Hyppää pääsisältöön

Epätoivon karnevaali

Alku lupaa paljon. KOM-teatterin Kolme sisarta käynnistyy juhlista, joita katsoja pääsee tirkistelemään näyttämöllä olevien suljettujen ovien takaa. Melskeen keskeltä isä Prozorov nousee ikkunaan ja pitää katsojille puheen. Hän suree hukkaan valuvaa elämää, toteutumattomia haaveita, kaiken latistumista. Sitä, että ihminen nuupahtaa, ennen kuin on edes puhjennut kukkaan. Taisto Reimaluodon näyttelemän isän kiihkeän puheen aikana mielessäni alkaa takoa: minulle ei käy noin. Minulle ei saa käydä noin! 

 Eeva Soivio, Vilma Melasniemi ja Laura Malmivaara. Kuva Noora Geagea.

Sitten isä kuolee. Seinät siirtyvät sivuun, ja esitys jatkuu kohtauksesta, josta Tšehovin näytelmä varsinaisesti alkaa. Kolme sisarta, Olga, Maša ja Irina ovat kokoontuneet Irinan nimipäiville, tasan vuosi isänsä kuoleman jälkeen. Olga (Vilma Melasniemi) opettaa koulussa, Maša (Eeva Soivio) on katkera kotirouva ja kuopus Irina (Laura Malmivaara) vielä miettii, mitä elämällään tekisi. Andrei-veljestä (Timo Torikka) toivotaan suurta herraa.

KOM-teatterissa Kolme sisarta nähdään nyt kolmannen kerran. Ensimmäisen ohjasi Kaisa Korhonen vuonna 1979, toisen Pekka Milonoff vuonna 1990. Vuonna 2013 vuorossa on ohjaajaksi Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Lauri Maijalan tulkinta.

Ohjaaja Maijalan ja lavastaja Markku Pätilän käsissä Prozorovien kulttuurikodista on tullut rähjäinen loukko, jossa kolme sisarta ja yksi veli kestitsevät juopahtavaa, rietasta, omituista upseerijoukkiota. Kukaan ei tee mitään. Sivistystä on, mutta siitä ei tässä takapajulassa ole iloa. Kaikkinainen oppineisuus on kuin haamujalka, jota ei voi enää käyttää, mutta joka säryllään muistuttaa olemassaolostaan. Upseerit kerskuvat sillä, kuka tekee kaikista vähiten. Tehdä työtä - mikä naurettava ajatus! Kun luutnantti Tuzenbach (Juho Milonoff) yrittää briljeerata filosofioillaan työn merkityksestä, upseerikollega Soljonyi (Eero Milonoff) lyttää hänet niin riemukkaasti, että katsomon penkit nitisevät naurusta. Prozorovit seurueineen halveksivat ympärillä leviävää kaupunkia, mutta elävät itsekin lamauttavan rappion keskellä. Musiikki soi, näyttämöllä tanssitaan, kähmitään, vitsaillaan. On kaipauksen sanoja. On pieruvitsejä, humalaista horjuntaa, väkivaltaa, runkkausta ja vauvankakkaa. Tämä on epätoivon karnevaali, ajattelen katsomon pimeydessä. 

Rapistuneiden seinien ja väsähtäneiden toiveiden keskellä kajastaa yksi toivo: Moskova. Sinne, lapsuuden kultamaahan jos pääsisi, niin kaikki muuttuisi. Tästä Tšehovin klassikkotekstissä on tietysti kyse - unelmista, niiden toteutumisesta ja kariutumisesta. Miksi ihminen ei kykene onneen? Mikä häntä estää? Tähän kysymykseen Kolmeen sisareen tarttuneet ohjaajat ovat jo reilun sadan vuoden ajan etsineet vastausta. 

Monet rakastavat Tšehovia, omaa Tšehoviaan. Sen huomasi nytkin KOM-teatterin katsomossa. Vieressäni istuva harmaahiuksinen mies tuhisi vihaisesti näkemälleen, ja poistui väliajalla. Samoin teki naistenhuoneen ovella tapaamani iäkäs rouva. Kysyin rouvalta syytä poistumiseen, ja hän vastasi: "Tšehov on ihana, mutta tähän on tehty lisäyksiä". Minäkin rakastan Kolmea sisarta, se on minulle kaikista lukemistani ja näkemistäni näytelmistä läheisin. Itse tosin pidin monista ohjaaja Maijalan "lisäyksistä", kuten Andreille kirjoitetusta nuoruuden intomielisestä tasa-arvopuheesta, tai sisarten lapsuutta valoittavista erikielisistä lastenloruista.

Kuten sanoin, KOM-teatterin tulkinnan alkupuoli lupasi huimia. Mutta näytelmän edetessä menin koko ajan enemmän hämilleni. 

Näyttämöllä on räävitön ja vahva lataus, näyttelijät heittäytyvät intensiivisesti kohtauksiin, tapahtumat kolisevat kiihkeästi eteenpäin. Mutta miksi? Tuntui siltä, että henkilöiden kohtalot ja tragediat ja tekstin nyanssit hukkuvat resuiseen karnevaaliin. En ehtinyt saada otetta näyttämöllä näkemistäni ihmisistä, en ymmärtänyt heitä. Ja jos näytelmän ihmisiä ei tunnista, ei heidän kohtalonsa myöskään kosketa. 

Laura Malmivaara, Niko Saarela ja Juho Milonoff. Kuva Noora Geagea.

Niko Saarelan Kulygin on minusta esityksen selkein hahmo: itsepetokseensa käpertynyt kerskailija ja narri. Kulyginin ja Mašan avioliitosta tehdään KOMissa julma tulkinta. Hyveellinen opettajamies pitää vaimonsa kurissa nyrkeillään. Helmi-Leena Nummela tekee raikkaan ja napakan roolin hompsahtavana Nataliana. Myös Leo Honkosen roolityö urheilullisena ja ryhdikkäänä everstiluutnantti Veršinininä on hieno. Veršininin ja Mašan katonrajassa näytelty rakkauskohtaus toi hetkeksi melskeiselle näyttämölle hellyyttä, aistillisuutta ja rauhaa. Juho Milonoff näyttelee yleensä kunnollisena ja siistinä nähdyn Tuzenbachin roolin niin roisisti, että heikompia hirvittää. Eero Milonoffin huulipunainen Soljonyi on outo ja kiehtova hahmo. Sisaruksista pidin eniten Laura Malmivaaran läsnäolevasti tulkitsemasta Irinasta. 

Lopussa esitys siirtyy uudelle tasolle. Roolivaatteet heitetään nurkkaan, näyttelijäntyö kevenee, kierrokset putoavat. Tuzenbachin kuolema ei itketa minua, eikä siskojen elämän perustusten lopullinen mureneminen hetkauta. Mutta jotain hyvää tapahtuu. En edelleenkään tiedä, keitä nämä ihmiset ovat. Mutta kun sisaret tarttuvat katsojaa kädestä ja häipyvät koko näytelmästä, yhtäkkiä olo katsomossakin seestyy, mieli rauhoittuu.

 

Anton Tšehov: Kolme sisarta. Suomennos Martti Anhava. Ohjaus Lauri Maijala, lavastus Markku Pätilä, puvut Niina Pasanen, maskeeraus Leila Mäkynen, valot Kari Vehkonen, äänet Lauri Maijala ja Jani Rapo. Rooleissa Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Laura Malmivaara, Leo Honkonen, Eero Milonoff, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Taisto Reimaluoto, Niko Saarela ja Timo Torikka.

 

 

 

 

 

Penkkitaiteilija

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri