Tänä talvena Suomessa on viimein päästy streamaamaan eli suoratoistamaan elokuvia netistä – siis rahaa vastaan.
Toki tv-kanavilla on ollut omat videopalvelunsa jo hyvän aikaa ja Viaplaykin on toiminut reilun vuoden, mutta vasta Netflix havahdutti ihmiset huomaamaan, että enää ei tarvitse kantaa kaupasta kotiin dvd-levyjä tai latailla tiedostoja. Riittää kun painaa play-nappia.
Mutta vaikka palvelut mainostavat kuvan- ja äänenlaadun olevan ainakin dvd-tasoista ja ehkä parempaakin, se ei pidä aina paikkaansa. Erityisen varuillaan olisin, kun puhutaan HD- eli teräväpiirtolaadusta. Pitää muistaa kaksi asiaa, joihin ei voi itse vaikuttaa – kuvan tarkkuus sekä pakkaus – ja yksi, jonka voi itse päättää, eli katseluetäisyys.
Syystä tai toisesta yhtiöt harvoin ilmoittavat avoimesti näitä lukuja, vaikka pienellä kaivamisella ne voi löytääkin. Kenties siellä pelätään, että käyttäjät alkavat tuijottaa kuvan sijaan speksejä. Niinkin tiedetään nörttien keskuudessa joskus tapahtuneen.
***
Kuvan tarkkuuden eli resoluution vaikutus on helppo ymmärtää, koska sen näkee paljaalla silmällä. Esimerkiksi Ylen Areenassa kuvan tarkkuus on 640×360 pikseliä, kun taas Maikkarin Katsomossa se on 948×534 pikseliä. (Mittasin tuloksen ruudulta, joten heittoa voi olla pikseli tai pari.)
Jos Katsomon video tuntuu tarkemmalta, se taitaa johtua siitä, että kuvassa on yli tuplasti informaatiota Areenan ruutuun verrattuna – noin 0,5 megapikseliä vs 0,23 megapikseliä. Jos molemmat taas näyttävät jotakuinkin samanlaisilta, pitää huomata, ettei kumpikaan ole HD-laatua. Resoluutiokeskustelua nimittäin sotkee entisestään se, että kun videon suurentaa koko ruudun kokoiseksi, näytönohjain tekee monensorttisia taikatemppuja, jotka parantavat – ainakin näennäisesti – kuvan laatua.
Määritelmän mukaisesti HD on SD-tarkkuuden tv-lähetystä tarkempaa kuvaa ja SD-resoluutio on täällä Euroopassa 1024×576 pikseliä. Juu, Maikkarin kuva on melkein yhtä tarkka kuin televisiolähetyksessä, mutta ei aivan. Digikameroiden lukemiin tottuneille (12,1 megapikseliä pokkarissa!) tottuneille videoresoluutiot saattavat vaikuttaa ihmeellisen pieniltä. Selitys löytyy siitä, että liikkuvasta kuvasta silmä ei ehdi huomata epätarkkuuksia samalla tavalla kuin staattisesta otoksesta.
***
Tästä päästäänkin toiseen kohtaan eli kuvan pakkaukseen. Resoluutio ei nimittäin todellakaan kerro kaikkea, koska yhtä tarkat videot voivat näyttää aivan erilaisilta sen mukaan, millaisella codecilla ja bittivirralla ne on pakattu. Codec tulee sanoista COmpressor-DECompressor ja tarkoittaa ohjelmaa, jolla video ja ääni pakataan pienempään tilaan (vrt. valokuvien jpg-pakkaus). Bittivirta taas kertoo, miten paljon tilaa pakattu kuva ja ääni vievät. Suoratoistopalveluissa puhutaan tyypillisesti noin 1 Mbit/s bittivirrasta, jonka välittämiseen palvelimelta katsojalle riittää suhteellisen hidaskin nettiyhteys.
TV-lähetykset ja dvdt käyttävät jo varsin iäkästä MPEG-2-standardia, kun taas blu-rayt ja nettivideot on yleensä pakattu MPEG-4-standardin mukaisilla codeceilla. Se tekee edeltäjäänsä paremman näköistä jälkeä ja tuottaa silti pienempiä tiedostoja.
Ilmeinen kysymys kuuluu, miksei kaikkea videota sitten pakata uusimmilla vehkeillä, jos ne kerran toimivat paremmin kuin vanhemmat. Tylsä vastaus on, että yleensä palvelut kannattaa mitoittaa toimimaan vanhimpien ja vähätehoisimpien laitteiden mukaisesti. Uudet vehkeet ymmärtävät vanhoille pakattuja videoita, mutta ei toisin päin.
Netflix väittää pakkaavansa jokaisesta elokuvasta 120 versiota, jotta erilaisille laitteille ja yhteysnopeuksille löytyisi aina paras mahdollinen versio. Osassa palveluissa voi itse valita, millaisen bittivirran haluaa (siis montako megabittiä sekunnissa pakattu kuva vie), mutta yleensä videontarjoajat pyrkivät haistelemaan tilanteen automaattisesti. Välillä automatiikka toimii, välillä taas ei. Lisä-ärsytystä aiheuttaa se, että HD-laadun saatavuus voi vaihdella saman palvelun sisällä sen mukaan, millä laitteella videota katsoaa. Esimerkiksi HBO Nordic ei tällä hetkellä tarjoa teräväpiirtokuvaa kuin älytelevision käyttäjille ja myös Viaplayllä ja Netflixillä on omat kommervenkkinsä.
Eikä maailman parhaasta pakkausalgoritmista ole hyötyä, jos lähdemateriaali on huonolaatuista tai sitä käsitellään väärin. Viaplayn valikoimista löytynyt Sukelluslaivalla maapallon ympäri on bittivirrasta ja resoluutiosta riippumatta kamalan näköinen, koska kuvassa on jonkinsortin lomitusongelma. Kyseessä on poikkeus, mutta harvinaisen ärsyttävä sellainen.
***
Kolmas asia eli katsomisetäisyys tuppaa unohtumaan monelta kuvanlaatua mittaavalta. Jos katsoo kaikki elokuvansa videotykillä (en tunnusta), kuvanlaadun pitää olla huippuluokkaa koko ajan, sillä pienetkin virheet huomaa helposti. Toisinaan kaverit pitävät minua snobina, kun valitan ettei elokuvaa X saa blu-raynä, mutta dvdn ja blu-rayn eron ymmärtää heti, kun vertailee kuvaa isolta kankaalta.
Jos taas tuijottaa telkkarisarjaa kännykästä, ruttuinenkin video kelpaa, koska silmä ei yksinkertaisesti pysty erottamaan yksityiskohtia. Ruudun koon, katsomisetäisyyden ja kuvanlaadun välisestä suhteesta on useita näkemyksiä, mutta minä olen käyttänyt apuna tätä laskuria.
***
En malta olla viisastelematta sen verran, että loppujen lopuksi tärkeintä on kuitenkin hyvä ohjelma, oli se sitten elokuva tai tv-sarja. Mitä iloa on katsoa maailman tylsintä leffaa 1080p-kuvalla ja häviöttömällä 7.1-äänellä, jos vaihtoehtona on rupinen VHS-tallenne mainiosta splatterpätkästä?