Kun perusinsinööri maailmantalouden romahdutti

Käsiohjelman ensimmäisellä sivulla esitellään suomalaisen miehen runkomalli. Hän on 179-senttinen corollakuski, joka seurustelee perheensä kanssa kolme minuuttia vuorokaudessa ja kärsii kohonneesta verenpaineesta. Tätä miestä, nimeltään Antero Alapylpyrä, esittää tyyppivirtuoosi Martti Suosalo. Alussa Antero istuu myrskyn täryyttämässä lentokoneessa ja luulee kuolevansa. Katsomo tyrskyy naurusta.

Tästä alkaa Ryhmäteatterin uutuus nimeltä Jatkuvaa kasvua. Anteron elämä sujahtaa sketsimäisinä kohtauksina hänen silmiensä ohi, ja katsojien silmien ohi, lapsuudesta pakokauhuiseen nykyhetkeen saakka.

Ohjaaja Esa Leskinen on yhdessä näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälän kanssa toteuttanut näytelmätrilogian, jonka ytimessä ovat työelämää kohdanneet muutokset. Ensimmäinen osa oli Päällystakki, nerokas ja riemukas uudelleentulkinta Gogolin tekstistä. Toinen osa oli Euroopan taivaan alla, joka tunki näyttämölle kokonaisen maanosan, ja tutkaili hurjilla kierteillä globaalien rahavirtojen heittelemiä ihmisiä. Jatkuvaa kasvua puolestaan zoomaa ainaista kasvua tavoittelevaan taloussysteemiimme, joka ylikierroksilla kiihdyteltyään on räsähtänyt kriisiin tunnetuin seurauksin.

Tässä tarinassa länsimaiden perikadon aiheuttaa kukapas muu kuin tavallinen suomalainen perusinsinööri, Antero Alapylpyrä. Lähtöasetelma on kutkuttava. Antero haaveilee vain omasta talosta ja grillaamisesta omalla pihalla, mutta ajautuu mukaan kansainväliseen bisnekseen, kaamein seurauksin. Pankit paketoivat lainojaan yhä petollisempiin kuoriin, sairaalat kurjistuvat, lapset, hullut ja heikot kärsivät, start up –yrittäjiä koulitaan Hanasaaressa. Antero jorailee rahaniskennän kiihtyvissä bileissä. Esityksessä on kiivas pulssi.

Mutta mutta. Hyvistä lähtökohdista huolimatta tärkeän ja kunnianhimoisen näytelmäsarjan viimeinen osa jää harmittavasti edeltäjiään köykäisemmäksi.

Missä on vika? Näyttelijöissä ei ainakaan, he antavat parastaan. Tiina Lymi, Robin Svartström, Ursula Salo ja Aku Hirviniemi tuuttaavat näyttämölle julmetun määrän groteskeja hahmoja, he kuljettavat Antero-poloisen tarinaa ja eläytyvät täysillä sen vauhdikkaisiin käänteisiin.

Arvelisin, että esitys tuntui minusta laimealta monestakin syystä. Ensinnäkin, Jatkuvaa kasvua ei ole havainnoiltaan, huumoriltaan tai kerronnaltaan tarpeeksi yllättävä ja uusia näkökulmia avaava. Päinvastoin, on kuin olisin katsonut jotain jo aiemmin näkemääni. Mainitut Euroopan taivaan alla ja Päällystakki, samoin kuin Ryhmäteatterin karmivan tosi Eduskunta ovat jo kertoneet samaa absurdia tarinaa talouden käsittämättömistä voimista ja pienen ihmisen kaoottisesta sinnittelystä – osin samoilla näyttämöllisillä keinoilla, mutta paljon vaikuttavammin, paljon hauskemmin. Helsingin kaupunginteatterin Enron, joka kertoi tositarinan tuhoisasta ahneudesta, syö sekin Jatkuvan kasvun tehoja. Tämä on tietysti paljon teatterissa istuvan ihmisen ongelma.

Videoiden runsas käyttö tuntui kuluneelta ja irralliselta konstilta. Lisää tarinan tasoja siitä ei nyt irronnut. Huomaan, että alan väsyä myös näihin luentomaiseen muotoon kirjoitettuihin esityksiin.

Herkullisia kohtauksia ja hilpeitä hahmoja on onneksi runsaasti. Esimerkiksi se, kun kiljupullon kanssa downshiftannut Antero katkokävelee hylättyyn kirkkoon ja kohtaa ristillään turhautuneena roikkuvan Jeesuksen. Syntyy äkkiä kirkas, satuttava, äärimmäisen huvittava hetki. Tai kun Anteron vaimo Johanna empii ratasillalla viina- ja lääkehuuruissaan, ja pullonkerääjä puhuu hänet pois itsemurha-aikeistaan. Sketsinäytteleminen loppuu, tilalle tulee oikeaa ahdistusta.

Minulle esityksen tärkein anti oli tämä: Antero ei ole paha eikä ahne, hän haluaa vain tavallisen hyvää peruselämää. Mutta haaveidensa arkisuudesta ja kohtuullisuudesta huolimatta hän on osa koneistoa, joka aiheuttaa suunnatonta tuhoa ympärillään. Sellaisen koneen pikkuruisia osasia me kaikki olemme.

Ryhmäteatteri: Jatkuvaa kasvua. Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä, ohjaus Esa Leskinen. Lavastus ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori, valot Ville Mäkelä, äänet Marko Ahokangas. Rooleissa Martti Suosalo, Tiina Lymi, Robin Svartström, Ursula Salo ja Aku Hirviniemi. Ensi-ilta 27.10.2011 Pengerkadun näyttämöllä.