Sata vuotta suomalaisia surmatekoja
Aamu: Metro pysähtyy Kulosaaressa. Säpsähdän, vilkaisen reflektinomaisesti taaksepäin. Satunnaisen matkustajan päähän kuusi vuotta sitten isketty kirves ei ole unohtunut. Niin suuri oli sen perusturvallisuuteen täräyttämä lovi.
Alkuilta, Lahden keskusta: poliisit raahaavat vertavaluvan, humalaisen miehen maijaan. Näky on niin tavallinen, ettei se herätä tunteita.
Samana iltana näen lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon näyttämöllä lisää verisiä juoppoja. Kirvessurma on mukana, samoin kuin kymmenet muut tunnetut ja vähemmän tunnetut veriteot. Monia niistä yhdistää viinan ja väkivallan rikkumaton liitto.
Juha Luukkosen ohjaama Kahdeksan surmanluotia lomittaa Mikko Niskasen elokuvasta mukailtuun tarinaan sata vuotta suomalaista väkivaltaa. Saaga kulkee kansalaissodasta netissä asevideoita esitteleviin koulusurmaajiin asti. Elokuvan maaseutu vaihtuu Lahteen, pienviljelijä Pasista on tullut roskakuski. Lahti on Suomen Chigago, sanottiin joskus, eikä mainetta tässä esityksessä putsata.
Sattumoisin olen töissä juuri katsonut 1960-lukuisia tv-teatterin kabareita, joissa näyttelijät katsovat suoraan kameraan ja kertovat tilastoja maailmasta. Sama tekniikka on käytössä Jukossa. Näyttelijät puhuvat katsojalle, siteeraavat lehtien pikku-uutisia. Tämä on dokumenttiteatteria, niinkuin 1960-70-luvulla tyylilajia kutsuttiin. Tämä on myös roskapönttö- ja haulikkomusikaali. Tuon tuosta esitys katkeaa lauluun. Joku laulaa kirkkaasti, toinen horjuvammin. Roskakuski Pasin tytärtä näyttelevä Minja Koski laulaa pakahduttavasti.
Kerran näyttelijät heittävät pallon suoraan katsojalle. He kysyvät: oletko sinä auttanut, mennyt väliin? Vai katsoitko ohi? Kirpaisee. Muistan joskus nuorena kuunnelleeni kaverin luona seinän läpi, kuinka naapurissa nainen sai turpaansa. Pelotti. En soittanut poliisille. Vieläkään en ymmärrä, miksi.
Pasin alamäkeä seuratessani mietin, kuinka vähällä ihminen pysyy jotenkin järjissään. Jukon Kahdeksan surmanluodin mukaan aika vähän. Ripauksen rakkautta, hyväksyntää, ja tunteen tarpeellisuudesta. Pasilla on perhe, mutta työn mukana menee tarkoitus. Siihen tyhjyyteen auttaa vain viina.
Luukkosen ohjaus on hetkittäin oikeasti pelottava. Ja välillä karun kaunis. Balladi lauletaan pyörivien roskapönttöjen päällä. Viina roiskuu Pasin suuhun kuin ihanin suihkulähde. Ohjaus leikkii patetialla. Titanicin tunnuslaulu soi, kankaalla tillottavat hellyyttävät koiranpennut. Esitys muistuttaa ihmisen kyvystä suureen hellyyteen, ja seuraavassa hetkessä, suureen vihaan.
Mikko Niskanen-Juha Luukkonen: Kahdeksan surmanluotia. Ohjaus ja sovitus Juha Luukkonen. Valo- ja äänisuunnittelu Juho Lukinmaa, lavastus Salla Salin, puvustus ja tarpeisto Minna Sundelin, videoprojisointi Jussi Sorjanen. Rooleissa Sakari Tuominen, Kirsi Asikainen, Juha Lagström, Minja Koski, Sami Lanki, Hannu Salminen, Maria Nissi, Jarkko Mikkola. Esitystä ei suositella alle 15-vuotiaille.
IRTOPISTEET
+ intensiivinen, hipihiljainen yleisö. Heitä vain olisi saanut olla enemmän! Toivottavasti mahdollisimman moni Lahden ulkopuoleltakin jaksaa tehdä retken Vanhaan Jukoon.
- Miksi musiikkia täytyy soittaa niin kovaa? Minulla on tinnitus, ja ärsyttää käyttää teatterissa korvatulppia. Pieni ja intiimi puhe vaihtui Jukossa jatkuvasti valtavan kovaääniseen soittoon, mikä on kuulon kannalta kaikkein vaarallisinta.
- Jos esitys olisi kestänyt 3h20min sijasta vain 3h10min, olisimme ehtineet aiempaan junaan. Nyt piti istua tunti Lahden asemakuppilassa, ja kotiin ehti vasta yhden jälkeen yöllä.
