Tekoälykin osaa olla luova: säveltää, maalata, tehdä pelejä ja kirjoittaa

Angelina ja Emily ovat poikkeuksellisia. He eivät ole naisia, vaan tietokoneohjelmia. Angelina kehittelee työkseen pelejä, Emily Howell säveltää. Heillä on kavereita, kuten urheilu-uutisia naputteleva Narrative Sciencen ohjelma ja The Painting Fool maalaa.

Neljä ohjelmaa, jotka tekevät asioita, joihin vain ihmisten pitäisi pystyä. Olen valmis hyväksymään elokuvista tutun tulevaisuuden, jossa elämme robottivaltiaiden orjina, sillä niissäkin meille on jätetty lohduksi inhimillisyytemme. Sillä pohjimmiltaan tietokoneet eivät osaa tehdä muuta kuin laskea erittäin nopeasti, mutta mielikuvitus ja luovuus tekevät ihmisistä ainutlaatuisia.

Ainutlaatuisuuden tunne karisee ripeästi, kun kuuntelee Emilyn musiikkia. (Onpa vaikeaa olla ihmisenkaltaistamatta koodinpätkää – siitä tulee melkein pakosta puhuttua kuin ihmisestä.) Edes asiantuntijat eivät aina tunnistaneet sävellyksiä tietokoneen luomiksi, joten kaltaiselleni amatöörille ne menevät täydestä. Emily Howell: From Darkness, Light -levy löytyy Spotifystä, jos haluaa kuulla lisää.

Ohjelman kehittänyt David Cope puhuu Emilystä työkaluna ja kanssasäveltäjänä. Ohjelmaan on syötetty valtavasti tietoa olemassaolevasta musiikista, josta valtaosa on itse asiassa Emilyn edeltäjän EMI:n säveltämää. EMI osasi matkia muita säveltäjiä taitavasti: se seurasi samoja sääntöjä kuin vaikkapa Bach, mutta myös rikkoi sääntöjä samalla tavalla kuin Bach.

Cope syöttää Emilylle pätkän musiikkia, johon se vastaa toisella palasella musiikkia. Hän hyväksyy tai hylkää vastauksen ja näin jatketaan, kunnes käyttäjä – ihminen – on tyytyväinen tulokseen. Copen mielestä ohjelman tärkein hyöty on, että se nopeuttaa prosessia. Ideasta päästään lopputulokseen nopeammin Emilyn avulla kuin ilman sitä. Yksityiskohdista kiinnostuneet voivat lukea Copen kirjan.

Entäpä maalariohjelma? Se analysoi valokuvia ja maalaa niiden pohjalta tauluja, jotka muistuttavat oikeilla välineillä tehtyjä maalauksia. The Painting Foolin ('maalaava houkka') kehittäjä Simon Colton on listannut ohjelman tavoitteiksi taidon, (taiteen) ymmärtämisen ja mielikuvituksellisuuden. Ymmärrän maalaustaiteesta kenties vielä vähemmän kuin taidemusiikista, mutta iso osa teoksista näyttää reilusti tylsemmiltä kuin miltä Emilyn sävellykset kuulostivat. Tämä No Photos Harmed -näyttelystä poimittu kuva vaikuttaa keskimääräistä kiinnostavammalta.

The Painting Fool: No Photos Harmed

Vallan kiehtova on video, jossa ohjelma maalaa samaan sarjaan kuuluvan Dancers-teoksen. Hetkittäin mieleen tulee Henri-Georges Clouzot'n dokumenttielokuva Le Mystère Picasso, jossa nähdään samalla tavalla mestari rakentamassa maalauksiaan siveltimenveto kerrallaan. TPF:n toiminnassa on jotain inhimillistä, mutta myös jotain liian järjestelmällistä, konemaista.

Ymmärryksen tärkeys näkyy myös Angelina-tekoälyn suunnittelemissa peleissä. Se osaa rakentaa esimerkiksi tasohyppelyitä ottamalla nipun erilaisia elementtejä – kentän muoto, vihollisten liike ja niin edelleen –, kokoamalla niistä satunnaisen yhdistelmän ja pelaamalla kentän läpi satoja kertoja. Mikäli pelaaminen on liian vaikeaa, jotain osa-aluetta helpotetaan. Lopputuloksena pitäisi olla sopivan haastava kokonaisuus, joka maittaa ihmisillekin.

Narrative Sciencen markkinoima robottitoimittaja perustuu ohjelmaan, jonka nimi on Stats Monkey eli tilastoapina. Kyynikko voisi sanoa, että kaikista journalismin lajityypeistä urheilukirjoittaminen on helpointa korvata tekoälyllä, mutta yhtiö mainostaa hallitsevansa myös talousuutisoinnin, kiinteistökaupan analysoimisen, paikallisuutiset ja vaaliuutisoinnin. Ohjelma eroaa muista luovista tekoälyistä siinä mielessä, että siinä lopputulos on tärkeämpi kuin prosessi. Emilyä ja muita tekoälyjä käytetään oman ajattelun apuvälineinä, kun taas Narrative Science pyrkii pyyhkimään ihmisen pois kuvioista kokonaan.

***

Ohjelmat pystyvät hämmästyttäviin temppuihin, mutta voiko sitä sanoa luovuudeksi? Kysymys on monimutkainen ja epämääräinen, joten aloitetaan määritelmistä. Sovitaan, että luovuus on mielikuvituksen ja taidon yhdistelmä, eli keino keksiä jotain ennenäkemätöntä ja muuntaa ajatus olemassaolevaksi asiaksi, oli asia sitten sävellys tai marmoripatsas.

Tästä saadaan sellainen johtopäätelmä, että mielikuvitus tai taito eivät yksinään riitä luovuuteen. Voisin epäilemättä hakea kirjakaupasta riisin nuottipaperia ja rustata niille todella avantgardistisen sävellyksen, mutta harva kriitikko olisi valmis sanomaan sitä luovaksi teoksi. Mielikuvitusta riittää mutta taitoa puuttuu. Luodun teoksen tulee olla ennennäkemätön ja silti tunnistettavissa johonkin jatkumoon kuuluvaksi (kamarimusiikki, tasohyppelypelit, urheilu-uutiset).

Thinking Computer

Tietokone taas osaa matkia mielikuvituksellisuutta ja taitavuutta loputtoman kärsivällisyytensä avulla. Perinteinen esimerkki tästä on tietokoneshakki, joka perustuu numeronmurskaukseen. Koneelle on kerrottu, millaiset tulokset ovat hyviä, jonka jälkeen se tutkailee ongelma-avaruutta yksi vaihtoehto kerrallaan ja panee vaihtoehtoiset ratkaisut paremmuusjärjestykseen. Mutta voiko ohjelman sanoa olevan mielikuvituksellinen, jos se kuitenkin aina noudattaa ohjelmointiaan? Entä jos ohjelmaan kuuluu satunnaisia elementtejä ja se muokkaa itseään palautteen perusteella? Toisin sanoen onko lähtötilanteella (ihmiset määrittelemät arvot) väliä, jos matkan varrella ohjelma oppii toimimaan eri tavalla?

Ongelma tuntuu tiivistyvän siihen, että vaikka lopputulos olisi miten hieno tahansa, luomisprosessi ei saa tuntua siltä, että lopputuloksen voi aavistaa ennalta. Siihen nämä tekoälyt pystyvät jo: luomaan asioita, jotka ovat sopivasti erilaisia, mutta kuitenkin tarpeeksi tuttuja.

Olemme jo tottuneet siihen, että tekstinkäsittelyohjelman tai MIDI-koskettimiston ja sekvensserin tyyppiset työkalut eivät tuhoa luovuuttamme. Toki voisi argumentoida, että on luovempaa kirjoittaa sinfonia suoraan paperille kuin räpeltää demojen kanssa, mutta useimmat meistä olisivat varmaan valmiita sanomaan, että itse musiikki on tärkeämpää kuin se miten se on kirjoitettu. Ovatko tekoälyt työkaluja, jotka vapauttavat meidät mekaanisesta suorittamisesta ja päästävät keskittymään olennaisiin asioihin? Kysymykseen on mahdotonta vastata. Mielenrauhaa voi etsiä vaikkapa Emilyn ohjelmoineen David Copen mielipiteestä.

– Musiikki saa minut innostumaan. Se todella, todella, todella koskettaa minua. Ei minua kiinnosta, kuka sen sävelsi, hän sanoi Miller-McCune-lehdessä.

***

Valokuvaaja Pekka Nikrus auttoi pohtimaan luovuuden määritelmää, mistä hänelle iso kiitos.

Rele

Rele on Ylen propellipäiden leikkipaikka, missä palikkoina ovat verkko, pelit ja kaikenlainen tekniikka. Seuraamme teknologian ja pelien kehitystä niiden historiaa unohtamatta ja tutkimusmatkailemme internetin syövereissä. Kartoitamme myös uuden tiedon käymättömiä korpimaita.

Releen sivuja ei enää päivitetä. Samojen aihepiirien käsittelyä jatkamme Kuningaskuluttajan sivuilla

 

Blogiarkisto

2013

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2012

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu