Digiefektit ovat arkipäivää elokuvissa ja mainoksissa Suomessakin
Kun puhutaan elokuvien erikoistehosteista, ensimmäisenä mieleen tulevat Transformersien kaltaiset rainat, joissa katsoja tajuaa heti, että kaikki valkokankaalla nähtävä on piperretty tietokoneilla ja rahaa on palanut aivan hillittömästi.
Esimerkiksi viime vuonna flopanneen Green Lanternin efektibudjetiksi on mainittu 54 miljoonaa dollaria eli 42 miljoonaa euroa. Vertailun vuoksi: 28 kotimaista elokuvaa (budjetti keskimäärin 1,5 miljoonaa euroa) tai 5,5 Iron Skytä (kaikkien aikojen kallein kotimainen elokuva). Mutta niinpä vaan Suomessakin tehdään runsain mitoin digitaalisia erikoistehosteita, vaikka Hollywoodin rahasummista ei osata edes unelmoida.
Selvennetään näin alkuun kaksi termiä. Erikoistehosteet (sfx = special effects) tarkoittaa temppuja, jotka kamera pystyy kuvaamaan. Siis vaikkapa huijataan perspektiivillä niin, että isot asiat näyttävät pieniltä tai pienet isoilta. Digitaaliset erikoistehosteet (vfx = visual effects) taas tarkoittaa asioita, jotka tehdään tietokoneella jälkikäteen. Lisätään kuvaan jättimäisiä robotteja ja sen sellaista.
Mitä siis tekee suomalainen vfx-firma? Tällaista:
Kyseinen showreel on helsinkiläisen Trix-yhtiön käsialaa. Pyysin tuottaja Olli Leppästä selittämään, miten suomalainen efektibisnes eroaa amerikkalaisesta ja samalla näyttämään, millaisilla vekottimilla työtä tehdään.
Kenties suurin ero on siinä, että isojen efektiyhtiöiden kilpailuvalttina on tuotekehitys, kun taas pienemmät keskittyvät tekemään mahdollisimman hyvää jälkeä olemassaolevilla työkaluilla. Esimerkiksi alan ehkä kuuluisin yhtiö Industrial Light & Magic hakee parhaillaan melkein kymmentä työntekijää R&D- eli tuotekehitystehtäviin. Efektielokuvat kilpailevat näyttävyydellä – jokaisessa elokuvassa pitää olla jotain ennennäkemätöntä, ja sellaisten visioiden toteuttaminen vaatii melko vaikeiden ongelmien ratkomista. Se on melkoista insinööritiedettä.
Trixin kaltaiset yhtiöt puolestaan ostavat tietokoneohjelmansa suoraan kaupan hyllyltä ja keskittyvät käyttämään niitä mahdollisimman hyvin. Katsotaanpa lähemmin tuota yllä olevaa videota.
Heti alussa nähdään grafiikkaa, joka on jälkikäteen lisätty kuvatun materiaalin sekaan (ei, yhtiön saunatiloista ei löydy ilmassa kelluvia Trix vfx reel -sanoja, vaikka olisihan sellainen aika hieno). Sen jälkeen tulee kuvaa jääkiekko-ottelusta ja pahvilaatikoiden peittämästä Helsingistä. Molemmat ovat esimerkkejä kuvanmuokkauksesta näkymättömänä efektinä: pohjalle on kuvattu kevyesti lavastettuja otoksia, joiden päälle on sitten lisätty tarvittavat palaset, kuten täydet katsomot tai pahvilaatikoita.
Tuotekuvaus ei muuten nykyään enää vaadi, että kuvattavaa tuotetta olisi olemassa. Jos ollaan esimerkiksi tekemässä mainoskampanjaa kokonaan uudelle purnukalle, Trixissä rakennetaan siitä 3d-malli ja lisätään se kuvaan. Mieluummin tosin tehdään toisin päin.
– Suosittelen kuvaamaan aina kun se mahdollista, Leppänen sanoo.
Seuraa kuva, jossa auton kuljettajaa ammutaan haulikolla. Oikeasti tuulilasi ei mennyt rikki, vaan aukko on lisätty jälkikäteen, samoin kuin veriroiskeet. Noin 40 sekunnin kohdalla on ote Vares-elokuvasta. Siinä nähdään, miten takaosan kattavan vihreän kankaan tilalle ilmestyy kuin taikaiskusta turkulainen maisema. Hetkeä myöhemmin valkoinen Volvo ajelee Turun seudulla maisemissa, jotka on retusoitu näyttämään Pohjanmaalta. Kohdassa 1:04 taas tuulitunneli repii auton palasiksi. Tuulitunnelia käyttävät miehet on kuvattu oikeasti, mutta auto on yhdistelmä kuvattua materiaalia sekä tietokoneella rakennettua 3d-materiaalia.
Tässä näkyy, miten digitaalisia erikoistehosteita Suomessa käytetään: elokuvissa haetaan realismia, kun taas mainoksissa voidaan revitelläkin. Elokuvissa kyse on usein kuvan siivoamisesta. Poistetaan vaijereita, vaihdetaan opaskyltteihin oikeat tekstit ja tasataan sadetuksen jälkeä. Äkkiseltään saattaisi tuntua, että asia olisi toisin päin eli elokuvissa tehtäisiin isosti. Fakta on kuitenkin se, että mainoksia tehdään paljon enemmän ja niiden budjetit ovat suhteessa paljon suurempia kuin elokuvien.
– Mainostuotannot ovat aika sähäköitä. Ei ole harvinaista, että valmista pitää tulla kahdessa viikossa, Leppänen sanoo.
Kaikki tämä on mahdollista siksi, että ohjelmistojen hinnat ovat laskeneet hurjaa vauhtia. Nykyään maksetaan softan sijaan osaavista tekijöistä. Leppänen mainitsee esimerkkinä DaVinci Resolve -värinmäärittelyohjelman, jota myytiin vielä muutama vuosi sitten osana satojatuhansia dollareita maksanutta työasemapakettia. Nyt sen saa kaupanpäällisinä, kun ostaa 3000 dollarin digitaalisen elokuvakameran.
Efektiyhtiön työntekijöillä on käytössään tavalliset kannettavat ja konehuone näyttää tavanomaisemmalta kuin mitä saattaisi kuvitella. Siellä seisoo puolityhjänä kolme räkkitornia, joissa on vajaat 100 teratavua RAID6-varmistettua kovalevytilaa ja 10-gigaisen sisäverkon vaatimat vehkeet. Ei jättimäisiä supertietokoneita, ei valtavia filmiskannereita, ei oikeastaan mitään erityisen silmiinpistävää.
Seuraako laitteiden halpenemisesta siis se, että digitaaliset erikoistehosteet ovat entistä parempia ja niistä on yhä hankalampi löytää puutteita? Ei ihan niinkään. Etenkin elokuvien jälkikäsittelyssä saattaa yhtä kohtausta tuijottaa tietokoneen ruudulta pitkään ja huomaa siinä koko ajan enemmän virheitä.
– Yöllä näkee melkein painajaisia siitä, miten huono se on. Sitten elokuvateatterissa puristaa kädensijoja siihen asti kunnes kohtaus tulee ja tajuaa, ettei siinä ollut mitään vikaa, Leppänen sanoo.
Isolta kankaalta, musiikin kanssa, värit kunnollisina ja osana elokuvan koko tarinaa yksittäisen hetken merkitys kutistuu. Tavoite on kuitenkin edelleen sama kuin sata vuotta sitten – tempaista katsoja mukaan elokuvaan.