Ensimmäiset muistikuvani olympialaisista liittyvät pelaamiseen. Vuosi oli todennäköisesti 1992, ystävälläni oli 8-bittinen Nintendo ja sille Konamin yleisurheilupeli Track & Field. Mittelimme muun muassa 100 metrin juoksussa, keihäänheitossa ja pituushypyssä. Pelisessioiden jälkeen molemmilla oli pahimman luokan nintendopeukalot, sillä Track & Fieldin pelimekaniikka perustui lähinnä ohjainten nappien rämpyttämiseen.
Track & Field oli alun alkaen toki julkaistu jo miltei vuosikymmen aikaisemmin, vuonna 1983, hieman ennen Los Angelesin olympialaisia. Hyvän menekin ja vastaanoton vuoksi peli kuitenkin julkaistiin uudelleen Euroopassa Barcelonan olympialaisten alla vuonna 1992. Pelin klassikkostatuksesta kertoo, että sitä myydään edelleen Xbox Live Arcade -nettikaupassa.
Olympialaiset ovat sen kokoluokan tapahtuma, että niiden pohjalta on väännetty pelejä säännöllisesti 80-luvun alusta lähtien. Valitettavasti pelien taso ei ole ollut mairitteleva. Pelaaja-lehden toimittaja Esa Mäkijärvi kirjoittaa aviisin uusimmassa numerossa, että vuonna 1985 ilmestynyttä olympiapeli Summer Games 2:ta pidetään edelleen lajityypin klassikkona, koska tarjonta on ollut vuosien mittaan niin surkeata. Liki 30-vuotta vanhojen pelien olympiasoihtu palaa siis edelleen kirkkaimmin.
Yrityksen puutteesta pelintekijöitä ei voi kuitenkaan syyttää. Vuodesta 1992 lähtien jokaisesta kesä- ja talviolympialaisista on nimittäin tehty videopeliversiot. Pääsääntöisesti ne ovat olleet luokattomia tekeleitä. Pelien tasokkuuden mittarina voidaan käyttää vaikkapa arvostelumenestyksen keskiarvoja laskevaa Metacritic -nettisaittia.
Esimerkiksi vuodesta 2000 lähtien ilmestyneet olympiapelit ovat saaneet pisteitä hyvin niukasti, enimmillään vähän päälle 60 pistettä sadasta. Huonoimmillaan on menty 40 pisteen tuntumaan. Tulosta voidaan pitää surkeana, sillä yleensä keskinkertaistenkin pelien arviot liikkuvat 70-80 pisteen välimaastossa.
Pelien huonous johtuu osittain olympialaisten luonteesta. Kuten eräs kollegani luonnehti: olympialaiset ovat periaatteessa samanaikaiset MM-kisat 26 eri urheilulajille. Hyvän pelin tekemiselle lajikirjo asettaa suuria haasteita. Miten soudusta, voimistelusta, pikajuoksusta, keihäänheitosta ja monista muista lajeista saadaan luotua mielekästä pelattavaa ja vielä samaan pakettiin?
Vastaus tähän on hieman masentava. Uusinkin olympiapeli eli London 2012: The Official Video Game of the Olympics luottaa nimittäin pelimekaniikassaan samaan kuin 80-luvun velipuoli – nappien rämpyttämiseen ja niiden oikea-aikaiseen paineluun. Naputtelu käy lajista huolimatta hyvin nopeasti itseään toistavaksi ja tylsäksi.
Olympiapeleillä on kalasteltu myös perheen pienempiä. Pekingin kisojen yhteydessä vuonna 2008 Japanin tunnetuimmat pelihahmot Mario ja Sonic the hedgehog valjastettiin olympiapelin keulahahmoiksi. Mario & Sonic at the Olympic Games oli kohtuullinen kaupallinen menestys, eivätkä kriitikotkaan vihanneet sitä yksimielisesti (Metacriticissä keskiarvo on jopa 70). Pelisarja onkin saanut sen jälkeen jatkoa joka olympialaisissa, tosin uusinta Lontoon versiota on haukuttu erikoisista kontrolleista.
Videopelien olympiakokemusta laimentaa myös urheilupelien perisynti eli puutteelliset lisenssit. Turha siis kuvitella heittävänsä London 2012 –pelissä Tero Pitkämäellä keihästä tai uivansa olympiakultaa Michael Phelpsinä, vaan mittelöt suoritetaan urheilijoiden kahden markan kopioilla. Suosittelenkin erittäin vahvasti, että mikäli haluaa väen väkisin kokea olympialaiset videopeleissä, kannattaa turvautua nostalgiaan.