Arvoituksellinen, rohkea, rokkaava Idiootti
”Tässä ei niin piitattu juonesta, vaan filosofiasta”, toteaa keski-ikäinen mies daamilleen narikkajonossa. Yli kolmituntinen Idiootti on juuri loppunut Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Mies ottaa takkinsa ja katoaa Helsingin yöhön, mutta jään miettimään hänen heittoaan. Mielestäni Idiootti ei ole erityisen filosofinen esitys, vaikka näytelmän henkilöt kyllä filosofoivat venäläisen perusteellisesti. Ensimmäinen sana, joka pulpahtaa mieleeni esityksen jälkeen, on arvoituksellinen. Seuraavaksi tulee tällaisia sanoja: Mielentila. Mielijohde. Musta huumori. Rohkeus. Ryöpsähdys. Rock.
Janne Reinikainen on ohjannut Idiootin epookista piittaamatta: on verkkareita, hattupäisiä herroja, pitsihameita, sukkahousunriekaleita. On Wagner ja Beatles. Kristallikruunu ja pallogrilli. Välillä estetiikka on kuin ylioppilasteatterista. Köyhät muoviverhot roikkuvat katosta, puukko iskee muoviin reikää. Hetkittäin syntyy pysäyttävän kauniita kuvia. Visuaalinen tyyli on kaikessa säröisyydessään hallittu ja kokonainen. Kiitos kuuluu ohjaajalle, sekä lavastaja Markus Tsokkiselle ja pukusuunnittelija Tarja Simoselle.
Esitys etenee kuin romaanin synnyttämästä assosiaatiosta toiseen – juoni ei tosiaan ole se, mitä seurataan. Itseäni tämä ei haitannut, sillä romaani on tuttu. Muistissa on myös Ryhmäteatterin maaginen tulkinta aiheesta vuodelta 1997. Seuralaiselleni Dostojevskin alkuteos oli vieras, eikä hän omien sanojensa mukaan ymmärtänyt tapahtumista paljonkaan. Musiikista hän piti, samoin hienoista kuvista ja upeista näyttelijöistä.
Niin, ne näyttelijät! Idiootissa näytellään mahtavasti. Näyttelijäntyö on jännittävällä tavalla linjassa esityksen rosoisen ilmeen kanssa. Tässä sulatusuunissa kaikki on mahdollista.
Mainitsen muutaman: Hannu-Pekka Björkmanin ruhtinas Myškin on nykivä epileptikko, kuin suuri lapsi, joka tunnistaa pelotta hyvän ja pahan, ja sanoo kaiken suoraan. Petri Mannisen Rogozin on pakkomielteinen ja ylikiihkeä, ja siksi tuhoisa rakkaudessaan. Lotta Lindroos hehkuu ja keimailee Aglajan roolissa, hän on yhtä aikaa terävä ja tyttömäinen. Ainoa roolitulkinta, jota en täysin käsittänyt, oli ihanan Minttu Mustakallion Nastasja Filippovna. Miksi Nastasjasta oli haluttu tehdä velttoryhtinen, poseeraava, jotenkin lakoninen hahmo? Vetovoimaa riitti, mutta salaisuus puuttui.
Yleensä näyttelijöiden ikä ei merkitse minulle paljonkaan: teatteri on leikkiä ja kuka vaan voi näytellä ketä vaan. Mutta Idiootissa näyttelijöiden ikäerot alkoivat yhtäkkiä tuottaa esitykseen tasoja – ohi sen, mitä näyttelijät lavalla tekivät. Idiootin ensemblessä nuorimman ja vanhimman näyttelijän ikäero on liki 50 vuotta, ja jokainen taitaa esittää suurin piirtein omanikäistään henkilöä. Nuoret näyttelijät, kuten Olavi Uusivirta tai Ylermi Rajamaa, kantavat jo olemuksellaan näyttämölle... niin, juuri nuoruutta, sen viattomuutta, uhoa. Konkarit, kuten Ismo Kallio, Elli Castrén tai Juha Muje, kuljettavat kehossaan tietoa siitä, että elämässä tulee vastaan kaikenlaista. Ilman että sitä tarvitsee erityisesti näytellä. Tämä oli minulle uusi elämys.
Idiootin päätyttyä pohdin ruhtinas Myškinin hyvyyttä. Se toimii kuin läpivalaisulaite. Ruhtinas näkee jokaisessa ihmisessä alkuperäisen puhtaan olemuksen, joka elämän käänteissä on tärveltynyt. Hänen seurassaan toiset alkavat itsekin paremmiksi. Toisille taas oman kadonneen viattomuuden muisto on sietämätön.
Aloin pohtia sitäkin, että tunnenko yhtään Myškinin lailla pyyteettömän hyvää, aikuista ihmistä? En usko, ei sinne päinkään. Meillä on liian kiire oman arkemme kanssa, olemme liian täynnä tuiki tärkeitä projektejamme, että ehtisimme pysähtyä kanssakulkijoiden rinnalle, että jaksaisimme antaa, jakaa, kuunnella, nähdä. Taidamme ehtiä olla hyviä korkeintaan yhden kahvikupillisen tai sulkapallomatsin verran kerrallaan. Ja sitten pitääkin taas rientää.
Kansallisteatteri: Idiootti. Sovitus ja suomennos Eva Buchwald ja Janne Reinikainen. Ohjaus Janne Reinikainen, lavastus Markus Tsokkinen, puvut Tarja Simonen, musiikki Timo Hietala, videot Jenni Valorinta, valot Aslak Sandström. Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Elli Castrén, Ismo Kallio, Tero Koponen, Lotta Lindroos, Petri Manninen, Juha Muje, Minttu Mustakallio, Ylermi Rajamaa, Olavi Uusivirta ja Juha Varis.
