Jepata Nasta ja sulavat napajäätiköt
Miten ja milloin lapselle kannattaa selittää vakavia maailman ongelmia? Tätä mietin, kun näimme 6-vuotiaan poikani kanssa teatteriryhmä Ispinän Rosa Liksomin lastenkirjaan perustuvan mainion pienen esityksen nimeltään Jepata Nasta.
Kaisa El Ramlyn ohjaama tarina kertoo Jepata Nastasta, yksinäisestä prinsessasta, joka ei osaa leikkiä. Kuningatar on kuollut, kuningas on aina reissussa, eikä lastenhoitajalla ole aikaa puuhata tytön kanssa.
Seikkailu käynnistyy, kun Jepata Nasta karkaa kotoa etsimään ystävää. Jepata päätyy lainaraketilla Pohjoisnavalle, jossa hän ystävystyy Kitikaq-tyttöön. Yhdessä kaverukset pelastavat Kitikaqin tutkijavanhemmat, jotka ovat vihaisen noita Naartsukin vankeina. Irina Pulkka näyttelee nimiroolia, Katja Joutsijoki ja Iiro Panula esittävät muut hahmot. Kaikki näyttelevät tarkasti, selkeästi ja kevyesti.
Satu sijoittuu sadunomaiseen nykyaikaan. Leikki sekoittuu pohjoisen napaseudun karuun todellisuuteen, jossa jää sulaa ja jääkarhut kuolevat sukupuuttoon. Mielestäni näiden kahden maailman risteyttäminen ei toimi esityksessä täysin aukottomasti. Ilmastonmuutos kalskahtaa sadun keskellä kovin konkreettiselta, tavallaan arkiselta. Olisiko ekologista huolta voinut kirjoittaa tarinaan vieläkin vertauskuvallisemmin, en tiedä.
Pidin ispinäläisten kevyestä estetiikasta. Kertomus alkaa linnan lastenhuoneesta, ja lastenhuoneesta tutuilla tavaroilla synnytetään niin avaruusraketti kuin hurja noitakin. Kruunut ovat kuin päiväkodissa askarreltuja, iglu syntyy valkeista muovilaatikoista. Katsoja saa itse ratkaista, tapahtuuko seikkailu todella, vai onko kaikki pikku prinsessan mielikuvitusta.
Jepata Nasta oli, vihdoinkin, teatteriesitys, josta poikani tykkäsi. Lapsi kun tähän saakka kokenut lähes kaikki näytelmät liian jännittäviksi, emmekä siksi ole aikoihin käyneet katsomassa mitään. Ilmojen lämpenemisestä äkämystynyt noita Naartsuk oli toki pelottava, mutta äidin kanssa käsi kädessä noitaa uskalsi katsoa. Ehkä juuri tietyn leikkisän tuttuuden vuoksi satu toimi lapselleni ja hänen ystävälleen niin hyvin? Lapset olisivat esityksen jälkeen halunneet kiivetä näyttämölle tutkimaan kaikkia värikkäitä kapistuksia.
Voisin kuvitella, että Jepata Nasta innoittaisi pieniä katsojiaan rakentamaan itsekin igluja tai lentämään pahviraketilla kaukomaille. Ja ehkä se herättää kotona keskustelua ihmisen ja luonnon haavoittuvasta suhteesta. Omasta lapsuudesta muistan, että pahinta oli pelätä käsittämätöntä - olisi helpottanut, jos vanhemmat olisivat huomanneet selittää, ettei se aurinko vielä ihan huomenna muutu valkoiseksi kääpiöksi...
Teatteriryhmä Ispinä ja Valtimonteatteri: Jepata Nasta. Sovitettu Rosa Liksomin kirjasta Jepata Nasta pohjoisnavalla. Ohjaus Kaisa El Ramly, äänet Janne Auvinen, rooleissa Irina Pulkka, Katja Joutsijoki ja Iiro Panula.
