Jumalallinen piparimuotti piirtää esiin Naisen ja Miehen
Olin Kansallisteatterin Kristuksen morsiamen päätyttyä kuin pienessä shokissa. Palikat sisälläni liikahtelivat. Esityksen synnyttämä tutina oli yhtä aikaa euforinen ja epämukava. Näin itseni paremmin. Jotkut asiat näin ensimmäistä kertaa.
Kristuksen morsian kertoo nuoresta naisesta, Marionista, joka on lesbo ja kahden papin tytär. Isä-vainaa oli vanhoillinen, äiti on liberaalimpi. Äiti hyväksyy tyttärensä homoseksuaalisuuden. Mutta Marion ei itse hyväksy itseään. Hän päättää luopua minuudestaan, jonka kokee jumalallisen järjestyksen vastaiseksi. Marion tulee uskoon ja hakeutuu raamatunsanan kirjaimellisesti ottavaan Simeon-seurakuntaan. Hän päättää eheytyä heteroksi.
Heini Junkkaalan kirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama näytelmä on ihmeellisen hyvä. Se käsittelee vaikeita aiheita: ihmisen kaipuuta hengellisyyteen, uskoa, kirkon oppien pätevyyttä tässä ajassa. Se heittää sekaan kysymyksiä seksuaalisesta identiteetistä, sukupuolirooleista, synnistä, suvaitsevaisuudesta. Ketä pitää suvaita? Pitääkö suvaita myös suvaitsemattomia?
Kristuksen morsian on syvä ja vakava. Se on myös riemukas, irtonainen, hupsu. Se pohtii uskoa tässä ja nyt, vuonna 2010. Katsojan mielessä mukaan lavalle tunkevat niin Luther-säätiön naispappeuden vastustajat, Marja-Sisko Aallon ero Imatran kirkkoherran vierasta, kuin vastikään päättyneet arkkipiispan vaalitkin.
Muutama vuosi sitten Juha Jokelan Fundamentalisti käsitteli uskontoa niin, että nimenomaan uskon tematiikka järisytti ajatukset ja tunteet liikkeelle. Kristuksen morsian iski minussa toiseen kohtaan. Esityksen jälkeen tunsin oloni sähköistyneeksi – ja tyhmäksi.
Esityksessä Marion yrittää tulla oikeaksi Naiseksi. Sieväksi ja huomaamattomaksi Miehen hoivaajaksi. Marion pukeutuu beigeen, laittaa tukan nutturalle, leipoo pipareita: soman mökin, ja akan sekä ukon sen eteen. Piparimuotti piirtää naisen ja miehet erot kätevästi esiin. Tunsin kuinka muotti puristui minunkin ympärilleni. Kyllä! Miten en ole tätä ennen tajunnut? Vaikka olen feministi, enkä osaa uskoa Jumalaan, silti minulla on patavanhoillisesta raamatuntulkinnasta kumpuavia arvoja, eleitä, tekoja, kenkiä, haaveita, odotuksia. Tällainen on Nainen. Tällainen on Mies. Ja näin on hyvä.
En nyt heitä hempeitä mekkojani roskiin, en lakkaa leipomasta tai paikkaamasta kultani farkkuja. Mutta aion kyllä tarkkailla itseäni! Etten ainakaan tahtomattani myötäile sellaisia piintyneitä asenteita, joita syvästi kammoksun.
Kristuksen morsiamen näyttelijöistä voisi kirjoittaa pitkät ylistykset. Joanna Haartti on Marionin roolissa uskomaton. Haartti on harvinainen nainen. Hän ei pätkääkään piittaa siitä, onko hän näyttämöllä kaunis ja ihana. Hän on estoton heittäytyjä. Hän on liikuttava, paljas – ja törkeän hauska. Tästä eteenpäin menen katsomaan kaiken, missä Haartti esiintyy. Wanda Dubiel tekee jälleen hienonhienon roolin Marionin äitinä. Papin ja äidin sisäisestä kamppailusta tulee täyttä totta. Hanna Raiskinmäki tuo lavalle kaksi vastakohtaista naista: kiltin uskovaisen ja ronskin lesbon. Häkellyttäviä suorituksia kumpikin.
Koko ryhmä tuntuu nauttivan olostaan näyttämöllä, he synnyttävät yhdessä mahtavaa teatteria. Kiitos!
Heini Junkkaala: Kristuksen morsian. Ohjaus Saana Lavaste, lavastus Veera Laakso, puvut Veera Laakso ja Katerina Zherbina. Äänisuunnittelu Saija Raskulla, alot Petri Tarkiainen. Naamiointi Mila Niemi ja Tuire Kerälä. Rooleissa Wanda Dubiel, Joanna Haartti, Kristiina Halttu, Oskari Perkki, Jukka Puotila, Seppo Pääkkönen, Leena Pöysti ja Hanna Raiskinmäki.
