Info: Tässä oli aikaisemmin ulkoinen upotus. Se on valitettavasti nyt poistettu.
Gigapikselin valokuvassa on 1 000 000 000 kuvapistettä. Giga on tuhat megaa, mutta silti on aivan eri asia katsoa yhtä gigapikselikuvaa kuin tuhatta megapikselikuvaa tai sataa 10 megapikselin kuvaa, vaikka laskennallisesti ne ovatkin sama asia.
Kutsun gigapikselikuvia paremman sanan puutteessa hypertarkaksi. Niiden katsomiseen liittyy muutamia kummallisia, das Unheimliche, piirteitä – sellaisia, joille ei löydy vastinetta jokapäiväisistä näkökokemuksista.
***
Ensimmäinen omituinen piirre on, että kuvasta tuntuu löytyvän loputtomasti uusia yksityiskohtia. Toki tavallisista valokuvistakin voi bongata hauskoja sattumuksia, joita ei ensisilmäyksellä pane merkille. Ero on silti selvä. Jos katsoo kymppikuvaa tai koko ruudulle sovitettua digijärkkärin kuvaa, siitä voi ainakin kuvitella erottavansa kaiken ikään kuin yhdellä silmäyksellä.
Tarkalleen ottaen niin ei tietenkään ole, koska ihminen näkee vain hyvin kapean kaistaleen tarkkana. Tuo kohta vaan liikkuu niin nopeasti – ja tiedostamattomasti – että yleensä koemme näkevämme paljon laajemman alueen tarkkana.
Toinen omituinen piirre on, että hypertarkkaan kuvaan zoomaaminen ei tunnu samalta kuin se, jos kumartuu katsomaan taulua lähempää. Kenties ero tulee siitä, että zoomaaminen on kameroiden linssien ominaisuus, jolle ei löydy vastinetta ihmisen silmästä. Se siis tuntuu aina kummalliselta, erilaiselta kuin mikään normaalisti kokemamme asia.
Itse asiassa uskon, että juurikin portaaton zoomailu sisään ja ulos tekee hypertarkoista kuvista niin kummallisia. Harva hämmästyy katsoessaan kaukana olevia asioita kiikareilla tai pienenpieniä asioita mikroskoopilla. Silti hypertarkka kuva kaukana olevasta kohteesta (kaupungin silhuetti, vuoristo) tai lähellä olevasta kohteesta (ihmisen kasvot, maalaus) hätkähdyttää aivan eri tavalla kuin kiikarointi tai mikroskooppiin tuijottelu.
Googlen taideprojekti on käynyt kuvaamassa EMMAn eli Espoon taidemuseon kokoelmia. Jalmari Ruokokosken maalaus toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten kummallista on erottaa kankaan yksittäiset suortuvat. Kuva on tarkempi kuin todellisuus itse, jos siis ajatellaan ihmisen silmän asettavan todellisuuden rajat. Mikä olisi kyllä kovin ahdasmielistä.
Gigapikselikuva on tietokoneajan ilmiö. Jos nimittäin hypertarkan kuvan vedostaa paperille, siitä tulee samalla myös fyysisesti isokokoinen, monta metriä kanttiinsa, eikä sen katsominen enää tunnu samalta kuin monitorin silmäileminen.
Info: Tässä oli aikaisemmin ulkoinen upotus. Se on valitettavasti nyt poistettu.
Jotain olennaista gigapikselikuvan viehätyksestä liittyy siihen, että sen ulkomitat tuntuvat pysyvän koko ajan samoina. Se ei koskaan veny monitoria suuremmaksi. Kyseessä on jälleen tietenkin pelkkä illuusio, mutta se on kovin sitkeä illuusio. Ainakaan minä en ole saanut sitä vielä ravistettua.
***
Nykyiset hypertarkat kuvat on useimmiten koostettu useasta erillisestä otoksesta. Gigapan myy laitteita, jotka automatisoivat kuvaamisen ja lopullisen kuvan kokoamisen. Duke Universityn tutkijat puolestaan kertoivat viime kesänä kehittäneensä laitteen, joka pystyy ottamaan kerralla jopa 50 gigapikselin kuvia.
Suurimmasta gigapikselimäärästä on tullut samanlainen kilpalaji kuin kaikesta teknologiseen kehitykseen liittyvästä. Lista maailman suurimmista valokuvista, niin perinteisistä kuin digitaalisista, löytyy Wikipediasta. Tällä hetkellä kärjessä on terapikseliluokan kuva ratapihasta.