Paluu yhtään pidemmältä reissulta on pääsääntöisesti koko matkan vaikein etappi. Niin nytkin mutta tällä kertaa kitkan voimakkuus on ylittänyt kaikki odotukset. Vasta kolmen viikon viiveellä arki alkaa asettua uomiinsa.

1. päivä: Jo matkalla lentokentältä päälle hyökkää ihmetys siitä, kuinka paljon puita onkaan kaikkialla. Kehä kolmosen ja Tuusulantien liittymän joutomaatilkulla on enemmän puita kuin normaalissa islantilaisessa metsässä, ja koivut ovat yli kaksimetrisiä! Kaupassa nauraa hekotan avoimesti kassajonossa: minua katsotaan paheksuvasti.

2. päivä: Työmatkalla kuvittelen ajavani aarnialueen halki Käpylässä junaradan varressa, puita on niin paljon, ja osa on jätetty lahoamaan omia aikojaan. Töissä olen tukevasti kuutamolla ymmärtämättä arkisista asioista kovinkaan paljoa.

4. päivä: Kuvittelen päässeeni työasioissa jo sisään käytännön mekanismeihin, illemmalla oivallan, etten oikeastaan ollut vieläkään saapunut paikalle henkisesti vaikka kehoni vaelteleekin jo sujuvasti pitkin tuttuja käytäviä.

5. päivä: Matkan säännöllinen vuorokausirytmi on murentunut täysin, enkä osaa nukkua neljää tuntia pidempiä jaksoja, ja nekin ajoittuvat outoihin ajankohtiin. Ihmettelen yhä, miksi suomalaisissa tv-uutisissa kerrotaan asioista omituisen putkinäköisesti. Lyhyen tunnustelevan koeajan jälkeen luovun kotimaisista kanavista kokonaan ja palaan normaalin uutislähteeni vakioasiakkaaksi: italialainen Rainews kertoo maailman ilmiöistä huomattavasti monipuolisemmin kuin kotimaiset kanavat.

10. päivä: Työasiat alkavat olla jo hanskassa, vuorokausirytmi ei. Pyöräteiden älyttömät kynnykset ja vaaralliset risteysjärjestelyt rassaavat työmatkalla. Lähes puolet matkasta rehkin pyörätien vieressä ajoradalla. Öisin poljen yhä hurjissa maisemissa. Unet lohduttavat, kun tunne-elämä ravaa järjetöntä vuoristorataa päivästä toiseen.

12. päivä: Sää on kesäisen lämmin ja mukava, islantilaisesta näkökulmasta ainakin. 17 astetta ja T-paita päällä ajaminen ovat suoranaista luksusta, Islannissa ajoin 5 kilometriä ilman takkia. Eikä tuuli rassaa täällä, 8 m/s -vastatuulikin tuntuu kohtuullisen leppoisalta.

13. päivä: Intoudun polkaisemaan yli 80 kilometrin rykäyksen ihan muuten vaan, ja tunnen kuinka onnen virta syöksähtää lävitseni. Miksi odotin pari viikkoa paluun jälkeen, ennen kuin ymmärsin terapoida itseäni kunnon polkaisulla.

16. päivä: Frankfurtin kirjamessuja varten on kustantajani käännättänyt kaikkiaan noin tusinasta teoksesta 20 sivun englanninkielisen näytteen. Vietnam-polkaisukirjani kuuluu tähän joukkoon. Kääntäjän kanssa hiomme vielä pari yksityiskohtaa.

17. päivä: Syvennyn jälleen viime kesän Jäämeren-matkaan. Saan varmistuksen, että Jäämeri-kirja julkaistaan keväällä. Ennen Islantia olin päässyt kirjoittamisessa Kuusamoon saakka, nyt matka jatkuu Lapissa. Saksalaiset polttavat Lappia, ja mieleni herkistyy. Henkisesti siirryn nyt Islannista Lappiin. Jokaöinen polkeminen tuulisten vuonojen hienoissa maisemissa taukoaa vihdoin, se jatkuu enää satunnaisotoksina.

21. päivä: Aloitan Vietnam-kirjan lukemisen äänikirjaksi sokeain kirjastossa Celiassa. Innostun ensimmäisestä lukusessiosta (niitä tullee noin kymmenkunta) niin paljon, että polkaisen illalla sateesta huolimatta Sipoon Nikkilään saakka ilman sen kummempaa syytä. Arkitodellisuuteni kietoutuu jälleen useamman yhtäaikaisen polkemisprosessin ympärille. Paluun akuutti vaihe on ohi.

< Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia

< Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa

< Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä

< Matkuvat neljän minuutin sävellettynä videona (Taivi Toikka)

< viimeinen blogipäivitys matkalta

< Radio Suomen paluuhaastattelu Yle Areenassa

< Yhteenveto matkan nettisivulla

<< Kesän 2010 Jäämeri-matka

Ps. Lekan pariskunnan tiimi selviytyi matkallaan hienosti Murmanskiin saakka :)

Ps2: Lukas on palannut maailmanympärimatkaltaan Turkuun :)
 

Vaellus idästä lounaiselle vuonorannikolle on matkan hurjin pätkä elämysten ja tunteiden tasolla. Tie vie laavakentiltä valabongausretkelle ja rajujen vuoristonousujen kautta syvään rauhan kokemiseen. Jokainen päivä on todellakin erilainen.

 

Islantilaiseen rakennuskulttuuriin kuuluu erilaisten ylijäämämateriaalien luova käyttö. Kokonaisuudesta saadaan sekä säänkestävämpi että paremman näköinen, kun se verhotaan peltikuoreen. On tavallista, että kaukaa puutalolta näyttävä pientalo onkin ulkoa peltinen. Pelti tosin voi sitten ruostua, myös kirkon seinissä. 

 

 

Itäisestä kääntöpisteestä Egilsstadirista matka jatkuu Ykköstietä eräseutujen poikki kohti Myvatnjärven rehevämpää maisemaa. Vaikka Ykköstie on idässä melko harvaan liikennöityä, jostain sielun syövereistä nousee vimma, joka ajaa minut vielä rauhallisemmalle ja vähän haasteellisemmalle sorapinnalle matalien vuorten lomaan kiipeilemään.

 

Myvatnin ympäristö on mannerlaattojen erkanemisvyöhykettä hienoimmillaan. Erilaisten vulkaanisten ilmiöiden kirjoon mahtuu mm. vahvasti rikinhajuisia, kuplivia savilähteitä.

 

 

 

 

 

Punaruskean oranssi maisema voisi ihan hyvin olla joltain toiselta planeetaltakin!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mannerlaattojen erkanemisvyöhykkeessä on halkeavan kallion sisälle muodostunut pieniä lämpimän veden järviä, joissa uskaliaimmat käyvät pulahtamassa nopeasti. Islantilaisesta suhtautumisesta elämään kertoo jotain luolan ulkopuolella infokyltti, jossa todetaan varoitellen, että "luolan katosta on hiljattain pudonnut kivenlohkareita, eikä varmaankaan viimeistä kertaa". Tästä huolimatta sisään menoa ei mitenkään rajoiteta, vastuu  päätöksestä jää ihmiselle itselleen.

 

Sadekuurojen jälkeen ilta kirkastuu, kun viritän leirini laavakivikentän kumpujen suojiin aivan Dimmuborgirin laavapuiston lähelle kilometrin päähän Myvatnin rannasta.

 

Dimmuborgirin häkellyttävä maisema on muodostunut noin 2300 vuotta sitten, kun sulaa laavaa on virrannut soisen kosteikon päälle. Laavan alle jäänyt kosteus on kiehuessaan purkautunut ulos ja muokannut sulaan laavaan pilareita, ja kun eteenpäin valuva laava on jatkanut matkaa, on jäähtynyt laavakilpi romahtanut alas. Jäljelle ovat jääneet pilarit. 

 

Dimmuborgirin maasto on kiehtonut ihmismieltä monella tapaa. Yleisen ajatuksen mukaan  seutu on hävityksen maisemaa, jonkinlainen helvetin esikartano. Mutta itse koen alueen kauneuden heijastuksena jumalallisista mysteereistä, niin kuin muinainen, ajan kuluttama hindutemppelin ryhmä Gangesin tasangolla kertoo menneiden aikojen linkeistä kohti elämän suuria arvoituksia.

Dimmuborgirilta vie polku läheiselle Hverfell-tulivuoren kraatterille. Kuvan vaalea viiva on polku rinteessä, se nousee lähes suorana tasangolta 140 metriä korkeammalle. Tosin polun ylempi puolisko on niin jyrkkä, että sitä edetään muutaman metrin siksakkia. Paluumatkalla riehaannun pujotellen juoksemaan alas adrenaliinituiskeessa.

 

Hverfellin kraatterinharjanteen ympärysmitta on nelisen kilometriä, ja harjanteen polulta aukeavat loistavat näköalat joka suuntaan, myös Myvatnjärvelle. Kraatterin keskellä on pieni kumpu.

 

 

 

Myvatnjärven eteläpäässä on puolestaan pseudokraatterien esiintymiä. Pseudokraatterit eivät ole laavan purkautumiskanavia, vaan ne ovat muodostuneet, kun laavaa on virrannut kosteikon tai lammen päälle, ja alle jäänyt vesi on höyrystyessään puhkaissut laavaan kraatterin kaltaisen aukon.

 

 

Pohjoisrannikon Husavik on tärkein valasbongauskeskus Islannissa. 3000 asukkaan kaupunkiin saapuu vuosittain 50000 – 80000 turistia ihastelemaan suuria merinisäkkäitä. Heinä-elokuussa todennäköisyys valaan bongaamiseen on perinteisesti ollut aika lähellä 100 prosenttia. Kolmen tunnin risteilystä puolet kuluu navigointiin. Iltapäivän saldona on tusinan verran havaintojaksoja, yksi maitovalaasta ja loput luultavasti yhdestä ja samasta ryhävalaasta. Jaksoon kuuluu hengityshöyryn paikallistaminen, sitten 2-4 pinnassa käyntiä ja sukellus, jolloin pyrstö vilahtaa komeasti esiin. Kuvan ryhävalas kävi kahdesti noin 20 metrin päässä vanhasta isosta kalastusveneestämme.

 

Illalla leiriydyn sateessa ison hevoshaan kupeeseen viiden kilometrin päähän Husavikista. Kesken iltatoimien havahdun teltassa ensin töminään ja sitten puhinaan. Ryhmä hevosia tulee katsastamaan vierasta muutaman metrin etäisyydeltä.

 

 

 

 

Sadetta kestää nelisentoista tuntia, mutta sade taukoaa puoliltapäivin, ja saan kuin saankin kuivateltua vaatteitani aidalla, jonka sähköpaimenen virta on jo niin heikkoa, ettei se isommin hidasta puuhiani.

 

 

Husavikista jatkan illemmalla kohti Akureyria, jonne tie kulkee yhden vähänkorkeamman solan kautta. Reittiä reunustavat hienot vuoristomaisemat.

 

 

 

 

20 000 asukkaan Akureyri on Islannin toiseksi suurin kaupunki. Vuonon rannalla vuoren juuressa kyhjöttävä kaupunki vaikuttaa satunnaisen turistin silmissä sympaattiselta, ei pelkästään keskustan kävelykadun arkkitehtuurin takia: täälläkään en koe tarpeelliseksi lukita pyörää, vaikka käynkin ruokakaupassa isossa ostoskeskuksessa.

 

 

 

 

Akureyrin jälkeen alkaa reilun 30 kilometrin pitkä mutta lempeä nousu kohti seuraavaa solaa. Hissuksiin tie kohoaa portaalta toiselle. Mutta kapuamista maustavat sadekuurot sekä yllättäen nouseva reipas vastatuuli, joka yltyy illan mittaa hurjaksi puhuriksi. Ylängön tasaisilla osuuksillakin joudun tekemään hartiavoimin töitä, että pääsen ylipäätään eteenpäin. Kitkuttelen noin 4 km tunnissa kohti solan viimeistä nousua, jonka näkeminen provosoi epäuskon puuskan. Kuinka voin päästä ylös, jos pääsen tasaisellakin vain vaivoin eteenpäin.

 

Ilta vierähtää pitkäksi, kun väännän luonnonvoimien kanssa. Yllättäen tuuli rauhoittuu solan loppukapuamisessa, ja pääsen vääntäytymään ylös. Mutta ylhäällä puhuri yltyy hirmuiseksi sivutuuleksi, joka tekee alasajosta rajua vääntöä sateessa. Joudun taistelemaan oikeudestani pysyä ylipäänsä tiellä, välillä on pakko pysähtyä, kun puuska yrittää väkisin työntää karavaanini pois asfaltilta. Kun nääntyneenä pääsen alas, leiriydyn ensimmäiseen paikkaan, joka tarjoaa edes osittaista suojaa tuulelta. Valintani osuu hämärässä tieleikkaukseen, parin metrin päähän tiestä.

 

Tieleikkauksen viisi-kuusi metriä korkeasta kallioseinästä on rysähtänyt alas aikojen kuluessa kokoelma erikokoisia murikoita. Varmuuden vuoksi kokoan kivistä kolmisenkymmentä senttiä korkean suojamuurin teltan ja pyörän eteen. Yöllä tuuli ja sade kääntyvät ravistelemaan telttaa, mutta kaikesta huolimatta nukun väsyneenä hyvin. Aamulla paistaa aurinko eikä ohiajava liikennekään liiemmin häiritse aamutoimiani.

 

 

 

 

 

 

Poikkean Ykköstieltä kohti luoteista vuonorannikkoa. Viikon vuonopolkaisun toisena päivänä kohtaan amerikkalaisjapanilaisen perheen, joka on matkannut parituhatta kilometriä kuukaudessa. Newyorkilaisen isän yhdistelmäajoneuvoon kuuluu noin 9-vuotiaan yksipyöräinen, vähän tandeminpuolikasta muistuttava peräkärry sekä nelivuotiaan tyttären oma kuomuvaunu. Viikko siten mukaan ovat liittyneet perheen äiti ja äidin kaksikymppinen serkkutyttö Japanista. Pidän ryhmälle seuraa puolen tunnin soranousun ajan. Ehdin saada selville, että he keräävät tempauksellaan rahaa YK:n ympäristöohjelman puunistutuskampanjalle (Billion tree campaign).

 

Rajun, tuulisen ja sateisen päivän päätteeksi leiriydyn pikkukosken äärelle joenrantaan vuononpohjukasta lähtevään laaksoon. Iltatoimien aikana hennon virran solina ja kohina nostattavat mieleeni syvän rauhan aallon, joka kulkee lävitseni täyttäen sielun sopukat. Vahva onnen tunne valtaa mieleni, ja koen olevani perillä, kotona. Ei ole kiire minnekään, minkään vuoksi. Kestohymy jämähtää kasvoilleni pariksi vuorokaudeksi.

 

Seuraavan päivän kylmän ja sateisen kapuamisen jälkeen sää poutaantuu vuonon rannalla, jossa merilevät ja rantakasvillisuus pääsevät hehkuttamaan olemassaolon kauneutta.

 

 

 

 

 

Illalla aurinko ennättää värjäämään vuorenrinteeseen pehmeää maalausta maisemissa, jotka houkuttelevat esiin jostain muistinpoimuista nuoruusvuoteni Sisiliassa. 

 

 

 

 

< Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä.

<Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia

< Matkuvat neljän minuutin sävellettynä videona (Taivi Toikka)

< viimeinen blogipäivitys matkalta

< Radio Suomen paluuhaastattelu Yle Areenassa

< Yhteenveto matkan nettisivulla

9.8. Keflavik 2500 km
Viimeinen viikko Islannissa on ollut ankaraa vääntöä itseni ja luonnonvoimien kanssa. Tiesin paluun luoteisilta vuonoilta raskaaksi, ja olin siihen varautunut, tiedossa oli mm. kymmenkunta rajua nousua, mutta silti psykofyysinen polttoaine hupeni varatankille jo reilusti ennen Reykjavikia. Yksi lepopäivä kuukaudessa on aivan liian vähän, ja uupumus alkoi painaa päälle.

Ensimmäinen paluupäivä Isafjördurista alkoi puoliraskaalla nousulla kaupungin laitamille tunnelin suulle. Kuutisen kilometriä pitkä kalsakka tunneli oli sikäli erikoinen, että sen keskellä oli risteys ja risteyksen jälkeen tunneli jatkui yksikaistaistaisena. Kohtaamislevikkeitä oli parinsadan metrin välein. Aloitin urakan vain kypärän takavalo päällä, mutta tunnelin kaventumisen jälkeen oli kaivettava esiin etuvalokin. Pyähdyin myös lisäämään vaatetusta, sen verran hyytävää kiven sisällä oli. Tunneli toi seuraavan vuonon vuorenrinteeseen, josta sain lasketella raikkaassa ilmassa hienoissa maisemissa pari kilometriä rantaan. Reipas vastatuuli odotti alhalla, puskin sitä vastaan muutaman kilometrin, ennen kuin edessä oli kolmen vartin kiipeäminen seuraavaan solaan. Noususta puolet oli ankaraa kitkuttamista vastatuuleen. Raatamista seurasi hulppea lasku rajussa sivutuulessa seuraavan vuonon rantaan, minkä jälkeen tie kääntyi suoraan päin tuulta noin kymmenen kilometrin matkan vuonon pohjukkaan. Puskemisessa vierähti puolitoista tuntia. Toisella rannalla odotti voimakas myötätuuli, ja olin hujauksessa Thingeyrin kylässä, jossa vetäydyin hieman ahtaaseen mutta lämpimään ja tuttavalliseen pieneen hultoasema-hampurilaisbaari-kyläkauppaan.

Sain puolessatoista tunnissa itseni vilusta ja väsymyksestä takaisin tien päälle. Edessä oli matkan rajuin 15-kilometrinen. Reitti muuttui soraksi vielä ennen taajaman loppumiskylttiä, ja se lähti saman tien jyrkkänä kohti rinnettä. Parin kilometrin hitaan väännön jälkeen edessä oli puolen kilometrin lasku ja sitten pari kilometriä tasankoa. Ja sitten se alkoi: kuuden kilometrin nousu suoraan pilveen. Raadoin tunnin ja kolme varttia kuoppaisella sorapinnalla polkaisu kerraallaan, pari kertaa pidin aivan lyhyen hengähdystauon. Tunnelma oli samanlainen kuin kuvissa, joita olin nähnyt Intiasta Himalajan alarinteiltä, joissa tie nousee laaksosta kohti seuraavaa porrasta. Liikennettä oli jonkun verran, ja lähes jokaisen vastaantulevan auton ikkunasta näkyi ylösnostettu peukalo, mikä on kyllä huono merkki pyöräilijälle: osuus on todella vaativa. Kesken kapuamisen tuijottelin välillä pilveen verhoutuneen rinteen reunaa ja yritin vain arvuutella, missä kohtaa tie puikahtaa solaan. Pilvessä oli kylmää muttei niin kosteaa kuin esimerkiksi sankassa sumusssa. Viimeisen vartin vaelsin ylöspäin udussa. Kaiken kaikkiaan tie nousi alle kuuteensataan metriin, mutta rinneprofiili oli raju ja pilvet alhaalla. Ja näissä korkeuksissa on Islannissa kesällä runsaasti lumijäämiä, erotin usvan läpi solan kumpujen seinistä valkoista ornamenttia. Ylhäällä oli yksinkertainen, vähän epäsiisti koppi, jossa hätään joutuneet voivat myös yöpyä, siellä on sänky ja huopa. Käytin kymmenen neliön mökkiä vaatetuksen lisäämiseen tuulensuojassa.

Myös lasku oli melkoinen. Serpentiinistä toiseen jarruttelin reippaasti kuoppaisella ja osin irtonaisella soralla. Harjanteen toisella puolella tuuli oli muutaman pykälän rajumpaa, ja tuntui todella absurdilta raataa päästääkseen jyrkkää laskua eteenpäin, kun se lyhyiksi jaksoiksi kääntyi serpentiinistä suoraan päin tuulta. Vuonon rannalla odotti kahdenkymmenen kilometrin vääntö vastatuuleen. Selvisin kolmessa tunnissa vuonon pohjukkaan ja seuraavan niemen toisella puolella matkan hienoimpaan yöpaikkaan. Puoliltaöin virittelin telttani 12 tunnin taistelun jälkeen Dynjandifossin vesiputouksen alimman portaan juurelle veden pauhuun. Virta putoaa parinsadan metrin matkan muutamassa portaassa ja paikan jylhyys on mykistävä. Leireilijöille on varattu niittykenttä ja vesipiste vessoineen sadan metrin päähän joesta, mutta erikoisen päivän hurmoksessa yön hämärässä päätin asettua pikku painanteeseen aivan veden ääreen. Aamulla vaelsin jalan polkua ylös puolisen kilometriä ylimmän portaan tasolle ihailemaan virran ihmeellistä kauneutta, energiaa, joka symboloi elämää itseään maallisen taivalluksen poimuilevissa vaiheissa.

Uusi päivä toi seuraavan haasteen: 30 kilometrin vaellus soratiellä vuoriston viileässä viimassa sisälsi kaksi pitkää nousua. Onneksi tuuli oli enimmäkseen sivutuulta. Tai onneksi ja onneksi, sillä silloin kun se yltyi puuskaiseksi puhuriksi, vaati tiellä pysyttely töitä myös sivusuunnassa. Liian lähelle tienreunaa ei silloin saa ajautua, vaikka suurin osa tiestä ei kulkenutkaan jyrkänteen reunalla, kyllä metrin kahdenkin välittömässä pudotuksessa riittää pelotetta aivan tarpeeksi keskittymisen ylläpitoon. Kolmessa tunnissa selvisin hurjan laskun alkuun. Muutaman kilometrin alamäkiosuudet ovat sen verran kylmää kyytiä, että ennen niitä on kiskottava toinenkin takki päälle (käytän samaa takkia myös öisin nukkuessa). Lisäksi kannattaa haukata müslipatukkaa ja tilkka juomaa, että jaksaa keskittyä täysillä alas saakka, sillä kuoppaisella ja mutkaisella soratiellä ei ole varaa kovin isoihin ajovirheisiin, ei ainakaan jos aikoo pitää yhtään enempää vauhtia yllä. Ylösmatelun jälkeen vauhdikas lasku on vapauttava, vahva euforinen kokemus, jota en halua pilata jatkuvalla ankaralla jarruttelulla. Vauhti tosin kiihtyy vapaassa menossa niin nopeasti, että pikkujarruttelua pitää vähän väliä tehdä, mutta siihen riittää etujarrun kevyt käyttö, raskaan kuorman etu on alamäkiajossa siinä, että ohjaus on stabiili ja että etujarrua voi käyttää pääasiallisena jarruna, takajarrun harva käyttö riittää ihan hyvin. Pari kertaa tömäytän vähän liian kovaa tienpinnasta nousevaan loivareunaiseen isohkoon kiveen, mutta muuten hurjastelu sujuu adrenaliiniinmakuisena iloitteluna. Aivan lopussa alkaa kylmyys tunkea toisenkin takin läpi, ja kylmän tönkköisenä kiskon itseni läheiseen taukopaikkaan. Ruoka- ja juomaostosten jälkeen pistäydyn kupille kuumaa pikkuhotellin ravintolaan. Väsymykseni on jo niin syvää, että unohdan laskettelu- ja yöpymistakkini sisälle ja lähden ajaelemaan vuononrantaa eteenpäin, onneksi havahdun puolen kilometrin jälkeen siihen, että ikään kuin jotain puuttuisi kuormasta.

Kolmantena paluupäivänä Isafjördurista on väsymystä kertynyt jo niin paljon, etten aamulla (= puolitapäivin) ole ollenkaan motivoitunut lähtemään liikkeelle poutasäästä huolimatta, sillä tiedossa on heti ainakin kolme tuntia puskemista päin hurjaa puhuria. Keksin kaikkea muuta oheistoimintaa, ja viimeisenä viivyttelykeinona rupean lennättämään teltan sisäkuorta tuulessa kuin leijaa. Sidon muutaman metrin pyykkinarun teltan etuosan kiinnityslenkkiin, ja saan kevyen majani vaappumaan iloisesti tuuleen metrin parin korkeuteen, parempi lennättäminen vaatisi jo hyvän törmän etsimistä. Kun vihdoin pääsen liikkeelle, on iltapäivä jo pitkällä. Kolmen tunnin vastatuuliajosta viimeinen puolisko on ylämäkeen nousua 400 metrin korkeuteen. Rinteen yläosassa olen jo niin lopussa, että viimeiset sadat metrit kiroilen itsekseni jatkuvalla toistolla kuin mantraa hokien, kuinka tuulessa ajaminen ottaa päähän. Kiroilu jää päälle, enkä osaa nauttia kunnolla edes laskusta, vaikka alustana on pitkästä aikaa helppo asfaltti. Nautintoa laskee myös se, että puolet laskusta menee raatamiseksi vastatuuleen. Siis oikeustajuni ei tahdo ymmärtää sitä, että jyrkässä laskussa pitää tehdä töitä urakalla, että pääsee kunnolla eteenpäin. Aivan puutuneena pidän tauon vuonon rannaalla, ja onneksi paikalle saapuu 35-vuotias maanmittari-maantieteilijä Grazista Itävallasta. Yhdessä taivallamme seuraavat 50 kilometriä, joista 30 rajuun vastatuuleen, mutta vuorovedoin osuudet sujuvat inhimillisemmin parista kipakasta soratienoususta huolimatta.

Neljäntenä paluupäivänän varsinainen siksak-osuus vuonoja edestakaisin on jo ohi, ja teoriassa voisi kuvitella, että pohjoisenpuoleinen yhä vain raju tuuli auttaisi matkantekoani etelään, mutta vain teoriassa, sillä maaston muotojen ja tien mutkien summana päivälle kertyy vastatuuliraatamista aivan kiitettävästi. Kaikkein omituisinta on se, kuinka monihaaraisen, kapean laakson suulla puhaltanut älytön myötätuuli muuttuukin puolen kilometrin euforian jälkeen älyttömäksi sivuvastatuuleksi. Myönnän, etten kuukauden harjoittelunkaan jälkeen ole oikein onnistunut ymmärtämään tuulen sielunelämää. Edellispäivän kiroilumantran sijasta päivän myönteisenä mantrana hoilottelen Bob Dylanin folkklassikkoa Blowin’ in the wind. Muutaman kerran lampaat vastaavaat määkimällä tienvierestä.

Viides paluupäivä sujuu pääosin myötätuulessa, ja yhä edelleen upean kauniissa vuoirstomaisemissa ja välillä laavakenttien mystisen unenomaisen karuissa poimuissa. Kesken kolmen kilometrin nousua saan muutaman kerran vaihdella vaihteita raskaammiksi ihan vain sen vuoksi, että pitkähkö puuska tuuppaa karavaaniani eteenpäin, puuskan loputtua pitää vaihdevälitystäjälleen keventää. Illalla saan selän taakse todellisen lentokelin, ja kun tasaisella normaali (=vastatuuleton) vauhtini olisi noin 15 km/h, niin nyt saan hurauttaa nelisenkymmentä kilometria puolessatoista tunnissa.

Kuudentena päivänä joudun vielä tekemään yhden 40 kilometrin vuonokierron, mutta reippaan vastatuulen saldoksi jää enää pari tuntia, ja maisemat ovat yhä edelleen häkellyttävän kauniita. Islannin järkyttävän typerryttävä kauneus tekee kaikesta raatamisesta ja väännöstä vaivan arvoista. Ja sen sijaan, että harmittelisin nuutuneena viimeistä vuonokiertoa, koska moottoajoneuvot voivat oikaista tämän pätkän meren alitse tunnelia pitkin, innostunkin siunailemaan, kuinka hienoa on, että saan polkea vielä tämänkin osuuden näin herkistävissä maisemissa. Islanti ei todellakaan jätä matkaajaa kylmäksi, tunteiden ja ristiriitaisten sellaisten jatkuva vyöry käy päälle, ja vastatuulen karvas maku jää sitten kuitenkin sellaiseksi pikantiksi sivumauksi silloin, kun päästää myönteisten tuntemusten virran kulkemaan mieleen.

Mutta illan päätteeksi olen sen verran väsynyt, että jään Reykjavikin liepeille kehätien puskiin telttailemaan sen sijaan, että jaksaisin polkaista kaupunkiin saakka juhlahumuun. Päivällä on aiemmin Reykjavikin Gay Prideen osallistunut noin 100 000 islantilaista, noin kolmasosa koko kansasta! Pääministerinähän on julkilesbo Johanna Sigurdardottir, mikä osaltaan kyllä kertoo islantilaisten kollektiivisesta luonteesta jotain tärkeää. Tilaa on monenlaisille näkemyksille elämästä. Omia satunnaishavaintojani heijastuksista kollektiivisesta kansanluonteesta ovat mm. se että kuukauden aikana olen lukinnut pyörän vain kerran sekä se että toinen yöpymiseni Reykjavikissa ulkoilualueen ja planetaarion puistikossa, joka ei leiripaikkana ollut kaikkein onnistunein, niin jo poistuessa paikalta pelmahtaa polulle räjähtänyt kolme-nelikymppinen, olemukseltaan kohtuullisen selkeästi kovien huumeiden käyttäjä, mutta yllättäen mies tervehtii ja hymyilee kevyen myönteisesti ohimennessään. Kaiken kaikkiaan Reykjavikista jää kyllä kaupunkina hyvin positiivinen vaikutelma. Se on lämminhenkinen suuri pikkukaupunki täynnä valokuvauksellisia ykistyiskohtia, tyylilajien ristiriitaisuksia myönteisessä mielessä. Kaiken lisäksi pääsin nauttimaan aurinkoisesta, lähes kesäisestä päivästä, ja valon ja varjon leikistä. Päivän ohjelmaan kuuluivat Hallgrimskirkjan kirkontornissa käynti; vierailu merimuseossa, jossa on pieni pysyvä näyttely Pekka Pirin ja Matti Pullin taannoisesta avovenematkasta Helsingistä Islantiin; puolentoista tunnin risteily läheiselle lunnisaarelle sekä kahden ja puolen tunnin opastettu pyöräajalu Reykjavikin niemelle. Pyöräajelu venähti sen verran myöhään, että osittain sen vuoksi päädyin nopeaan ratkaisuun leiriytyä planetaarion puistikkoon. Aamulla telttani ympärillä hyöri mm. retkeileviä koululaisia.

Viimeinen ajopäivä Keflavikiin sujui melkoisen leppoisasti aurinkoisessa ja vähätuulisessa säässä. Suur-Reykjavikin kaupunkialueen päätyttyä leveä maantie halkoi keveyesti kumpuilevia, karuja laavkivimaisemia. Kuin pisteenä i:n päälle sain vielä nauttia Islannin erityisistä ja lumoavista maisemista, jotka piirtyvät muistiin unenomaiseksi näyksi, kauniiksi välähdykseksi planeettaamme herkistä kasvoista, joiden moninaisuus jaksaa yllättää aina uudestaan, mutta Islanti aivan erityisesti. Vaikka aiempina päivinä olen moneen kertaan kiroillut matkanteon vaikeutta ja vahvasti epäillyt, onko pyörä todellakaan oikea väline saareen tutustumiseen, jostain pinnan alta puikahtaa esiin kytemään kipinänä sellainen vahva ajatus, että kyllähän tänne voisi palata, myös pyörän kanssa. Kuin vahvistuksena ajatukselle poikkean helpolta asfaltilta vielä pois muutamaksi kilometriksi juuri ennen Keflavikia rupuselle ja todella huonokuntoiselle soratielle kapuamaan rantatörmän kupeesen. Lähdön tekemisen haikeus iskee, ja kiertelen vielä illalla uudestaan Keflavikia, joka näytti saapuessa melkoisen pieneltä taajamalta ja joka nyt lähtiessä tekee vaikutuksen mm. sillä, kuinka iso se onkaan Islannin mittakaavassa. Loppuilta sujuu pyörän pakkaamisessa ja tavaroiden sullomisessa yhteen isoon Ikea-kassiin. Viimeisenä yönä investoin luksukseen, ja yövyn 3 kilometria lentokentältä Alexin leirintäalueella. Tänne jätin tullessa pyörän pakkauslaatikon ilmaiseen säilytykseen isoon varastohalliin noin 50 muun boksin seuraksi. Samalla saan siistittyä itseni 24 peräkkäisen maastoyöpymisen jälkeen edustavampaan kuntoon paluuta varten.

Matkakuvien satoa ilmestyy blogiin aivan lähipäivinä noin neljässä erässä. Radio Suomen haastattelut löytyvät Yle Areenasta nimellä hakien, ja viimeinen on paluuhaastattelu torstaina 11.8. n. klo 13.15

<edellinen blogipäivitys
 

29.7. Hrutafjördur 1615 km

Husavikin liepeillä vietin 15 tuntia sateessa kostealla niityllä hevoshaan vieressä. Kuusi hevosta kävi välillä katselemassa kuulumisiani. Vettä pääsi hieman jopa teltan sisään, mikä aavistuksen järkytti mielenrauhaani. Mutta aurinko pilkisti kuitenkin varovasti esiin kaiken jälkeen jälleen kerran. Kiiruhdin ennen sulkemisaikaa postiin, jossa odotti luottomekannikon ystävänsä avustuksella Islantiin toimittama seisontajalka. Rengasliikkestä sain työkalun lainaksi sen asentamiseen.

Viimeisenä Husavikin kokemuksena oli vierailu absurdissa penismuseossa, joka niittää maailmalla mainetta omituisena pikku-uutisena, kuinka 2000 asukkaan kalastus- ja valasbongaustaajamassa voikaan olla tällainen museo. Itse lokaali on kovin pieni ja vähän liian hämärä, että voisi kunnolla perehtyä mm. esperantonkielisiin kuvauksiin näyttelytarpeistosta. Jos museokäyntejä mitataan vierailija per neliömetri, niin veikkaisin, että penismuseo nousee ainakin heinä-elokuun saldollaan ihan Euroopan vierailumpien museoiden joukkoon, Husavikisaa käy nimittäin vuosittain 50 000 - 80 000 valasbongaria. Luultavasti museo ei täyttäisi kaikkien museoalan ihmisten laatuvaatimuksia järjestelmällisyydellään ja luokitusperusteillaan, sillä hieman sekava vaikutelma paikasta jää. Mutta varsinaisesti paikka ei jätä kyllä kylmäksi, absurdeja elementtejä on aivan tarpeeksi valtavien merinisäkkäiden täytettyjen elimien lisäksi. mm. Pekingin olympialaisissa hopeaa voittaneen käsipallomaajoukkueen hopeiset vedokset miehistön anatomiasta.

Husavikista matka jatkui myötätuulessa reippaan solan läpi Akureyrin vuonolle, jonne lasku oli riemastuttavan huikea kokemus hämärän jo saapuessa auringonlaskun aikaan. Akureyri on kaunis pikkukaupunki vuorten juurella, kiertelin matalia asuinkorttelieta, joista henki rento asenne elämään, pihat rehoittavat monin paikoin sopivasti heinittyneenä ilman että paikka vaikuttaisi mitenkään olevan rappiolla. Isossa ostoskeskuksessakin uskalsi jättää pyörän lukitsematta kaupassa käynnin ajaksi. Olen lukinnut pyörän kolmen viikon aikana tasan yhden kerran, silloinkin aivan turhaan.

Akureyrista nousu seuraavaan solaan oli matkan rajuin koettelemus, jopa rajumpi kuin ensimmäisien viikon sisämaa-ajelu vuoristossa, lyhyempi tosin. Lempeä portaittainen 30 - 40 km:n nousu solaan olisi ollut ihan mukava kiipeilykokemus, mutta jossain kohtaa nousi kova tuuli, joka navakoitui koko ajan ja puuskissa eteenpäin pääsy aivan tasaisellakin onnistui enää vaivoin keveimmällä vaihteella. Sade maustoi matkaa säännöllisin väliajoin. Ainoa hyvä uutinen oli, että tuuli ei ollut kuitenkaan hyytävän raakaa. Ennen viimeistä nousua olin yli kolmen kolmen tunnin raatamisen jälkeen aivan loppu, ja kuikuilin jo telttapaikkaa, mutta kun mitään suojaa ei tuulelta ollut avoimessa maastossa. Yksi autiotalo olisi ollut nelisensataa metriä tieltä, mutta ei autiotalot eivät houkuttele, joskus matkoillani telttailen niiden pihoilla, mutta sisään ei minua yöksi saa, niissä on aivan liian suuria riskejä astua lahon lattian läpi tai vastaavaa.

Sinnittelin viimeisen nousun juurelle 3 - 4 kilometrin tuntivauhdissa, vaikka ei minulla pitäisi olla mitään mahdollisuuksia nousuun, jos tasaisellakaan ei pääse kuin vaivoin eteenpäin. Mutta päätin yrittää. Ja yllättäen hieman sivuun laakson suunnasta nousevalla kolmikilometrisen muutaman mutkan tiellä tuuli olikin kohtuullinen vain puuskissa hetkin liikkeen pysäyttävä. Pääsin mäkeä ylös paremmin kuin laakson tasanteella! Mutta juhlin onnistumista hieman liian aikaisin. Pitkä, loiva lasku alas ei ollut helppo sekään. Tuuli ilmaantui sivusta raivoisana, ja jouduin tekemään hartiavoimin töitä pysyäkseni tiellä. Parin rekan kohtaaminen oli jotain aivan hasardia. Ilmavirtojen äkkinäiset liikkeet saivat karavaanini lähes holtittomaan sivuttaisliikkeeseen ensin kohti tien keskustaa ja sitten hätäisen korjausliikkeen takia kohti tien reunaa, lisäksi rekat nostattivat tienpinnasta sumuisen suihkun päälleni. Sinnittelin alas, mutta aivan uupuneena leiriydyin ensimmäiseen puolittaiseen tuulensuojaan, joka oli kivinen ja sorainen tieleikkauksen reuna kahden metrin päässä Ykköstieltä. Rinteestä oli pudonnut murikoita kapealle tasanteelle, mutta rakensin niistä varmuuden vuoksi 30 senttiä korkean suojamuurin telttani eteen, ettei majapaikan päälle tule lisää tavaraa yöllä.

Aamulla paistoi aurinko. Ensin vastatuulta puoli tuntia, sitten hillitöntä myötätuulta reilun tunnin, sitten kammottava kolmen tunnin nousu vastatuuleen, matkaa oli noin 14 km. Sitten huikea seitsemän kilometrin lasku, ja myötätuulta parti tuntia ja lopuksi sivuvastaista vielä tunnin. Bonuksena pari rekkaa teki aivan liian tiukan ohituksen, päätien kaistat ovat nimittäin todella kapeita ja piennar olematon. Yleensä autot odottelevat takana kohtaamisisssa, myös henkilöautot, mutta ihan kaikilla ammattikuljettajilla ei tunnu olevan sellaiseen aikaa. Päivä oli kieltämättä polkemisen kannalta mieleenpainuva. Yöksi pääsin tyhjän hevoshaan viereen peräti 30 metrin päähän tiestä. Ja aamulla odotti jälleen yltynyt järjetön vastatuuli. Sinnitelin viitisen tuntia, ennen kuin pääsin risteykseen, josta tie erkani luoteiselle vuonorannikolle. Yritän selvitä reilussa viikossa Reykjavikiin tältä koukkauselta (risteyksestä josta erkanin olisi Reykjavikiin ollut enää 160 km). Pikkutiellä on mukava ajella, myös pätkittäin soralla. Yö sujui vuonon rannalla aaltojen humistessa lempeästi rantaan.

< edellinen blogipäivitys