Perintöjä ja perillisiä
Esitys nimeltä Kone kertoo KOM-teatterin yrityksestä tehdä esitys nimeltä Kone. Kehyksenä farssiksi viritetylle tarinalle toimii Koneen ruhtinas, John Simonin kohuelämäkerta Pekka Herlinistä.
Kone on kolmetuntinen teatterileikki, joka naurattaa paljon, liikuttaa hetkittäin, ja laittaa runsaudellaan aivot surisemaan. Esitys alkaa pitkän ruokapöydän äärestä, ja kysyy: millaisen pöydän vanhemmat ovat kattaneet perillisilleen? Millainen on Koneen perintö, entä KOMin?
Kone ja KOM. Pekka ja Pekka. Toinen teki hissejä, toinen tekee taidetta.
Kone aloitti hissien valmistuksen vuonna 1918. Pekka Herlin peri johtajanpallin isältään, joka peri sen isältään. Pekka Herlinin perillisistä näytelmään ovat päässeet Antti, Ilkka ja Niklas.
KOM on tehnyt teatteria vuodesta 1971. Pekka Milonoff oli perustamassa teatteria, ja on johtanut taloa vuodesta 1977. KOMin perillisistä näyttämöllä nähdään Juho Milonoffin lisäksi Vilma Melasniemi, Kalle Chydenius ja Niko Saarela. He kertovat kirpeitä, kärjistettyjä, mutta pohjaltaan aidontuntuisia kokemuksia siitä, millaista on olla kuuluisan vasemmistolaisen teatterilaisen lapsi, joka ryhtyi itsekin näyttelijäksi.
Pekkoja on lavalla enemmänkin, sillä Pekka Herliniä näyttelee itseoikeutetusti KOM-konkari Pekka Valkeejärvi. Pekka Milonoff näyttelee itseään, toisin sanoen teatterinjohtajaa, joka koettaa pitää huolta siitä, että 40-vuotisjuhlanäytelmästä tulee tarpeeksi komilainen. Nuoremman polven näyttelijät kinaavat siitä, kuka saa näytellä Niklas Herliniä, jonka rooli tuntuisi tarjoavan eniten kiinnostavia kipupisteitä.
Teatterin sisäisistä valtasuhteista tehdään jatkuvaa pilkkaa. Esityksen ohjannut Kalle Chydenius esittää ohjaajaa, joka yrittää pitää hommaa kasassa. Paha vain, että KOM on demokraattinen yhteisö, jossa kaikkien näkemystä on kuultava! Pekka Valkeejärvi haluaa eläytyä kuningasrooliinsa, mennä syvälle kapitalisti-julmuri-hurmuri-Herlinin nahkoihin. Nuoremmat näyttelijät pitävät moista roolihenkilöön samastumista vanhanaikaisena. Näytelmän käsikirjoittaja, varsin luontevasti näyttämöllä liikkuva Juha Itkonen toivoo vain, että tehtäisiin lopultakin se näytelmä, jonka hän on kirjoittanut. Jooko!
Isä Milonoff sekoittaa pakkaa ja vaatii mukaan, vakioyleisön suosion takaamiseksi, Kaj Chydeniuksen lauluja. Yksi huvittavimmista, itseironisimmista kohtauksista syntyy, kun näyttelijät vetäisevät Kenen joukossa seisot, Pekka Milonoffin huitoessa riemuissaan tahtia. Stallariveisut toimivat aina! Nyt tulee lipputuloja!
Esityksen koskettavin hetki kuvaa pariisilaista hotellihuonetta vuonna 1988. Niklas Herlin on isänsä kanssa työmatkalla. Pekka kyykyttää herkkää toimittajapoikaansa. Näyttämöllä Pekka Valkeejärvi eläytyy liikaa ja lyö Niklasta näyttelevää Laura Malmivaaraa. Todelta tuntuva hetki muuttuu liian todeksi ja harjoitus keskeytetään.
Assosiaatioiden ja aiheiden paljoudesta huolimatta Kone pysyy ehyenä, paria irrallisentuntuista hetkeä lukuunottamatta. Huomasin miettiväni, että onkohan ne kirjoitettu sen kuuluisan demokratian vuoksi, että kaikilla olisi tarpeeksi näyteltävää? Vähän vähempi pleksien eestaas kanniskelu olisi myös riittänyt.
Kone matkaa sujuvasti hissillä ees taas historian ja nykyhetken, kirjan ja näyttämön välillä. Matkalla katetaan pöytä yhä uudestaan, ja pohditaan teatterin muutosta, Suomen muutosta, aatteiden muutosta. Maailmaa pitäisi parantaa, kunkin sukupolven pitäisi löytää oma tiensä, mutta miten? Niin kuin Pekka Milonoff toteaa: uusiin kysymyksiin eivät kelpaa vanhat vastaukset.
KOM-teatteri: Kone. Käsikirjoitus Juha Itkonen, ohjaus Kalle Chydenius, esitysdramaturgia Pekka Milonoff. Lavastus Eeva Ijäs, puvut Niina Pasanen, valot Kari Vehkonen, videot Ville Seppänen. Musiikki ja ääni Kalle Chydenius, koreografia Samuli Nordberg, maskit Leila Mäkynen. Rooleissa Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Niko Saarela, Pekka Valkeejärvi sekä Kalle Chydenius, Juha Itkonen ja Pekka Milonoff.
