaan suomalaisia ja
ulkomaisia näkökulmia maailman menoon.Tällöin pelkät kaupalliset näkökohdat
tai suuret katsojaluvut eivät ole ainoa kriteeri.On pidettävä huolta että
katsojat eivät näe vain pullamössöä.Tällöin ohjelmat voivat olla myös ristiriidassa Suomessa yleisesti vallitsevien käsitysten kanssa.Tarvitaan suurta journalistista rohkeutta.Maailma on tullut riittävän monta kertaa yllätetyksi suurilla muutoksilla,viimeksi Pohjois-Afrikassa!"

KOLMAS ULOTTUVUUS PÄHKINÄNKUORESSA

Iikka Vehkalahti — Mon, 28 Mar 2011 06:23:22 +0300

Kolmas ulottuvuus aukeaa pikkuhiljaa parin lähiviikon aikana. Jo tällä viikolla Yle Areenassa ja omalta hakualustalta on katsottavissa useita kymmeniä dokumentteja Aasiasta, Afrikasta, Latinalaisesa Amerikasta ja Lähi-idästä.

Koko hankkeen takana on lähes kymmenen vuotta Dokumenttiprojektin sekä TV2:ssa että Teemalla pyörittämä dokumenttisarja Kolma sulottuvuus ( aiemmin Saman auringon alla), joka jäätyään kodittomaksi saa nyt julkaisualustan verkosta.

Toisena perussyynä on, että ns. kehittyvät maat saavat hyvin vähän tilaa mediassa ja jos saavat kyse on usein kriiseistä,sodista tai vakavista ongelmista. Kolmas ulottuvuus pyrkii tarjoamaan dokumentteja, joissa näkyy myös ns. normaali elämä.

Suurin osa dokumentista on sijoitettu Ylen Areenaan, jossa ne ovat katsottavissa. Oma alusta on luotu kahdesta syystä. Yhtäältä alusta toimiihakukoneena eli dokumentteja voi etsiä mm. teeman tai maan mukaan. Toisaalta alusta tarjoaa mahdollisuuden linkkiyhteyksien kautta tarjota myös dokumentteja, joiden kotipesä on muualla kuin Areenassa. Niinpä yhteistyöstä on sovittu mm. maailman suurimman dokumenttifestivaalin IDFAn kanssa. Monet suomalaisesta kehitysyhteistyöstä kertovat videota löytyvät puolestaan mm. YouTubesta.

• huhtikuussa 2011 katsottavana on noin 60 maailman parhaimpiin kuuluvaa dokumenttielokuvaa, vuoden lopussa määrä on yli 100.Suurin osa on nähty aiemmin Ylessä

• elokuvat ovat katsottavissa ilmaiseksi vain Suomen alueella seuraavan kolmen vuoden ajan, vain streemaus ei donwload - varustettuna suomalaisella tekstityksellä

• alusta on itsenäinen hakukoneineen ja filttereineen pääosan dokumenteissa ollessa
sijoitettuna Ylen Areenaan

• Areena-dokumenttien lisäksi alusta tarjoaa mm. suomalaisia kehitysyhteistyövideoita sekä hollantilaisen IDFA TV:n ohjelmistoa ( englanninkielisenä)

• Alustan ohjelmistossa mm. Armadillo ( Cannes-palkittu), The Ball ( Cannes-palkittu), Taksi pimeyteen ( Oscar-voittaja), Enemies of Happiness ( Sundance ja iDFA voittaja),Äänestä minua ( Oscar-ehdokas)

• Ensi-esityksinä Ylellä tulevat alustalla saamaan mm. Fortress( maahanmuuttajat), The Oath( Jemen), Nero´s Guests( Intia), Green Wave, Freemen ( Indonesia), Saving Dolma ( Nepal-Saudi-Arabia), Kongo neljässä näytöksessä ( Kongo) jne...

• alustan toteutus on tapahtunut Yleisradion Dokumenttiprojektin toimesta yhteistyöllä mm. Tornio-Kemi Ammattikorkeakoulun kanssa. Projektia ovat rahoittaneet AVEK
sekä Ulkoministeriö.

• Kolmasulottuvuus.fi:stä lisätietoja antavat vastaava tuottaja on Iikka Vehkalahti, mediatuottaja Seppo Rokka ja apulaistuottaja sopimuksista vastaa Tarja Forsman. Alustan rakentamisesta vastaa Zahid Choudry, perustuen tarinateltta.fI.n alustalle.

Kolmas ulottuvuus toimintaa esitellään tiedotusvälineille ja kaikille kiinnostuneille tiistaina 29.3 klo 13 Yleisradion Isossa Pajassa.

ja ohjelmisto linkistä:http://issuu.com/dokumenttiprojekti/docs/kolmasulottuvuus

KUN PASILASSA HUUDETTIIN

Iikka Vehkalahti — Thu, 24 Mar 2011 17:09:13 +0200

Tämän viikon tiistaina Yleisradion Ison Pajan katseluhuoneessa huudettiin pää punaisena niin paljon kuin kurkusta lähti ja kirosanojen määrä ei jäänyt kahteenkymmeneen. Ei, kysymys ei ollut määrärahoista tai Kolmas ulottuvuus hankkeesta. Vaan vuosia kuvatusta dokumenttielokuvasta, josta voi tulla aivan poikkeuksellinen.

Ilkka Ilkare – moni tuntee hänet – on kuvannut Ounasjoenvarressa seitsemän vuoden ajan nelisensataa tuntia yhden kylän ja yhden perheen tai oikeastaan isän ja pojan elämänkaarta.
Materiaali on epätasaista ja yhden miehen yhtiössä prosessi on hakenut uomaansa, painopisteet ja ajatukset ovat muuttuneet – loppujen lopuksi elämän määritellessä tarinan perusjuonteen.

Koko tuotanto on ollut yksi hankalimpia urallani. Siihen mahtuu varmasti toistatuhatta sähköpostia, satoja tekstiviestejä, välien katkeamista ja uudelleen rakentamista – ja huutamista.

Mutta oikaisten kaiken. Loppujen lopuksi järjestyi – kiitos Elokuvasäätiön ja AVEK:n – että nuori leikkaaja Antti Tuomikoski pääsi työskentelemään muutaman kuukauden Ylen Vanhassa Läksyssä Dokumenttiprojektin leikkausyksikössä: loggaamaan ja digitalisoimaan usealla eri formaatilla olevan materiaalin, litteroimaan keskustelut ja hahmottamaan dramaturgista perusrunkoa.

Niinpä tiistaina oli valmiina. Ei 5-6 tunnin materiaalikoostetta, jota odotin vaan 100 minuuttia seisemänosaisen dokumenttisarjan eri osien alkuja ja loppuja.

Ilkka luki tämän sarjan päätavoitteen paperilta.

Steinbeckimäinen teos yksilön kamppailusta musertavaa ja sokeaa ympäristöä vastaan. Tapahtumamiljöö on Ounasjokivarressa, Etelä-Lapissa, jota myös Perä-Pohjolaksi kutsutaan, Sinetässä, Tapionkylässä ja Rovaniemellä. Kun sanon steinbeckimäinen, se tarkoittaa sitä että teos kertoo yhteiskunnallisista olosuhteista tässä ajassa, nyt. Eli vuosien 2004-2011 välisenä aikana, mutta se tarkoittaa myös sitä että teoksessa on huumoria ja komiikkaa. a. Vaan sellaista lempeää ihmisten toilailuista syntyvää komiikkaa. Perä-Pohjola on matriarkkaalista, uskonnollismyyttistä seutua. Jokivarressa sekoittuu erikoisella tavalla 50 –luvun asenteet, jolloin Suomi alkoi vasta avautua muulle maailmalle, ja eurooppalainen nykyhetki, jolloin taivaskanavat syöksevät kirjavaa ohjelmaa ja netti on häivyttämässä valtioiden välisiä rajoja. Jokivarressa ollaan vielä suomalaisuuden syvillä juurilla, mitä se sitten onkin, osin eristäytyneenä muusta maailmasta. Jokivarressa sodan käyneet miehet ovat suuressa arvossa. Vanha lossivahti, joka on ollut kaukopartiomiehenä, on Onnelassa ihailun kohteena. Viina näyttelee keskeistä osaa jokivarren kulttuurisssa, elämän sisällössä. Näillä asenteilla on suurta merkitystä sille, mihin asiat lopulta kehittyvät ja huipentuvat. Tällaisessa ympäristössä kasvaa elokuvan päähenkilö Janne, jolta lapsuus on riistetty jo varhain. Elokuva näyttää, että alitajuntaan iskostunut primitiivinen pelko toimii laukaisijana siihen järjettömään veritekoon, jonka nuori poika lopulta tekee todistaakseen miehuutensa.

Jokaisen osan alun jälkeen Ilkka kertoi – pitkään – mitä osaan tulee ja taas jatkettiin.
Katsoin kaiken ja kuuntelin kaiken.

Ja kolahti syvältä.

Pojan kasvu lapsuudesta nuoreksi mieheksi. Isän alkoholinkäyttö.Äiti. Asuinympäristö.
Vanha auto ja traktori, jollla poika ajaa kesät talvet ympyrää talon pihalla. Viereisellä valtatiellä jyräävät puutavararekat.Ounasjoki. Sinetän baari, jossa juodaan kaljaa. Riidat, huutaminen, epätoivo, välittäminen,häpeä, läheisyys. Kukaan ei ole paha, Ilkare kutsui joskus hankettaan pateettisella nimellä Joki on kohtalon kehto. Elokuvan tarina päättyy pahimpaan mahdolliseen: murhaan vai oliko kyseessä tappo?

Patetia on elokuvan voimakeinoista vaarallisimpia ja samalla voimakkaaimpia: oikein käytettynä.

Ei, ei kaikki ollut suinkaan hyvää, mitä Ilkka näytti. Mukana oli turhaa turinaa, epäselvää puhetta, tarpeetona näyttämistä, elokuvallisuduen puutetta.

Mutta ehdoton potentiaali. Mihin ? Yksi pitkä dokumenttielokuva elokuvateattereihin? Ja lisäksi kolme-neliosainen tv-sarja ? Ja ohjaaja saa tehdä oman 7-osaisen sarjansa? Vai mitä?

Ja tästä se huutaminen repesi. Kun näkee, että materiaalissa on aivan harvinaisen, veren pysäyttävän elokuvan potentiaali. Ja jos se sitten ryssitään , kun ei tehdä taiteellisen työn perusratkaisuja: valintoja,poisjättämisiä, niin minä hermostun kun en vielä pysty määrittelemään alkujen ja loppujen perusteella, mikä on paras ratkaisu keston suhteen. Ja Ilkka, kokien jälleen kerran että häneen ei luoteta että näyttö ei vieläkään riitä.

Tällaista näiden dokumenttien teko useinkin on. Nähty materiaali askarruttaa mielessä ja Yleisradion hallinnolliset kiemurat ja strategiset uudistukset tuntuvat vain ahdistavilta esteiltä, kun ajatukset pitäisi olla kirkkaina ratkaisemaan: miten Ilkka Ilkareen jutun saisi tuotannollIsesti sellaiseen vetoon, että siitä tulisi se, joka materiaalissa on ja piilee: kansainvälisen luokan, äärimmäisen tärkeä ja koskettava dokumenttielokuva.

UUDEN SUKUPOLVEN DOKUMENTTI

Iikka Vehkalahti — Thu, 24 Mar 2011 10:40:39 +0200

Hirveä otsikko blogille, mutta asia onkin niin vakava. Olen pari viikkoa ajatellut ja analysoinut kysymystä siitä, miten paljon dokumentäärinen ilmaisu on todella muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana?
Ja miksi alle 45-vuotiaat eivät katso Yleisradion dokumenttiohjelmia –poikkeuksia lukuunottamatta. Millainen on uuden sukupolven dokumenttielokuva?

Kaikki lähti liikkeelle siitä, että Ilkka Saari lähetti minulle tiedoksi Erik Bäckmanin tekemän listan siitä, millaisia dokumentteja eri ikäryhmissä katsotaan. Ja niillä listoilla eivät Ykkösdokumentti ja Dokumenttiprojekti alle 29-vuotiaiden keskuudessa juhli.

Tämänjälkeen kävin läpi jokaisen viime vuoden Ykkösdokumentin ja Dokumenttiprojektin ohjelma etsien, kuinka moni niistä oli tavoittanut alle 45-vuotiaiden keskuudessa edes 10 %:n markkinaosuuden.( Eli kuinka moni dokkari oli kiinnittänyt edes joka kymmenennen televisiota katselleen alle 45-vuotiaan katsomaan itseään).

Tulos oli murhaava.

Ok lievennetään vähän. Kyllä Dprojektilla oli myös elokuvia, jotka saavuttivat nuorisoa. Kyllä pakkolasku Hudson-jokeen keräsi Ykkösdokumentilla paljon nuoria,. Kyllä aivan oikein: Docpointin lähes 30 000 katsojan keski-ikä on 25 vuotta? Joo aivan oikein- Erik Bäckmania lainaten – nuoret kasovat dokkarit toiselta julkaisualustalta, Areenassa dokumentit keräävät hyvin katsojia. Kyllä määrätyt tiededokumentit löytävt nuorempaa katsojakuntaa jne.. jne..

Mutta. Silti vakavan tarkastelun paikka.

Ja enemmän mietiessäni: kysymys ei ole vain iästä, vaan siitä että aika ( digitaaliset viestinnän, lisääntynyt tarjonta, informaatiolähteiden räjähdysmäinen kasvu, ehdottomien totuuksien hälventyminen, jokaisen omakohtainen kuvaaminen – kännykkä, kamerat – jne....) on muuttanut sitä, miten luemme dokumentäärisiä tuotantoja.

Ja kun olen yrittänyt löytää jotain ratkaisuja niin työkaluna olen jakanut tuotannot: sekä Dprojektin että Ykkösdokumentit seuraavasti:

Dokumentin luonne:

KONVENTIONAALINEN DOKUMENTTI ver "UUDEN SUKUPOLVEN DOKUMENTTI"

Ennustettava ( katsomatta dokumenttia
tietää, mitä se tulee sanomaan ja kertomaan) .

Uteliaisuutta herättävä, uuden asian kertova, avaava

Asialähtöinen ( dramaturgialtaan temaattinen,
informaatiota antava, sanallinen)
Tarinankerronnallinen ( dramturgialtaan emotionaalisen jännitteeseen perustuva)

Staattinen ( paikalleen pysähtyneen, hitaan
oloinen)
Virtaava, energinen ( etenpäin menevä)

Sanoman sisältävä ( maailmanparantaminen,
tekijän viestin lähettäminen)
Kysyvä, katsojalle johtopäätökset jättävä,tarinan kertova

Asiallinen ( objektiivinen, tasapuolinen)

Emotionaalinen ( kantaa ottava, henkilökohtainen)

Hyväksyttävä

Arvo-ongelmallinen

Nostalginen( katsojan muistoihin sitoutuva,
niitä herättävä)
Uutta tietoa, uutta maailmaa avaava ( ei ristiriidassa vasempaan puoleen välttämättä)

Asialähtöinen ( suuresta, yhteiskunnallisesta
asiasta liikkeelle lähtevä, henkilöt valikoituvat
asian kertomisen kautta

Pienilähtöinen ( dokumentti lähtee liikkeelle pienestä kertoessaan suurestakin asiasta)

Yleinen ( yhteiskunnallinen, poliittinen,
kantaa ottava)
Yksilöllinen ( omaan henkilökohtaiseen elämään liittyvä, ei sulje pois
välttämättä yhteiskunnallisuutta)

Kameratyöskentely näyttää (on ulkopuolinen
eikä tulkitse, neutraalia)
Kameratyöskentely kameran edessä tapahtuvaa
toimintaa seuraava tai toisen todellisuuden
kertomiseen pyrkivää.

Sanallinen ( informaatioon uskova)
Kuvallinen ( tarinaan tai emotioon tähtäävä)

Päähenkilö julkinen ( esittää itseään)
Päähenkilö yksityinen ( läsnä oleva, julkisesta
roolista pidemmälle menevä

Voice over informatiivinen, esittävä
Voice over henkilökohtainen, läsnä oleva,
tarinaaa rakentava

Eheä ( yhtenäiseen kokonaisuuteen pyrkivä)
Vapaa ( eri metodeja käyttävä, rakoja jättävä)

Selvästi ikäryhmästä lähtevät:

Päähenkilöt keski-ikäisiä tai vanhempia.
Päähenkilöt nuoria.

Dokumentin aihe iäkäs ( alzheimer,syöpä,
eläkepolitiikka liukuen rahapolitiikkaan, poliittiseen
päätöksentekoon jne.. turvallinen, oman
maailmankatsomuksen mukainen)
Dokumentin aihe nuoruuteen liittyvä (seksuaalisuus, lapsen hankinta,ulkonäkö,riskien ottaminen, maailman etsiminen,
maailmankuvan muodostuminen)

Tätähän voisi tietysti jatkaa, mutta ainakin minulle on ollut hyvin terveellistä katsoa eri tuotantoja tällaisen työkalun kautta ( ja jota voi soveltaa myös muihin kuin perinteisiin dokumentteihin).

Se on auttanut pääsemään myös irti yhdestä pahasta klisheestä:

"nuorten tavoittamiseksi ohjelmat täytyy leikata mahdollisimman nopeiksi ja rytmisesti kiihkeiksi."

Kyllä, mutta vain tapauksissa, jossa kysymys on informaation välittämisestä. Sellaisen tuotannon osalta todellakin on osattava ja pysyttävä käyttämään kaikkia eri välienitä ja tekemään käänteistä ja kurveja, jotta katsoja pysyy mukana ( Riot On ! 2700 skarvia 75 minuutissa).

Mutta kun liikutaan emotionaalisen jännitteen ja tarinankerronnan alueella ei vahvaa emotionaalista jännitettä saa katkaista väkivaltaisella leikkauksella.

Miesten vuoro P.O.V:ssa

Tue Steen Müller — Sun, 20 Mar 2011 08:25:47 +0200

USA:n merkittävin dokumenttielokuvapaikka televisiossa, P.O.V on julkaissut tulevan ohjelmistonsa. Harvoin, jos koskaan ennen P.O.V:ssa on nähty suomalaisdokumentti. Alastomuuden aiheuttamista ongelmista huolimatta Miesten vuoro on nyt Dokumenttiprojektin sukulaispaikalla, yhdessä mm. Armadillon ja If The Tree Falls:n kanssa.

POV means Point of View and is the name of ” American television’s longest-running independent documentary series”, part of the PBS in the US and led by executive producer Simon Kilmurry, who is a frequent visitor to documentary events all over. From him a press release was sent to filmkommentaren.dk – here is an excerpt that gives you the idea that the American audience can watch high quality, creative documentaries. If you want to know more about POV, go to the website, that has trailers, background articles, a blog etc.:

The new season in June kicks off with Kings of Pastry. D A Pennebaker and Chris Hegedus' behind-the-scenes account of France's greatest pastry competition, an epic, a three-day test of passion, perseverance, artistry amd nerves. In advance of the new season, on June 7, POV will present a special encore broadcast of the Oscar nominated film The Most Dangerous Man in America, in honor of the 40th anniversary of Daniel Ellsberg's release of the Pentagon Papers, an event that changed the course of the Vietnam War and world history. POV airs on PBS on Tuesdays at 10 pm...

The season programme tells of people as different as cowboys herding sheep into Montana’s rugged mountains for the last time and aspiring teenage NASCAR drivers whirling around tracks at 70 miles per hour before they’re old enough for driver’s licenses. In addition, POV and the renowned oral-history project StoryCorps will team up for the second year to present everyday people’s intimate conversations in five imaginative and whimsical animated shorts, on television and online.

Also included are soldiers at war and at home, in Armadillo and Where Soldiers Come From; political activists who cross the line into law-breaking and authorities who may be crossing their own lines to catch them, in Better This World and If a Tree Falls; Chinese workers caught in the largest human migration in history, in Last Train Home; a Colombian librarian whose books travel on hooves through inhospitable jungles, in Biblioburro; Finnish men unburdening themselves in a most surprising fashion, in Steam of Life; Russian classmates reflecting on their country’s sweeping transformations on the 20th anniversary of the fall of the Soviet Union, in My Perestroika; and a cunning Cambodian journalist who elicits a startling admission about the 1970s “killing fields” from the highest-ranking surviving Khmer Rouge leader, in Enemies of the People.

www.pbs.org/pov.

Vastalauseita

Erja Dammert — Fri, 18 Mar 2011 18:21:50 +0200

Minulla on informaatioähkyä, suljen välillä kaikki laitteet. En halua kaiken ulkopuolisen täyttävän minua niin, etten kuule omaa tai läheisteni ääntä. Esimerkiksi niin tein nyt viikonloppuna, tässä samanaikaisuuksien maailmassa. Japanissa riehuivat tsunamit ja maanjäristykset, Gaddafi kävi väkivaltaisesti kansansa kimppuun. Menin veljeni häihin, suljin katastrofit mieleni ulkopuolelle. Eivät ne mahtuneet häihin. Sunnuntaina ne sitten palasivat kotiini netin ja hesarin välityksellä sekä herättäen tunteita että vaatien ajattelemaan. Ajattelu kehottaa toimimaan, mutta ennalta sovittu kokous esti jopa ydinvoiman vastaiseen mielenosoitukseen osallistumisen. Miten voin sanoa vastalauseeni sekä Gaddafille että tsunamille? (Muutamia muitakin aiheita on). Ja kuka kuulee?

Tässä isossa ja globalisoituneessa maailmassa katastrofit sinkoavat silmillemme, kaikkialta, joka laitteelta. Niitä tulee niin paljon, ettei ole kumma, jos vetää kädet silmilleen ja huutaa: jo riittää. On helpompaa ja turvallisempaa pitääkin kädet silmillään ja keskittyä siihen, minkä voi hallita. Tai ainakin kuvittelee voivansa hallita. Silloin kun ei jaksa maailmaa ja meidän ihmisten toistuvaa typeryyttä, on helpompi katsoa viisijalkaisia ja/tai kännäämistä. Sen voi ohittaa.

Peilisolut, joita muun muassa Riitta Hari on tutkinut ansiokkaasti, selittävät samastumisen periaatteita meitä ihmisessä. Kun näemme jonkun reagoivan emotionaalisesti, kehomme tuntee samaa tunnetta: toisen itkua kuunnellessamme, meissä herää itku, nauru herättää naurua ja niin edelleen. Tahdosta riippumattomat prosessit käynnistyvät ja kykenemme eläytymään toisen ihmisen kokemuksiin. Tähän kykyymme tietenkin perustuukin kykymme nauttia ja kärsiä sekä teatterista että elokuvista. Jotkut lapsitutkijat ovat vieneet peilisolututkimusta eteenpäin tutkien vauvojen ja pienten lasten empatiankykyjä. Kun yksi vauva itkee, niin itku tarttuu muihinkin: ollaan yhtä surussa. Samoin nauru tarttuu. Ja parivuotias tahtoo muille hyvää; hän lohduttaa itkevää antamalla nallen turvaksi. Me, siis ihmiset, voimme hyvin kuuluessamme yhteisöihin. Ollessamme irrallamme voimme huonosti. Tästäkin on paljon tutkimuksia.

Jos näen hyvän, minua koskettavan dokumentin, matkailen sen mukana myös omassa emotionaalisessa maailmassani. Jos dokumentti on lisännyt minussa tietoa maailman kurjasta tilasta, minussa jatkuu tapahtuminen. Mietin, voinko tehdä jotakin vai joudunko vain alistumaan tähänkin kurjuuteen. Usein jään ajatuksiini, mikä ei ole riittävä ratkaisu. Oletettavasti reagoin samoin kuin suurin osa muistakin ihmisistä, iästä ja asuinpaikasta riippumatta. Perustaltamme olemme samanlaisia.

Ei kai kukaan halua katsoa kasapäin dokumentteja tai reportaaseja, jotka lamauttavat: ei ole toivoa. Maailma hukkuu saastaan, jäävuoret sulavat, kaikki tappavat toisiaan eikä mitään ole tehtävissä. Ehkä olemme tehneet niitä jo tarpeeksi. On aika tehdä toisenlaisia dokumentteja. En tarkoita lässynlässynvalheita ja kaikki on kivaa, vaan sitä, että täällä on koko joukko ihmisiä, jotka aikaansaavat muutosta parempaan ja että muutoskin on mahdollinen. Elokuva voi myös koskettaa meissä olevaa, sanonko, sielua. Me halunnemme sellaisia elokuvia, jotka koskettavat, ovat läsnä, lisäävät ymmärrystä ihmisenä olemisesta, ja kuulumisestamme osana ihmisyhteisöön ja maapalloon, kenties avaruuteen.

Hyviä dokumentteja katsotaan. Docpointin katsojat ovat keskimäärin 25 vuotiaita; docpointin vapaaehtoistyöntekijät ja suurin osa henkilökunnasta ovat nuoria. Kaikki katsovat dokumentteja ja puhuvat niistä. Ylipäätään festivaalit taitavat olla paikkoja, joihin keräännytään yhä enenevässä määrin katsomaan yhdessä elokuvia. Elokuvateatteri onkin elokuvalle hyvä, kollektiivinen paikka. Elokuvan kokemuksen voi jakaa muiden kanssa, ja näin jakamalla toteutamme osaa ihmisyydestämme. Sekin voimistaa meitä. En silti listisi televisiota, sitä tarvitaan. Televisio on helpompi kuin leffateatteri, tavoitettavissa kotisohvalta. Telkkari on toki saanut kotitontilleen kilpailijaksi netin. Useimmat tuntemani ihmiset seikkailevat molemmissa ja myös sulkevat laitteensa kokeakseen jotakin muuta.

PELON MAANTIEDETTÄ

Iikka Vehkalahti — Thu, 17 Mar 2011 22:14:48 +0200

Ovatko persut pelkureita? Pelätään maahanmuuttajia, että lintukotomme rauha rikkoontuu? Mutta eikö pelko ole myös perusteltua, kun katsoo millainen tuo ulkopuolinen maailma oikein on.

Libya ja Pohjois-Afrikka. Ja sitten Japani, joka on lähes koko ajan mielessä, mutta en ole halunnutkatsoa yhtään televisiouutista. Selaan Hesarinkin nopeasti. Kun Kairossa alkoi kiehua välttelin uutisia, en voinut uskoa, että kaikki menisi hyvin : olin asunut puolisen vuotta pääaukion lähellä. Ja nyt Japani – iskee liian syvälle. Kollegojakaan ei tavoita.

Ja näinhän se on koko ajan. Rwanda, Intian köyhyys, huumejengit Meksikossa, maailman vaarallisin kaupunki Johannesburg, Kongon verikännykät, Kiinan ihmisoikeusloukkaukset, Afganistan, Iran, Irak...naisten asema Pakistanissa tai Saudi-Arabiassa, itsemurhaiskuja, Somalia, Brasilian favelat....

Haluanko minä että tuollainen maailma tulee Suomeen ? Että minun lapseni eivät voisi kävellä turvallisesti illalla kaduilla, että naapuriin muuttaisi iso somaliperhe...

Ok. Ehkä minun Intiassa,Etelä-Afrikassa ja Egyptissä asuneena on helppo sanoa, että ulkopuolinen maailma ei ole tuollainen: että se on paljon, paljon enemmän, paljon rikkaampi. Paljon monipuolisempi ja antoisampi – kaikessa vaikeudessaan.

Mutta entä jos en olisi asunut Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella? Jos mielikuvani olisi lähes kokonaan median antaman kuvan varassa?

Me arvostamme länsimaissa kriittisiä uutisia, että vallanpitäjiä ei päästetä helpolla. Ja meidän uutiskriteerimme ovat helposti ongelma- ja kriisilähtöisiä.

Tai muuten emme kuule tai lue monesta maasta yhtään mitään. Suomelle läheisistäkään: onko Sam Njuoma Namibiassa vielä vallassa – tai elossa? Nepal, ovatko maolaiset hallituksessa vai puskissa ? Tansania, kuinkas kuralla se on vai ei ?

Elokuvat muodostavat emotionaalisesti – oman perhepiriini kokemuksen mukaan – kuvaa maailmasta. Vuonna 2010 suomalaisilla tv-kanavilla esitettiin yli 1700 elokuvaa. Niistä ainoastaan 3 Lähi-Idästä, kaikki Israelista. Ja vain kolme koko Afrikasta, ne kaikki Etelä-Afrikasta.

Entä rakkaat dokumentit ? ups... Päädokkaripaikoilla eri kanavilla lähes 700 ( jätetään luonto,historia ja ruoka pois), niistä USA:n ja Euroopan ulkopuolella kuvattuja sentään noin 150. Mutta, niistä kaksi kolmasosaa: sotaa, luonnonkatastrofeja, köyhyyttä, naisten hyväksikäyttöä – ja viisiraajaisia lapsia.

Eikä oma Dokumenttiprojektikaan pääse ylpeilemään. Koko viime vuodelta vain yhdeksän globaalia tai Länsi-Euroopan ja USA:n ulkopuolella kuvattua dokkaria ( joista kolme Venäjällä ja yksi Blugariassa).

Itsetutkiskelu paikallaan- itse kullakin.

Tervetuloa tiistaina 29.3 klo 14 Yleisradion Isoon Pajaan, keskustelutilaisuuteen HUHUU, MISSÄ MAAILMA ?
Mukana mm. Alexis Kouros, Elina Hirvonen, Hanna Nikkanen, Kimmo Sasi, Hannele Valkeeniemi, Heikki Hellman. Kolmatta ulottuvuuttahan tässä rakennetaan.

Ps. Thomas Wallgrenkin yrittää parantua rasismistaan.

Emotivistinen minuus

Timo Korhonen — Thu, 10 Mar 2011 08:36:16 +0200

Kaikki nuo viisi määritelmää, joilla Iikka edellisessä blogissa kuvaa nuoria, tavoittavat sen miksi hyve-eetikko Alisdair MacIntyre nimeää aikamme vallitsevan filosofisen näkemyksen, emotivismin. Ja sen ilmauksena emotivistisen minuuden.

Lyheysti emotivismi on filosofisen etiikan suuntaus, jonka mukaan henkilö toimii oikein, jos hän seuraa valinnoissaan tunteitaan.

Oleellista on silloin oma elämä ja sen toteutuminen. Samalla ihminen liittyy heikosti, jos lainkaan mihinkään yhteisöihin. Niinpä johtaminen ja organisaatiot eivät ole emotivistin kannalta kiinnostavia. Polittiikan henkilöityminen kuvaa tätä suuntausta osuvasti.

Syvemmältä emotivismi on käsitys, jonka mukaan moraaliset normilauseet eivät ole tosia tai epätosia, vaan tunteiden ilmaisuja.

Tämä ei ole toki enää vain nuorten näkemys, se on valistuksen jälkeisen maailman johdonmukainen suunta. Ja itse asiassa se on jo pitkään hiipinyt myös dokumenttielokuvaan. Kyllä dokumenttiprojektinkin elokuvien päähenkilöt enenevässä määrin pohtivat omaa persoonaansa. Mutta pisimmillään tämä kehitys on nuorten keskuudessa.

Jotkut ovat tunnistaneet tämän jo tovi sitten. Mitä muuta Hesarin Nyt-liite edustaa. Sehän on valtalehden kädenojennus nuorille, jotka ovat irtautuneet valtalehden pääpainoksen valistuksen hengestä. Eli Iikka ajatuksesi kahdesta eri linjasta eri yleisöille taidettiin keksiä jo pari vuosikymmentä sitten sanomalehdessä. Että saatat olla oikeassa sellaisen tarpeellisuudesta.

Ehkä kuvaavaa tälle kehitykselle on myös se, että Nyt-liitteen esimies kaipaili Hesarin pääkirjoitussivun jutussaan sanomalehtiin tosi-tv:n kaltaista menestystarinaa ja toimintatapaa. Sama huoli siellä