Valokuvasta ja valokuvaamisesta puhutaan yhä samalla tavalla kuin viime vuosituhannella, vaikka teknologian kehitys on tappanut valokuvan ja synnyttänyt sen tilalle jotain aivan muuta.
Mietitäänpä perinteisiä käsityksiä valokuvasta: se on yksittäinen ikuistettu hetki ja ehdottoman tarkka kopio todellisuudesta. Se on varmasti ollut aikanaan hyvä lähtökohta, kun on kuvattu kalliilla laitteilla ja suhteellisen hitailla filmeillä ihmisiä Pariisin ja New Yorkin kaduilla.
Minkä ihmeen takia aikanaan vallinneet teknologiset rajoitteet muodostaisivat ikuisen oikean ja väärän moraalin perinteen, josta ei voida koskaan poiketa? Tämän perinteen takia vieläkin tapellaan siitä, saako kuvia Photoshopata vai rikkooko se jotenkin valokuvaamisen pyhyyttä.
***
Eihän nykyisellä valokuvaamisella ole enää paljonkaan tekemistä yli sadan vuoden takaisten rajoitteiden kanssa. Otetaan esimerkiksi käsitys siitä, että valokuvaajan taitoa on valita oikea hetki, joka tallennetaan. Muistan lukeneeni erään suomalaisen kuvajournalistikonkarin kirjaa, jossa hän paheksui moottoriperän käyttämistä urheilukuvaamisessa, sillä kun pystyi ottamaan monta kuvaa sekunnissa.
Phantom-suurinopeuskamera pystyy tallentamaan 2500 kuvaa sekunnissa. Laitteen voi ostaa kaupasta kuka tahansa, vaikka eihän se halpa ole. Ja onhan olemassa myös kameraviritelmä, joka on valoa nopeampi.
Jos kaiken tallentaminen koko ajan on mahdollista, ehkä valokuvaajan taitoa on valita paras hetki jälki-, ei etukäteen. En sano, että niin käy aina, mutta ainakin on selvää, että pelkkä oikean hetken jahtaaminen ennen laukaisimen painamista ei ole enää välttämätöntä.
***
Muitakin valokuvauksen perustavanlaatuisia kivijalkoja on murrettu. Kuvaa on voinut muokata ottohetken jälkeen vain rajoitetusti, rajaamalla tai muuttelemalla sen kirkkautta suuntaan tai toiseen.
Kuvankäsittelyohjelmat mullistivat sen, joskin niiden taitamattomasta käytöstä jää jälkiä, jotka ammattilaiset voivat huomata – tai amatööritkin, jos he käyttävät Foto Forensicsin kaltaisia palveluita.
Vaan entäpä Lytro-kamera? Se ei nimittäin tallenna vain kaksiulotteista, litteää kuvaa, vaan ikään kuin kolmiulotteisen tilan, josta voi tislata esiin useita erilaisia kuvia.
Tutkija-ohjelmoija-teoreettikko Ian Bogost on kirjoittanut erinomaisen artikkelin tavoista, joilla Lytro eroaa perinteisistä kameroista. Onko enää järkeä puhua alkuperäisestä kuvasta, jos sellaista ei ole koskaan ollutkaan? Jälleen: en tarkoita, ettei se olisi koskaan mielekästä, vaan että Lytron tapaiset laitteet osoittavat valokuvauksen käsitteen olevan laajempi kuin 1800- ja 1900-luvuilla osattiin edes ajatella.
Info: Tässä oli aikaisemmin ulkoinen upotus. Se on valitettavasti nyt poistettu.
***
Vai onko valokuvan suurin murros sittenkin tapahtunut kameran ulkopuolella? Siinä missä vielä pari vuosikymmentä sitten valokuvia katsottiin gallerioissa tai kotialbumeista kymppikoon vedoksina, nykyään digikuva tuntuu melkein orvolta, ellei sitä julkaise hetimiten nettiin.
Kun ennen jokaiseen kuvaan tallentui paljon tunnearvoa jo yksin sen harvinaisuuden takia, nykyään moni tapahtuma dokumentoidaan jokaisesta kulmasta. Yksinäinen kuva tuntuu… no, yksinäiseltä.
Ammattilaisten monen tuhannen euron laitteista ei saa kuvia lähetettyä nettiin kuin ostamalla lisävarusteita, mutta kännykkäkuviin hassuja suotimia lisäävän Instagramin arvoksi tuli miljardi dollaria.
Valokuva on kuollut. Kauan eläköön valokuva.
(Valokuvaajan kuva: James Russo, CC BY-ND 2.0)