Polkupyörällä Himalajalle: kuvia,osa 3 Leh-Manali

Himalaja-polkaisu huipentuu 11 päivän vaellukseen Leh - Manali-tiellä, joka ei alunperin kuulunut suunnitelmiini ollenkaan sen vaativuuden vuoksi. 470 kilometrin reitti viipyilee yli 200 kilometriä yli 4000 metrin korkeudessa ja matkalla on viisi korkeaa solaa: Taglang La, 5300 metriä; Lachulung La, 5000 metriä; Nakee La, 4700 metriä; Baralacha La, 4900 metriä; ja Rochtang La, 3900 metriä. Leh-Manali vaatii reitin alkupäässä tarkkaa yöpymissuunnitelmaa vuoristotaudin välttämiseksi, sillä yöpymiskorkeudet ovat ratkaisevia. Leh on 3500 metrissä, Manali "enää" 2000 metrissä, mikä tarkoittaa sitä, että reitti on hankalampi Manalin suunnasta, myös vuoristotaudin ehkäisyn suhteen.

Leh'n vehreyttä karussa laaksossa Himalajan korkeiden harjanteiden keskellä. Indusjoen rannat vihertävät alempana laaksossa.

Leh'n pääkatu Main Bazar.

Main Bazarin urbaania sykettä.

Sora-aavikko vaihettuu hetkittäin hiekkaiseksi Indusjoen läheisyydestä huolimatta.

Thikseyn luostari Indusin varrella.

Nousu Indusjoelta alkaa sivujoen kapeassa laaksossa.

Ensimmäinen yö maastossa 3750 metrissä.

Toinen yö Rumtzen kylässä 4200 metrissä.

31 kilometrin nousu 1200 metriä ylemmäs etenee hitaasti ohuessa hapessa.

Yhdeksän tunnin urakasta on vielä kaksi tuntia jäljellä. Taglang La on yhä piilossa tumman, paljaan harjanteen takana kuvan vasemmalla laidalla.

Saavun Taglang Lalle vasta juuri ennen pimeää. 5300 metrissä on todella vähän happea, ja jokainen liike hengästyttää. Rukousliput liehuvat vaimeassa tuulessa, ennen kuin heikko lumisade alkaa. Yöksi laskettelen pimeässä 20 kilometriä 700 metriä alemmas Debringin viiden peltimajan kesäkylään.

Yhden tasankopäivän jälkeen tie pujahtaa pitkään, kapeaan rotkolaaksoon.

Soratie mutkittelee maisemasta toiseen, ja jokaisen mutkan takana odottee erilainen näkymä.

Lachung Lan rukouslipuille 5000 metriin ehdin ajoissa ennen pimeää.

Lachung Lan ja Nakee Lan välissä on pieni telttakylä, johon on kokoontunut tusinan verran pyöräilijöitä yöpymään 4500 metriin. Amerikkalaisen isän mukana on 8-vuotias poika peräpyörän kanssa. Ranskalainen tandem-pariskunta jää leiriin akklimatisoitumaan ylimääräiseksi päiväksi.

Nakee Lan jälkeen tie kapenee jälleen. Solassa alkanut lyhyt räntäsade lakkaa.

Reitti laskeutuu komeaan jokilaaksoon 4200 metriin.

Sarchun peltimajakylässä yö on kylmä. Nukun ruokalan salin patjoilla vanhemman yrittäjäpariskunnan ja viiden intialaisen turistin kanssa. Aamulla tulee lapsenlapsi vaarin luokse.

Matkalla Sarchusta Baralacha Lan solaan 800 metriä ylemmäs reitin yli kulkee useampi kapea saderintama...

...ennen kuin räntäsade alkaa.

Ylhäällä solassa on niin raikasta, että ihmettelen, mikä kumma saa ihmisen vapaaehtoisesti pyöräilemaan elokuussa räntäsateessa.

Solan toisella puolella saderintama tiivistyy tiheäksi sumuksi ja näkyvyys kutistuu 50 metriin. Samalla hämärä muuttuu liian nopeasti pimeydeksi. 20 kilometrin lasku Baralacha Lasta 700 metriä alemmas Zing Zing Barin peltimajakylään on matkan vaarallisin. Kaadun sateessa irtosoralla, mutta ehdin jarruttaa vauhdin olemattomiin, eikä kolhu ole kuin henkinen.

Zing Zing Barin rakkakivilaakso muistuttaa Islannin tummia laavamaisemia.

Vähitellen laakso alkaa vihertää, ja kasvillisuuden tuoksu havahduttaa.

Laaksossa on monenlaista kulkijaa.

Viimeistä nousua Rochtang Lan solaan edeltää rikkoutunut silta. Pyöräkaravaanin saa kuitenkin talutettua joen yli tilapäistä teräsluiskaa pitkin.

Nousun tekee hankalaksi tien kurja kunto. Onneksi edellispäivän kohtuulliset sateet ovat pakanneet kuhmuraisen ja löysän hiekkasorapinnan sopivan kovaksi.

Rochtang Lasta on 55 kilometrin hulppea lasku Manaliin vehreän jylhissä maisemissa. Aamulla laaksoon saapuu laaja saderintama. Sama rintama aiheuttaa 500 kilometrin päässä Kashmirin Srinagarissa rajut tulvat.

Manalissa ehdin patikoimaan rinnemetsiin ennen bussimatkaa takaisin tasangolle Delhiin. Omenasatoa rahtaavat kantajat ovat tauolla metsäpolun varressa.

Delhin subtrooppinen kaaos on lievä kulttuurishokki Himalajan raikkaiden tuulien jälkeen.

Mutta reilun vuorokauden ihmettelyn jälkeen oivallan, miksi monikasvoinen Intia houkuttelee yhä uudestaan palaamaan: viihdyn hillityssä kaaoksessa.

------------------------------------

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 1 Gangesin tasanko

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 2 Kashmirista Ladakhiin

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia,osa 2 Kashmirista Ladakhiin

Nousu Himalajalle alkaa Jammun 300 metristä. Neljässä päivässä kiipeän 300 kilometrin matkan Kashmirin Srinagariin 1600 metriin. Seuraava etappi on 430 kilometriä, ja viikossa hivuttaudun Leh'n 3500 metriin. Ladakhin suurin kaupunki Leh sijaitsee Indusjoen laakson rinteillä. Ylitettävänä on kolme korkeaa solaa: Zoji La, 3500 metriä; Namika La, 3700 metriä; ja Fotu La, 4100 metriä.

Urakka alkaa kostean rehevissä rinnemetsissä.

Sateet saavat rinteet paikoin epävakaiksi. Kun taukopaikalla pohdin, ovatko kivet asfaltilla "tuoreita", rysähtää ylhäältä vastaukseksi pari isompaa lohkaretta.

Pääosin maantie on kapea ja nopeudet matalia. Alkumatkan nelikaistaiset pätkät tarkoittavat myös isompia nopeuksia.

Vähitellen reitin profiili jyrkkenee.

Matkalla on runsaasti pieniä asfalttityömaita sekä makakilaumoja.

Srinagarissa Daljärvi muodostaa pikku-Venetsian, jossa vene on paras väline liikkua.

Dal on myös lintujärvi, jossa pienet kahlaajat juoksentelevat lumpeen lehdillä.

Srinagar on kuuluisa omaperäisestä moskeija-arkkitehtuurista.

Srinagarin suuri moskeija soveltuu mainiosti iltapäivänokosiin. Itsekin nukahdan moskeijan matoille tunniksi.

80 kilometrin nousu Srinagarista Zoji Lan solaan kulkee jylhissä maisemissa.

Viitisentoista kilometriä ennen solaa maantie ohenee yhden kaistan levyiseksi soratieksi, jonka peitteenä on hienoa, pölyävää hiekkaa.

Hengityssuojain on välttämätön Zoji Lan tiellä. Raskas nousu sujuu viileydessä vielä T-paita päällä, mutta ylhäällä on teekojulla puettava takki.

Zoji La on portti Ladakhiin, jossa maasto muuttuu kuivaksi. Maisema on vuorten reunustamaa sora-aavikkoa, jota värittävät jokilaaksojen keitaat.

Rinteiden väritys vaihtelee laaksosta toiseen. Reitin jokainen päivä kulkee erilaisissa maisemissa, ja muutosta alleviivaa valon voimakas leikki maaston uurteissa.

Namika Lan solassa tuuli riepottelee buddhalaisia rukouslippuja (ja Alepan kassia kuormani päällä).

Ilta laskeutuu Lamayurun luostarikylän ylle.

Rukousmylly välittää viestejä äärettömyyteen.

Lamayurun jälkeen tie syöksähtää alas kapeaan rotkoon.

Rotkon pohjalla kohisee joki, ja laakson laajentumissa on pikkukeitaita.

Kuivatut aprikoosit ovat hyvää matkaevästä.

Reitti tulee Indusjoelle! Hetki on koskettava.

Alchin luostarilla on tuhatvuotiset perinteet.

Jakki ei karavaaniani hätkähdä.

Tie poikkeaa Indusjoelta, ja vielä on jäljellä viimeinen pikkunousu sora-aavikolla ennen Leh'tä. Matkaa on enää 30 kilometriä. Ohut ilma on todella kuivaa (3500 m), ja nyt hengityssuojaimen tehtävä on pitää yllä hengitysilman kosteutta.

---------------------

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 1 Gangesin tasanko

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 3 Leh-Manali


Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 1 Gangesin tasanko

Himala-polkaisun kaksi ensimmäistä viikkoa vierähtävät Gangesin tasangon kuumassa kaaoksessa.

Yhä edelleen pääkaupungin Delhin kaduilla härät rahtaavat kuormia muun liikenteen seassa.

Mutta Intia muuttuu ja nopeasti. Eri aikaudet limittyvät toisiinsa kuitenkin hämmästyttävän sujuvasti.

Pyhiinvaeltajia palaamassa Haridwarin Shiva-juhlista. Maantiellä satojentuhansien ihmisten vaellusta säestää mantramusiikin lisäksi Bollywood-elokuvamusiikki. (Kunnon ämyrit ovat tärkeämpiä kuin esimerkiksi tuulilasi).

Pyhiinvaeltajat kantavat Gangesin vettä kotikyliin kymmeniä, jopa satoja kilometrejä.

Maantiellä on monen päivän ajan pyhiinvaeltajien ruuhkaa.

Viimeisenä juhlapäivänä Haridwarissa on Gangesin rannoilla nelisensataatuhatta ihmistä. Suosituimmalla kylpypaikalla ihmisäänet sulautuvat kovaksi huminaksi.

Kylmä vesi ei haittaa kylpemistä.

Välillä pitää levätä.

Illansuussa on iso yhteinen jumalanpalvelus.

Yläjuoksun naapurikaupungissa Rishikeshissä lehmätkin pääsevät mukavasti Gangesille. Itsekin siirrän Gangesin-kylvyn Rishikeshiin.

Rishikeshissä rinteessä kulkevan pyhiinvaellusreitin varrella languuriapinat osaavat odottaa vuoroaan vesipisteellä.

Maastoyö kukkuloilla kuivan joenuoman särkällä.

Pyörärahtarit ovat iso ammattikunta.

Chandigarhin kaupunki on sveitsiläisen arkkitehdin Le Corbusierin visio 1950-luvulta. Le Corbusierin luomuksia pääsee ihmettelemään Punjabin osavaltion tärkeimmän hallintorakennuksen katolta. Horisontissa näkyy Punjabin ja Haryanan osavaltioiden korkein oikeus. Kuvan otti katolla kiväärin kanssa päivystänyt tarkka-ampuja.

Päivällä on tukahduttavan kuuma.

Tasangon kuumuus pakottaa polkemaan yöllä. Aamunkoittaessa monsuuniukkoskuuro pyyhkäisee reitin yli. Sateen jälkeen on raikasta ja lämpötila vihdoin alle 25 astetta.

Jammun kujilla on ahdasta.

Hanuman-apinajumala on matkamiesten suojelija.

---------------------------------------------

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 2 Kashmirista Ladakhiin

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 3 Leh-Manali



Polkupyörällä Himalajalle: Delhi 2390 km

Himalajan-vaellus saa hienon loppusilauksen, kun ennakkosuunnitelmien vastaisesti uskaltaudun retki- ja mastopyöräilijöiden sekä motoristien klassikkoreitille Leh-Manali.

Alun perin hylkäsin Leh-Manali-osuuden suunnitelmissani liian vaativana, sillä tie kulkee yli 200 kilometriä yli 4000 metrissä ja reitillä on viisi korkeaa solaa, joista kaksi yli 5000 metrissä. Matkalla Srinagarista kohti Ladakhin pääkaupunkia kohtasin muita pyöräilijöitä, jotka saivat kuitenkin vakuutettua, että ken on päässyt näin pitkälle, voi ihan hyvin yrittää myös Manalin tietä. Saan tuekseni tarkkaa tietoa reittiprofiilista. Leh’ssä laskeskelen, että urakka voi onnistua 10 päivässä. Ennen lähtöä testaan aiemmin hankkimani veden filtteröintipumpun sekä haalin lisää kuivamuonaa mukaan. Valmistaudun viettämään tarvittaessa kaksi kolme vuorokautta ilman huoltoa.

Ensimmäinen päivä vie Leh’n 3500 metristä ensin 3200 metriin Indusjoen laaksossa, josta tie erkanee 50 kilometrin jälkeen. Nousu alkaa kapeassa rotkossa, jonka pohjalla kohisee Induksen pieni sivujoki. Illan suussa ohitan kylän 3750 metrin tienoilla ja kylän jälkeen on seuraavassa laakson kaventumassa pieni istutusmetsikkö karulla joenpenkalla, joka on virran ylimääräinen paisuntatila tulvien varalta. Ylitän piskuisen puron, jotta pääsen kiviselle saarekkeelle pajujen suojaan sadan metrin päähän tiestä, ja pystytän leirini kohisevan joen rantaan.

Viileän yön jälkeen aurinko lämmittää mukavasti ja jään nauttimaan kesäisestä kelistä rauhassa leiriini, sillä toinen ajopäivä on lyhyt, vain 15 kilometrin siirtymä reilut 400 metriä ylemmäs. Päivän tehtävä on sopeuttaa keho ohueen ilmanalaan, etteivät ensimmäinen korkea sola, Taglang La, ja sen jälkeinen ylänkö jysäytä päälle vuoristotautia. Nousen satulaan vasta iltapäivällä. Aluksi aurinko lämmittää yllättävän paljon kapeaa rotkolaaksoa, ja hikoilen oletettua enemmän. Kelin tekee hankalaksi satunnaisesti puhaltava viileä, kova vastatuuli, ja oikea pukeutuminen muuttuu arpapeliksi. Ohut ilma hengästyttää, ja nousu etenee hitaasti. Aurinko katoaa, samoin kesäkeli. Parin kilometrin välein lisäilen vaatetusta. Takin, sen alle ylimääräisen paidan, kaulaliinan, toiset sukat ja vielä ohuet villasukat ja ranteisiin lisää lämmintä.

Rumtzessa on muutama pieni guest house, sillä pikkukylä on viimeinen taajama ennen 5300 metrin solaa. Raitilla oleskelee viisikymppinen amerikkalainen Claire, joka on seitsemänkymppisen miehensä Bobin kanssa matkassa tandempyörällä. Valitsen saman majatalon, josta saan useamman sukupolven kodista oman huoneen. Illalla kylän läpi vaeltaa karjasuojiin lehmiä ja jakkilauma. Aterian ääressä Bob opastaa hengittämään oikein ohuessa ilmassa. Kiivaan läähättävän sisään hengityksen sijaan pitää keskittyä tyhjentävään ulos hengitykseen, jotta sisään mahtuu kerralla enemmän happea. Ja kas, olo helpottuu, kun välillä puhkuu kunnolle keuhkot tyhjiksi.

Yö sujuu samoin kuin edellisetkin yöt. Herään neljän tunnin unien jälkeen, ja sitten vierähtää pari tuntia valvehorrostelussa, ennen kuin nukahdan uudestaan. Silti aamulla pitäisi ponnahtaa aikaisin ylös, jotta solaan kiipeämiseen jää tarpeeksi aikaa ja ehtii sitten kapuamisen jälkeen laskeutua rauhassa alemmaksi seuraavaan yöpaikkaan ennen pimeää. Laskeskelen, että selviäisin 31 kilometrin noususta 1200 metriä ylemmäs kuudessa tunnissa, ja hieman verkkaisesti lykkään karavaanin matkaan vasta kymmenen jälkeen.

Aurinkoisessa säässä lähden liikkeelle T-paita päällä, kun aamun viileys on väistynyt. Kaksi kilometriä myöhemmin mutkan takaa puuskuu hyytävä tuuli, ja pukeutumisrituaalit alkavat. Taivas synkkenee ja alkaa vihmoa kevyttä sadetta. Vielä pohtiessani seuraavaa pysähdystä sade kuitenkin lakkaa, ja pari kilometriä myöhemmin tuuli rauhoittuu. Ensimmäinen muonatauko on seitsemän kilometrin kohdalla laaksonpohjukassa, johon kapea joki kohistelee jyrkiltä rinteiltä ohuena kuohuna.

Prologin jälkeen alkaa kymmenien serpentiinien sarja, ja nousu jyrkkenee. Tie pysyy suhteellisen hyvänä asfalttina, ja se on leveydeltään ensin puolitoistakaistainen ja sitten peräti kaksikaistainen. Hissuttelen mutka kerrallaan parin kilometrin pätkissä ylöspäin. Tuuli vierailee reitillä epäsäännöllisen säännöllisesti puuskaisena, välillä myötäisenä välillä vastaisena. Urakka etenee vähän kitkaisena 15 kilometriin saakka. Tankkaan manteleita ja keksejä ja magnesium-kaliumia ja seuraavat kuusi kilometriä sujuvat hyvin, sitten voimat kaikkoavat. Lämpötila laskee ja tuuli voimistuu, lyhyt raekuuro ropsahtaa alas. Alkaa kitkuttava vääntö kilometri kerrallaan. Nelisen kilometriä ennen solaa asfaltti muuntuu kuoppaiseksi soraksi ja profiili jyrkkenee. En jaksa enää polkea jokaista pikkukynnystä, vaan jalkaudun taluttelemaan karavaania. Hengästyttää. 5000 metrissä on vähän happea. En jaksa, en jaksa. Etenen enää 30-50 metrin jaksoissa, ja kello on jo paljon.

Silmäilen rinteiden välistä aukkoa. Solan on oltava tuolla, mutta tie nousee yhä reippaasti. Ylhäällä on tietyöntekijöiden telttaleiri. Currykastike tuoksuu. Sora vaihtuu uudeksi asfaltiksi, mutta en silti jaksa nousta enää polkimille. Talutan hitaasti, toivottoman hitaasti, ja hämärä syvenee. Näen etäältä buddhalaisia rukouslippuja, jotka lepattavat tuulessa. Se on Taglang La! Vääntäydyn satulaan ja kiskon puolisen kilometriä ylös kylmään viimaan. Kellon on jo yli seitsemän, kun pääsen stupa-temppelille. Nousuun on kulunut yhdeksän tuntia kuuden sijasta. On kylmä. Kädet ovat kohmeessa, samoin ajatus. Happea on vähän. Äkkiä lämmintä, toinen takki, villapusero, ranteisiin lisä lämmintä, pipo kypärän alle. Puuskutan pukiessa. Välillä muistan tyhjentää keuhkot. Pitää ottaa vielä kuva, valo ei taida riittää. Sormet ovat liian jäykät kameran käsittelyyn. Ajovalojen asentaminen on hankalaa. Ei saa kompuroida.

Satulaan, pian satulaan, ennen täyspimeää. Ehdin lasketella hyvää asfalttia vain kilometrin, ennen kuin olen synkässä pimeydessä. Iltapäivän harva liikenne on jo tauonnut. Yksinäinen kuorma-auto pyyhältää vielä ohi hönkien karstaisia pakokaasuja. Kiidän varovasti alas uudella päällysteellä. Pitää kuitenkin varoa ratamestarin erikoisia. Varsinkin tierummut ovat kynnys- ja kuoppakohtia. Kuutisen kilometriä ja asfaltti päättyy. Sorapinta on möykkyinen ja täristävä. Onneksi tie on melko leveä. Taivaalta alkaa tulla jotain. Hennot lumihiutaleet laskeutuvat ajovalojen keilassa. Vielä ihmetellessäni lunta, sade lakkaa muutamassa minuutissa.

Sorapinta ei kohene. En näe harjanteiden välistä laaksoa, mutta hetkittäin olen aistivinani avaran tilan tuntua. Varovasti, varovasti. Mitä, missä tie? Pysähdyn tutkailemaan, miten väylä jatkuu sementtiseltä tierummulta. Suora soraosuus päättyy pari metriä syvään kuoppaan, kun työmaa tekee ylimääräisen pikkukaaren. Tämä toistuu muutaman kerran. Hetkittäin lasku loivenee, ja polkaisen lämpimikseni pari lyhyttä pikkunousua, sitten lasku jatkuu.

Solasta on parikymmentä kilometriä alas ylängön saumaan seuraavaan talokeskittymään 700 metriä alemmas. Pitää vaan luottaa, että talot ja samalla majapaikka ilmaantuvat pimeydestä esiin. Valoa! Mutta taustalta alkaa kuulua Bollywood-musiikki. Äh, se onkin varuskunta, sillä Kiinan vastaiselle rajalle on vain satakunta kilometriä. Vielä vähän matkaa, ja taas näkyy valoa. Jaksan sinne saakka. Kolmen-neljän talon rypäs on ruokaloiden keskittymä. Saan keski-ikäisen pariskunnan ruokalasta takahuoneen omaan privaattimajoitukseeni, vaikka sementtitasanteen patjoilla olisi tilaa ainakin kuudelle ihmiselle. Pyörän tungen sisään ahtaasta oviaukosta kuivaustelineeksi. Ovea ei ole mutta verho on. Ikkuna-aukossa tuuli tempoilee muovipeitettä. Linssiriisiaterian jälkeen vaivun tyytyväisenä uneen.

Neljäs päivä on tasankosiirtymä 50 kilometrin päähän. Aurinko tulee taas esiin ja kymmeneltä ryhdyn kuoriutumaan lämpimistä vaatteista satulaan. Ensimmäiset kilometrit sinnittelen taas T-paidassa, mutta laakson mutkasta ilmaantuva viileä vastatuuli lopettaa kesäilluusiot nopeasti. Puuskainen viima yltyy tasankolaakson pohjukassa islantilaiseksi tuuleksi, joka tempoo karavaaniani välillä sivusta välillä suoraan päin. Meneminen muuttuu taaperteluksi, joka pahenee, kun tie lähtee muutaman kilometrin loivaan nousuun. Pysähtelen puuskuttelemaan parin kilometrin välein. Etapin piti olla välipäivän kevyt ajelu. Osuus päättyy viiden kilometrin serpentiinilaskuun kapeaan jokilaaksoon Pangin telttakylään, joka herää kesäksi henkiin. Ainoa pysyvä asutus on pieni varuskunta, joka jää talvella lumen saartamaksi. Pangissa tapaan uudestaan Clairen ja Bobin.

Kylmä yö sujuu huonosti isohkossa teltassa, jonka vuokraan kokonaan käyttööni. Herään taas kahden aikoihin. Päätä särkee lievästi, ja munuaiset poistavat kehon nesteitä runsaasti, vaikka en huomannut juoneeni päivällä erityisen paljoa. Nukahdan uudestaan vasta aamunsarastuksen aikoihin. Ylösnousu on vaikeaa. Tarvitsen ylimääräisen magnesium-kaliumannoksen pelkästään sen vuoksi, että saisin aamutoimet suoritettua. Väsyttää jo ennen satulaan nousua. Jos Pangissa olisi guest house, jäisin lepäilemään kokonaiseksi päiväksi, mutta viileään telttaan en halua jäädä.

Tie sujahtaa vähän alemmas kapeaan jokilaaksoon, jota aurinko lämmittää, ja uhmaan jälleen viileyttä aluksi T-paita päällä. Kolme ensimmäistä kilometriä tie kiemurtelee tasaisena keltaisenruskeassa kuivassa rotkossa, jota reunustavat hiekkakiviin uurtuneet tornimaiset eroosiopylväät. Pätkä riittää palauttamaan uskon päivän mahdollisuuksiin. Ehkä selviän sittenkin väsymyksestä huolimatta 24 kilometrin taipaleen seuraavaan solaan 5000 metrin korkeuteen. Pysähtelen kilometrin välein kuvaamaan kaunista maisemaa, joka näyttäytyy jokaisen joenmutkan jälkeen erilaisena. Soratie on niin kapea, että joudun myös pysähtelemään, kun vastaan tulee kuorma-autoja. Hieno hiekka pölisee lisämausteena, kun jään uudestaan ja uudestaan mustan pakokaasupilven sisään.

Nousu jyrkkenee pariksi kilometriksi vuorenrinteeseen louhittuun uraan mutta jatkuu sitten taas suhteellisen loivana, ja jaksan hivuttautua eteenpäin kauniissa maisemassa. Kylmä vastatuuli ilmaantuu iltapäivällä jarruttamaan menoa, ja joudun taluttelemaan karavaaniani moneen otteeseen. Sora huononee möykkyiseksi pinnaksi, jota tasoittelee pehmeä hiekkakerros. Jaksan vaivoin edetä kolmen kilometrin tuntivauhtia, vaikkei tien jyrkkyys ole lähelläkään Taglang Lan nousua. Aurinko katoaa harjanteiden taakse illansuussa ja lämpötila laskee alle kymmenen asteen. Kylmyys pakottaa pysymään liikkeessä. Kahdeksan tunnin vääntö tuo solaan puoli seitsemältä, ja tällä kertaa ehdin lasketella valoisaan aikaan kuuden kilometrin matkan viitisensataa metriä alemmas. Kurja sora täristää karavaania, kun yritän hillitysti kaahata alas. Serpentiinimutkat on pakko ajaa todella hitaasti, sillä möykkyinen irtohiekka ei salli kallisteluja.

Kahden solan välisessä laaksossa on kahden telttaruokalan yrityskeskittymä, jossa voi vuokrata telttamajoitusta. Pystytän kuitenkin oman pikkutelttani kuivaan maastoon toisen telttaruokalan lähettyville. Teltassa tapaan kaikkiaan 12 pyöräilijää, joista 10 on tulossa Manalin suunnasta: Clairen ja Bobin lisäksi illallistamassa on kuusi intialaista maastopyöräilijää, joilla on huoltoauto tukenaan, sekä ranskalaisen tandempariskunta ja amerikkalainen isä, joka on liikkeellä 8-vuotiaan poikansa kanssa. Poika polkee peräpyörää. Pelkän pyöräilijäjoukon tapaaminen kahden korkean solan välissä on sikäli loogista, että motoristit ja autoturistit hurauttavat solat kerralla, mutta 5000:aan ja 4700 metriin nousut ovat sen verran vaativia, että pyöräilijät mielellään kapuavat ne erikseen. Intialaisista kaksi on päättänyt keskeyttää vaelluksen, joka on osoittautunut oletettua rajummaksi. Toinen heistä on selvinnyt neljän vuoden takaisesta aivosyövästä näinkin vaativalle reitille.

Rupattelu kestää teltassa niin pitkään, että yrittäjämiehen tai hänen vaimonsa äiti vihjaa, että olisi jo mukava päästä nukkumaan. Kolmen sukupolven perhe nukkuu ruokalateltassa. Ulkona lepäilee maassa puolestaan viimeisillään oleva lehmä, joka valmistautuu synnytykseen, muut naudat ovat kivimuuriympyrän sisällä avoimessa karjasuojassa. Oma yöni sujuu jälleen kahdessa nukkumispätkässä, mutta pikkuteltassa on lämpimämpää kuin Pangin isossa teltassa.

Kuudes päivä alkaa hitaasti. Yritän nukuskella aamulla lisää, kun muu leiri on jo liikkeellä. Naapuriruokalaan pysähtyneet kuorma-autot tuovat oman mausteensa aamuun. Surutta kuskit tyhjäkäyttävät karstaisia moottoreita niin pitkään, että pakokaasukatkun kitkerä löyhkä alkaa ahdistaa sisällä teltassani sadan metrin etäisyydellä. Ruokalateltassa jämähdän jututtamaan ranskalaisia, jotka päättävät jäädä lepäilemään ja akklimatisoitumaan leiriin ylimääräiseksi päiväksi, koska nuorella naisella on vuoristotaudin oireita ja hän uupunut päänsärkyisen, nukkumattoman yön jäljiltä.

Keli on niin viileä, etten edes yritä selvitä ensimmäisiä kilometrejä T-paita päällä, vaikka edessä on ensin neljän kilometrin lämpöä nostattava urakointi ylös 4700 metrin solaan. Puolessavälissä ilmaantuu taas kylmä tuuli, ja lisäpukeutuminen alkaa, kilometriä myöhemmin lisään vielä yhden paidan ja ylhäällä toisen takin ja villapaidan. Ylhäällä alkaa sataa räntää. Solassa on myös tietyöntekijöiden ryhmä, joka jää värjöttelemään tuulensuojaan kalliolohkarein taakse odottamaan sateen päättymistä.

Kahdeksan kilometrin alkulasku kapealla tiellä tuo kymmenien serpentiinien laskun yläosaan. Gata Loops on toistakymmentä kilometriä pitkä mutkainen nauha, joka levittäytyy jyrkkään rinteeseen. Se on Manalin suunnasta tulijoille melkoinen koitos, mutta Leh’n suunnasta se on huikean kaunis maisemakimara alas jokilaaksoon. Ennen laskua tuijottelen ylhäältä näkymiä pitkän tovin ja herkistyn rukouslippujen äärellä ylistämään Himalajan herkkää kauneutta.

Gata Loopsin alaosasta on 25 kilometriä matkaa seuraavaan ruokalaryppääseen Sarchuun, mutta suhteellisen tasaisesta taipaleesta tulee vaikea, kun jäykistynein jaloin pusken viilenevässä illassa vastatuuleen. Pimeä ehtii ensin, sillä vietin ylhäällä aikaa aivan liian pitkään maisemin ihasteluun. Reitille osui lisäksi vielä tusinan vuorikauriin lauma, jonka liikkeitä seurailin. Sarchussa käy ilmi, ettei täälläkään ole varsinaisia majataloja, vaan vain ruokalamajoitusta. Yhdessä huoneessa on keittiö, ruokailupöytiä ja kymmenkunta patjaa sementtikorokkeella ja tukeva läjä peittoja. Valitsen ruokalan ja ehdin elätellä toivetta, että saan jakaa tilan pelkästään yrittäjäpariskunnan kanssa, mutta paikalle ilmaantuu vielä viiden intialaisturistin auto, ja myös kolmikymppiset miehet jäävät nukkumaan ruokalaan. Olen niin väsynyt edellisten öiden valvomisista, etteivät edes myöhäisillallistavien miesten äänet häiritse untani.

Seitsemännen päivän aamu on hyytävä. Yöllinen sade on valkaissut lähirinteiden matalat harjanteet. Huh, ja minun pitäisi nousta seitsemisensataa metriä ylemmäs Baralacha Lan solaan 4900 metriin. Peltihökkeleiden raitti päättyy pikkusillalle, jonka erilliset ja irtonaiset metallilevyt ovat liikkuneet niin, että kannessa on huomattavan leveitä rakoja. Taluttaen ylitys sujuu, mutta kauhistelen ajatusta, että olisin polkaissut sillalle pimeässä, sillä yksi yöpymismahdollisuus olisi ollut jatkaa seitsemän kilometriä edemmäs telttakylään. Sillan jälkeen ylitän kolme puroa, joista selviän kastelematta kenkiä.

Tie seurailee jokea, joka on uurtunut syvemmälle maahan jättäen reunoilleen hiekkakiven eroosiopilareita. Puolen tunnin polkemisen jälkeen näen, kuinka harjanteiden välistä tunkee esiin maata laahaava kostea pilvi. Ehdin asettua pyörän viereen kykkimään sadeviitan alle, ennen kuin raskas räntäsade alkaa. Kuuro on ohi reilussa vartissa. Aurinko tulee iloisesti esiin, mutta sadeviittakyykistely toistuu lähitunteina vielä kaksi kertaa, tällä kertaa vesisateessa. Rujo tie kiemurtelee sora-aavikkoisen kuivista maisemista rakkakivikkoihin. Matkalla kohtaan pari isoa vuohilaumaa. Yksi vuohista innostuu jyystämään pyöräni rukousnauhaa, joka on ollut matkassa jo kuukauden Rishikeshistä saakka.

Välillä odottelen tietyömaalla kymmenen muun ajoneuvon kanssa, kuinka puskutraktori tuuppii lohkareita tienpenkan tueksi. Leh-Manali-tietä työstetään monesta kohtaa, mutta urakkaa on seuraavienkin sukupolvien työllistämiseksi, sillä maantie (sana on pahasti liioitteleva kuvaamaan reittiä) on yli puoli vuotta suljettuna lumen ja jään armoilla, ja joka kesä on edessä talven vaurioiden korjaamista. 32 kilometrin nousu Sarchusta sujuu hyvin ensimmäiset 25 kilometriä, mutta sitten reitti jyrkkenee, keli viilenee ja rankka räntäsade alkaa. Nyt sade ei lopu vartissa eikä puolessa tunnissa. Vääntäydyn väsyneenä ylös solaan sadeviitta valkoisena.

Seuraavaan peltimajakeskittymään 800 metriä alemmas on matkaa 20 kilometriä. Ehdin aloittaa hyytävän laskun vielä valoisan hämärässä, mutta sitten tie sujahtaa usvaiseen sadepilveen, jossa näkyvyys supistuu alle 50 metriin. Linssit huurussa yritän tiirailla ajovalojen keilaa. Sade yltyy ja pimeys peittelee sadeusvan. Ei tässä näin pitänyt käydä, manailen huolestuneena. Pitäisikö suosiolla tyytyä taluttamaan kolmisen tuntia sateessa alamäkeen? Yritän vielä. Yksinäinen kuorma-auto ilmaantuu mutkan takaa, ja joudun pysähtymään. Kohtaaminen osuu erityisen kapeaan kohtaan, jonka sade on muokannut saviseksi urapariksi rotkon reunalle. Painaudun kivikkoa vasten, ja hitaasti kuorma-auto rytkyttää uraan ja ohittaa karavaanini parinkymmenen sentin marginaalilla.

Pari serpentiiniä myöhemmin ehdin nähdä, kuinka soraurassa on jotain liian tummaa, ja jarrutan hätäisesti. Vauhtini ei ole erityisen kova, mutten ehdi aivan pysähtyä. Väistän ja ajaudun sorassa irtokivikolle, joka luiskahtelee pyörien alta. Ja tsakk! Kellahdan nurin kyljelleni. Ehdin oivaltaa, että nyt mennään. Maassa totean ihmeekseni, että mihinkään ei satu ja tienreunan kivikkokin on parinkymmenen sentin päässä kypärästäni. Massiivinen kuormani pehmensi kaatumista, eikä pyörällekään käynyt kuinkaan. Kapuan satulaan, tapahtunutta ei saa jäädä taivastelemaan. Pitää jatkaa eteenpäin. Vähän varovaisemmin. En vieläkään halua ryhtyä taluttamaan, vaikka jatkan manailua mielessäni. Näin ei pitänyt käydä. Kymmenisen serpentiiniä myöhemmin laskeudun sadepilven alapuolelle, ja näkyvyys paranee juuri sen verran, että saan lisää rohkeutta. Alhaalta alkaa näkyy valoa, mikä lohduttaa ja kannustaa eteenpäin.

Zing Zing Barissa on muutama peltimajaruokala. Yhdestä tulee ulos nuori mies ihmettelemään ajovalojani, ja tuota pikaa hän on keittämässä maitoteetä. Lämmittelen kerosiinikeittimen liekin ääressä puolisen tuntia, ennen kuin ryhdyn purkamaan kuormaani ja asettumaan yöksi ruokalan patjoille. Tällä kertaa ruokalassa ei ole muita nukkujia nuorukaisen lisäksi.

Kahdeksas päivä alkaa kylmänä ja sateisena, edessä nelisenkymmentä kilometriä laskettelua, joten jään odottelemaan kelin lämpenemistä. Lopulta aurinko pilkahtaa esiin ja lämmittää peltimajaa kymmenen aikoihin. Mustat rakkakivirinteet muistuttavat aluksi Islannin vulkaanisia karuja maisemia. Toista tuntia myöhemmin tie pudottautuu leveään rotkolaaksoon, jonka rinteitä komistavat ensin varvut ja pensaat ja sitten havupuut. Havahdun tuoksuun, kasvillisuuden rehevään tuoksuun ja puiden pihkaiseen aromiin. Ladakhin kuivat maisemat ovat tyystin vaihtuneet. Välillä tiekin on jopa hyvää asfalttia ja sitten taas rujoa kuhmusoraa, jonka poikki laskee useampi puro. Onnekseni pystyn polkemaan purojen poikki ja kerran taluttamaan ylempänä olevaa piennarta, ettei tarvitse ryhtyä kahlaamaan jalat paljaana kylmässä vedessä.

Päivä ei ole pelkkää laskettelua, ja iltapäivällä on jonkun verran noustavaakin, mutta keli on taas mukavan kesäinen, kun tie on monen päivän jälkeen laskeutunut alle 4000 metrin. Ehdin hyvin ennen pimeää Keylongin piskuiseen rinnekaupunkiin, ja pääsen neljän seinän sisälle lämpimään, omaan huoneeseen.

Yhdeksäs päivää alkaa parinkymmen kilometrin laskulla kehnolla soralla. Tien pinnasta tuuli nostattaa irtohiekkaa pölypilveksi, kun satunnaiset autot kuorma-autot hönkivät ohi. Myöhemmin pelkkä tuuli nostattaa sakeita pölypilviä. Onneksi hengityssuojaimeni on yhä tallella. Tietyöt pakottavat taas odottelemaan muiden ajoneuvojen kanssa. Iltapäivällä tuuli yltyy ja tuo tullessaan kolmen tunnin viileän saderintaman. Sinnittelen Sissun kylään, jossa on majataloja. Ja jälleen pääsen sisälle omaan rauhaan, mutta huone on viileä, ja pipo päässä kaivaudun tukevien peittojen alle.

Kymmenes päivä vie rinteitä seuraillen jokilaaksossa viimeisen korkean solan äärelle. Puolentoista tunnin kumpupolkemisen jälkeen tulen sillalle, joka on rikki. Yksi sen pitkittäisistä metallipalkeista on pudonnut jokeen, ja molemmin puolin siltaa on kolmisenkymmentä autoa ja moottoripyörää odottelemassa korjaustöiden etenemistä. Yksi motoristi neuvoo, että minun pitää kiiruhtaa, ennen kuin työt alkavat, sillä sillalla on metrin leveä metallilevy, jota pitkin voin taluttaa pyörän joen yli. Ja ehdin juuri sillalle ja muutaman metrin pitkälle irtonaiselle metallilevylle, ennen kuin vastarannalla kohtaa kahdeksan miestä, jotka kantavat remmien avulla uutta pitkittäispalkkia paikalle.

Seisahdun ruokalaan syömään momoja, täytettyjä nyyttejä, ennen kuin aloitan 20 kilometrin nousun Rohtang Lan solaan 3900 metrin korkeuteen. Aiemmin tapaamani pyöräilijät varoittivat tästä noususta, kuinka se on erityisen hankala huonon soratien vuoksi. Ensimmäiset kuusi kilometriä reitti on kuitenkin kohtuullisen loiva, vaikka tie tosiaankin on kuin maastopyöräilijöiden harjoitusrata, jossa tukipistekivet karkailevat takapyörän alta. Pehmeä hiekka on onneksi pakkautunut sateiden vuoksi melko kovaksi. Sitten jyrkkyys lisääntyy ja hetkittäin hyytävä tuulikin reuhtoo karavaaniani. Tuuli kuitenkin vaimenee. Sitten alkaa sataa, ja nousu muuttuu viitta päällä kitkutteluksi. 14 kilometrin jälkeen olen aivan uupunut, eikä magnesium-kaliumkaan piristä ratkaisevasti. Kitkuttelen ja taukoilen ja lisään vaatetusta ja kitkuttelen. Kilometrit ovat harvinaisen pitkiä. Neljä kilometriä ennen solaa ilmaantuu uusi asfaltti helpottamaan urakkaa. 20 kilometrin matkaan menee yli kuusi tuntia.

Ylhäällä on kylmä, korkeintaan muutama lämpöaste, kun aloitan jälleen illan hämärtyessä laskun. Seuraavaan kesäkylään on matkaa 20 kilometriä, joista 15 taivallan pimeässä. Asfaltti on enimmäkseen suht uutta, mutta ratamestarin erikoisia on paljon, ja kolme lyhyttä pätkää on saviliejua. Yöksi päädyn julkissektorin rest housen pihalle telttailemaan brittimaastopyöräilijöiden naapuriin. Brittien intialainen opas- ja huoltoryhmä tarjoaa maittavan illallisen keittiöteltassa ja aamulla aamiaissen.

Yhdestoista päivä on enää viimeistelylaskettelu 35 kilometrin päähän Manaliin 1300 metriä alemmas. Vuoristovaelluksen huipennus tapahtuu reippaassa sateessa. Sankan kosteat pilvet roikkuvat upeiden maisemien yllä tiiviisti. Pysähtelen kilometrin kahden välein kuvailemaan reheviä metsiä, jotka koristavat jyrkkiä rinteitä. Ylhäällä on pääasiassa havumetsää, alempana myös sekametsiä. Yhden kaistan kapea rotkotie vaihettuu leveämmäksi. Matkalla alas kohtaan kahden kolarin jäljiltä kolme tuoretta auton raatoa. Kymmenisen kilometriä ennen Manalia havahdun, kuinka vesi ja irtohiekka ovat hinkanneet jarrupalat heikkoon kuntoon. Mutkaisen jyrkässä laskussa on pakko jarrutella koko ajan, ja loppupätkällä en enää uskalla päästää käsiä jarrukahvoista, sillä jarrujen kiristäminenkään ei enää auta. Jarrupalat ovat kuluneet ohkaisen heikoiksi. En kuitenkaan ryhdy sateessa vaihtamaan tuoreita tilalle, vaan laskettelen varovasti Manalin kaupunkiin saakka.

Manalissa on epätodellinen tunnelma, sillä retkeni on lähes päätöksessä. Aika ei enää riitä polkemaan 540 kilometrin päähän Delhiin. Pitää ottaa seuraavana päivänä yöbussi. 14 tunnin bussimatka on raskas. Aamulla Delhissä on lämmintä, kun kokoan karavaaniani ajokuntoon. Paluu Delhin subtrooppiseen kaaokseen on melkoinen ilmasto- ja kulttuuriloikka Himalajan rinteiltä. Ja vähän hämilläni yritän hahmottaa tilannetta. Matkaa on jäljellä vielä kolme yötä, sillä varasin aikaa bussimatkaa varten runsaasti mahdollisten sadekauden maanvyörymien vuoksi, koska Manali on vuoristossa vielä 2000 metrin korkeudessa.

Ensimmäisen Delhi-yön vietän New Delhin rautatieaseman läheisyydessä, ja sitten polkaisen 20 kilometrin päähän lentokentän liepeille, jonne jätin matkan alussa pyörän kuljetusboksin. Aikaa varaan myös siihen, että boksini ei jostain syystä olisikaan säilynyt ehjänä hotellissa Mahipalpurin taajamassa, vaan joutuisin haalimaan pakkusmateriaalit kasaan pala kerrallaan. Mahipalpurissa aika ehtii kuitenkin käydä pitkäksi ja viimeisenä iltana palaan pyörän pakkaamisen jälkeen vielä pariksi tunniksi Delhiin haistelemaan urbaania kaaosta. Oivallan selkeästi, että jään vahvasti kaipaamaan Intian monikasvoista olemusta. Pakkohan tänne on vielä tulla takaisin.

-----------------------------------

Matkakuvia ilmaantuu blogiin viikon 38 loppupuolella.

Polkupyoralla Himalajalle: Leh 1850 km

Perilla Leh’ssa! Kuukauden vaanto takana, ja nyt on voittajafiilis.
Matka Srinagarista Ladakhin paakaupunkiin on sujunut oletettua nopemmin, vaellus kesti viikon.

Ensimmainen paiva aloittaa 80 kilometrin nousun, ensin leppoisasti ja valissa on tasaista ja pikkulaskujakin, mutta lampotila on viela yli 30, ja aurinko paahtaa hien paalle. Lahtoa edeltava yo vei voimia, silla taival alkoi immodiumin turvin. Vasyneena hivuttaudun 2400 metriin yoksi pienen patojarven rannalle majataloon.

Toinen paiva on se iso testi, 40 kilometrin kapuaminen Zoji Lan solaan 3520 metriin. Alku sujuu aamun raikkaudessa hienoissa koskimaisemissa hyvin. 4 tunnin jalkeen maisemat herkistavat lisaa, ja hyvan olon tunne valtaa koko kehon ja mielen, vaikka tie nousee reippaasti ja aurinko paahtaa. Luovun kuitenkin kyparasta ja vaannan pienesta kierratyskuitukassista totterohatun suojaamaan auringolta. Mutta lampotila on jo hyva, silla 3000 metrissa ei kuumuus enaa ryydyta.

Viimeiset 15 kilometria ovat rajuja, ja leppoisa tunnelma muuntuu silkaksi urakoinniksi. Loppupatkaan vierahtaa 5 tuntia! Paallyste katoaa kokonaan, ja kuhmuraisen soran paalla on loysaa, hienonhienoa hiekkaa, joka tomistellessa nousee polyksi ilmaan tuulen vietavaksi. Ja nousu on jyrkkaa, yli 10 %:n kapuamista kapealla tiella yhdessa kuorma-autojen seassa. Onneksi ostin Srinagarista hengityssuojaimen. Monesti paadyn tyontamaan karavaaniani hitaasti ankarassa polypilvessa ja usein joudun seisahtumaan odottamaan vuoroani, koska tie on niin kapea, ettei sille mahdu pyora yhden kuorma-auton kanssa yhtaaikaa.

Hitaasti, hitaasti hivuttaudun serpentiinista toiseen, ja valilla ylitan tien poikki solisevia puroja, jotka saavat vetensa sulavasta lumesta vain vahan ylempaa rinteesta. Autotkin kulkevat hitaasti, silla maanvyorymien jaljilta reitilla on pari hankalampaa kapeikkoa, joissa sotilaat saannostelevat liikennevirtoja. Ankara vaanto taukoaa solassa, jossa on isompi lumijaama ja sen rinteilla intialaisia turisteja pulkkamaessa. Teepuotiteltassa saan lamminta juotavaa, ja takki pitaa laittaa paalle, kun viilea tuuli tuivertaa

En pida kiiretta, silla Ladakhiin saapumisen tunne rentouttaa liikaa. Lahden laskuun illansuussa karuun maisemaan. Loivilla rinteilla on vuohi- ja lammaspaimentolaisten telttoja. Vasta 15 kilometria myohemmin poliisin tarkastuspisteella, jossa pitaa tayttaa Ladakhiin tulon kaavake, selviaa, etta seuraavan pikkukaupunkiin onkin viela 25 kilometria ja pimea on laskeutumassa. Aijai, alkeellinen kartanluvun huolimattomuus. Ja melko hyva asfalttipintakin katoaa. Alkaa loiva lasku kuhmurasoralla pimeassa. Tie tarisyttaa ranteita, vaikka kuinka yritan etsia tasaisempia kohtia, eika paallyste edes salli kaahailua, kun jarruttelen kuopasta toiseen. Sitten tulee muutama pikkunousu, ja energiat katoavat. Pilkkopimeassa tahtitaivaan alla kapeassa vuoristolaaksossa, silla liikenne on jo tauonnut eika muitakaan valoja nay, evastelen seisaltaan, ja magnesium-kaliumin voimin vaantaydyn takaisin satulaan Selvian naantyneena Drassin taajamaan, jonka liepeilla on majatalo. Kuinka hyvalta riisi ja linssikastike maistuvatkaan.

Kolmas paiva on leppoisampaa laskettelua 3150 metrista 2750 metriin Kargiliin. Menoa maustaa muutama nousu. Saa on epavakaampi ja valilla satelee ja tuulee viileasti. Sotamuistomerkilla tapaan intialaisen retkipyorailijan etelan Bangaloresta, ja yhdessa poljemme 40 kilometria Kargiliin, jossa Vinay hakeutuuu armeijan majoitukseen. Muistomerkista ja pikkumuseosta sen verran, etta sen armeijaa ylistava paatos on hakellyttavan vahvaa propagandaa, johon liittyy moniuskonnollinen velvollisuus tappaa vihollisia.

Kargilin yo on vahan huono meluavien intialaisten turistien vuoksi, mutta neljas paiva ei ole liian vaativa, kun kapuan 600 metria ylemmas 50 kilometrissa, eika reitille osu kovin jyrkkia patkia. Tie on suurimman osan hyva, tosin reilut 15 kilometria se on soraa ja kuhmurasoraa. Keli on viilea ja satelee, mutta karavaanini kulkee hyvin (myohemmin kuulen, etta Zoji Lan solassa on ollut rankkasateita ja maanvyorymia ja liejua tiella). Hyvissa ajoin saavun Mulbekiin, jossa tapaan saksalais-itavaltalaisen pyorailjapariskunnan. Karina ja Jan ovat olleet tien paella jo kolme vuotta. Yhdessa kiipeamme jalan luostarikalliolle 200 metria ylemmas.

Viides paiva on jalleen testipaiva, silla reitilla on kaksi 20 kilometrin nousua, ensin Namika Lan solaan 3750 metriin ja sitten Fotu Lan solaan 4100 metriin. Osan matkasta taitan yhdessa Karinan, Janin ja Vinayn kanssa, ja Namika Lassa on yhteinen kuvahetki. Yksin hivuttaudun muita ennen Fotu Lan solaan,jossa raisu tuuli repii buddhalaisia rukouslippuja tempoillen kiivaassa rytmissa. On kylma, ja kakkostakkikin pitaa kaivaa esiin ja kaulaliina ja villasukat. Tasta huolimatta lasku on keskeytettava jo kilometrin jalkeen, jotta voin juosta tiella itseani lampimaksi. Korkeus ei sinansa haittaa, eika vuoristotaudin oireita ole ollenkaan, vain kiivetessa piti laahattaa hapen vahyyden vuoksi. Yoksi Lamayurun luostaritaajamaan jylhaan maisemaan, mutta vahan ruppaseen majataloon.

Kuudes paiva on aluksi rotkolaskettelua. Maisemat herkistavat tuntemaan luonnon kauneuden. Pystysuorien seinemien kivilajit vaihtelevat kellertavasta punertavaan ja vihreaaan ja violettiin, ja sininen pikkujoki kohisee vieressa. Huh, vahemmastakin alkaa ylistaa olemassaolon kauneutta. Tunne saa lisaa voimaa, kun rotkomaisema vaihtuu vahan leveampaan Indusjoen laaksoon. Perille saapumisen tunne kulkee mukana pitkin paivaa. Laskeudun kastautumaan kevyesti Indusiin, ja kauneus yhtyy kevyeen uskonnolliseen hurmokseen. Itkettaa onnesta. Yoksi paadyn 1000 vuotta vanhan luostarin kylaan muutaman kilometrin pois paatielta.

Seitsemas paiva alkaa luostarivierilulla, tai oikeastaan kahdella. Ensin yksinkertaisessa yhden miehen luostarissa ja sitten siina vanhassa, jonka temppelien monimuotoisuus on hakellyttyvaa. Tuhannessa vuodessa ehtivat tyylit jo muuttua. Luostarissa voisi viettaa koko paivan, mutta puoliltapaivin palaan satulaan. Edessa on jalleen kaksi 15 kilometrin nousua. Ensimmainen sujuu kolmessa tunnissa ja vie pikkuylangolle, joka on kuivaa autiomaata, kuin sora-aavikkoa, jota reunustavat matalat, paljaat harjanteeet. Lasku alas vie kuin vehrealle keitaalle Indusjoen varteen. Kylassa tapaan aiemmat pyorailykumppanit Vinayn, Karinan ja Janin. Toinen nousu sujuu osittain yhdessa polkien, osittain yksin. Kapuamista seuraa reilun kymmenen kilometrin reipas lasku lahes suoraa tieta, joka tekee yllattaen 90 asteen mutkan. Onneksi edessa on autoja, joiden takia joudun hidastamaan. Juuri ennen paluuta Indusjoen laaksoon tiimi on taas kasassa, ja yhdessa saavumme Leh’n kaupunkialueelle, joka on levittaytynyt alas lahelle jokea. Itse kaupunki on ylempana rinteessa, ja viimeiset kilometrit painavat. Pimeakin tulee, ennen kuin ehdimme reppureissaajien kortteleihin, jotka ovat kaupungin toisella laidalla avian vuorenrinteen juurella.

Perilla Leh’ssa! Vasyneen sumeana en oikein edes tajua tapahtunutta. Ensin pitaa loytaa huone, sitten lamminta juotavaa ja muonaa. Ilalla lampotila laskee 15 asteen tuntumaan, mika hikisen ja aurinkoisen paivan jalkeen tuntuu kovin viilealta. Vahan sekavassa tilassa hakeudun ravintolaan, jossa keittona on korealaista merilevasoppaa. Se lammittaa ja maistuu. Yolla koirat meteloivat kuin missa tahansa kylassa, ja aamulla lehma ammuu ikkunan alla. Hosisontissa siintavat Himalajan valkeat huiput, ilma on kirkasta ja kuivaa. Aurinko alkaa lammittaa viilean yon jalkeen. Olen onnellinen.

ps. Paluun suunnittelu Delhiin on viela vahan vaiheessa. Osa matkasta pitaa taittaa bussilla, silla aika (kaksi ja puoli viikkoa) ei riita polkemaan takaisin koko matkaa. Saatan jopa yrittaa reittia Leh-Manali, jonka alunperin hylkasin suunnitelmissa liian vaikeana. Se olisi noin 10 paivan vaanto vaikeissa oloissa, ja se tarkoittaisi kahdesti nousua yli 5000 metriin. Kiusaus yrittaa on suuri. Taman jalkeen edessa olisi bussimatka Delhiin.

Ti 12.08.2014 @ 23:25Matti Rämö

Polkupyörällä Himalajalle: Srinagar 1350 km

Kolmas viikko on ensimmäinen varsinainen Himalaja-viikko. Valmistautuminen Jammussa ei tosin sujunut ihan rohkaisivammalla tavalla. Viimeisenä Jammu-päivänä pyöräilin kaupungissa nähtävyyksiä katsellen ja kipusin pikkukukkulalle keskipäivän paahteessa. Ja simahdin suht pahasti olemattomaan nousuun ilman kuormaa. Siinä puun alla portailla ylämäessä istuessa nousi lievää vahvempi epäilys, että minusta ei taida olla tähän puuhan, keli on liian rankka, enkä ole optimi vireessä. Usko projektin mielekkyyteen ja luottamus omin mahdollisuuksiin pitää taas kasata uudestaan kokoon.

Lähtöaamuna Jammussa ukkostaa ja sataa, aamun raikas lähtö viivästyy seitsemän yli. Surffaan parin kadun leveän lätäkön läpi ja suuntaan vanhalle tielle, joka lähtee mukavasti kiemurtelemaan rehevässä rinnemetsikössä. Muutaman kilometrin jälkeen tie yhtyy uuteen, joka on tekeillä. Uuden tien tarkoitus on lyhentää matkaa Jammusta Srinagariin 300 kilometristä 250:een. Silta-, levennys- ja tunnelitöitä tulee vastaan jokaisena neljänä päivänä. Väljää 2+2-kaistaista tietä kestää toistakymmentä kilometriä, ennen kuin arki palaa. Ahtaalla ja kapealla maantiellä on paljon liikennettä, virta katkeilee vain hetkeksi. Nopeudet ovat onneksi matalia, sillä tie on mutkainen ja asfaltti kurjassa kunnossa. Makakiapinoita päivystää siellä täällä tienposkessa odottelemassa herkkuja ohiajavilta. Ja kiintiölehmätkin maleksivat liikenteen seassa taajamissa ja niiden liepeillä.

Ensimmäisen päivän kiipeilyt ovat vielä lämmittelyä, pisin osuus on vain muutaman kilometrin. Ja yksi mukava 5-6 kilometrin laskukin sattuu reitille. Päivän suurin hidaste on kuuma keli, sillä aamun pilvisyys kaikkoaa, ja iltapäivä menee taas taaperteluksi ja ruokaloissa nukuskeluksi, kerran tuolilla, kerran penkillä oikosena. Päivän tavoite on 60 km Udhampurin kaupunkiin, jossa on Intian armeijan pohjoisen sektorin päämaja. Varuskuntien muurit ovat niin pitkiä, että ehdin sipata vain 2 km ennen Udhampuria, kun varuskuntien ulkopuolelle ei oikein arvaa asettua evästelemään ja lepäämään, sen verran moni rynnäkkökiväärin piippu on suunnattu maantielle. Myös huomattavan suuri osa maantien liikenteestä on sotilaallista. Linja-autot ja kuorma-autot kuljettavat miehistöä, ja muutaman kuorma-auton lavalta sojottaa myös konekivääri toimintavalmiina.

Myös toisena päivänä ukkoskuuro hidastaa lähtöä, ja palaan pihalta nukkumaan yli tunniksi, kun pyörä on jo lähtövalmiina. Sade jatkuu, mutta lähden viitta päällä matkaan. Tunnin jälkeen taukoilen . Paikka valikoituu kuvauksellisin perustein. Jokilaakso näyttäytyy hienona ja tiellä on jonkun verran kiviä, eli lähes pystysuoran seinämän koostumus kiinnostaa. Kun pohdiskelen, kuinkakohan tuoreita maantielle pudonneet kivenmurikat ovat, saan pian vastauksen. Alkaa kuulua ryminää, ehdin nähdä, kuinka ylempää on tulossa tavaraa, joka rysähtää siihen edellisten seuraksi 20 metrin päähän tarkkailupaikastani, ja tällä kertaa mukana on myös pieni lohkare, joka asettuu lähes keskelle tietä. Liikenne ei tästä häiriinny, pikkulohkare on vain yksi kierrettävä este lisää muiden joukossa. Edes armeijan kuorma-auto ei pysähdy raivaamaan kiviainesta pois. Myöhemminkin päivällä kuulen pari kertaa pikkukivien tulevan alas tielle, toisella kertaa laukaisijana on makaki, joka kiipeilee epästabiililla rinteellä.

Sateen lakattua kestää hyvää ajokeliä yli tunnin, ja ehdin aloittaa 30 kilometrin yhtäjaksoisen nousun, mutta kuumuus hiipii päälle ja aurinko myös. Helle ei ole yhtä pahaa kuin tasangolla, mutta tarpeeksi raskasta hidastamaan menon 2 kilometrin pätkiksi. Onnekseni pilvet tulevat apuun, ja iltapäivän lopulla kiipeminen alkaa edetä jo 5 kilometrin etapeissa. Illansuussa viilenee jo liikaakin, ja alan kaivata aurinkoa takaisin. T-paita päällä kiskon kuitenkin ylos Patnitopin hill station-kylään saakka, vaikka lämpötila on pudonnut nousun aikana ainakin viisitoista astetta. Eri kartoista olen löytänyt eri arvoja päivän korkeimmalle kohdalle, mutta ainakin 2200 metrissä tuo harjanteen lomakylä on (lomalaiset haluavat paeta tasangon kuumuutta).

Pimeään on ylhäällä aikaa vielä tunti, niinpä laitan lämmintä päälle ja hurautan 20 kilometrin laskun seuraavaan pikkukaupunkiin. Yli puolen tunnin laskettelut ovat euforisia kokemuksia, päivän raataminen saa siunauksen ja homma tuntuu mielekkäältä. Ja tie on suhteellisen hyvässä kunnossakin, eli ei tarvitse jarrutella kokoa aikaa. Intoudun ohittamaan pari alas jurnuttavaa kuorma-autoa matkalla. Batoten taajamaan saavun juuri, kun rukouskutsu kaikaa moskeijasta. Hetki on yhtä aikaa koskettava, innostava ja hiljentävä.

Kolmas päivä lähtee vähän nihkeästi. Yö oli hieman heikko, eikä sitä auttanut kattotuuletin, jota en saanut viileässä kytkettyä pois päältä, vaikka kävin läpi kaikki huoneen sähkökatkaisijat. Vasta aamulla oivalsin, että pistorasia, jossa olin ladannut gopro-kameran akkuja, oli yhteydessä myös kattotuulettimeen (Intiassa pistorasioissa on yleensä katkaisijat). Jotenkin näin luovaa sähkötyötä en osannut ottaa huomioon, sillä muistan ajatelleeni, että tuon pistorasian katkaisija se ei nyt ainakaan voi olla.

Aamun lähteminen on siis vähän hidasta ja tahdotonta, hukkaan aikaa, varsinkin kun kuvittelen, että ulkona on oikeastaan melko vilpoista ja tiedossa on vielä 20 kilometriä lisää laskua eilisen jatkeeksi. Laskun aikana alkaa lämmetä liian nopeasti, ja kun karavaanini on valahtanut 700 metrin tasolle seuraavan nousun alkuun, on päivä kuumimmillaan auringon paistaessa. Voi ei, kuinka tässä näin kävi, syyttelen itseäni. Alkaa taapertelu, ja pään kylmähuuhtelu kioskeilla.

En pääse taaskaan paria kilometriä pidempiä jaksoja. Tie on kapea ja rinteet jyrkkiä, varjoisaa taukopaikkaa ei oikein löydy. Yritän mahdotonta. Tiekaiteissa on aukkoja (jos kaiteita ylipäänsä nyt sattuu olemaan), ja yhden aukon kohdalla on alempana iso puu. Hivuttaudun kaltevaan, hiekkaiseen aukkoon niin, että tuen toista jalkaani alempana maassa olevaan entisen puun jamatappiin, jolloin iso puu varjostaa mukavasti, eikä aukon kaltevuus ole niin jyrkkä, että painoni olisi ihan kokonaan jalan varassa. Yritän nukkua, ja ehdin saadakin kevyestä torkusta kiinni, kun auto pysähtyy ja peruuttaa kohdalleni. Joudun vakuuttamaan, ettei tässä mitään hätää ole.

Edellisestä blogitekstistä taisi muuten jäädä pois saman aihealueen episodi tasangolta: kuumuus pakottaa pysähtymään, hyvää taukopaikkaa ei vain ole (myöhemmin selviää, että kilometrin päässä on valtatien risteys ja taajama) Asetun varakkaamman talon edustalle ensin istumaan, sitten makuualustalle torkkumaan. Kun nousen puoliksi ylös kyljelleni miettimään , mitä pitäisi tehdä, joku koskettaa selkääni. Käännyn katsomaan. Ehdin nähdä kuinka viimeiset 30 senttiä vaaleanruskeasta pikku käärmeestä luikertelee sivuitseni. Mennessä sen hännänpää heiluu sen verran, että se on vain vahingossa käynyt koputtelemassa.

Mutta takaisin Himalajalle. Avukseni tulee pilvimassa, joka viilentää oloa. Jaksan kitkutella. Sotilaita tulee ja menee pitkin päivää. Yhdellä vartiopesäkkeellä joudun näyttämään passia. Makakeja on myos siellä täällä, usein ne piiloutuvat kaidesementtien taakse kurkkimaan, kuinka hivuttaudun niiden ohi. Monen kilometrin nousuja seuraa muutaman kerran puolen kilometrin tai kilometrin laskukin, ja ne katkovat mukavasti uurastamista.

Päivä on kuitenkin vaikea, ja 17 kilometriä ennen päämäärääni ryhdyn 50 kilometrin jälkeen kyselemään 5000 asukkaan kylästä, olisiko siellä majapaikka. Ja kas, julkisen sektorin rest house löytyy poliisiaseman vierestä aivan jokiuoman varresta. Valtava uoma on enimmäkseen kuivaa sorakenttää, mutta siinä on juuri sellainen mukava pikku koski, jonka kohina yltää huoneeseen saakka.

Neljäs Himalaja-päivä alkaa herätyksellä klo 4.30 ja klo 6.15 olen satulassa. On sopivan viileää vääntää ensin 17 kilometriä seuraavaan taajamaan ja sitten jatkaa nousua. Sitä on vielä 16 kilometriä ylös tunneliin, joka vie Kashmirin puolelle harjannetta. 33 kilometrin kiipeilyn loppuvaiheessa tulee aurinko ja kuumuus, mutta ei ihan madottomana enää, sillä 2000 metrin korkeudessa on päiväsaikaan vilpoisempaa (yöllä ero on sitten suurempi).

Ennen tunnelia täytän Kashmiriin saapumisen kaavakkeen, vaikka kyse ei ole edes osavaltiorajasta, ja puoli kilometriä myöhemmin sotilaat pysäyttävät. Pyörä ei ole sopiva väline kapeaan tunneliin, joka muodostuu kahdesta erillisestä putkesta. Aijai, ehdin ajatella, etten ainakaan polkemalla pääse läpi kahden kilometrin tunnelia. Mutta sotilailla on ratkaisu: he odottavat liikenteen taukoa, ja sitten sulkevat tunnelin muulta liikenteeltä kokonaan. Saan yksin porhaltaa kylmässä ja puolipimeässä tunnelissa muutaman minuutin pyrähdyksen. Sitten toisessa päässä tunnelia kerron toiselle upseerille tiivistelmän elämäntarinastani. En ole varma, onko kyse turvatoimesta vai uteliaisuudesta, luultavasti kummastakin.

Kashmirin puoli harjannetta on selvästi kuivempi. Tie on kurjempi, eikä 10 kilometrin laskusta tasangolle voi oikein nautiskella täysipainoisesti. Laskun lopussa jumitun kuorma-auton perään, ja jään kyttäämään ohitusmahdollisuutta yhdessä kolmen auton kanssa perässäni. Taajaman reunalla kuorma-auto väistää syrjemmäksi, ja koen ohitushetken tulleen, mutta yllätys yllätys tiessä onkin heti myös hidastetöyssy, johon töräytän aivan liian lujaa. Pyörä hypähtää ja heilahtaa rajusti, ja ehdin tajuta, että nyt mennään. Silmänräpäyksessä näen kaatuvani, mutta hätäinen korjausliike heilauttaa pyörän toiselle puolelle, ja saan sittenkin oikaistua karavaanin. Huh! Liikkeet ovat sen verran rajuja, että tunnen saaneeni iskun ainakin haaroväliin. Jos olisin kaatunut, olisin ehkä selvinnyt jatkamaan matkaa, ehkä en. Kypärä sentään oli päässä. Apinajumala Hanuman ja enkelit ovat yhä mukana matkassa. Tiedostan, että matkani velka kaikille suojaaville voimille on jo aika korkea

Loppupäivä rullaa tasangolla Kashmirin laaksossa, joka on oikeastaan ylänköä, niin iso se on. Jaksan polkea tasaisella vielä 70 kilometriä Srinagariin saakka. Ilma on kuivempa kuin Gangesin tasangolla, ja sen tuntee keuhkoissa, kun tiepöly pölisee pientareelta (piennar on siis aktiivinen osa maantietä) . Srinagarissa sitten vastoin aiempaa ajatusta olla menemättä venemajoitukseen, josta Srinagar on kuuluisa jo mogulihallitsijoiden ajoilta, päädyn kuitenkin lopulta Daljarven rannalle kolmen makuuhuoneen ja kahden olohuoneen veneeseen (onneksi naapurit ovat rauhallisia ja hiljaisia, äänieristys on olematon). Paikka on hieno, järven yli rukouskutsut kuuluvat moniäänisinä upeasti, ja järvi on myös lintujärvi .

Srinagariin pysähdyn ainakin kahdeksi päiväksi, sitten alkaa se iso kiipeily kohti Ladakhia ja Indusjoen latvoja. Matkaa määränpäähän Lehin kaupunkiin on 420 kilometriä. Matkaan kulunee 8-12 päivää, lämpötilat ovat onneksi huomattavasti suotuisampia kuin ensimmäisinä viikkoina. Voi olla, että nettipisteitä ei löydy Lehia ennen.

Ke 06.08.2014 @ 17:35Matti Rämö

Polkupyörällä Himalajalle: Jammu 1040 km

Toinen matkaviikko on sujunut tilanteesta toiseen, ja jokainen päivä on taatusti ollut erilainen.

Rishikeshista suuntaan pikkukukkuloitten lomitse pienen Uttarakhandin osavaltion pääkaupunkiin Dehra Duniin. Rehevissä metsissä päivystää makakilaumoja tienvarressa. Lyhyt päiväsiirtymä saa oudon käänteen: Täysin ruuhkattomalla maantiellä lähden ohittamaan motoristipoikia, jotka ovat hiljentäneet naisskootteristien perään . Mottoripyöränsä päältä pojat yrittävät ilmeisesti olla sosiaalisia, mutta operaatio ei taida edistyä, ja kuski tekee äkkinäisen liikkeen kohti tien keskustaa. Tunnen, kuinka kuormani perä heilahtaa. Pojat kaatuvat, itse pysyn pystyssä, mutta ketjut putoavat rattailta. Hetken päästä pojat jatkavat matkaansa, ja minä myös.

Dehra Dunissa iskee päivän kruunuksi yöllä keskiraju ripuli, johon ei tosin liity kovaa mahakipua. Olen ollut vähän huolimaton syömisteni ja veden juonnin suhteen, ja arvon syylliseksi hotellin vesikannun. Kuusi vuotta sitten en missään tapauksessa olisi juonut hotellin kannusta noin vain. Hetken mietin lepopäivan pitämistä, mutta aamulla nousen satulaan.

Dehra Dunista reitti kulkee kumpujen kautta vähän isompien kukkuloiden maastoon. Väsähdän illalla ennen varsinaista nousua. Kuumuus ja sadekuurojen nostattama kosteus uuvuttavat, ja juuri ennen pimeää bongaan nelisen kilometriä kylän jälkeen leveän, kuivan jokiuoman, jonka lähettyvilla ei näy mitään liikettä. Uoman keskellä on iso saareke, jossa kasvaa puita ja pensaita. Uoman reunasta on selvästikin ajettu jollain ajoneuvolla ja sen reunaan on painautunut eräänlainen improvisoitu ura. Uraa pitkin jatkan kauemmaksi tiestä, ennen kuin talutan pyörän pensaiden suojaan.

Telttailurutiineja hieman hakiessani pimeys ehtii tulla, mutta saan majani kasaan suht hyvin. Puuhan aikana muutama traktori ja kuorma-auto kulkee uoman uraa pitkin. Kuulen miesten keskinäistä huutelua, mutta leirini on jemmassa. Ilma on kostea teltan ulkopuolella ja samoin sisäpuolella, mutta kuumuus ei ole sentään liian paha, vaan teltan ulkokuoren ovi auki olo on kohtuullinen. Kaskaat sirittelevät ja tulikärpäset lentelevät. Etäältä kuuluu koirain haukuntaa, muutoin on aivan hiljaista, sillä sivutien liikennekin hiljenee kokonaan.

Sade jatkuu seuraava päivänä monen kuuron erissä. Lämpötila on suht hyvä muutaman kilometrin kiipeilyyn, mutta silti urakka etenee hitaasti. Etappi ei varsinaisesti lisää itseluottamustani isoa kiipeilyä varten, sen verran nihkeää meno on. 12 kilometrin hulppea lasku mutkaista tietä sen sijaan lisää uskoa reissun mielekkyyteen. Paluu tasangolla tarkoittaa lämpötilan nousua Sadeviitta päällä on aivan liian kuuma ajaa, ja riisun viitan, vaikka vielä tihkuttaa . Onneksi sade lakkaa. Venytän pimeässä päivän Changarhin kaupunkiin saakka. Löydän sektorista 21 hyvän hotellin, ei liian hienon, eikä liian rähjäisen.

Chandigarh on liittovaltion erityisalue ja samalla sekä Haryanan etta Punjabin osavaltioiden pääkaupunki. Se rakennettiin itsenäistymisen jälkeen esimerkkinä toivosta uuteen tulevaisuuteen. Kaupungin pääsuunnittelija oli sveitsiläinen arkkitehti La Corbusier. La Corbusier (tuttavallisemmin La Co) laati neliökilometrin kokoisten, toiminnallisesti itsenäisten asuinalueiden eli sektorien kennoston. Sektorit erottavat toisistaan leveät, vehreät bulevardit, ja kaupungissa on melkoinen määrä liikenneympyröitä, mikä oli 1950-luvulla radikaali näkemys intialaiseen liikennesuunnitteluun . Sektorit ovat muodoltaan pitkänomaisia nelikulmioita, mutta jokainen niistä on erilainen sisäiseltä rakenteeltaan. Chandigarh on kuuluisa siitä, että se on Intian toimivin kaupunki.

Jään päiväksi ihmettelemään La Con luomusta. Ensimmäinen yllätys on se, etta La Con kuuluisin veistos Open Hand, joka on Haryanan ja Punjabin korkeimman oikeuden puutarhan reunassa, ei olekaan avoin vierailukohde. Kapean tien varressa on sotilas, joka kysyy vierailulupaa, tutkii passin ja sallii sitten 5 minuutin vierailun. 100 metrin päähän. Närkästymisen sijasta en vielä ymmärrä olla kiitollinen avarakatseisuudelle, joka sallii pikavierailun ilman lupaa. Myöhemmin iltapäivällä saan turisti-infosta luvankin sekä myös vierailla Punjabin hallintorakennuksessa ja korkeimmassa oikeudessa. Ymmärrän kuitenkin pistäytyä vasta ennen klo 16:ta infossa. Rakennukset ovat auki enää klo 17:ään. Kiiruhdan kolmen kilometrin päähän Punjabin hallintorakennukseen, jossa ehdin hankkia kuvallisen kulkuluvan ja pari leimaa ja palella yli-ilmastoidussa toimistossa, ennen kuin pääsen opastettuna n. 12-kerroksisen rakennuksen katolle ihailemaan La Con suunnittelemia hallintorakennuksia. Miljoonakaupunki näyttäytyy sadekauden aikaan vehrealtä, lähes metsä-alueelta, Chandigarh ei näytä suurkaupungilta, niin vihreä se on. Otan myös kuvan tarkka-ampujasta, ja hän ottaa kuvan minusta pitäen yhä asettaan rinnan edessä poikittain. Sotilaila on teltta talon katolla.

La Co tekee vaikutuksen, funktionalismiin yhdistyy absurdeja koriste-elementtejä, silla tarkoituksenmukaisuus ja “turhat” silmänilot mahtuvat hyvin yhteen. La Corbusier on kuin yhdistelmä Aaltoa ja Picassoa. Illemmalla tutustun museossa myös La Con muutamaan huonekaluun. Tuolissa on hyvä istua, ja se on silti miellyttävän näköinen niin, että se herattää ajatuksia muista ulottuvuuksista, silti esine on yksinkertainen.

Muutoin Chandigarhin päivä on vähän raskas, silla kuumuus on ankara, enkä intoilultani oikein malta syödä ja juoda kunnolla, ja sitten kun syön olen niin tiltissä, etten taaskaan ole varovainen, vaan syön kadun varresta mm. kaksi banaania, jotka myyjä on halkaissut isolla veitsellä kahtia ja laittanut niiden sisään suoloja. Veitsen hän pyyhki ensin juuttikankaaseen, jonka päällä hän istuu kykkien maassa. Olisi pitänyt luultavasti jättää banaanit syömättä, mutta uupuneena en jaksanut reagoida. Illan päätteeksi olen kaiken kaikkiaan niin väsynyt , etta tuijotan sängyn laidalla seinää, enkä saa iltatoimia tehtyä sujuvasti. Ja vatsa kuplii levottomasti.

Chandigarhin jälkeen Punjabissa alkaa varsinainen helletaaperrus. Kolmena seuraavana päivänä tuupertelen tienvarteen monesti. Välillä nukun pari tuntia maantieruokalan sängyllä, välillä teekojun kupeessa välillä makuualustalla maassa. Kahtena päivänä pääsen hädin tuskin 50 kilometriä, vaikka olen liikkeellä koko päivän. Klo 10:n ja 18:n välillä en jaksa polkea 5-8 km:ia pidempiä pätkiä ollenkaan. Lämpötila on 35-37, ja ilmankosteus korkea. Matka muistuttaa elävästi Andalusia-polkaisun vaikeimpia vaiheita. Ja vielä pimeässäkin klo 21 lämpötila pysyttelee 30 asteen tienoilla. Pimeässä tulee harhailtuakin lievästi. Eikä turvaisaa matkamieltä tue se, etta Punjabissa on viinakauppoja melko tiheassä, verrattuna aiempiin osavaltioihin. Kysyn pimeässä tietä mm. 8 sikhimiehen ryhmältä, joka on liikkeellä kolmella autolla. Tienposkeen pysäköityjen autojen katolla on pari whiskipulloa. Toivottavasti heistä todellakin on kolme ajokunnossa vielä session jälkeen. Keski-ikäinen mies muistaa huolehtivasti muistuttaa, että minun pitää ajaa tien vasemmassa laidassa.

Helle pakottaa muuttamaan strategiaa. Ensin luovun turvaliivistä, laitan sen kuorman päälle perään, sitten luovun alupaidasta ja lopulta vielä sekä kengistä että kypärästä. Jos joku olisi väittänyt muutama vuosi sitten, että vapaaehtoisesti poljen ilman kypärää ja vielä Intiassa, olisin pitänyt ajatusta absurdina. Eikä sandaalit jalassa polkeminenkaan pitkää matkaa ja pimeässä ole varsinaisesti turva-ajattelun maksimointia. Selviän kypärättä ja kengittä 20 kilometriä maantiehotelliin. Päätän levätä 20 tuntia ja jatkaa sitten illasta aamuun yön yli ja yrittää päästä tasankovaelluksen päätepisteeseen saakka Jammuun 165 km:n päähän .

Jammu-etappi alkaa hyvin. 2+2-kaistaisen maantien piennar on hyvä, eikä eksyilyn vaaraa ole niin kuin pienemmillä maanteillä. Junat jyskyttelevät näköetäisyydellä, eika pimeässä harhaile kovin montaa lehmää. Pientareella tuoksuvat kevyesti hamppupensaikot, joita on pitkin matkaa ollut siellä täällä. Hamppu on yleinen, villinä rehottava piennarkasvi. Kuuden tunnin jälkeen tulen Punjabin ja Jammu & Kashmirin osavaltiorajalle. Osavaltiorajoilla on normaalistikin tiesulkuja ja rahtareiden byrokraattisten asioiden selvitystoimistoja, mutta tämän rajan huomaa tavallista selkeämmin. Ensireaktio on , että raja on sekä elintasoraja että turvaraja. Pyöräilijän passia ei kuitenkaan tarkisteta. Tie on rikkonainen monen kilometrin matkalta, ja kuorma-autot nostattavat tukevia pölypilviä, ja ensimmäiset rajantakaiset taajamat ovat rähjäisiä. Sitten tie paranee ja taajamatkin alkavat näyttää tavanomaisemilta, Pohjois-Intialaisen standardin mukaan.

Yö etenee suhteellisen hyvin, mutta oletettua hitaammin. Tauot ovat aiottua pidempiä, silla keli on yhä melko raskas, lämpötila ei vain suostu laskemaan alle 30:n, vaikka aamunkoitto lähestyy. Hetkellisenä vilvoituksena ylitän jokiuomia, joihin tulee vuoriston raikas vesi ja samalla viileän ilman tuulahduksia. Tie kulkee jo aivan Himalajan juurella. Vähän ennen auringonnousua alkaa viiletä, ensin vähän sitten reippaammin. Nousee kova tuuli. Taivaanrannassa häämöttää synkkä rintama. Ja sitten taivas aukenee. Vettä tulee puoli tuntia todella rajusti. Ehdin hakeutua tienvarsitaajaman liepeillä kaksikerroksisen talon ohuen lipan alle. Sadeviitta päällä odottelen ensin yksin sitten parin aamuvirkun seurassa kuuron rauhoittumista.

Kuuron jälkeen matkaa on vielä yli 40 km. Varuskuntia on silmäänpistävän useita, samoin tavallisia tiesulkuja, joissa osassa autot pysäytetään, osasta autot voivat ajaa läpi esteiden lomitse pujotellen. Klo 9 saavun jo Jammun liepeille, mutta viimeiset 10 km ovat tuskaisia. Väsymys painaa, ja lämpötila nousee koko ajan. Jaksan kaupunkiin saakka ja löydän suht ok-halpishotellin.

Ruuan jälkeen jaksan vielä pari tuntia selvitellä, miksi kännykkä ei saa kenttää. Käy ilmi, että koska Jammu & Kashmir on erikoisaluetta Pakistanin ja Kiinan välissä, ulkomaalaisten mobiilioikeuksia on rajoitettu, eivätkä ulkomaalaiset voi hankkia Jammu & Kashmirista intialaista sim-korttia. Asia olisi pitänyt ymmärtää hoitaa jo Punjabin puolella. Mykkä känny tarkoittaa myös sitä, että kun parin päivän kuluttua aloitan matkan varsinaisen vuoristo-osuuden, kun nousu Kashmiriin ja Srinagariin alkaa, niin olen tien päällä todellakin yksin, ilman yhteyksiä ulkomaailmaan. Ensin ajatus huolestutti, sitten harmitti. Mutta kysehän on vain paluusta 80-,90-luvun todellisuuteen. Intia on matkaa ajassa monessa mielessä, ja Intia jaksaa yllättää yhä uudestaan.

Su 27.07.2014 @ 13:11Matti Rämö

Polkupyorällä Himalajalle: Rishikesh, 440 km

Ensimmäinen viikko kulkenut tunnetilasta ja uuvahduksesta toiseen. Intia jaksaa aina yllättää. Ensimmäisen kerran tulin Intiaan 29 vuotta sitten, ja tämä on noin seitsemäs kerta, kun olen Intiassa, ja jaksan yhä ihmetellä, vaikka absurdien tilanteiden jatkumot alkavat nyt tuntua toki jo loogisemmilta ja jopa ymmärrettäviltä.

Mutta asiaan: Pyörä kasaan kentällä. Ensin luulin, ettei terminaalissa ole onneksi ilmastointia ollenkaan päällä, mutta kun tuuppasin pyörän ulos, ymmärsin erehtyneeni. Kello on vasta kahdeksan, mutta ulkona odottaa mieto sauna, kostea ja lämmin. Hakeudun matkatavarasäilöön jättääkseni pyörän pahvilaatikon, mutta 49 päivää on liian pitkä aika, eikä pysäköintifirman vuoropäällikkö, joka vastaa toiminnasta, suostu tekemään poikkeusta. Ulkona viritän boksin 5 joustavalla kuormasiteellä kuormani päälle vaappuvaksi valtavaksi elementiksi, joka peittää näkyvyyden taakse. Vääntäydyn 4 kilometrin päähän kehätien risteystaajamaan ja jätän boksin kapean kujan hotelliin odottamaan paluuta. Maksan kahdesta yöstä jo ennakkoon.

Kehätieltä suunnistan keskustaan. Pysähdyn pariksi tunniksi sikh-temppeliin, jossa työstin vaikeaa hetkeä koko päivän 29 vuotta sitten. Temppelin pihan valkea marmori polttaa jalkoja, mutta ison lammen reunapylväiköissä on varjoisaa. Joku nuorukainen on saanut lämpöhalvauksen ja sukulaiset yrittävät virvoittaa häntä. On todella kuuma. Otan suunnan kaupungin läpi kohti pohjoista , kohti Meerutin tietä. Vanhassa Delhissä intoudun ensin sukkuloimaan ihan kapeiden kujien sokkeloissa, mutta kun yritän isoa katua päästä eteenpäin, jumitun yli tunniksi aivan kauheaan tukokseen. Kaksi- ja kolmipyöräiset ja muutamat autot tukkivat tien tyystin, ja jalankulkijat poukkoilevat seassa ja rönsyilevät jalkakäytävältä. 10 metriä kerrallaan pääsen eteenpäin , pakokaasu kirvelee silmissä eikä ilma liiku, lämpötila on yli 35 astetta, ja aurinko paahtaa päälle. Nyt pitää päästä lepäämään. Minnekään ei pääse.

Red Fort –mogulilinnakkeen liepeillä vääntäydyn sumpusta väkisin keskikorokkeen yli puun alle polkupyöräriksakuskien risteysasemalle ja lysähdän istumaan kapealle jalkakäytävälle. Virtsa haisee, joku nukkuu kiveysmuurin päällä metrin korkeudessa. Hiljaisella kadunpätkällä, joka vie linnakkeen portille nro 2 on uusi pikimusta asfaltti. Kuskit tulevat ihmettelemään voipunutta tilaani. Joku tarjoutuu hakemaan 20 rupian (25 senttiä) kylmän vesipullon. Huuhdon päätä ja jalkoja, se auttaa vain vähän. Juon, mutta olo ei helpotu. Missä on magnesium-kalsiumi kuormassani? Ajatus ei kulje enää. Vartin tuskaisen ihmettelyn jälkeen keskitän voimani ja irrrotan kuormasta makuualustan. Nukahdan levottomaan uneen, varpaat piessä. Puolen tunnin kuluttua takaisin istumaan, kuskit tuovat oma-aloitteisesti maitoteetä. Nukahdan uudestaan puoleksi tunniksi. Toipuminen kestää pari tuntia. Sitten yksi kuskeista, Hassan, opastaa kilometrin päähän hotelliin. Melko raju matkan avaus.

Toinen päivä on myos hankala kelin vuoksi, ja majapaikasta pääsen ruuhkan läpi 5 kilometrin päähän, ennen kuin väsähdän ensikertaa. Jamunajoen toisella puolella tie levenee oikeaksi kehäväyläksi, jonka 4+ 4 kaistasta noin 1,5+1,5 on autoille. Seuraavaksi pääsen 10 kilometriä, ennen kuin torkun pyörän putkella istuen ja kuormaan nojaten huoltoaseman varjoisalla pihalla. Kolmas uuvahdus on Meerutin tiellä risteyksessä kioskin kupeessa, jossa on myös poliisin tarkastuspiste ja maissintähkiä paahtava vanha mies. Kylmällä pää & jalka-huuhtelulla ja maissilla ja magnesiumilla selviän satulaan, ja loppuiltapäivä sujuu suht hyvin. Vastaan alkaa tulla runsaasti oranssipukuisia pyhiinvaeltajia, enimmäkseen jalan, puolen kilometrin välein kulkueessa on mukana traktori tai kuorma-auto, joka kuskaa Shivan kuvia tai patsaita ja ämyrit paahtaa Bollywood-musiikin ja hengellisen ylistyslaulannan sekoitusta diskokompilla ja kovaa. Oranssipaidoille on varattu nelikaistaisesta mutta suht kapeasta maantiestä kaksi kaistaa. Toinenkin päivä (75 km) on erikoinen. Se päättyy viela pimeässä eksyilyyn Meerutin liepeille, kun poikkean maantieltä kaupunkiin. Meerutin pitäisi olla ainakin puolen miljoonan asukkaan kaupunki, mutta isolle alueelle levittäytyneestä varuskuntakaupungista on vaikea löytää minkäänlaista keskustan tapaista, mitään isoja valokeskittymiä ei pimeässä näy. Päädyn törkeän kalliiseen (42 e/yo) luksushotelliin, jonka super de luxe- huone jättää toivomisen varaan.

Kolmas päivä kulkee oranssipaitojen tahdissa. Väkeä tulee vastaan lähes katkeamattomana virtana. Välillä harvassa, välillä tiheämmässä. Uuvahtelen 10 kilometrin välein. Nukun kerran taajamassa kioskikaupan edustan sänkylaverilla puun alla puolisen tuntia. Oranssipaidat levittävät alustojaan tienposkessa siellä täällä. Nukkuvia ihmisiä näkee paljon, kaikilla ei ole mitään alustoja. Kuumuus hidastaa menoa, ja viimeiset 15 kilometriä sujuvat taas pimeässä. Vaikein pätkä on lammikkojen pirstaloima 1+1-kaistainen pääkatu, joka vie Muzaffarnagarin keskustaan, puolet on varattu oransseille, pimeää osuutta kestää pari kilometriä, sitten alkaa valaistus ja katu levenee. Uskonnollinen diskoteknohumppa jytisee täysillä. Vihdoin normaali guest house- majoitus: pieni huone, jossa pieniä muurahaisia, lentäviä ötököitä ja hiiri, joka kärkkyy chapati-leipääni.

Neljäs päivä: yhä vain enemmän oranssipaitoja ja bassorytmejä. Pilvinen päivä on suht inhimillinen, ja jaksan 60 km:n päähän Roorkeen, jonne majoitun. Jätän kamat ja poljen 32 km:m päähän illaksi Haridwariin, jossa on oranssipaitojen juhlat. Viiden päivän Shiva-juhlat, miljoona ihmistä, melko paikalliset pyhiinvaelluskekkerit kuitenkin, väkeä lähinnä vain Haryanan osavaltiosta, Delhin seudulta ja Uttar Pradeshista. Innostuksen voimin poljen kaaoksessa. Pimeys tulee 10 km ennen Haridwaria, viimeiset 7 km infernaalista kaaosta. Silmiä kirvelee , pölyä, pakokaasuja, jatkuvaa kovan metelin kakofoniaa, seisovia tukoksia, pieniä ohitusmarginaaleja, poliiseja keppien kanssa, myös sotilaita. Onneksi lämpötila on illan pimeydessä pudonnut 28-30 asteeseen. Gangesille. Asetun Haridwarissa perifeeriselle ja yllättävän hiljaiselle ghatille (portaat, jotka laskeutuvat jokeen), ostan kelluvan kukka-kynttilälehtitarjottimen ja lasken sen veteen äidin muistolle. Kaaoksen ja metelin jälkeen rauha.

En jaksa enää etsiä paaghatia ja sen ihmispaljoutta. Syön ja palaan kaaokseen tien päälle kahdeksi tunniksi. Läheltä piti –tilanteita paljon. Vastaantulevien valot häikäisevät, pimeydessä jalankulkijoita vaikea erottaa. Olen ajaa oranssipaitaisen pyörän perään, ja myöhemmin sitä seuraten ihmisen päälle, koska pyöräilijäpyhiinvaeltaja väistää yllättävän kulkijan väärältä puolelta. Liikennettä sotkevat viestijuoksijat, jotka kuljettavat Gangesin vedellä täytettyjä viestikapuloita, ja niiden huoltomoottoripyörät ja –autot pysähtelevät missä sattuu, ja juoksijat poukkoilevat holtittomasti. Yksi vaihtoon juoksijaa kuljettava moottoripyörä kiilaa eteeni ja pysähtyy, sääreni kopsahtaa johonkin, ehkä takanaistuvan jalkaan. Selviydyn väsyneenä perille.

Viides päivä: Haridwariin paluu ilman kuormaa, viimeinen juhlapäivä, 400 000 – 500 000 pyhiinvaeltajaa. Matka rujo, sillä palaajia paljon. 2-kaistaisella tiellä vastavirta kaappaa käyttöönsä 1,5-2,2 kaistaa, eli välillä joutuu penkereelläkin väistämään penkereelle änkeytynyttä moottoripyörää. Runsaasti senttimetri-kohtaamisia, hermopeliä, kuka väistää, mutta satunnaisten linja-autojen kanssa hermopeliä ei voi käydä, on pakko väistää. Onneksi 15 km ennen Haridwaria poliisi ohjaa kiertotielle. Perillä pari kilometriä taluttamista sitten massa tiivistyy ja ostan pyörän vuoksi ‘yöpaikan’ hotellista, jotta saan pyörän pikkupihalle parkkiin ahtaan pääkadun varrelle. Paaghatilla humisee satojentuhansien ihmisten pauhaava meteli. Portaille kylpijöitä mustanaa. Tungoksessa pääsee eteenpäin suistosaarekkeelle, joka muodostaa paaghatia vastapäätä kilometrin pitkän ghatin. Juoksijoita on varottava täälläkin, he täyttävät viestikapulansa, psyykkaavat yhteishenkeä ja pilleihin viheltäen tönivät tiensä ihmismassan läpi. Suistosaaren ghatin toisessa päässä on vähemmän pyhä meininki, jotenkin sinne on saatu kuljetettua satoja moottoripyöriä, joutomaata on savisen roskaisena liejuna kuin isojen festareiden jäljiltä. Alkaa sataa. Ostan yhden neliömetrin ihanohuen päällystetyn muovikankaan palan. Juhlat jatkuvat, palaan paaghatin läheisyyteen. Yhteisen iltapalveluksen, pujan, aika. Rukouksia, tulirituaaleja.

Paluu on jälleen infernaalinen, juoksijat aiheuttavat vaaratilanteita. Seisovissa tukoksissa tönivät pyörää, vaikkei tilaa ole yhtään, minne pyörää työntää, kopsauttelevat viestikapulalla käsivarsiin. Selviän kaaoksesta. Kaikkiaan nämä 125 kilometriä kahdesti edestakaisin Roorkesta Haridwariin, ja niista 80 km pimeässä, ovat varmaankin vaarallisimmat 80 km, jotka olen koskaan ajanut Intiassa. Läheltä piti –tilanteiden laskuista putosin pois jo alussa. Onneksi tilannenopeudet olivat suht pieniä, vain poikkeuksellisesti, jos silloinkaan, yli 60 km/h. Intialaiset ovat mestareita väistämisessä, mutta myös tilan ottamisessa.

Kuudes päivä. Jo tuttua tietä taas Haridwariin, nyt kuorman kanssa, ja 25 kilometriä Haridwarin pohjoispuolelle Rishikeshiin. Hieno paikka Himalajan juurella jyrkkien rinnemetsien kanjonissa. 10 km ennen ensimmäinen rengasrikko tihkusateessa. Puusepän katoksessa vaihdan sisärenkaan. Ulkorenkaasta löytyy ruskea lasisiru. Yöksi kilometrin nousu rinnemetsään hotelliin, josta näkymä Gangesille.

Seitsemäs päivä Rishikeshissa. Hindutemppelin torniin kiipeäminen. Gangesin yli kuudesti, 4 kertaa jalankulkijoiden riippusiltaa pitkin (moottoripyöriä myös). Pulahtaminen Gangesiin. Ajelua rinnemetsässä apinoita ihmetellen. Muutaman kilometrin nousu. Rentouttavaa kaiken kaaostelun jälkeen. Kaiken lisäksi löydän uudet kuoret Nokia 1100 -puhelimeeni. Vanha sikhipuhelinkauppias ei sentään suostu myymään omaa 1100:aan, hänkin arvostaa iskunkestävää puhelinta.

Polkupyörällä Himalajalle: viikko lähtöön

Muutama päivä enää lähtöön, ja palapeli on vielä kesken. Päivät ovat ”yllättäen” jälleen rientäneet oletettua nopeammin. Mitään paniikkia ei sentään ole.

Matkatavarat odottavat lattialla epämääräisessä kasassa jalostumistaan organisoiduksi karavaanikuormaksi. Mutta muutoin tilanne on kuta kuinkin hallinnassa, tai ainakin kuvittelen niin. Uudessa mahavyössä on vanha passi ja siinä Intian-viisumi, journalist visa for touristic purposes only (voiko sitä sen tarkemmin määritellä). Rokotusannoksista viimeisimmin join viikkoa aiemmin. Kolerarokotus sekoitetaan liuokseen, joka maistuu esanssivadelmalle. Ja uutta pyörää ajelin seitsemisensataa kilometriä ennen kuin tungin sen pahvilaatikkoon odottamaan lentoa.

Ehdin saada mukavaa tuntumaa pyörään, ja perinteinen Porvoon-polkaisu sujui 30 kilon kuormalla hyvin. Kuskasin painona mm. 15 litraa vissyä, ja hivutin juomat Porvoon kirkolle suoraan jyrkkää mukulakivimäkeä ylös joenrannasta, mikä vakuutti minut siitä, että vaihdevälitys on sopivan kevyt vaativiin oloihin, sillä pinnistyksen aikana ei tarvinnut edes nousta satulasta. Paluumatkan päätteeksi toistin nousuharjoittelun Helsingissä Linnunlaudun 18 %:n lyhyessä mäessä sekä ylös Paloheinän täyttömäelle. Vaihteet riittivät ja virtaa riitti. Mutta Porvoosta paluu ajoittui maanantain vastaiselle yölle, minkä vuoksi onnistuin sotkemaan koko viikon nukkumiset. Ja 80 km:n ajo melkoisessa univelassa heti Porvoota seuranneena tiistaina oli ehdottomasti liikaa. Sinänsä tietysti hyvä, että rajoja kokeilee jo ennen lähtöä, mutta vielä parempi olisi, jos pääsisi matkaan edes melkein levänneenä.

Sarkoidoosi ei ole oireillut yöhikoilua enempää. Ja ikään kuin kortisonipiikit silmien alle olisivat auttaneet, ja ainakin näyttöpäätenäkö tuntuu tarkemmalta. Tai sitten matkareitin täsmennystutkailut ovat nostaneet sellaista innostusta, etten huomaa enää olla huolissani.

Reittiaihio on tarkentunut (Karttapohja: Google Maps). Avoimena on ollut ensimmäisten viikkojen siirtymä tasangolta Delhistä vuoriston juurelle kohti Kashmiriä. Matkalle sattuu nimittäin monta mielenkiintoista paikkaa, jotka olisivat aivan siinä lähellä. Tämän hetkisen aikomukseni mukaan jätän Punjabin Amritsarin väliin ja poikkean siellä vasta paluumatkalla, jos siihen jää aikaa. Sen sijaan suuntaan Haridwarin pyhään kaupunkiin Gangesille ja läheiseen Rishikeshiin (jossa mm. Lennon & co. kävivät tapaamassa guruaan lähes 50 vuotta sitten), ja sitten aivan vuoriston alarinteitä pitkin kohti luodetta, ja mahdollisesti nousen ”lämmittelykiipeilynä” Dharamsalaan, jossa on Tiibetin pakolaishallinnon pääpaikka. Dharamsala on jo yli 2000 metrissä, ja jos olosuhteet ovat erityisen rankat, niin sitten lykkään myös Dharamsalan paluureitin vierailukandidaatiksi.

Delhin seudulla lämpömittari on pysytellyt päiväsaikaan sitkeästi 40 asteen tuntumassa, mutta sateiden kiihtyminen ehtinee pudottaa lämmön jopa alle 30 asteen, ennen kuin saavun. Tasangon sateet ovat se suuri tuntematon, eli kuinka paljon ne oikeasti vaikeuttavat menoa. Muun muassa veden piilottamat kuopat asfaltissa vaativat erityistä varovaisuutta. Viime kädessä kaikki on kuitenkin kiinni oikeista tilannenopeuksista. Ladakhin laaksossa Himalajalla ovat puolestaan lämpötilat jatkaneet nousuaan, ja ne alkavat olla jo tavanomaisissa Suomen suven luvuissa. Päämääränä Ladakhissa on Leh'n kaupunki 3500 metrissä, matkalla sinne on ylitettettävä kolme korkeaa solaa, joista korkein on yli 4100 metrissä. Vuoristo-osuuden tuntemattomat tekijät ovat mahdolliset maanvyöryt sekä kuinka matkan rytmittäminen onnistuu niin, että ohueen ilmanalaan sopeutuminen sujuisi kohtuullisen kitkattomasti.

Poljettavaa Delhistä Leh'iin kertyy 1600 kilometriä. Vasta perillä Leh'ssä arvioin sitten, riittääkö aikaa polkea koko reittiä takaisin Delhiin saakka, vai pitääkö karavaani siirtää linja-autoon joksikin matkaa. Koska olosohteet ovat poikkeuksellien vaikeat, niin varaudun myös siihen ajatukseen, etten ehkä sittenkään pääse perille Leh'iin saakka (tällä yrittämällä).

Matkan etenemistä voi seurata Teksti-TV:n liikuntasivuilta (830). Esittelyjuttu on sivulla 836 ja sivuille 837-838 kollegat kirjaavat tekstiviesteilyäni 2-3 kertaa viikossa 21.7. alkaen (Kashmirin pääkaupungin Srinagarin jälkeen yhteyksissä voi olla useammankin päivän katkoksia). Tätä blogia päivittelen matkan aikana muutaman kerran, miten aikataulut ja yhteydet sen sallivat.

Ps. Yle Areenassa on uusi versio viime kesän Istanbul-reissun kiivastahtisesta yhteenvetovideosta. Se on nyt minuuttia pidempi; siinä on tekstitys englanniksi, jotta kuvat nivoutuvat selkeästi aikaan ja paikkaan; sekä ennen kaikkea tunnelmaan johdatteleva musiikki. Musiikin on luonut Tuomas Munck. Ja myönnän itsekin yllättyneeni, kuinka vahvaa lisäarvoa elävä ääniulottuvuus tuokaan.

Polkupyörällä Himalajalle: kolme viikkoa lähtöön

Polkaisureissun lähtöä edeltävät viikot ovat yleensä hektisiä ja sekavia. Tällä kertaa aloitin valmistautumisen hyvissä ajoin perussyndrooman välttämiseksi. Mutta asiat alkoivat mennä omaa ennakoimatonta rataansa, ja tälläkin kertaa viimeiset viikot ovat hektisiä ja sekavia.

Odottamaton tekijä tuli vastaan silmälääkärikierroksella. Kuvittelin lievien näköongelmieni johtuvan ikänäön harppomisesta, mutta kolmas alan spesialisti antoi vahvistavan diagnoosin: sarkoidoosi on mennyt silmiin. Vuonna 2002 keuhkoista ja vatsastani todettu sairaus, immuunijärjestelmän häiriötila, joka ajoi minut kurjaan kuntoon ja sitten kannusti nousemaan satulaan terapoitumaan, on aktivoitunut uudestaan vuosikymmenen viiveellä. Ikävä uutinen oli niin yllättävä, etten ensin oikein edes ymmärtänyt kuulemaani. Selkeät oireet ovat toistaiseksi rajautuneet ”vain” silmäpohjan solumuutoksiin. Kortisoninappien sijasta sain ensihoidoksi kortisonipiikit silmäpusseihin.

Ehdin jo miettiä, voinko lähteä matkalle ollenkaan, mutta kohtuullisen lieviä näkövaikeuksia ja yöhikoilua lukuun ottamatta kunto on hyvä ja pyörä kulkee. Miksen lähtisi? Jos urakka osoittautuu liian rankaksi vuoristossa, sitten teen alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeavan lenkin. Epävarmuuttani tosin lisäsi se, että kapseleina otettavan lavantautirokotuksen kolmannen vaiheen jälkeen olo tuntui hieman oudolta. Vaikuttiko sarkoidoosi rokotusvasteeseen? Kuvittelinko vain? Vai johtuiko reaktio ”islantilaisen kesäsään” aliarvioimisesta pyörälenkeillä? Vai huonepölyn yliannostuksesta? Jokin alitajuinen tietoisuus siitä, että käynnissä on elämänvaiheen muutos sai minut ottamaan viikon loman koko kotini ylösalaisin mylläämiseen, ja nielin urakalla vuosien pölykerrostumia, ehkä joukossa oli myös Tshernobylin aikaisten laskeumien jäänteitä, vaikka tällä kertaa ruokakaapin perukoilta ei löytynytkään enää Neuvostoliitossa valmistettuja makrilleja.

Sarkoidoosin viedessä päähuomion muut matkan valmistautumisvaiheen asiat ovat jääneet taka-alalle. Kolerarokotus on yhä nauttimatta, eikä apteekeista ole vielä löytynyt vuoristotaudin lääkettä. Ehkä se pitää tilata erikseen. Tuttu lääkäri puolestaan ehdotti maltillisia päivittäisannoksia Viagraa ääreisverenkierron helpottamiseksi keuhkoissa. Viagraa onkin määrätty kiipeilijöille, mutta jatkopohdintojen jälkeen päädyimme siihen, etten ehkä sittenkään ole nousemassa ihan niin korkealle. Itse olin huolissani sivuvaikutuksista, jotka voisivat häiritä polkemista.

Myös Intian-viisumi on tuottanut ylimääräisen yllätyksen. Ponnistelin on line -kaavakkeen kanssa ankarasti pari tuntia ja jouduin mm. määrittelemään uskonnollisen elämänkatsomukseni, mikä ei ollut ihan ongelmaton kohta. Kaavakkeen kenttä, johon piti listata viimeisen 10 vuoden ulkomaanmatkojen kohteet osoittautui liian pieneksi ja kaatoi kahdesti operaation. Kaiken tämän jälkeen en jaksanut enää olla tarpeeksi varovainen ammattini määrittelyssä, ja vasta suurlähetystössä ilmeni, ettei journalisteille myönnetä turistiviisumia ollenkaan. Edellisellä Intian-matkalla ei tällaista pulmaa ollut. Journalistiviisumi taas rajoittaa viisumin kestoa sekä maahantulokertojen määrää. Mutta miten siihen suhtautuvat viranomaiset, joiden kanssa joutuu joka tapauksessa tekemisiin Intiassa? J-viisumin lisämaksun maksamisessa viikkoa myöhemmin kävi ilmi, ettei Helsingin Kulosaaren Nordeassa voi maksaa laskuja ollenkaan ilman pankin automaattikorttia. Poljin jonottamaan Hakaniemen konttoriin, jossa aikaa kului ylivilkkaassa sosiaalisessa ympäristössä niin paljon, etten enää ehtinyt ajoissa takaisin Kulosaareen. Viisuminhaku alkoi saada absurdeja piirteitä. Vasta kolmas Kulosaaren-käynti johti hakemuksen onnistuneeseen jättämiseen.

Täyspäiväinen siivoaminen keskeytti ajoharjoittelun ja viivästytti uuden 26-tuumaisen matkapyörän testaamista, mutta nyt olen ensimmäiset parisataa kilometriä ehtinyt polkaista luottomekaanikon luomuksella, ja hyvältä Thorn-teräsrungon ympärille kasattu retkipyörä tuntuu. Monivuotinen Kulkuri-kumppanihan varastettiin viime kesänä Odessassa kesken Istanbul-reissua, eikä Odessan-hankinnalla uskalla lähteä vuoristoon, vaikka se kulkeekin yhä mukavasti Helsingin Keskuspuistossa. Testiajot retkikuorman kanssa ovat yhä polkematta. Pyörän lentolaatikko ja joitakin varaosia puuttuu vielä, varsinkin kun en ole aiemmin lähtenyt matkaan 26-tuumaisella menopelillä. Odessan-pyörä valmisti tähän muutokseen, jota ovat vuosien varrella suositelleet useammatkin pitkänmatkan polkijat, sillä 26-tuumaiset pinnat kestävät paremmin iskuja, joita ei voi reissussa välttää, kun hurauttaa kuorman kanssa erikokoisiin kuoppakokoelmiin tien päällä.

Kuoppiin ajoa on tiedossa varsinkin kun on lähdössä matkaan monsuunisateiden aikaan. Hieman huolestuneena olen seuraillut monsuunin alun viivästymistä Gangesin tasangolla. Lämpötilat ovat olleet viime viikkoina matkan alkupisteessä Delhissä yli 40 astetta päivällä ja noin 30 astetta yöllä. Määränpäässäni Ladakhin laaksossa 3500 metrissä ovat päivälämpötilat pikkuhiljaa kivunneet 20 asteen tienoille, vielä toukokuussa tiedossa olisi ollut islantilaista kesäkeliä. Yölämpötila on nyt 10 asteen paikkeilla. Tasangon ja Ladakhin laakson lämpötilaero on kaventunut 30 asteesta 20 asteeseen. Sateen jakautuminen reitille tulee olemaan epätasaista, mutta tasangon kosteiden päivien jälkeen keli muuttuu kuivemmaksi. Vaihtelevaa säätä on joka tapauksessa odotettavissa, ja sadeviitalle on käyttöä. Olen hankkinut myös uudet kenkien sadesuojat. Om mani padme hum -mantran avulla yritän virittäytyä Himalajan taajuuksille.

Sivut

Polkupyörämatkalla – joka päivä

Teksti-tv-toimittaja Matti Rämö on psykofyysisellä polkupyörämatkalla joka päivä. Jo työmatkan puolituntinen riittää sinkauttamaan mielen tien päälle. Matka jatkuu öisin kirjoituspöydän ääressä, kun eksoottiset megapolkaisut muuntuvat kirjoiksi.

Lisää megapolkaisuista: Italia/Tunisia; Intia; Thaimaa/Vietnam; Jäämeri; Islanti; Andalusia/Marokko; Istanbul

Kirja-arviot: Rengasrikkoja Saharassa; Polkupyörällä Intiassa; Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin; Polkupyörällä Jäämerelle; Polkupyörällä Islantiin; Polkupyörällä Andalusian vuorilta Marokkoon

Äänikirjat Yle Areenassa: Rengasrikkoja Saharassa; Polkupyörällä Intiassa

Videopäiväkirja Yle Areenassa: Polkupyörällä Istanbuliin

Radio Suomi, Aamu-tv, Radio 1: Matkaraportteja Elävässä arkistossa

Infosivu facebookissa

Olli ja Amie polkivat Espanjasta Japaniin

Islanti-polkaisun kuvat neljän minuutin videona (Taivi Toikka)

 


 

 

Blogiarkisto

2013

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2011

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu