Muinoin 1980-luvulla joensuulaisen lähikauppamme aulassa seisoi kolikkopeliversio Super Mario Brosista. Kahdella markalla yksi peli tai vitosella kolme, niin kuin silloinoli tapana.
Vähän myöhemmin keskustan marketista löytyi tukevilla pyssyohjaimilla varustettu Space Gun, jossa ammuskeltiin alieneita päähän. Kun sama peli ilmestyi Puuhamaahan, jossa kolikoiden sijaan krediittejä sai nappia painamalla, minua ei meinannut saada irti sen kimpusta.
Kolikkopelien viehätys alkoi laskea viimeistään 2000-luvun vaihteessa, kun kaverin opiskelijakämpästä löytyi iso telkkari ja Sega Dreamcast, jolla lätkytettiin Virtua Tennistä monta tuntia kerrallaan.
***
En tainnut olla ainoa, joka valitsi mieluummin kotikonsolin kuin kaupassa kököttävän kaapin. Viihdepelien maahantuojan, Pelikan, tuotepäällikkö Jukka Herrala vahvisti käsitykseni puhelimessa.
Yhtiö tuo maahan monenlaisia rahapelejä ja peliautomaatteja, joita on kaikkiaan noin 3000 kappaletta 1500:ssa eri paikassa. Näistä "isoja videopelejä" on 250 kappaletta, eli eivät ne tyystin ole kadonneet. Nykyään pelit löytyvät lähikaupan eteisen sijasta paikoista, joissa käy paljon väkeä: elokuvateattereista, isoilta huoltoasemilta ja kylpylöistä. Mutta toki määrä on laskenut menneisiin verrattuna.
– Jos mennään 20 vuotta taaksepäin, kun Sega Rally tuli, niin ihmiset melkein jonottivat niihin. Se oli silloin ihmeellistä, Herrala sanoo.
Viime vuosituhannella kolikkopelit olivat selvästi tehokkaampia ja näyttävämpiä kuin mikään kotoa löytynyt kone. Nykyään ne eivät enää juurikaan uudistu, mitä nyt peliä vähän viilataan ja kabinetin muotoa säädetään.
Pelikone voi pysyä samassa paikassa vuodesta kolmeen. Jos pelaajat ovat koko ajan samoja, pitää koneitakin kierrättää nopeammin kuin paikassa, jossa pelaajakunta vaihtuu.
Tällä hetkellä ongelmana ei ole niinkään laitteiden uusiminen kuin se, että ne vaativat paljon tilaa. Kabinetti vie tilaa noin 2 x 2 metriä ja niitä pitäisi olla yhdessä paikassa vähintään 5 kappaletta. Esimerkiksi Särkänniemessä on tänä kesänä 25 laitetta, mikä on poikkeuksellisen paljon.
Vaikka ns. arcade-pelaaminen ei ole kokonaan kuihtunut, yksi selkeä uhri löytyy – flipperit, jotka ovat kadonneet melkein kokonaan. Aktiivinen fanikunta on olemassa, mutta heille elektroniset flipperit eivät kelpaa. Herralan mukaan varaosien saaminenkin on nykyään hankalaa.
***
Minun nuoruudessani kolikkopelien harrastaminen tarkoitti, että niihin kulutettiin kaikki käteinen. Nykyään se tarkoittaa oman pelikabinetin rakentamista.
Poikkeuksellisen komea esimerkki on tämä Neo-Geo-kaappiprojekti, jonka rakentamiseen meni pari vuotta – olkoonkin, että tuona aikana rakentaja kävi suorittamassa asepalveluksen.
Neo-Geo tuli markkinoille 1990-luvun alussa ja pysyi hengissä 14 vuotta, mikä tekee siitä Wikipedian mukaan kaikkien aikojen toisiksi pitkäikäisimmän konsolin. Se oli aikoinaan selvästi tehokkaampi kuin Super Nintendo ja Sega Megadrive, eikä niitä hintansa vuoksi Suomessa juurikaan nähty muualla kuin pelihalleissa.
Toisenlainen lähestymistapa on Kanadassa kehitetyllä Winnitron 1000 -pelikabinetilla, joka on tarkoitettu indie-pelien esittelyalustaksi. Se ei ole minkään olemassaolevan laitteen replika, vaan helppo tapa näyttää, millaisia pelejä pienkehittäjät ovat saaneet aikaan.
Idea on ainakin kelpo, sillä peliautomaatit ovat perusluonteeltaan sosiaalisia. Vaikka pelaisi yksinään, aina siihen joku tulee olan taakse kurkkimaan ja kärkkymään vuoroaan.
Mikäli mielii selvittää, miten taidepelien lätkyttäminen sujuu seisaaltaan, pitää matkata Hollantiin Utrechtiin, jossa meitä lähin Winnitron sijaitsee.