Hyppää pääsisältöön

Katoavan arvokkuuden rippeet

John ja Robert, nuori ja vanha näyttelijä, Lari Halme ja Esko Roine, jakavat pukuhuoneen suurehkossa repertuaariteatterissa. Miehet tekevät töitä yhdessä ilta toisensa jälkeen. He ovat hukkua myrskyävällä merellä, sotivat ensimmäisessä maailmansodassa, huokailevat tshehovilaisessa korituolissa. Pääosa David Mametin Elämä näyttämöllä –näytelmän tapahtumista sijoittuu kuitenkin pukuhuoneeseen, kahden vierekkäisen peilipöydän äärelle. Teemoina vanheneminen, yksinäisyys, kohtaamattomuus, kauhu kaiken katoavaisuudesta… Kuulostaa hyvältä!

Mutta mutta.

Kerrottakoon, että omaa katsomiskokemustani väritti kaksi ”ulkoteatterillista” seikkaa.

Olin viime joulukuussa kuvaamassa Thalia-gaalaa varten Roineen ja Halmeen harjoituksia. Roine palkittiin 7.2. televisioidussa gaalassa elämäntyöstään, ja Mametin teksti tarjosi hienon kehyksen Roineen haastattelulle. Kuvauksissa pidättelin naurua, ja juttua editoidessamme kikattelimme leikkaajan kanssa näyttelijöiden sanailulle. Olin siten jo valmiiksi esityksen puolella.

Toinen asia on Helsingin sanomien Lauri Meren antama poikkeuksellisen tyly tuomio. ”Ohjaus hukkaa tilaisuuden”, ”jää elottomaksi”, ”aikamoista puuroa”. Esityksen alkupuoli meni Meren sanojen kanssa kamppaillessa. Onko tämä niin huono? Ovatko näyttelijät tosiaan itsekin sitä mieltä, että juttu on susi, ja vetäisevät siksi tekstin läpi niin nopeasti kuin voivat? Huomasin yrittäväni tirkistellä näyttelijöiden sisintä. Kuinka kamalaa on astua näyttämölle murskakritiikin jälkeen? Menikö näyttelijöiltä luotto esitykseen?

kuva Henrik SchüttHarmikseni Elämä näyttämöllä ei tehnyt minuun syvällistä vaikutusta. Esityksessä oli jotain sympaattista, se tarjosi muutamat hyvät naurut, mutta oli oudon laimea ja rytmitön. Se oli kuin hauras luonnos, josta vaistosi, että aineksia olisi intensiiviseen, kipeään ja hauskaan teokseen, mutta sinne asti ei Marika Vapaavuoren ohjaus päässyt kuin hetkittäin. Toivottavasti juttu kypsyy esityskertojen myötä!

David Mamet itse on lainannut Bruno Bettelheimin Satujen lumousta ja todennut, että ”the more you leave out, the more we see ourselves in the picture, the more we project our own thoughts onto it. It's a trick that works." Elsa-näyttämöllä nähdyssä esityksessä temppu ei ihan toiminut. Tyhjät kohdat eivät täyttyneet, ainakaan minun päässäni.

Kokemus jää silti positiivisen puolelle. Sillä esityksen jälkeen minä ja ystäväni puhuimme kiihkeästi näytelmän käsittelemistä teemoista.

Näytelmän antama kuva elämästä näyttämöllä (=elämästä ylipäätään) on aika kamala. Näyttelijät vaikuttavat pinnallisilta, itsekeskeisiltä tyypeiltä, jotka ryysäävät esityksestä toiseen saamatta hommasta suurtakaan tyydytystä. Tauoilla miehet haukkuvat kollegoita (”mä voisin tappaa sen lehmän”) ja filosofoivat tyhjyyksiä voidepurkeista. Pukuhuoneessa näytellään näytelmistä julmimmat. Miehet ovat olevinaan omia itsejään, vaikka kumpikin pitää sielunsa piilossa. Onko jossain teatterissa oikeasti tuollaista!?

Parhaat keskustelut kirvoitti Roineen näyttelemän Robertin tarina. Vanheneva näyttelijä yrittää epätoivoisesti pitää kiinni arvokkuudestaan. Hän teeskentelee olevansa iloinen kollegan menestyksestä. Hän koettaa keksiä syvällisiä opetuksia, olla nuoremman tukena ja apuna. Todellisuudessa hän on paniikissa, kuolemanhädän vallassa. Esityksen vihlaisevin ja hauskin kohtaus syntyy, kun Robert unohtaa repliikkinsä kesken leikkaussalikohtauksen. Yhtäkkiä muuten irralliset näytelmänpätkät ja pukuhuonekohtaukset limittyvät toisiinsa, ja katsomo tuntuu kiemurtelevan myötätunnosta, noloudesta, naurusta.

Aloin miettiä, miten minun itseni käy sitten, kun olen vanha ja alan kenties ammatillisesti tippua kärryiltä? Saanko vanheta turvassa, arvokkaasti, vai täytyykö minun kokea nuoremmat tulijat uhkaksi? Koenko heidät uhkaksi jo nyt? Osaanko antaa vanhemmille ihmisille heille kuuluvan arvon?



IRTOPISTEET

+ Lyhyt kesto. 70 minuuttia on erittäin täydellinen pituus teatteri-illalle! Toinen plussa hyvälle yleisölle. Joukossa ei ollut yhtään kännykkään vastaajaa eikä karkkipussin rapistelijaa!

- Tylsä käsiohjelma, joka esittelee puuduttavan perusteellisesti tekijöitä, mutta ei anna eväitä Mametin näytelmän, eikä varsinkaan tämän tulkinnan kohtaamiseen.

David Mamet: Elämä näyttämöllä (1977). Ohjaus Marika Vapaavuori, lavastus Hannu Lindholm, puvut Jaana Aro, valosuunnittelu Mika Ijäs, äänisuunnittelu Jani Laaksonen. Rooleissa Esko Roine ja Lari Halme.

Elämä näyttämöllä Helsingin kaupunginteatterissa 4.3. asti.

 

Penkkitaiteilija

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri