Vihan veljessä heikot kiusataan hengiltä
Vihan veljen väliajalla saattoi aistia monien katsojien hämmennyksen. ”Ei tule menestymään”, mutisi eräs rouva kahvijonossa. ”Oliko ikäraja 13 vuotta?” kyseli toinen naistenhuoneen peilin luona. ”Tämä kuuluisi pienelle puolelle!”, julisti tuntematon mies painokkaasti minulle ja seuralaiselleni. Harvoin olen itsekään ollut niin ristiriitaisissa tunnelmissa. Hetken jopa mietin, pitäisikö karata teatterista väliajalla pois. Uteliaisuus kuitenkin voitti. Oli nähtävä, miten tämä Kansallisteatterin suuren näyttämön omalaatuinen uutuus oikein päättyisi.
Heidi Räsäsen ohjaama ja käsikirjoittama Vihan veli on raaka tarina epävarmoista, epätoivoisista nuorista. Keskiössä on koulu, ilmeisesti yläaste, jonka nimetön oppilas lähettää hätäviestin: minua kiusataan. Kouluun palkataan koululiikennepoliisi, jonka tavoitteena on tehdä kiusaamisesta loppu. Poliisi on tässä tarinassa hyvis, karski rehtori pahis. Oppilasjoukko koostuu tutuista hahmoista. On kovanaamoja, siipeilijöitä, syrjittyjä ulkopuolisia. Heikkoja rääkätään. Muut esittävät vahvaa, uhmailevat, ryyppäävät, tilittävät. Neitsyys menee, oksennus lentää.
Wanda Dubiel ei taida pettää koskaan. Tällä kertaa hän tekee upean roolin lapsuutensa kouluun palaavana poliisina. Näytelmän riipaisevin hetki syntyy, kun poliisi lukee ääneen vanhan kouluaineensa, kipeän kuvauksen koulukiusatun elämästä. Muista hahmoista pidin etenkin Samuli Niittymäen herkästä tyttöpojasta sekä Emilia Sinisalon isopäisestä, hyljeksitystä tytöstä. Kaikki näyttelijät tekevät oivallista työtä. He eläytyvät tosissaan, tanssivat, tappelevat, laulavat upeasti. Näyttelijöistä esityksen aiheuttama hämmennys ei johdu. Eikä aiheesta varsinkaan. Olisin halunnut pitää Vihan veljestä, niin tärkeään ongelmaan se puuttuu.
Mistä ristiriitainen olo sitten syntyy?
Vihan veli sekoittaa kiivasta nuorisomusikaalia, naivistista lastenteatteri-kuvastoa, moraliteettia, kauhutarinaa, opetusnäytelmää. Esitys on täynnä komeita kuvia, tosia väläyksiä nuoren ihmisen elämästä. Kenties ristiriita onkin tässä: tuntuu, että näyttämön intensiteetin pitäisi olla jotenkin yhteismitallinen katsomiskokemuksen intensiteetin kanssa. Mutta Vihan veljessä niin ei ole. Näyttämöllä roihuaa. Mutta ainakaan minuun asti tunne ei yltänyt. Tapahtumat jäivät etäisiksi.
Mielestäni koulukiusaaminen olisi riittänyt yhden näytelmän aiheeksi. Mutta Heidi Räsänen on kirjoittanut tarinaan mukaan koulusurmaajan. Ahdistunut tappaja piinaa yhteisöä, linkittää kohtauksia toisiinsa jonkinlaisena painajaismaisena sanansaattajana. Jokainen näyttelijä vetää vuorollaan kasvoilleen murhaajan maskin. Viesti on ehkä se, että tappaja ei ole mikään sekopää friikki, vaan kuka tahansa meistä. Kuulostaa hyvältä, mutta rakennelma ei silti ihan toimi. Ehkä murhaaminen on liian raju elementti, jopa tässä julmassa tarinassa? Ainakin minä koin hiiviskelevän tappajan irralliseksi, peräti epäuskottavaksi sivujuonteeksi, joka ei tuonut kiusaamisteemaan mitään lisää.
Kaikesta huolimatta Vihan veli osuu johonkin tärkeään. Katsomossa muistan, miltä tuntuu olla panikoiva murrosikäinen, tunnen syvää kauhua yhteiskuntamme kasvavasta pahoinvoinnista. Esityksen synnyttämää hankalaa oloa on pitänyt purkaa kanssakatsojien kanssa useaan otteeseen.
Näytelmän nimeen sisältyy hieno ajatus. Vihaa ei pidä pelätä, vihaan pitää suhtautua kuin veljeen. Vihaa on syytä kuunnella. Mutta sille ei pidä antaa liikaa valtaa.
Vihan veli on täynnä angstia ja tuskaa. Vasta aivan viime hetkillä katsojalle annetaan pienenpieni toivonkipinä.
Kansallisteatteri: Vihan veli. Kirjoittanut ja ohjannut Heidi Räsänen, lavastus Pekka Korpiniitty, puvut Tarja Simonen, musiikki ja äänet Tuomas Fränti, valot Tarja Ervasti, videot Mari Keski-Korsu, koreografia Reetta-Kaisa Iles. Rooleissa Wanda Dubiel, Nina Kaipainen, Tuomas Kiiliäinen, Samuli Niittymäki, Jussi Nikkilä, Anna Paavilainen, Jukka Puotila, Eero Ritala ja Emilia Sinisalo.
