Super Mario Brosin läpipeluun maailmanennätysaika on 4 minuuttia, 57 sekuntia ja 31 sadasosaa. Se ei tosin onnistu ihmiseltä, vaan ennätys on saavutettu käyttämällä kaikkia mahdollisia kikkoja. Kyse on niin sanotusta tool-assisted speedrunista (TAS) tai työkaluavusteisesta nopeuspelaamisesta.
Jos nopeuspelaaminen on huippu-urheilua, TAS:it ovat doping-boostattua huippu-urheilua, jossa mitään ei jätetä sattuman varaan. Se näkyy myös tuloksissa: alussa mainittu Super Mario -ennätys on tasan yhden animaatioframen verran nopeampi kuin edellinen ennätys. Ero ei voisi olla pienempi.
TAS:aaja saa hyödyntää kaikkia mahdollisia bugeja ja omituisuuksia, mutta ei muokata alkuperäistä peliä. Yleensä TAS:it tehdään emulaattorilla, mutta periaatteessa saman pelisuoritus pitäisi pystyä toistamaan myös alkuperäisellä laitteella. Itse asiassa netistä löytää ohjeet, joilla pystyy rakentamaan Super Mariota pelaavan Arduino-robotin.
Millaisia vippaskonsteja sitten käytetään? Alunperin eli reilut kymmenkunta vuotta sitten oli tapana hidastaa emulaattorin toimintaa, jotta pelaaja ehtisi helpommin painaa oikeaa nappia oikeaan aikaan. Siitä on päädytty tilanteeseen, jossa peliä pelataan frame framelta, jolla varmistetaan, että Mario loikkaa ilmaan juuri eikä melkein oikealla hetkellä. Apuna käytetään rajatonta tallennusmahdollisuutta, jolloin jokaista ratkaisua voidaan kokeilla uudestaan ja viilata paremmaksi.
TASVideos-sivusto on taidelajin Guinnessin ennätysten kirja. Esimerkiksi alussa mainittu SMB-ennätys on dokumentoitu erittäin tarkasti. Jokaisesta uudesta yrityksestä kerrotaan, miten se eroaa edellisestä (history of this entry -välilehti) ja millaisia keinoja siinä on hyödynnetty.
TAS:eille on keksitty jos jonkinlaisia perusteluja. Ne paljastavat pelin teoreettiset rajat, mahdollisimman nopea läpipeluu on itseisarvo ja – oma suosikkini – ne ovat viihdyttäviä. Aloin nauraa ääneen katsoessani Mario-videota, sillä niin käsittämättömältä se näytti. Tilanne muistutti slapstick-elokuvaa, jossa uskomattomat sattumukset seuraavat toinen toistaan aina vain hurjempina. Siinä on myös puhdasta kauneutta, joka tuo mieleen taitavan käsityöläisen: jokainen liike on täsmälleen sopiva, mitään ei ole liikaa eikä liian vähän.
Ymmärrän kyllä senkin, jos joku pitää TAS:eja huijaamisena aivan samalla tavalla kuin doupattua urheilua voi pitää huijaamisena. Onko pelaamisen perimmäinen tarkoitus voittaminen vai rehti kilpailu? Molempia lähtökohtia voi puolustaa ja päätyä niistä erilaisiin johtopäätöksiin. Kavereiden kanssa pelatessa toivon pelien olevan reiluja ja tasaväkisiä, mutta yksinpeleissä – joita TAS:it taitavat pääosin käsitellä – äärimmäissuoritukset kiinnostavat.
Kysymyksen voi myös sivuuttaa, sillä TAS:eja voi käyttää mieltänyrjäyttävän taiteen luomiseen. Vai mitä sanotte videosta, jossa ohjataan yhdellä ohjaimella samanaikaisesti neljää Mega Man -peliä? Kuten pelaajat itse sanovat: "Tämä todistaa, että Capcom teki saman pelin uudestaan ja uudestaan."