Hyppää pääsisältöön

Melankolia ja medikalisaatio

Kuva Heli SorjonenEi tarvitse kuin ajatella Buster Keatonin kasvoja, kun alkaa sydäntä kouristaa. Siitä huolimatta, että en edes muista, olenko katsonut montakaan hänen elokuvaansa kokonaan. Luultavasti olen, joskus lapsena. Vai voiko näin tunteikas mielikuva syntyä pelkkien valokuvien katsomisesta? Joka tapauksessa, Buster Keatonin kasvot ovat osa alitajuntani kumpuilevaa kuvastoa.

Koomikon kuuluisa kivinaama kummitteli Helsingin kaupunginteatterin Studio Elsan kulisseissa, kun katsoin Kari Hotakaisen esikoisromaanista Buster Keaton – elämä ja teot tehtyä samannimistä esitystä. Olin tullut paikalle Buster Keatonin kasvojen takia, ja koska ihailen niin näyttelijä Rauno Ahosta, ohjaaja Miko Jaakkolaa kuin Kari Hotakaistakin. Tätä Hotakaisen romaania tosin en ole lukenut.

Ahonen näyttelee esityksessä kaikki roolit. Hän heittäytyy ketterästi Keatoniksi, hänen vanhemmikseen, vaimokseen, pojakseen, Mike Tysoniksi, Alice Milleriksi. Kaisa Kulmala soittaa pianoa ja luo musiikilliseen monologiin mykkäelokuvan tuntua.

Tämä Buster Keaton on paitsi mestarikoomikko, myös vantaalainen varaosamyyjä. Fiktiossa kaikki on mahdollista, ja suomalaiseen mielenmaisemaan tyyni ja tyly komiikka sopii kuin kivi kasvoihin. Näytelmän surumielisen huvittuneet havainnot maailmasta hykerryttivät, tunsin olevani samanmielisten joukossa, kuin jonkinlaisessa turvallisessa sylissä. Ehkä liiankin turvallisessa? Ehkä noin tunnin paikkeilla olin hetkellisesti vajota kevyeen horrokseen, silmät alkoivat miellyttävästi lupsahdella. Oli mukavaa, lämmintä.

Käsiohjelman kannessa on siteerattu näytelmätekstiä: ”Kokonaiselle ihmiselle ei ole sosiaalista tilausta juuri nyt”. Siitä esityksessä on kyse. Ihmisen ihmeellisestä moninaisuudesta, kaikenlaisuudesta, kokonaisuudesta. Esitys paloittelee Buster Keatonin osiksi ja varaosiksi, tarkastelee miesparkaa omin ja sivusilmin. Totuus hahmottuu ja samalla katoaa, kun kaikki ne tarinat summataan yhteen. Ei nykyajan tehokkuuden, selkeyden ja tiukkojen leimojen keskellä ole sijaa sellaiselle arvaamattomalle, monenlaiselle, muuttuvalle ihmisyydelle.

Esitys nosti mieleen termin ’medikalisaatio’. Medikalisaatio on yksi nykymaailman ikävä suuntaus, jossa sopimuksenvaraisesti jokin tunne tai olo nimetään sairaudeksi, joka sitten pyritään parantamaan. Melankolinen, vakava Buster Keaton olisi varmaan tänä päivänä hoidettu kuntoon masennuslääkkeillä. Masennus on vaikea tauti. Mutta miten paljon elämästä katoaa sävyjä, jos kaikkea alakuloa pidetään sairautena! Elämä on usein synkkää, miksi silloinkin pitäisi olla pirteä, tehokas ja energinen?

Näytelmässä todetaan, että suru on yksityistä, ilo yhdistää. Tällä kertaa Studio Elsassa oli käydä päinvastoin. Eräs katsoja nauroi niin heleästi ja innokkaasti lähestulkoon kaikelle, mitä lavalla tehtiin tai sanottiin, että synkeät tiukkapiposuomalaiset hänen ympärillään - minä mukaan lukien – alkoivat nykiä hermostuneesti. Anna meidän katsoa rauhassa! Ei se nyt noin hauskaa ole!

 


IRTOPISTEET
+ Rauno Ahonen on loistava laulaja. Haluaisin kuulla hänen lauluaan lisää, heti!
- Teatteri oli välillä hävitä Kari Hotakaisen ilmeikkäälle tekstille. Kuultuna kaikkia nokkeluuksia ei ehtinyt ottaa haltuun.


Kari Hotakainen: Buster Keaton – elämä ja teot. Ohjaus ja lavastus Miko Jaakkola, sovitus: Miko Jaakkola ja Rauno Ahonen, valosuunnittelu: Petteri Pietiäinen, musiikki ja sovituksen Kaisa Kulmala, roolissa Rauno Ahonen. Ensi-ilta oli teatteri Takomossa 14.9.2006

Buster Keaton – elämä ja teot Helsingin kaupunginteatterissa 20.2. asti.

Penkkitaiteilija

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri