Apua, lapseni pelkää teatteria!

”Minä jään tänne esityksen ajaksi”, totesi 5-vuotias poikani päättäväisesti teatterin vessassa viime lauantaina. Olimme tulleet parin ystäväni ja heidän samoin 5-vuotiaiden lastensa kanssa katsomaan Tanssiteatteri Hurjaruuthin Lumikkia. Etukäteisvalmistelut oli tehty: päivähoidossa oli luettu Lumikkia samalla viikolla, ja olimme keskustelleet sadun tapahtumista kotona. Vakuuttelin, että vaikka paha äitipuoli on kovin ilkeä, loppu on onnellinen. Silti viime hetkillä poikaa alkoi pelottaa vimmatusti. Kun jonotimme teatterisaliin liput kourassa, hän yritti joka käänteessä paeta paikalta. ”Äiti, miksi me mennään katsomaan sitä?”

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun lastani hirvitti teatterissa. Oikeastaan ainoa esitys, jonka hän on katsonut tyynin mielin, on tainnut olla Nukketeatteri Sammon Joulu tulla jollottaa. Jääräpäisesti olen silti muutaman kerran vuodessa raahannut hänet teatterikatsomoon.

Niin, miksi? Se on hyvä kysymys. Varmaan siksi, että itse olen pienestä pitäen rakastanut teatteria. Äiti vei meitä aikoinaan katsomaan kaikenlaista teatteria, niin aikuisten kuin lastenkin näytelmiä. Se oli mahtavaa! Uskon, että poikani voisi saada elämyksiä teatterista – jos vain suostuisi pitämään katsomossa silmät auki. Lumikki-esityksen ajan hän istui selkä näyttämölle päin, kädet korvilla. Taputtelin lasta selkään ja kuiskuttelin rauhoittavasti, ja välillä hän uskalsikin kurkistella sormien lomasta näyttämölle.

Olisi varmaan pitänyt uskoa lasta ja poistua paikalta? Olen yrittänyt saada hänen teatterikammoaan lieventymään, mutta se näkyy kerta kerralta pahenevan. Kohta hän varmaan parahtaa kauhusta jo kuullessaan sanan teatteri. Aikuisen on tätä vaikea ymmärtää, sillä lastenelokuvien karjuvat tyrannosaurukset eivät pojua kauhistuta. Ehkä teatteri pelottaa, koska se on todempaa, näyttelijät ovat lihaa ja verta, salissa on oikeasti pimeää...

Millainen Hurjaruuthin Lumikki sitten on? Sehän on hieno. Esityksessä kolme ihanaa tyttöä valkoisissa mekoissaan leikkii nukeilla vanhaa tarinaa. Satu kerrotaan jännittävästi, hauskasti, visuaalisesti, hallitusti. Milla Viljamaan lumoava musiikki vie synkkään metsään, huvittavien kääpiöiden tupaan, pahan äitipuolen myrkkypatoihin, Lumikin arkun äärelle. Kerronta on kuvallista, miltei sanatonta, lapsen mielikuvitukseen ja ymmärrykseen rohkeasti luottavaa.

Minusta esitys on kuin kaunis näyttämöruno, oikea pieni helmi. Mutta lapseni oli katsomossa kauhuissaan. Ystävieni lapset eivät sentään pelänneet. Toinen heistä ei osannut sanoa esityksestä mitään, toinen valitteli, ettei ymmärtänyt siitä kuin pieniä paloja. Tekijät suosittelevat Lumikkia yli kolmevuotiaille. Itselle tuli tunne, että esitys sopi aikuisille paremmin kuin lapsille.

Kotiin päästyämme lupasin pojalleni, ettemme enää mene teatteriin. Ei ennen kuin hän pyytää sitä itse.

Lumikki Hurjaruuthin näyttämöllä 27.3.2010 saakka. Ohjaus Elina Lajunen. Musiikki ja äänisuunnittelu Milla Viljamaa. Esiintyjät Elina Putkinen, Esete Sutinen ja Milla Viljamaa. Esitys perustuu Grimmin veljesten satuun Lumikki.