Gamification eli pelillistäminen tuntuu tiivistyvän ajatukseen, jonka mukaan mälsistä asioista tulee mukavia, jos niiden tekemisestä saa pisteitä ja papukaijamerkkejä. Sen puolestapuhujat uskovat, että pelillistämällä opetus, kuntoilu tai vaikkapa kaupoissa käyminen ihmisten toimintaa voidaan ohjailla haluttuun suuntaan ja kaikilla on kivaa.
Sen ymmärtää hölmöksi ajatukseksi jokainen, joka on joskus pelannut huonoa peliä. Se ei nimittäin ole hauskaa ajanvietettä, vaikka koko ajan tulisikin tehtyä uusia piste-ennätyksiä.
Ian Bogost, pelaamista ja asioiden fenomenologiaa tutkinut filosofi, muotoilee asian kauniisti: pelillistäminen on paskapuhetta. Hän tarkoittaa, että monen konsultin suussa pelinkaltaistus toimii kuten South Parkin kalsaritontut: 1) muunna olemassaoleva palvelu peliksi 2) ??? 3) rahaa!
Bogostin mukaan ongelma on sanan loppuosassa. Pelit voivat olla hienoja, mutta hyvää peliä ei noin vain polkaista pystyyn. Niinpä on absurdia ajatella, että mikä tahansa toiminto voitaisiin muuttaa peliksi muutamalla helpolla kikalla.
Sillä kuten Bogost muistuttaa, pisteet ja palkinnot eivät ole pelimekaniikoista tärkeimpiä. Ne ovat apuvälineitä, jotka auttavat pelaajaa hahmottamaan pelin toimintaa. Pelimekaniikat ovat asioita, jotka tekevät pelaamisesta kiinnostavaa ja hauskaa.
Vaihtoehtona pelillistämiselle hän onkin tarjonnut toista, hieman räväkämpää termiä: exploitationware eli hyväksikäyttösofta. Tarkoituksena on muistuttaa, että useimmat pelillistämiset johtavat epäreiluihin tilanteisiin. Käyttäjä näkee vaivaa pelintekijän eteen ja saa palkkioksi – ei mitään. Se syö osapuolten välisen luottamuksen ja korvaa sen yksipuolisella hyödyntavoittelulla.
Bogost ei suinkaan ole ainoa äreä intellektuelli, joka on tökkinyt reikiä pelillistämisen koreaan kuoreen. The New Inquiry -verkkojulkaisuun kirjoittava Rob Horning on kiinnittänyt huomion siihen, miten helposti pelillistämisestä tulee kiertoilmaus ilmaisen työvoiman käyttämiselle.
Missä kohtaa ihmisten hyväntahtoisuuden hyödyntäminen muuttuu hyväksikäytöksi? Se on vaikea kysymys, mutta erittäin tärkeä sellainen. Kyllä, ihmiset tekevät vapaaehtoisesti yhtä jos toista, eikä kaikesta tarvitse maksaa. Kyllä, internet on tehnyt monesta ennen kalliista asiasta halpaa ellei ilmaista. Mutta Horningin argumentti ei perustukaan siihen, että asioiden tulisi jäädä ennalleen vain siksi, että asiat olivat entisaikaan yksinkertaisempia.
Kyse on siitä, että ajanvietteestä – pelaamisesta – tehdään välinearvo. Tautologisesti ilmaistuna pelaaminen on kivaa siksi, että pelaaminen on kivaa. Yhtiöt, jotka hyödyntävät ihmisen perustavanlaatuista leikkimisviettiä ja valjastavat sen oman etunsa edistämiseen, toimivat niljakkaasti. Ne likaavat puhtaan hauskanpidon omilla tarkoitusperillään, väittää Horning. Se ei ole pitkällä tähtäimellä kenenkään edun mukaista.