Uskon vakaasti, että aiheesta kuin aiheesta voidaan tehdä kiinnostava peli. Olen silti valmis myöntämään, että kun ensimmäisen kerran törmäsin metsuripeliin, hieraisin silmiäni ihmetyksestä.
Että siis simulaattori, jossa mennään traktorilla metsään ja katkotaan puita. Totta kai sen piti olla saksalaisten tekosia.
Metsästyssimulaattoreita – ja nyt ei lasketa Nintendon Duck Huntia mukaan – on myyty Yhdysvalloissa iät ja ajat. Niiden ilmeinen suosio on aina ollut meikäläiselle mysteeri, mutta jotain siellä kai tehdään oikein, koska nyt ollaan menossa jo Deer Hunterin yhdeksännessä PC-versiossa. Tietenkin sarja on poikinut myös verkkopelin, jossa pääsee passiin Facebook-kavereiden kanssa. Kilpailijoitakin löytyy.
Loppujen lopuksi yksittäisen kummajaisen sivuuttaminen oli kuitenkin helppoa. Jos ei sen parempaa selitystä keksinyt, saattoi aina vedota etelävaltioiden punaniskojen kummallisiin mieltymyksiin.
Vaan miten suu pannaan, kun samanlaisia erikoisuuksia alkaa putkahdella esiin joka suunnalta? Jos metsästystä voi simuloida, niin varmaan joku on tehnyt kalastuspelinkin – tai siis pilkkimispelin. Kyllä vaan: Pishtech's Ice Fishing Derbyn demo on ilmainen, mutta siinä istunnon kesto on rajoitettu kahteen tuntiin. Eihän sellaisessa ajassa pääse edes kunnolla vauhtiin.
Metsänhoitopelin tehneellä UIG Entertainmentilla on kokonainen sarja arkielämän simulaatioita. Löytyy kaivuuhommia, teiden ylläpitoa ja tietenkin maataloussimulaattori.
Sen kanssa kilpailee sveitsiläinen Farming Simulator, jonka ympärille näyttäisi syntyneen kokonainen modauskulttuuri. Kukapa haluaisi kyntää vuoristomaisemissa Casella, jos sen sijaan pääsee istumaan (melkein) suomalaisen Valtran ohjaamoon turvallisen tasaiseen kivikkoon?
Myös junasimulaattoreita on ollut maailman sivu. En myönnä tai kiistä huhuja, joiden mukaan olen joskus valvonut puoli yötä taulutietokoneen ääressä yrittämässä saada junan kulkemaan ajallaan. Junajuttujen viehätyksen sentään jotenkin ymmärrän, koska onhan pienoismalleillakin leikitty iät ja ajat. Julmetun isoja vekottimia, joiden ohjaamossa on paljon vipuja ja joita vain harva pääsee kokeilemaan oikeasti. Sehän se on kai yleensäkin simulaation ideana – leikkiä tekevänsä jotain, joka ei todellisuudessa onnistu.
Sen sijaan täysin ymmälleen minut jättää ponipeli, jossa maastossa ratsastamisen lisäksi jynssätään hevosta ja kaavitaan töhnää pois sen kavioista. Ei siksi, että hevosharrastus olisi jotenkin vähemmän kiinnostava kuin vaikkapa *köh* vetureiden kanssa puljeeraaminen, vaan siksi, että kuvittelisin hevosten kanssa hengailun nautinnon tulevan juuri siitä, että pääsee viettämään aikaa ison eläimen lähellä ja opettelemaan, miten sen kanssa pitää toimia.
Juu, läheskään kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä tallille aina kun mieli tekee, mutta peliin on valittu oikeasta hevosenhoidosta kaikki tylsät osaset eikä edes lisätty mukaan mitään erityisen kiinnostavaa. (Lentosimulaattoreissa voi sentään yleensä edes pamauttaa jumbojetin seinään.)
Toki kauramoottorista voi tehdä tamagotchin tapaisen virtuaalilemmikin, mutta luulisi sen olevan kovin epätyydyttävää. Tavanomaisuuden simuloiminen on useimmiten aika tylsää, joskin Sims osoitti, että myös sen voi tehdä viihdyttävästi. Jos ponien sijaan pelissä voisi ratsastaa mammuteilla, olisin heti innoissani.
Toisaalta ehkä täydellinen päämäärättömyyskin on kivempi kuin puhdasverinen tarkoituksenmukaisuus. Iso-Britanniassa on nimittäin rakennettu kosketeltava lehmäsimulaattori, jolla pääsee harjoittelemaan keinosiemennystä. Monia asioita olen halunnut virtuaalisesti kokea, mutta käden tunkeminen ammun hanuriin ei niihin kuulu – vieläkään.