Ma 15.03.2010, klo 15:47
”Minä jään tänne esityksen ajaksi”, totesi 5-vuotias poikani päättäväisesti teatterin vessassa viime lauantaina. Olimme tulleet parin ystäväni ja heidän samoin 5-vuotiaiden lastensa kanssa katsomaan Tanssiteatteri Hurjaruuthin Lumikkia. Etukäteisvalmistelut oli tehty: päivähoidossa oli luettu Lumikkia samalla viikolla, ja olimme keskustelleet sadun tapahtumista kotona. Vakuuttelin, että vaikka paha äitipuoli on kovin ilkeä, loppu on onnellinen. Silti viime hetkillä poikaa alkoi pelottaa vimmatusti. Kun jonotimme teatterisaliin liput kourassa, hän yritti joka käänteessä paeta paikalta. ”Äiti, miksi me mennään katsomaan sitä?”
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun lastani hirvitti teatterissa. Oikeastaan ainoa esitys, jonka hän on katsonut tyynin mielin, on tainnut olla Nukketeatteri Sammon Joulu tulla jollottaa. Jääräpäisesti olen silti muutaman kerran vuodessa raahannut hänet teatterikatsomoon.
Niin, miksi? Se on hyvä kysymys. Varmaan siksi, että itse olen pienestä pitäen rakastanut teatteria. Äiti vei meitä aikoinaan katsomaan kaikenlaista teatteria, niin aikuisten kuin lastenkin näytelmiä. Se oli mahtavaa! Uskon, että poikani voisi saada elämyksiä teatterista – jos vain suostuisi pitämään katsomossa silmät auki. Lumikki-esityksen ajan hän istui selkä näyttämölle päin, kädet korvilla. Taputtelin lasta selkään ja kuiskuttelin rauhoittavasti, ja välillä hän uskalsikin kurkistella sormien lomasta näyttämölle.
Olisi varmaan pitänyt uskoa lasta ja poistua paikalta? Olen yrittänyt saada hänen teatterikammoaan lieventymään, mutta se näkyy kerta kerralta pahenevan. Kohta hän varmaan parahtaa kauhusta jo kuullessaan sanan teatteri. Aikuisen on tätä vaikea ymmärtää, sillä lastenelokuvien karjuvat tyrannosaurukset eivät pojua kauhistuta. Ehkä teatteri pelottaa, koska se on todempaa, näyttelijät ovat lihaa ja verta, salissa on oikeasti pimeää...
Millainen Hurjaruuthin Lumikki sitten on? Sehän on hieno. Esityksessä kolme ihanaa tyttöä valkoisissa mekoissaan leikkii nukeilla vanhaa tarinaa. Satu kerrotaan jännittävästi, hauskasti, visuaalisesti, hallitusti. Milla Viljamaan lumoava musiikki vie synkkään metsään, huvittavien kääpiöiden tupaan, pahan äitipuolen myrkkypatoihin, Lumikin arkun äärelle. Kerronta on kuvallista, miltei sanatonta, lapsen mielikuvitukseen ja ymmärrykseen rohkeasti luottavaa.
Minusta esitys on kuin kaunis näyttämöruno, oikea pieni helmi. Mutta lapseni oli katsomossa kauhuissaan. Ystävieni lapset eivät sentään pelänneet. Toinen heistä ei osannut sanoa esityksestä mitään, toinen valitteli, ettei ymmärtänyt siitä kuin pieniä paloja. Tekijät suosittelevat Lumikkia yli kolmevuotiaille. Itselle tuli tunne, että esitys sopi aikuisille paremmin kuin lapsille.
Kotiin päästyämme lupasin pojalleni, ettemme enää mene teatteriin. Ei ennen kuin hän pyytää sitä itse.
Lumikki Hurjaruuthin näyttämöllä 27.3.2010 saakka. Ohjaus Elina Lajunen. Musiikki ja äänisuunnittelu Milla Viljamaa. Esiintyjät Elina Putkinen, Esete Sutinen ja Milla Viljamaa. Esitys perustuu Grimmin veljesten satuun Lumikki.
Pe 05.03.2010, klo 16:44
Kävimme kollegan kanssa läpi Suomen teatterien kevään ohjelmistoja. Hän tekee kulttuuriohjelmia radioon, minä televisioon. Istuimme siinä kymmenien ja kymmenien tiedotteiden keskellä. Luimme niitä ääneen, juttelimme, yritimme hahmottaa sitä, mistä teatterintekijät haluavat tänä keväänä kertoa.
Yksi iso, useassa teattereissa esillä oleva teema on sodan haamu. Tunne aiheen merkityksellisyydestä vahvistui, kun näin Q-teatterissa Bosnian sotaa kuvaavan esityksen Aivan kuin minua ei olisi. Kuinka monta sukupolvea täytyy sodan jälkeen syntyä, ennen kuin arvet paranevat? Kysymys hirvittää, kun ajattelee, kuinka monta sotaa maailmassa on käynnissä tälläkin hetkellä.
Masi Eskolin ohjaa Joensuussa esityksen nimeltä Suomen talvisota – uuden ajan iltamat. Tekijät yrittävät iltamissaan ajatella sotaa, ja toisaalta sodan jälkeen rakentunutta yhteiskuntaa, jossa sodan kaiut edelleen kuuluvat. Helsinkiläinen teatteri Venus puolestaan harjoittelee kaksikielistä esitystä nimeltä Det falska barnet, Valelapsi. Se on satu lapsesta, jolla on synkkä varjo: ”Kaikki ovat pelänneet siitä lähtien, kun isoisän isä palasi suuresta sodasta”. Tampereella tulee ensi-iltaan komedia Isä, poika ja tärykalvo. Mitä on olla isä, mitä poika, kysyy Henri Kapulaisen kirjoittama näytelmä. ”Millaista on raahata mukanaan isänisän sotavammoja”.
Ehkä nyt on tosiaan tullut aika päästä eteenpäin, ymmärtää, lakata siirtämästä traumaa taas seuraavalle sukupolvelle? ”Ehkä me olemmekin edeltävien sukupolvien isiä, heitä, joiden oletetaan tietävän enemmän”, kysyy Masi Eskolin.
SUOMEN TALVISOTA – uuden ajan iltamat. Ohjaus Masi Eskolin. Ensi-ilta Joensuun Kaupunginteatterissa 6.3.2010.
DET FALSKA BARNET. Teksti työryhmän, ohjaus Max Bremer. Ensi-ilta teatteri Universumissa 13.4.2010.
ISÄ, POIKA JA TÄRYKALVO. Käsikirjoitus Henri Kapulainen, ohjaus Kari Paukkunen. Vierailuesityksen ensi-ilta Tampereen Työväenteatterissa 4.3.2010.
Ke 03.03.2010, klo 14:25
Istuessani eilen Q-teatterin katsomossa tajusin, että lähes kaikki ymmärrykseni historiasta perustuu taiteeseen. Olen aina ollut surkea oppimaan vuosilukuja, hallitsijoita, sotia ja rauhoja. Koulun hissantunneilla päähäni ei jäänyt juuri mitään. Muistan ja käsitän vain sellaisia tapahtumia, joihin olen eläytynyt taiteen - kirjallisuuden, teatterin, fiktio- tai dokumenttielokuvan kautta. Sama pätee niin muinaisiin aikoihin kuin lähihistoriaankin.
Jugoslavian hajoamissodista ei ole kuin viisitoista vuotta. Olen lukenut ja katsonut valtavan määrän uutisia aiheesta. Silti minulla on sodasta vain hataria mielikuvia. Antti Hietalan dramatisoima ja ohjaama Aivan kuin minua ei olisi oli kuin emotionaalinen oppitunti aiheesta. Esityksen jälkeen oli pakko käydä lukemassa faktoja serbien, kroaattien ja bosniakkien taisteluista. Luulen, etten unohda niitä enää.
Aivan kuin minua ei olisi perustuu kroatialaisen Slavenka Draculićin samannimiseen romaaniin. Päähenkilö S on nuori nainen, kyläkoulun historianopettaja (Elena Leeve). Hänet raahataan kotoa kesken arkipäivän. Kylän miehet viedään yhteen leiriin, naiset toiseen. Miehistä ei enää kuulla. Naiset joutuvat töihin - mutta jotkut heistä, ne parhaannäköiset, viedään naistenhuoneeseen. Heistä tulee jatkuvien joukkoraiskausten uhreja. Aikansa sotilaiden katseita piiloteltuaan myös S määrätään sinne.
Jussi Nikkilä, Hannu-Pekka Björkman ja Lotta Lehtikari tekevät kukin useita rooleja. Nikkilä muuntautuu eleettömästi sotaan pakotetusta pojasta naistenhuoneen naiseksi. Hannu-Pekka Björkmanin sadistiset hahmot tuovat näyttämölle oikean vaaran tuntua. Näytelmän lapsia esittävät ihmeen todesti oikeat nuoret, lukiolainen Alana Saul ja opiskelija Anni Koistinen. Kipeimmin minua puhutteli leirille joutuneen sairaanhoitajan (Lehtikari) avuttomuus, kun hän yrittää vakuuttaa teinityttärelleen, että mitään hätää ei ole. En voinut olla ajattelematta itseäni ja pientä poikaani samassa tilanteessa. Jouduin melkein paniikkiin.
Sodan rinnalla kulkee kertomus kirjailijasta (Nikkilä), jonka kodin kellarissa kinataan naapurien kesken pyörien paikoista. Kirjailija kirjoittaa tarinan pyörävarastosta, kuvaa naapurinsa rasisteiksi ja öykkäreiksi, ei ole kiinnostunut heistä ihmisinä. Pyöräsota keventää tunnelmaa, tuo esitykseen uuden tason. En silti ole varma sivujuonteen välttämättömyydestä.
Aivan kuin minua ei olisi kertoo paitsi yhdestä sodasta, myös kaikista sodista. Se kertoo ihmisen kyvystä pahuuteen, kyvystä selviytyä, kyvystä sopeutua kammottaviin olosuhteisiin. Kyvystä sivuuttaa toisen ihmisyys.
Slavenka Drakulić – Antti Hietala: AIVAN KUIN MINUA EI OLISI. Ohjaus Antti Hietala. Lavastus ja videot Annukka Pykäläinen. Valosuunnittelu Sirje Ruohtula, pukusuunnittelu Riitta Röpelinen, äänisuunnittelu Timo Muurinen. Rooleissa Elena Leeve, Hannu-Pekka Björkman, Lotta Lehtikari, Jussi Nikkilä, Anni Koistinen ja Alana Saul. Esitykset Q-teatterissa jatkuvat 19.5. saakka.
Ma 01.03.2010, klo 13:19
Olipa hieno ilta teatterissa! Odotus sai ensi-iltansa jo viime syyskuussa, mutta minä mahduin katsomoon vasta viime lauantaina. Pitkä odotus palkittiin.
Heini Junkkaalan ohjaama ja osin kirjoittama Odotus kertoo henkilöistä nimeltä Marja Packalén ja Pirkko Saisio. Heitä esittävät Packalén ja Saisio itse. Kumpikin kuuluu suuriin ikäluokkiin. Heidän ikäisiään, vähän yli 60-vuotiaita naisia on Suomessa enemmän kuin minkään muun ikäisiä miehiä tai naisia. Esitys lähtee sukupolvinäkökulmasta, mutta kertoo kahden hyvin erityisen yksilön tarinan. 
Suurenmoiset, eläväiset, itseironiset, mutkattomat, rohkeat näyttelijät ottivat yleisön haltuun ensi sekunneista lähtien. KOM-teatterin näyttämö ja katsomo muodostivat jonkinlaisen intiimin taikapiirin, jonka ääreen olimme hiljentyneet kuuntelemaan tarinoita. Suuri osa katsojista oli näyttelijöiden kanssa samanikäisiä rouvia, mutta saman piiriin ääreen pääsimme kyllä me nuoremmatkin - ja toivottavasti muutamat katsomossa istuvat miehet myös. (Oma seuralaiseni oli 72-vuotias, teatterissa harvoin käyvä, helposti pitkästyvä isäni, joka viihtyi mainiosti).
Saisio ja Packalén kertovat juttuja, sieltä täältä elämiensä varrelta, lapsuudesta aina nyt-hetkeen, näyttämölle saakka. Mitkä ovat ne pisteet, jotka ovat johdattaneet tähän hetkeen, tähän elämään? Näyttämöllä käydään läpi kipeitä asioita: vastaan tulee avioero, aatteen romahdus, syöpä, vanhempien kuolema, oma vanheneminen. Vakavasta leikataan hassuun, onnelliseen, noloon. Kauniit ja karmeat muistot ja niiden herättämät tunteet ovat sikin sokin, limittäin ja yhtä aikaa totta, niin näyttämöllä kuin elämässäkin.
Minua puhutteli eniten se tarkkuus, suoruus ja armeliaisuus, jolla naiset elämään katselivat. Voidakseen nähdä nykyhetken, on kyettävä näkemään taaksepäin, vanhempiinsa ja heidän vanhempiinsa saakka, ja mieluiten vielä kauemmas. Esitys muistutti jossittelun ja katkeruuden turhuudesta. Voi olla suuri onni, etteivät kaikki haaveet toteudu.
Oman elämän hahmotus on itsellä vielä täysin kesken. Odotus kannusti yritykseen saada oma tarina haltuun.
Odotus. Teksti Heini Junkkaala, Pirkko Saisio ja Marja Packalén, ohjaus Heini Junkkaala. Lavastus ja puvut Kaisa Rasila, äänisuunnittelu ja musiikki Antti Mäkelä, valosuunnittelu Jukka Kuuranne. Näyttämöllä Marja Packalén ja Pirkko Saisio. Esitykset jatkuvat KOM-teatterissa ja kiertueella ympäri Suomen.
Ma 15.02.2010, klo 14:45
Esitystaloudesta kirjoittaessani tokaisin, että Juha Jokelan näytelmiä on elämäni teatterin TOP10:ssä. Ei minulla mitään listaa oikeasti ollut, mutta nyt on!
Huomasin valitsevani mukaan useita näytelmiä, joita näin 1990-luvun puolivälissä. Olin silloin Teatterin ja draaman tutkimuksen opiskelija Tampereen yliopistossa ja tein itsekin teatteria Tampereen ylioppilasteatterissa. Tehtiinkö silloin Suomessa poikkeuksellisen hienoja esityksiä, vai olinko minä vastaanottavaisessa iässä? Olin nuori ja pohdin kiihkeästi elämää ja identiteettiäni. Teatteri antoi elämyksiä, joita ei oikein mikään ole päihittänyt.
Kiinnostavaa on sekin, mitä näytelmiä ylipäätään muistan nähneeni – ilman muistinvirkistystä. Se on itse asiassa hyvä mittari: mukaan valikoituu juttuja, jotka ovat jättäneet vahvan muistijäljen. Jos alkaisin selailla kellarissa pahvilaatikossa lojuvia käsiohjelmapinoja, luettelo menisi osin uusiksi. Paremmuusjärjestykseen en kykene esityksiä laittamaan, joten listaan ne aikajärjestykseen.
Millainen on sinun listasi? Mitä se sinusta paljastaa?
ELÄMÄNI TEATTERIN TOP 10
1.) Unettomuus eli kuolemaani johtaneet syyt.
Vainajan muistiinpanot julkaistu vastoin hänen viimeistä tahtoaan
Kirjoittanut Michael Baran, ohjannut Otso Kautto. Tampereen yliopiston Näyttelijäntyön laitos 1994.
2.) Huokausten laakso
Kirjoittanut ja ohjannut Antti Raivio. Q-teatteri 1994.
3.) Hamlet
Kirjoittanut William Shakespeare, ohjannut Erik Söderblom.Q-teatteri 1995.
4.) Yrjö Kallisen valaistuminen
Kirjoittanut ja ohjannut Esa Kirkkopelto. Suomussalmiryhmä 1995.
5.) Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa Kirjoittanut ja ohjannut Jouko Turkka. Tampereen työväen teatteri 1996.
6.) Se suuri syy Koreografia Nigel Charnock. Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmä 2000.
7.) Fundamentalisti
Kirjoittanut ja ohjannut Juha Jokela. Teatteri Jurkka 2006.
8.) Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakovin romaanista dramatisoinut ja ohjannut Esa Leskinen. Ryhmäteatteri 2007
9.) La mélancholie des dragons (Lohikäärmeiden melankolia)
Ranskalaisen Vivarium Studion vierailu Tampereen teatterikesässä 2009. Ohjannut Philippe Quesne.
10.) Esitystalous Kirjoittanut ja ohjannut Juha Jokela. Espoon Kaupunginteatteri 2010.
JK
Onneksi teatteri ei ole kilpailu, ja onneksi olen nähnyt paljon teatteria, joka on naurattanut, itkettänyt, mullistanut ajatuksiani!
Karsinnan tekeminen oli järjettömän vaikeaa. Pitkän pallottelun jälkeen pois putosivat Jokelan Mobile Horrorin (Teatteri Jurkka 2003) lisäksi muun muassa:
Orlando. Virginia Woolfin romaanista dramatisoinut ja ohjannut Anna Viitala. Vierailu Puoli-Q:ssa 2009.
Kohti kylmempää. Kirjoittaneet Leea ja Klaus Klemola, ohjannut Leea Klemola. Tampereen teatteri 2008.
Tuntematon sotilas. Väinö Linnan romaanista dramatisoinut ja ohjannut Kristian Smeds. Kansallisteatteri 2007.
Heikko esitys! Kirjoittanut Anna Krogerus ja ohjannut Irene Aho. Jyväskylän kaupunginteatteri 2004.
Tässä on elämä -monologi, Paavo Rintalan romaanin dramatisointi Taisto Reimaluoto ja Kristian Smeds. Ohjaus Taisto Reimaluoto. Teatteri Takomo 2002.
Aina joku eksyy. Kirjoittanut ja ohjannut Reko Lundán. KOM-teatteri 1998.
To 11.02.2010, klo 12:16
Tiistai-iltana kello 22.30 seisoin bussipysäkillä Espoossa ja puhua pulputin niin kovalla äänellä, että seuralaistani nauratti. Ajatukset singahtelivat, sydän tykytti. Tiesin: haluan elää rohkeasti ja ajatella valppaasti! En saa pelätä, en saa väistää vastuuta tästä maailmasta!
Kolme ja puoli tuntia aiemmin olin istahtanut Revontulihallin katsomoon jännittyneenä, kovin odotuksin. Juha Jokelan Esitystalouden ennakkonäytös oli alkamassa. Jokelan aiemmat näytelmät, Mobile Horror ja varsinkin Fundamentalisti, ovat luultavasti molemmat elämäni teatterin TOP 10:ssä.
Kokemuksena Esitystalous vertautuu omassa päässäni lähinnä ehkä Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseiden lukemiseen. Kumpikin on niin täynnä yksityiskohtia ympäröivästä yhteiskunnasta, kumpikin on tehty niin tarkasti, rikkaasti, vapaasti, että vaikutelmia on vaikea lähteä purkamaan.
Esitystaloudessa näytellään pelottavan hyvin. En tahdo kehua ketään erikseen, sillä jokainen näyttelijä sopii täydellisesti rooliinsa. Ajoittain mieleen hiipi epätodellinen tunne tosielämän katsomisesta, niin uskottavaa puhetta Jokela kirjoittaa - oli kyse konsulttikielestä, demarien puoluekokouksesta tai sosiologin hämärähköstä luennosta.
Näytelmä alkaa seminaarina. Katsojaa puhutellaan suoraan. Tapahtumiin sekoitetaan dokumenttia, netti- ja kännykkävideoita, turvakameraa. Muoto tukee aihetta. Näyttämön ”todet” tapahtumat rinnastuvat jatkuvasti niistä kameralle tehtyyn esitykseen.
Tarinassa on kolme isoa juonnetta. Demarikansanedustaja Jaana Sallinen (Ria Kataja) kamppailee puolueensa näännyttävän koneiston keskellä. Katsoja pannaan seuraamaan sivusta puoluekokouksia, jotka ovat Salliselle yhtä piinaa. Kokousten katsominen oli välillä tylsää. Mutta salakavalasti tuo tylsyys pakotti eläytymään: minut sujautettiin Sallisen nahkoihin, turhautumaan hänen kanssaan.
Toisessa kuviossa kaksi konsulttia (Tommi Korpela ja Vera Kiiskinen) lähtee valmentamaan junttiliikemiestä (Martti Suosalo), joka aikoo uudistaa Tapiolan, rakentaa siitä urbaanin, sykkivän keskuksen. Upgrade Tapiola! Konsulttipomo Rami Niittymaa (Korpela) on luonut käsitteen esitystalous. Ramin mukaan jokainen meistä esittää koko ajan, joka tapauksessa. Ne jotka hallitsevat esittämisen taidon, pärjäävät. Muut tippuvat.
Kun Rami puhuu, häntä on vaikea olla ottamatta vakavasti.
Kolmas näkökulma syntyy, kun köyhyyteen suistunut tutkija (Henna Hakkarainen) koettaa saada selkoa yhteiskunnan draamoista.
Juonta en lähde tässä paljastamaan, mutta Esitystalouden jälkipuoli, ja varsinkin loppukohtaus on mykistävä. Esityksen päätyttyä olin ensin hiljaa. Minua alkoi itkettää, kenties silkasta kiitollisuudesta ja kunnioituksesta. Sitten aivoissa alkoi suihkia. Aloin puhua, puhua, puhua…
Espoon Kaupunginteatteri: Esitystalous. Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela, lavastus Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Sari Suominen, videot Timo Teräväinen, valosuunnittelu Heikki Örn, äänisuunnittelu Tommi Koskinen. Rooleissa Tommi Korpela, Ria Kataja, Henna Hakkarainen, Martti Suosalo, Vera Kiiskinen, Raimo Grönberg ja Tommi Taurula.
Ti 09.02.2010, klo 16:47
Ei tarvitse kuin ajatella Buster Keatonin kasvoja, kun alkaa sydäntä kouristaa. Siitä huolimatta, että en edes muista, olenko katsonut montakaan hänen elokuvaansa kokonaan. Luultavasti olen, joskus lapsena. Vai voiko näin tunteikas mielikuva syntyä pelkkien valokuvien katsomisesta? Joka tapauksessa, Buster Keatonin kasvot ovat osa alitajuntani kumpuilevaa kuvastoa.
Koomikon kuuluisa kivinaama kummitteli Helsingin kaupunginteatterin Studio Elsan kulisseissa, kun katsoin Kari Hotakaisen esikoisromaanista Buster Keaton – elämä ja teot tehtyä samannimistä esitystä. Olin tullut paikalle Buster Keatonin kasvojen takia, ja koska ihailen niin näyttelijä Rauno Ahosta, ohjaaja Miko Jaakkolaa kuin Kari Hotakaistakin. Tätä Hotakaisen romaania tosin en ole lukenut.
Ahonen näyttelee esityksessä kaikki roolit. Hän heittäytyy ketterästi Keatoniksi, hänen vanhemmikseen, vaimokseen, pojakseen, Mike Tysoniksi, Alice Milleriksi. Kaisa Kulmala soittaa pianoa ja luo musiikilliseen monologiin mykkäelokuvan tuntua.
Tämä Buster Keaton on paitsi mestarikoomikko, myös vantaalainen varaosamyyjä. Fiktiossa kaikki on mahdollista, ja suomalaiseen mielenmaisemaan tyyni ja tyly komiikka sopii kuin kivi kasvoihin. Näytelmän surumielisen huvittuneet havainnot maailmasta hykerryttivät, tunsin olevani samanmielisten joukossa, kuin jonkinlaisessa turvallisessa sylissä. Ehkä liiankin turvallisessa? Ehkä noin tunnin paikkeilla olin hetkellisesti vajota kevyeen horrokseen, silmät alkoivat miellyttävästi lupsahdella. Oli mukavaa, lämmintä.
Käsiohjelman kannessa on siteerattu näytelmätekstiä: ”Kokonaiselle ihmiselle ei ole sosiaalista tilausta juuri nyt”. Siitä esityksessä on kyse. Ihmisen ihmeellisestä moninaisuudesta, kaikenlaisuudesta, kokonaisuudesta. Esitys paloittelee Buster Keatonin osiksi ja varaosiksi, tarkastelee miesparkaa omin ja sivusilmin. Totuus hahmottuu ja samalla katoaa, kun kaikki ne tarinat summataan yhteen. Ei nykyajan tehokkuuden, selkeyden ja tiukkojen leimojen keskellä ole sijaa sellaiselle arvaamattomalle, monenlaiselle, muuttuvalle ihmisyydelle.
Esitys nosti mieleen termin ’medikalisaatio’. Medikalisaatio on yksi nykymaailman ikävä suuntaus, jossa sopimuksenvaraisesti jokin tunne tai olo nimetään sairaudeksi, joka sitten pyritään parantamaan. Melankolinen, vakava Buster Keaton olisi varmaan tänä päivänä hoidettu kuntoon masennuslääkkeillä. Masennus on vaikea tauti. Mutta miten paljon elämästä katoaa sävyjä, jos kaikkea alakuloa pidetään sairautena! Elämä on usein synkkää, miksi silloinkin pitäisi olla pirteä, tehokas ja energinen?
Näytelmässä todetaan, että suru on yksityistä, ilo yhdistää. Tällä kertaa Studio Elsassa oli käydä päinvastoin. Eräs katsoja nauroi niin heleästi ja innokkaasti lähestulkoon kaikelle, mitä lavalla tehtiin tai sanottiin, että synkeät tiukkapiposuomalaiset hänen ympärillään - minä mukaan lukien – alkoivat nykiä hermostuneesti. Anna meidän katsoa rauhassa! Ei se nyt noin hauskaa ole!
IRTOPISTEET
+ Rauno Ahonen on loistava laulaja. Haluaisin kuulla hänen lauluaan lisää, heti!
- Teatteri oli välillä hävitä Kari Hotakaisen ilmeikkäälle tekstille. Kuultuna kaikkia nokkeluuksia ei ehtinyt ottaa haltuun.
Kari Hotakainen: Buster Keaton – elämä ja teot. Ohjaus ja lavastus Miko Jaakkola, sovitus: Miko Jaakkola ja Rauno Ahonen, valosuunnittelu: Petteri Pietiäinen, musiikki ja sovituksen Kaisa Kulmala, roolissa Rauno Ahonen. Ensi-ilta oli teatteri Takomossa 14.9.2006
Buster Keaton – elämä ja teot Helsingin kaupunginteatterissa 20.2. asti.
Ti 09.02.2010, klo 16:38
John ja Robert, nuori ja vanha näyttelijä, Lari Halme ja Esko Roine, jakavat pukuhuoneen suurehkossa repertuaariteatterissa. Miehet tekevät töitä yhdessä ilta toisensa jälkeen. He ovat hukkua myrskyävällä merellä, sotivat ensimmäisessä maailmansodassa, huokailevat tshehovilaisessa korituolissa. Pääosa David Mametin Elämä näyttämöllä –näytelmän tapahtumista sijoittuu kuitenkin pukuhuoneeseen, kahden vierekkäisen peilipöydän äärelle. Teemoina vanheneminen, yksinäisyys, kohtaamattomuus, kauhu kaiken katoavaisuudesta… Kuulostaa hyvältä!
Mutta mutta.
Kerrottakoon, että omaa katsomiskokemustani väritti kaksi ”ulkoteatterillista” seikkaa.
Olin viime joulukuussa kuvaamassa Thalia-gaalaa varten Roineen ja Halmeen harjoituksia. Roine palkittiin 7.2. televisioidussa gaalassa elämäntyöstään, ja Mametin teksti tarjosi hienon kehyksen Roineen haastattelulle. Kuvauksissa pidättelin naurua, ja juttua editoidessamme kikattelimme leikkaajan kanssa näyttelijöiden sanailulle. Olin siten jo valmiiksi esityksen puolella.
Toinen asia on Helsingin sanomien Lauri Meren antama poikkeuksellisen tyly tuomio. ”Ohjaus hukkaa tilaisuuden”, ”jää elottomaksi”, ”aikamoista puuroa”. Esityksen alkupuoli meni Meren sanojen kanssa kamppaillessa. Onko tämä niin huono? Ovatko näyttelijät tosiaan itsekin sitä mieltä, että juttu on susi, ja vetäisevät siksi tekstin läpi niin nopeasti kuin voivat? Huomasin yrittäväni tirkistellä näyttelijöiden sisintä. Kuinka kamalaa on astua näyttämölle murskakritiikin jälkeen? Menikö näyttelijöiltä luotto esitykseen?
Harmikseni Elämä näyttämöllä ei tehnyt minuun syvällistä vaikutusta. Esityksessä oli jotain sympaattista, se tarjosi muutamat hyvät naurut, mutta oli oudon laimea ja rytmitön. Se oli kuin hauras luonnos, josta vaistosi, että aineksia olisi intensiiviseen, kipeään ja hauskaan teokseen, mutta sinne asti ei Marika Vapaavuoren ohjaus päässyt kuin hetkittäin. Toivottavasti juttu kypsyy esityskertojen myötä!
David Mamet itse on lainannut Bruno Bettelheimin Satujen lumousta ja todennut, että ”the more you leave out, the more we see ourselves in the picture, the more we project our own thoughts onto it. It's a trick that works." Elsa-näyttämöllä nähdyssä esityksessä temppu ei ihan toiminut. Tyhjät kohdat eivät täyttyneet, ainakaan minun päässäni.
Kokemus jää silti positiivisen puolelle. Sillä esityksen jälkeen minä ja ystäväni puhuimme kiihkeästi näytelmän käsittelemistä teemoista.
Näytelmän antama kuva elämästä näyttämöllä (=elämästä ylipäätään) on aika kamala. Näyttelijät vaikuttavat pinnallisilta, itsekeskeisiltä tyypeiltä, jotka ryysäävät esityksestä toiseen saamatta hommasta suurtakaan tyydytystä. Tauoilla miehet haukkuvat kollegoita (”mä voisin tappaa sen lehmän”) ja filosofoivat tyhjyyksiä voidepurkeista. Pukuhuoneessa näytellään näytelmistä julmimmat. Miehet ovat olevinaan omia itsejään, vaikka kumpikin pitää sielunsa piilossa. Onko jossain teatterissa oikeasti tuollaista!?
Parhaat keskustelut kirvoitti Roineen näyttelemän Robertin tarina. Vanheneva näyttelijä yrittää epätoivoisesti pitää kiinni arvokkuudestaan. Hän teeskentelee olevansa iloinen kollegan menestyksestä. Hän koettaa keksiä syvällisiä opetuksia, olla nuoremman tukena ja apuna. Todellisuudessa hän on paniikissa, kuolemanhädän vallassa. Esityksen vihlaisevin ja hauskin kohtaus syntyy, kun Robert unohtaa repliikkinsä kesken leikkaussalikohtauksen. Yhtäkkiä muuten irralliset näytelmänpätkät ja pukuhuonekohtaukset limittyvät toisiinsa, ja katsomo tuntuu kiemurtelevan myötätunnosta, noloudesta, naurusta.
Aloin miettiä, miten minun itseni käy sitten, kun olen vanha ja alan kenties ammatillisesti tippua kärryiltä? Saanko vanheta turvassa, arvokkaasti, vai täytyykö minun kokea nuoremmat tulijat uhkaksi? Koenko heidät uhkaksi jo nyt? Osaanko antaa vanhemmille ihmisille heille kuuluvan arvon?
IRTOPISTEET
+ Lyhyt kesto. 70 minuuttia on erittäin täydellinen pituus teatteri-illalle! Toinen plussa hyvälle yleisölle. Joukossa ei ollut yhtään kännykkään vastaajaa eikä karkkipussin rapistelijaa!
- Tylsä käsiohjelma, joka esittelee puuduttavan perusteellisesti tekijöitä, mutta ei anna eväitä Mametin näytelmän, eikä varsinkaan tämän tulkinnan kohtaamiseen.
David Mamet: Elämä näyttämöllä (1977). Ohjaus Marika Vapaavuori, lavastus Hannu Lindholm, puvut Jaana Aro, valosuunnittelu Mika Ijäs, äänisuunnittelu Jani Laaksonen. Rooleissa Esko Roine ja Lari Halme.
Elämä näyttämöllä Helsingin kaupunginteatterissa 4.3. asti.
Ti 09.02.2010, klo 16:14
Piti sitten lentää Rovaniemelle asti oppiakseni, että haluaisin elää kuin puolukka! Opetuksen antoi Taava Hakalan ohjaama Leiri maailman laidalla, Thalia-gaalassa vuoden parhaana esityksenä palkittu.
Näytelmä kertoo elämästä jatkosodan vankileirillä, vuonna 1943, jossain pohjoisessa. Näyttämö on valkoinen, viistosti nouseva neliö, täynnä pieniä luukkuja. Kuin lumihanki, tai lasten palikkalelu, se klassikko, jossa pitää tunkea pallo pyöreään aukkoon, kolmio kolmikulmaiseen.
Esityksen alussa näyttämö on autio. Vain äänet kuuluvat: nälkiintyneet venäläiset sotavangit ja heidän saksalaiset vartijansa pitävät poteroissaan tietokilpailua. Sitten esiin alkaa purkautua väkeä: rintamaa välttelevä raivopäänatsi (Marko Syysmaa), vankileirin kyyninen, pää rautatukien varassa hihittelevä johtaja (Tomi Enbuska), hirvimetsälle himoitseva eversti (Joonas Heikkinen). Sekopäät hahmot vääntäytyvät luukuista esiin kuin akrobaatit, ja sinne he taas katoavat, pääsemättä pakoon leirin absurdia todellisuutta. Ympärillä leijuu kaikkia tasa-arvoisen hyytävästi kohteleva pakkanen.
Näytelmän näkökulmahenkilö on suomalainen sotilas Paul (Joni Kuokkanen), sukujuuriltaan saksalais-venäläinen, ja siksi leirille tulkiksi määrätty. Tarina on hänen kasvutarinansa, hän on vilpitön jannu, ”oikea ihminen”. Paul kuljettaa kauniisti tapahtumia, mutta häntä ympäröivät vinksahtaneet tyypit varastavat show’n. Vastavoimaa sodan hulluudelle tuo Jaakk, leiriin väenvängällä tunkeva kolttasaamelainen (Hannu Friman), luultavasti maailmanhistorian ainoa ihminen, joka onnistuu vankileirillä lihomaan – ja rikastumaan.
Ennen esitystä haastattelin ohjaaja Hakalaa, lavastaja Sampo Pyhälää ja pukusuunnittelija Ina Jakobssonia. He kaikki todistivat samaa: Leiri maailman laidalla syntyi poikkeuksellisen vaivattomasti. Miten miellyttävän epäsuomalaista. Suorastaan hävytöntä! Että humaani, loistava, syvällinen taide voi syntyä ilman kärsimystä, leikkisästi, nautinnollisesti! Ohjaaja Hakala sanoi, että Leiriä ohjatessaan hän koki jotain ennenkuulumatonta. Heti ensimmäisten harjoitusten aikaan Hakala ymmärsi, että nyt ollaan hienon esityksen äärellä. Ja hänen tehtävänsä on olla pilaamatta sitä.
Nähtyäni esityksen tiesin heidän puhuvan totta. Näyttämön täyttävä mielikuvituksen riemu tuntuu katsojan vatsassa asti.
Olen allergisoitunut taiteelle, joka tyytyy toteamaan maailman kammottavuuden ja jättää sitten minut yksin ahdistukseni kanssa. Kyllä minä tiedän, että maailmassa on hirveyksiä! Olen jatkuvasti maailmantuskan vallassa, milloin mistäkin syystä. En jaksa sitä, että taide saa minut vain murehtimaan lisää. (Eri asia on sitten ahdistus, joka tuo muassaan jonkin uuden oivalluksen). Leiri maailman laidalla valaa, karmeasta aiheesta huolimatta, uskoa ihmisen voimaan selvitä.
Mutta miten se puolukka tähän liittyy? Koltta, Jaakk, nosti mieleeni tärisyttävän keskustelun, jonka kävin nuorena kesätoimittajana Metsäntutkimuslaitoksen vanhemman tutkijan Kauko Salon kanssa. Hän saa joka vuosi vastailla uudestaan ja uudestaan toimittajien kysymyksiin sienistä ja marjoista. Yhtäkkiä haastattelun suunta muuttui. Ajauduimme pohdintoihin puolukoiden ja ihmisten eroista.
Jaakk, toisin kuin me luonnosta etääntyneet länsimaalaiset, ei yritä hallita ympäristöään, ei laske sille hintalappua. Hänelle ei ole hyviä vuosia eikä huonoja vuosia, on vain erilaisia tilanteita, joiden keskellä tullaan toimeen erilaisin konstein. Hän on siis - kuin vaikkapa puolukka. Ei kasvi itse nurise ”huonoa puolukkasatoa”, koe olevansa puolukkana epäonnistunut. Se on ihmisten ulkopuolinen, hillokeskeinen näkökulma. Jaakk elää kuin marja metsässä, elämän kiertokulkuun ketterästi reagoiden ja sopeutuen.
Rovaniemen teatteri: Leiri Maailman laidalla. Seppo Saraspään romaanin pohjalta näytelmäksi kirjoittanut Lauri Sipari. Ohjaus Taava Hakala, lavastus Sampo Pyhälä, puvustus Ina Jakobsson, peruukit ja maskeeraus Kaisa Mylläri. Rooleissa Joni Kuokkanen, Kirsi Kärnä, Hannu Friman, Tomi Enbuska, Marko Syysmaa, Olli Halttu, Joonas Heikkinen, Antti Hovilainen, Outi Nevanlinna, Markku Lukka.
Esitys vierailee Espoon Kaupunginteatterissa 2.-5.3.
