Kovimmat visionäärit ovat sitä mieltä, että Sirin ja muiden puhetta ymmärtävien vekottimien myötä näppäimistöjen aika on vihdoin ohi. Minun korvaani se kuulostaa liioittelulta, sillä viimeisen vuosikymmenen mittaan näppäimistöt ovat muuttuneet ja kehittyneet enemmän kuin ensimmäisen vuosisadan aikana.
Kaikkien tuntema QWERTY-malli on ollut käytössä 140 vuotta. Sen kenties hieman erikoiselta vaikuttava kirjainasettelu suunniteltiin mekaanisten kirjoituskoneiden aikana. Kirjaimet hajautettiin sinne tänne, jotta nopeasti naputteleva typisti ei saisi konetta jumiin. Yllä oleva video havainnollistaa useimmin käytettyjen kirjainten sijainnin aika hauskasti.
Kyseessä on erinomainen esimerkki polkuriippuvuudesta. (Jopa kiinan kirjoittajat käyttävät sitä lähtökohtana, jonka päälle pinyin- ja wubi-menetelmät on rakennettu.) Vaikka vaihtoehtoisia näppäinasetteluja on kehitelty paljonkin, ne eivät ole saaneet vallattua alaa. Haastajista tunnetuin lienee Dvorak-asettelu, jonka pitäisi olla paljon nopeampi – ainakin englannin kirjoittamiseen –, koska useimmin tarvitut näppäimet ovat paremmilla paikoilla.
Vaan kun kaikki oppivat kirjoittamaan QWERTY:llä ja kaikkialla on oletuksena QWERTY-näppäimistöt, niin Dvorakin on ollut käytännössä mahdotonta levitä. Ei teoriassa mahdotonta, mutta käytännössä mahdotonta: Dvorak-asettelua voi halutessaan käyttää melkein tietokoneella kuin tietokoneella, koska siinä on yhtä monta näppäintä kuin QWERTY:ssä. Riittää, että teippaa näppäinhattujen päälle oikeat merkit. Suomelle sopivia versioita löytyy myös.
Sivupolkuna mainittakoon, että merkistön optimoiminen kielessä useimmin käytettyjä kirjaimia varten on idea, jota sovelsi myös muuan Samuel Morse. Hänen avustajansa Alfred Vail kipaisi sanomalehden toimitukseen ja laski, montako kappaletta kutakin kirjainta painajilla oli varastossa. E-kirjaimia oli 12000 ja t-kirjaimia 9000, jonka jälkeen morse-koodia muutettiin. T oli aluksi ollut pitkä–pitkä–lyhyt, mutta uudessa, optimoidussa järjestelmässä siitä tuli pelkkä pitkä. Sillä on säästetty sähköttäjien aikaa melkoisesti, kuten James Gleick Information-kirjassaan asian muotoili.
Vaikuttaa siis siltä, että täysikokoiset fyysiset näppäimistöt pysyvät QWERTY-muodossa maailman tappiin asti. Kävi kuitenkin niin, että 1990-luvulla alkoi ilmestyä laitteita, joihin ei mahtunut yli sataa näppäintä. Matkapuhelinten käyttäjistä kehittyi yllättävän nopeita kirjoittajia, vaikka oli aivan normaalia hakata kumista närpylää kuusi kertaa, että sai yhden Ö-kirjaimen ruudulle.
Kehitys kehittyi. Muistan vielä, miten hämmästyttävältä ennustava T9-tekstinsyöttö tuntui, kun sitä pääsi ensimmäisen kerran kokeilemaan työkaverin Benefon iO:ssa. Tämän täytyi tapahtua joko vuoden 1998 syksyllä tai seuraavana keväänä. Yhtäkkiä tuntui siltä, että näppäimistöjen ei tarvinnutkaan olla ikuisesti samanlaisia kiusankappaleita.
Sitten Applella keksittiin, ettei puhelimeen tarvita fyysistä näppäimistöä lainkaan. En ole vieläkään mikään vallan suuri virtuaalinäppäimistöjen ystävä, mutta paria vuotta myöhemmin Swypen ensikokeilu humahti päähän samalla tavalla kuin T9 kymmenen vuotta aiemmin. Swypen ideanahan on, että erillisten painallusten sijaan sanat ikään kuin piirretään näppäimistölle yhdellä katkeamattomalla liikkeellä. Samaa ideaa soveltaa moni muukin.
Täytyy tosin tunnustaa, että nykyään käytän Android-puhelimessani SwiftKey X -näppäimistöä, joka on pohjimmiltaan vallan perinteinen virtuaalinen QWERTY. Sen vahvuuksia ovat monikielinen tekstintäydennys ja kyky opiskella meikäläisen käyttämä sanavarasto sähköpostien ja Facebook-päivitysten perusteella. (Juu, SwiftKey osaa nykyään kiroilla luovasti.)
Jo nykyään voi ostaa puhelimeen lisälaitteen, joka projisoi näppäimistön mille tahansa pinnalle. Infrapunakamera huomaa, milloin sormi osuu virtuaalinäppäimen kohdalle ja tulkitsee sen painallukseksi. Vekotinta kokeilematta olen hieman skeptinen sen suhteen, että toimivuus olisi sen parempi kuin vaikka iPadin vaakasuuntainen virtuaalinäppäimistö. Fyysisen näppäimistön suurin etu kun on siinä, että sormituntuma kertoo, milloin näppäintä on painettu. Virtuaalisten versioiden kanssa pitää koko ajan vahtia ruudulta, osuiko näppi oikeaan kohtaan vai ei.
Eivätkä fyysisetkään näppäimistöt ole aivan täysin paikalleen jumahtaneet. Maailmalla kuulemma näkee seminaareissa ihmisiä, jotka naputtavat hirmuisella vauhdilla Twiddler-tikuilla. Näppisnörtit – kyllä, sellainen ihmisryhmä on olemassa – kuolasivat vuosikaupalla Optimus Maximus -näppäimistön perään. 1500 euroa maksavan näppäimistön jokaisen painikkeen toiminnan voi muokata mieleisekseen. Lisäksi jokaisessa näppäimessä on pieni värinäyttö, eli sen saa näyttämään vaikka tältä: