Hyppää pääsisältöön

Talvipyöräilyä: perille pääsemisen ihme

Aamuyöstä alkanut pyry ehtii kerätä sakeutta varhaisina tunteina ja työmatkan alkaessa kosteaa lunta tupruttaa tiheänä parvena. Linssit lievästi huurteessa pusken ryöppyävään vastatuuleen. Ensimmäiset kaksi kilometriä pääsen melko tuoreesti auratulla pyörätiellä, mutta viimeiset kuusi on pakko ajaa ajoradalla, sillä tiiviin lumen kinoksentynkä on jo liian korkea pyörätiellä.

Välillä seisahdun syrjään päästämään taakseni jämähtäneen auton ohi, sillä kaikilla pätkillä ei ohittaminen muutoin oikein onnistu. Tie vaikeutuu, koska paikoin on tuoreen lumipinnan alla kova ja muhkurainen vanhempi aurauspinta, joka on saanut uutta muotoa nollakelin vaihteluista. Tällaisina aamuina on perinteisesti joku bussipysäkillä odottaja aina kuittaillut Käpylässä, ettei ajoradalla saa ajaa. Mutta keli on nyt liian huono kuittaajillekin.

Jumitun pakokaasuiseen jonoon lähellä Mäkelänkadun risteystä. Hakamäentien leveällä väylällä pääsee taas sujuvasti eteenpäin ja vilkkuva takavaloni riittää viestimään ajoissa olemassaoloani takaa kiihdyttäville autoille. Kolmen vartin vaellus päättyy pysäköintikatokseen Pasilassa. Hymyilen perille pääsyn onnesta, kun alan kuulla suhinaa. Takarengas tyhjenee vauhdilla. Sisärenkaan venttiilinvarsi on murtunut. Mutta miten se pysyi kasassa perille saakka?

Vain kolme tuntia myöhemmin saan viestin Singaporesta, tulevan matkakirjani keskeinen henkilö on päättänyt taistelunsa sairauden kanssa. Ehdin aivan viimeisellä hetkellä saada mukaan hänen kuvansa lähes valmiin kirjan kuvaliitteeseen. Perille pääseminen nostaa tunteet pintaan.

Kommentit