Penkkitaiteilija

Epätoivon karnevaali

Alku lupaa paljon. KOM-teatterin Kolme sisarta käynnistyy juhlista, joita katsoja pääsee tirkistelemään näyttämöllä olevien suljettujen ovien takaa. Melskeen keskeltä isä Prozorov nousee ikkunaan ja pitää katsojille puheen. Hän suree hukkaan valuvaa elämää, toteutumattomia haaveita, kaiken latistumista. Sitä, että ihminen nuupahtaa, ennen kuin on edes puhjennut kukkaan. Taisto Reimaluodon näyttelemän isän kiihkeän puheen aikana mielessäni alkaa takoa: minulle ei käy noin. Minulle ei saa käydä noin!

Sitten isä kuolee. Seinät siirtyvät sivuun, ja esitys jatkuu kohtauksesta, josta Tšehovin näytelmä varsinaisesti alkaa. Kolme sisarta, Olga, Maša ja Irina ovat kokoontuneet Irinan nimipäiville, tasan vuosi isänsä kuoleman jälkeen. Olga (Vilma Melasniemi) opettaa koulussa, Maša (Eeva Soivio) on katkera kotirouva ja kuopus Irina (Laura Malmivaara) vielä miettii, mitä elämällään tekisi. Andrei-veljestä toivotaan suurta herraa.

KOM-teatterissa Kolme sisarta nähdään nyt kolmannen kerran. Ensimmäisen ohjasi Kaisa Korhonen vuonna 1979, toisen Pekka Milonoff vuonna 1990. Vuonna 2013 vuorossa on ohjaajaksi Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Lauri Maijalan tulkinta klassikosta.

Ohjaaja Maijalan ja lavastaja Markku Pätilän käsissä Prozorovien kulttuurikodista on tullut rähjäinen loukko, jossa kolme sisarta ja yksi veli kestitsevät juopahtavaa, rietasta, omituista upseerijoukkiota. Kukaan ei tee mitään. Sivistystä on, mutta siitä ei tässä takapajulassa ole iloa. Kaikkinainen oppineisuus on kuin haamujalka, jota ei voi enää käyttää, mutta joka säryllään muistuttaa olemassaolostaan. Upseerit kerskuvat sillä, kuka tekee kaikista vähiten. Tehdä työtä - mikä naurettava ajatus! Kun luutnantti Tuzenbach (Juho Milonoff) yrittää briljeerata filosofioillaan työn merkityksestä, upseerikollega Soljonyi (Eero Milonoff) lyttää hänet niin riemukkaasti, että katsomon penkit tutisevat naurusta. Prozorovit seurueineen halveksivat ympärillä leviävää kaupunkia, mutta elävät itsekin lamauttavan rappion keskellä. Musiikki soi, näyttämöllä tanssitaan, kähmitään, vitsaillaan. On kaipauksen sanoja. On pieruvitsejä, humalaista horjuntaa, väkivaltaa, runkkausta ja vauvankakkaa. Tämä on epätoivon karnevaali, ajattelen katsomon pimeydessä.

Rapistuneiden seinien ja väsähtäneiden toiveiden keskellä kajastaa yksi toivo: Moskova. Sinne, lapsuuden kultamaahan jos pääsisi, niin kaikki muuttuisi. Tästä Tšehovin klassikkotekstissä on tietysti kyse - unelmista, niiden toteutumisesta ja kariutumisesta. Miksi ihminen ei kykene onneen? Mikä häntä estää? Tähän kysymykseen Kolmeen sisareen tarttuneet ohjaajat ovat jo reilun sadan vuoden ajan etsineet vastausta.

Monet rakastavat Tšehovia, omaa Tšehoviaan. Sen huomasi nytkin KOM-teatterin katsomossa. Vieressäni istuva harmaahiuksinen mies tuhisi vihaisesti näkemälleen, ja poistui väliajalla. Samoin teki naistenhuoneen ovella tapaamani iäkäs rouva. Kysyin rouvalta syytä poistumiseen, ja hän vastasi: "Tšehov on ihana, mutta tähän on tehty lisäyksiä". Minäkin rakastan Kolmea sisarta, se on minulle kaikista lukemistani ja näkemistäni näytelmistä läheisin. Itse tosin pidin monista ohjaaja Maijalan "lisäyksistä", kuten Andreille (Timo Torikka) kirjoitetusta nuoruuden intomielisestä tasa-arvopuheesta, tai sisarten lapsuutta valoittavista erikielisistä lastenloruista.

Kuten sanoin, KOM-teatterin tulkinnan alkupuoli lupasi huimia. Mutta näytelmän edetessä menin koko ajan enemmän hämilleni.

Räävitön, vahva lataus näyttämöllä on, näyttelijät heittäytyvät intensiivisesti kohtauksiin, tapahtumat kolisevat kiihkeästi eteenpäin. Mutta miksi? Tuntui siltä, että henkilöiden kohtalot ja tragediat ja tekstin nyanssit hukkuvat resuisen karnevaalin melskeisiin. En ehtinyt saada otetta näyttämöllä näkemistäni ihmisistä, en ymmärtänyt heitä. Ja jos näytelmän ihmisiä ei tunnista, ei heidän kohtalonsa myöskään kosketa.

Niko Saarelan Kulygin on minusta näytelmän selkein hahmo, itsepetokseensa käpertynyt kerskailija ja narri. Kulyginin ja Mašan avioliitosta tehdään KOMissa julma tulkinta: hyveellinen opettajamies pitää vaimonsa kurissa nyrkeillään. Helmi-Leena Nummela tekee raikkaan ja napakan roolin hompsahtavana Nataliana. Myös Leo Honkosen roolityö urheilullisena ja ryhdikkäänä everstiluutnantti Veršinininä on hieno. Veršininin ja Mašan katonrajassa näytelty rakkauskohtaus toi hetkeksi melskeiselle näyttämölle hellyyttä, aistillisuutta ja rauhaa. Juho Milonoff näyttelee yleensä kunnollisena ja siistinä nähdyn Tuzenbachin roolin niin roisisti, että heikompia hirvittää. Eero Milonoffin huulipunainen Soljonyi on outo ja kiehtova hahmo. Sisaruksista pidin eniten Laura Malmivaaran läsnäolevasti tulkitsemasta Irinasta.

Lopussa esitys siirtyy uudelle tasolle. Roolivaatteet heitetään nurkkaan, näyttelijäntyö kevenee, kierrokset putoavat. Tuzenbachin kuolema ei itketa minua, eikä siskojen elämän perustusten lopullinen mureneminen hetkauta. Mutta jotain hyvää tapahtuu. En edelleenkään tiedä, keitä nämä ihmiset ovat. Mutta kun sisaret tarttuvat katsojaa kädestä ja häipyvät koko näytelmästä, yhtäkkiä olo katsomossakin seestyy, mieli rauhoittuu.

Anton Tšehov: Kolme sisarta. Suomennos Martti Anhava. Ohjaus Lauri Maijala, lavastus Markku Pätilä, puvut Niina Pasanen, maskeeraus Leila Mäkynen, valot Kari Vehkonen, äänet Lauri Maijala ja Jani Rapo. Rooleissa Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Laura Malmivaara, Leo Honkonen, Eero Milonoff, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Taisto Reimaluoto, Niko Saarela ja Timo Torikka.

Asiasanat:

teatteri

KOM-teatteri

Kolme sisarta

Tšehov

0 kommenttia

Esteitä hyvyyden tiellä

0 kommenttia

Tämä esitys on kuin palapeli, totean väliajalla seurakseni teatteriin tulleelle äidilleni. Olemme katsomassa Espoon kaupunginteatterin uutukaista, nimeltä Toisen ääni - pyrkimyksiä hyvään. Teksti on Kati Kaartisen, ohjauksesta vastaa Olka Horila. Käsiohjelmassa Kaartinen kertoo kirjoittaneensa näytelmän, koska halusi pohtia hyvyyttä. Tai pikemminkin sitä, miksi hyvyyteen on niin vaikea uskoa, miksi hyvyyttä on vaikea ottaa vastaan.

Selkeää juonta tai tarinaa ei ole. On monia pieniä tarinoita. Ensimmäisellä puoliajalla katsojalle annetaan palapelin pala sieltä, toinen täältä. Ei kerrota, miten ne liittyvät toisiinsa, ei anneta aavistaa, millainen kuva paloista koostuu.

On henkilöitä: isä ja poika. Valoisat, lapsenkaltaiset sisarukset. Säikky Maria valkoisessa puvussa. On talo, jonne kaikki sattumalta päätyvät. On kaiuttimista kuuluva ääni. Isä kertoo muistojaan aikojen takaa, rauhanturvaamisesta Egyptissä. Aikuinen poika yrittää saada kontaktin isäänsä, joka hylkäsi hänet jo lapsena. Sisarukset hoitavat takahuoneen miestä, hymyilevät ja haaveilevat omiaan. Maria puolestaan, hän hylkää lapsensa, hän tahtoo vain paeta.

On kaunista kieltä, on kipeitä ja runollisia hetkiä, lempeän huvittavia hetkiä. Mutta on myös tyhjäkäyntiä. Aukkoisen esityksen jatkuttua tovin ajattelen, että tämä ei toimi. Kuvat eivät yhdisty. En ymmärrä, pitkästyn.

Mutta vähitellen palaset saavat toisia paloja rinnalleen. Jotain alkaa aueta ja hahmottua. Esitys vaatii katsojalta kärsivällisyyttä, joka kyllä palkitaan. Näyttämön henkilöistä löytyy rinnastuksia, saman teeman variaatioita. Oma tahto vastaan toisen etu. Menneisyys vastaan tulevaisuus. Minä vastaan me. Hylkääminen ja hylätyksi tuleminen. Lähteminen ja palaaminen. Kohtaaminen ja kohtaamattomuus. Toisen kuunteleminen ja toisen ohittaminen. Väkivallan tekeminen, väkivallan kokeminen.

Kaikki kieppuu hyvyyden ympärillä. Kysymys kuuluu: mikä estää meitä olemasta hyviä toisillemme? Mikä siinä on niin mielettömän vaikeaa? Miten voisi olla hyvä sekä itselleen että muille?

Välillä näyttämöllä lauletaan. Laulut tuntuvat hyvältä. Ne toimivat tarinassa kuten elämässäkin. Se mistä ei voi puhua, se mitä ei osaa ilmaista omin sanoin, sen voi laulaa. Musiikin kautta ihminen pääsee kiinni omiin kipuihinsa, salaisuuksiinsa. Ja kuulija ymmärtää.

Suurta visuaalista elämystä Toisen ääni ei minulle tarjonnut. Annukka Pykäläisen lavastus on mielestäni suorastaan kolkko, nurkkiin kasatut televisiot ja matkalaukut tuntuvat koristuksilta. Mutta tärkein toimii: läsnäoleva näyttelijäntyö, sekä Kaartisen vahva ja omaääninen teksti.

Irina Pulkka tekee siskona herkkää ja jäsentynyttä työtä, samoin Lauri Tanskanen veljenä. Seppo Maijala on kirpaisevan koskettava isä, joka on kääntynyt pois ihmisten luota, kykenemättä antamaan itselleen anteeksi nuoruutensa pahaa tekoa. Mika Räinä kipuilee poikana, joka ei ole pystynyt antamaan isälleen anteeksi. Ria Kataja teki ensi-illassa syyllisyytensä kanssa sätkivän Marian roolia täysillä heittäytyen, mielestäni hetkittäin jopa turhan kovilla kierroksilla. Rooli rauhoittunee esitysten edetessä.

Kun Toisen ääni päättyy, katsomossa hymyillään. Kaikkien kuultujen rankkojen tarinoiden jälkeen mieli rentoutuu, jotain loksahtaa kohdalleen, tulee täydeksi. Kokonaista kuvaa ei tästä katkelmallisesta esityksestä silti synny, ei mitään helposti tulkittavaa ja selitettävää. Ja hyvä niin. Sillä valmista palapeliä katsojan ei tarvitsisi täydentää omassa päässään, täyttää omilla kokemuksillaan. Toisen ääni uskaltaa antaa katsojan aivoille töitä.

Esityksen jälkeen taksissa puhumme äidin kanssa näkemästämme niin kiivaasti, että taksikuskikin haluaa kuulla lisää.

Espoon kaupunginteatteri: Toisen ääni - pyrkimyksiä hyvään. Teksti Kati Kaartinen, ohjaus Olka Horila, lavastus Annukka Pykäläinen, puvut Riikka Aurasmaa, valot Ilkka Volanen, musiikin sovitus Jiri Kuronen,äänet Tommi Koskinen. Rooleissa, Ria Kataja, Seppo Maijala, Irina Pulkka, Mika Räinä, Lauri Tanskanen. Muusikot Jiri Kuronen, Rocka Merilahti, Janne Halonen, Joonas Kasurinen, koreografia Marko Keränen.

0 kommenttia

Sukupolvien kiivas ja kipeä kohtaaminen

0 kommenttia

Patriarkka on vähitellen ja salakavalasti otteeseensa nappaava esitys. Aluksi Juha Jokelan Kansallisteatteriin kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää katsoo etäältä. Suuri näyttämö on musta ja tyhjä, argumentointi asiapitoista. Provosoivat väitteet kimpoilevat kiivaasti näyttämöllä liukuvien pitopöytien yli. Pöytien ääreen kokoontuu väkeä kahdesta sukupolvesta. Kuusikymppiset vastaan nelikymppiset: suuret ikäluokkien äänekkäät äijät iskevät yhteen pehmoisemmiksi kasvaneiden poikiensa kanssa. Kovasuinen feministiminiä lyttää hyvävelikerhoissaan koplailleen appiukon kavereineen, ja huutia saavat tietää heidän uhrautuvaiset vaimonsakin.

Toiminnallinen sukupolvi, joka on halunnut ja ottanut valtaa yhteiskunnassa, kohtaa näyttämöllä sukupolven, joka on on kiihkeimmän nuoruutensa keskittynyt miettimään, miltä itsestä tuntuu. Patriarkka auttaa näkemään näiden kahden sukupolven luonnetta ja eroja.

Fokuksessa on kysymys vastuusta: kenelle ihminen on vastuussa valinnoistaan? Yhteiskunnalle, läheisilleen ja itselleen, vastaa suvun patriarkka Heimo, demarivaikuttaja ja rakennusinsinööri (Raimo Grönberg). Heimo on vetäytynyt eläkkeelle Ranskaan vaimonsa Virpin (Kirsti Wallasvaara) kanssa. Seesteinen elo Ranskanmaalla katkeaa, kun Heimo tajuaa haluavansa saada vielä yhden elämän. Hän haluaa Suomeen, hän haluaa vielä kerran osallistua, olla mukana kotimaan rakentamisessa. Virpi vastustaa, mutta katkerin mielin taipuu palaamaan. Heimo ja Virpi nähdään näyttämöllä myös nuorina, Heikki Pitkäsen ja Minka Kuustosen raikkaasti tulkitsemina.

Kotimaassa Heimolla ja Virpillä on kaksi nelikymppistä lasta, Jarno ja Jonna. (Juha Varis ja Pirjo Määttä). Vanhempien paluu järkyttää heidänkin elämäänsä, ja sysää näytelmän tapahtumat liikkeelle.

Väliajan saapuessa huomaan olevani koskettettu älyllisesti, en niinkään emotionaalisesti. Seuralaiseni kanssa puhua pulputamme esityksen herättämistä ajatuksista kiivaasti. Kumpikin on samaa mieltä: haluamme lukea näytelmätekstin ajan kanssa läpi. Patriarkka on - Jokelan edellisen Esitystalous-näytelmän tavoin - niin ajatuksista täysi, että tekee mieli maistella repliikkejä, tutkailla niitä rauhassa.

Juha Jokela kirjoittaa suoraan tähän päivään, tästä päivästä. Hänen kirjoittamansa henkilöt voisivat hyvin olla juuri nyt eläviä suomalaisia. Sillä erotuksella, että Jokelan näyttämölle tuoma perhe luopuu kulissien ylläpidosta, ja puhuu suunsa puhtaaksi. Seuraukset ovat kipeät. Vaimot jättävät, miehet juovat, loukkauksia ryöppyää kaikkien niskaan. Totuus sattuu, mutta myös parantaa, sillä se antaa mahdollisuuden uudelle, rehellisemmälle kohtaamiselle.

Toisella puoliajalla näytelmä tulee iholle. Etäältä ja turvallisesti tarkkaileminen on mahdotonta, niin rajusti huomaan eläytyväni näyttämön tapahtumiin.

Näytelmähenkilöitä ristivalotetaan taitavasti. Esimerkiksi: suurin unelmin ja täynnä virtaa kotimaahan pamahtanut Heimo kulkee yhtäkkiä kadulla haaveet hajonneina, vaimon hylkäämänä ja kohmeloisena, jatkuvalle uurastukselle perustunut identiteetti riekaleina. Heimo on mies, joka on puskenut uraa vaimon ja perheen onnen laiminlyöden. SDP ja kulloinkin päällä ollut Tärkeä Projekti ovat olleet hänelle kaikki kaikessa. Nyt Virpi-vaimo vihdoinkin astuu esiin ja alkaa puolustaa itseään, uskaltaa nähdä omat laiminlyödyt unelmansa. Ja silti sympatiat ovat kummankin puolella. Heimon päälleen saama loka, kaikkien muiden hänelle esittämät vaatimukset, tuntuvat kohtuuttomilta. Hänhän on aina tehnyt parhaansa! Olen Heimon puolella ja Heimoa vastaan. Olen onnellinen Virpin myöhäisestä heräämisestä, ja olen järkyttynyt siitä miten hän on jättänyt elämänsä elämättä. Yhtä järkyttynyt olen Virpin miehelleen esittämien syytösten voimasta.

Itseeni kaikista kovimmin iskevä kohtaus on kirjoitettu nuoremmalle sukupolvelle. Jarnon Petra-vaimo istuu synnytyssalissa ja anelee miestään helpottamaan polttojen sietämätöntä tuskaa. Mutta Jarno ei pysty. Hän tietää, että heille on tulossa poika. Mutta Jarno pelkää tulla pojan isäksi. Petra on Valerie Solanasia ihaileva feministi, eikä Jarnolla itselläänkään ole minkäänlaista positiivista miehistä identiteettiä pojalle tarjottavanaan. Petra synnyttää, Jarno puhuu, puhuu, puhuu. Minä vääntelehdin ahdistuneena tuolissani. Tiedän miltä Petrasta tuntuu, ymmärrän Jarnon kauhua vanhemmuuden vastuun äärellä.

Oli mahtava nähdä televisiossa ja elokuvissa komean uran tehnyt Kaija Pakarinen teatterin lavalla. Hän näyttelee Heimon sovinisti-törkyturpaystävän (loistava Juha Muje) vaimoa, jota mies kutsuu mm. ydinjätehaudaksi. Pakarisen tulkinta on täynnä hurjaa, pidäteltyä voimaa. Näyttelijäntyö on kauttaaltaan luontevaa, vahvaa, täsmällistä ja herkkää, oikeastaan täydellistä. Huomaan, että minun ei itseasiassa tee mieli puhua näyttelijöistä - heidän esittämänsä hahmot tuntuivat niin tosilta. Tarina nousee tärkeämmäksi kuin se taito, jolla se on tehty. Oikeastaan ainoa yksittäinen seikka, jota en uskonut, oli Kristiina Haltun napakasti esittämän Petran puvustus. Petra on ärtsy feministitutkija, eikä minusta tuntunut uskottavalta, että Petran kaltainen nainen kulkisi hillityn eleganteissa hameissa, kiiltävät kutrit ladysti nutturalla.

Huomaan, ettei minun tee erityisesti mieli puhua myöskään näytelmän vähäeleisen tyylikkäästä visuaalisesta toteutuksesta. Sisältö kerta kaikkiaan jyrää. Esityksen päätyttyä olimme seuralaiseni kanssa jotenkin ajatuksellisesti hengästyneitä. Olisimme voineet ruotia näytelmää loputtomiin. Itseni oli tietysti helpointa samastua näytelmän nuorempaan polveen, olenhan heidän kanssaan samaa ikäluokkaa. Olisi mielenkiintoista kuulla eri-ikäisten miesten ja naisten tuntoja Patriarkasta.

Tarkasti ajateltu ja tarkasti kirjoitettu Patriarkka kannustaa ottamaan vastuuta itsestään, ajatuksistaan, ihmisistä ympärillä, jopa maailmasta. Näytelmä myös kannustaa ajattelemaan kunnolla, antamaan omien näkemysten muotoutumiselle aikaa.

Kansallisteatteri: Patriarkka. Ohjaus ja käsikirjoitus Juha Jokela, lavastus Teppo Järvinen, puvut Auli Turtiainen, videot Timo Teräväinen, valot Ville Toikka,
äänet Tommi Koskinen. Rooleissa Antti Luusuanniemi, Heikki Pitkänen, Juha Muje, Juha Varis, Kristiina Halttu, Pirjo Määttä, Raimo Grönberg, Minka Kuustonen, Kaija Pakarinen ja Kirsti Wallasvaara.

PS. Penkkitaiteilija-blogini on ollut tauolla, koska meille tuli vauva viime keväänä. Lokakuun lopussa kävin teatterissa kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Tämä kirjoitus on syntynyt pikku pätkissä vauvan päiväunien aikana.

0 kommenttia

Finlandia. Nyt.

2 kommenttia

Näyttämön mustalle lattialle piirtyy puuhakkeesta tehty Suomi. Kellariteatterin Finlandia alkaa, kun lavalle astuu iloinen, korea tyttö ja alkaa säestää itseään viisikielisellä kanteleella. Tyttö on ihana, hän laulaa kauniisti mutta soittaa täysin pieleen. Muutkin näyttelijät saapuvat ja yhtyvät lauluun. En pysty kuuntelemaan sanoja, sillä esiintyjien häkellyttävä nuoruus vangitsee kaiken huomioni.

Menee jonkun aikaa, ennen kuin alan luottaa nuoriin esiintyjiin ja esitykseen. Sitten suostun mukaan: nämähän uskaltavat, tahtovat, ovat energisinä ja levollisina katsojien tarkan tuijotuksen alla. Kyllä tätä kehtaa katsoa. Tätä on ilo katsoa!

Teatterikoulusta pian valmistuvan Sirpa Riuttalan ohjaama Finlandia on nuorten näyttelijöidensä näköinen, kokoinen ja oloinen. Tuntuu yhtäkkiä erittäin virkistävältä saada kurkistaa siihen, miten nämä sileät ja sirkeät parikymppiset jäsentävät isoa möykkyä nimeltä Suomi. Samalla tajuan oman aikuisuuteni uskomattoman vahvasti.

Alkulaulun jälkeen kotimaan tantereille nousee puita, niiden lomassa loikkii metsänväkeä. Alkaa pauke ja ryminä, näyttelijät täräyttävät hengiltä kaiken, mikä liikkuu. Näinkö se menee: vanhat isänmaallisuuden ikuisuusjärkäleet, kuten Luonto ja Sota, on nuorten maailmanjäsennyksessä äkkiä käsitelty. Metsät ovat kivoja, siellä pomppii virkeä orava ja ujo jänö. Ja samoissa metsissä miehet sotivat silloin joskus niin pirusti. Mutta ei siitä sen enempää.

Millainen nuorten Finlandia sitten on, millaisista sirpaleista se rakentuu? Kukin näyttelijä tuo mukanaan oman tarinansa. Näkökulmat ovat paikallisia ja yksilöllisiä: takana on vasta lapsuus, sekä teini-ikä kauhuineen ja riemuineen. Yhden Suomi sijaitsee Espoon Matinkylässä, toisen Imatralla, kolmannen Lauttasaaressa, neljännen Ylä-Savossa Kiuruvedellä. Eri puolilta on lähdetty ja tultu Helsingin Kruununhakaan. Ja tässä ollaan, juuri nyt, itsenäisen elämän alussa, Liisankatu 27:n kellarissa.

Assosioivasti etenevä esitys vaihtaa tiheästi ja selittelemättä kohtauksesta toiseen.

Tässä Finlandiassa Finland on jotain, joka lukee Leijonamiehistön paidassa. Suomalaisuuden tärkeimmäksi sanoittajaksi nousee Antero Mertaranta. Hilpeässä kohtauksessa nuorukaiset istuvat saunan lauteilla ja käyvät vuoropuhelua Mertsin hittilauseilla. Suomi on paitsi lätkää, myös viinaa, tietysti. Suomi on kadulle kiekkojuhlien tiimellyksessä kuseskelevia äijiä ja Punavuoren hipstereitä fiksiensä selässä. Suomi on Keskisen Vesa. Suomi on ensimmäinen oma vuokra-asunto, lapsuuden balettitunti, koulukiusaaja, ensi rakkaus. Suomi on tuttu ja läheinen, se on hirveä ja käsittämätön.

Esityksen lähetessä loppuaan olen jo täysin myyty. Astun ulos räntäsateiselle Liisankadulle mielessäni valoisa ajatus: kyllä, näiden nuorten käsiin uskaltaisin Suomen jättää.

Kellariteatteri: Finlandia. Ohjaus Sirpa Riuttala. Tekstit Sirpa Riuttala, Jarkko Mikkola ja työryhmä. Valot Sanna-Kaisa Laakkonen, musiikki Sirpa Riuttala, naamiot Janika Heikkinen. Rooleissa Eric Barco, Hanna Hiiesalu, Antto Hinkkanen, Susanna Hyvärinen, Anssi Niemi, Janika Niemi, Amanda Palo, Tatu Sinisalo, Julius Susimäki, Sini Viitanen, Vilhelmiina Virkkunen ja Jenni Utriainen.
Esityksiä Kellariteatterissa 21.1.2012 asti. Finlandia on Kellariteatterin uusien jäsenten ensimmäinen yhteinen produktio.

2 kommenttia

Totta on kevyt esitys salaisuuden painamasta perheestä

0 kommenttia

Alku on vahva. Hoikka nuori nainen seisoo varjoissa, ja romahtaa äkkiä maahan. Kyse on perheestä, jonka kaikki jäsenet ovat jollain tavalla haavoitettuja, käpristyneitä. Isä, äiti, tytär ja tyttärentytär kantavat kukin omia salaisuuksiaan, omia totuuksiaan. Mutta perheen äiti on kuolemaisillaan. Siksi vaiettujen, toisiinsa kietoutuvien tarinoiden on aika tulla kuulluksi.

KOM-teatterin uutuusnäytelmä, Kalle Chydeniuksen ohjaama Totta perustuu Riikka Pulkkisen samannimiseen romaaniin. En ole lukenut kirjaa, vaikka monesti on pitänyt. Itseasiassa olin ensi-iltaan tullessani iloinen, etten tunne alkuteosta. On mukava istahtaa katsomon pimeyteen ilman ennakko-odotuksia. Jos romaani on liian tuoreessa muistissa, saattaa kokemusta kuormittaa kirjan ja esityksen väistämätön vertailu.

Nyt sain tietää tämän: isä Martti (Pekka Valkeejärvi) on pettänyt vaimoaan nuorena. Elämä on jatkunut, ollut hyvääkin, mutta kielletyn rakkauden, sen seurausten ja salaamisen vuoksi perhe on jotenkin haurastunut. Yhteistä historiaa ei ole. Kunnes nyt, äiti (Marja Packalén) yrittää puhdistaa menneisyyden rihmat ja päästää valon sisään.

Kun yritin esityksen jälkeen kuvata vaikutelmiani seuralaiselleni, jäin toistelemaan yhtä sanaa: kevyt. Sillä sellainen Totta on. Ilmava, leijuva. Kauniskielinen. Runollinen. Kohtauksesta, muistosta, ajasta ja paikasta toiseen siirrytään vaivattomasti. Keveitä ovat myös esityksen toistuvat kuvat: keinuminen, ruusut, läikkyvä vesi.

Näyttelijäntyökin on ilmavaa. Muutamaa jysäyttävää poikkeusta lukuun ottamatta. Niistä ensimmäinen on Vilma Melasniemen ihanan nuoren Annan jatkuvasti toistuva romahdus. Annan murhe on niin suuri, että hän ei pysty kuin makaamaan lattialla, liikahtamatta. Painoa, räjähtävää elämänvoimaa tuo näyttämölle mukanaan myös Eero Milonoff. Kuinka virkistävältä tuntuikaan, kun Milonoffin näyttelemä nuori Martti kahlata pärskäytti yks kaks halki aaltojen, ja iski karjaisten hauen rakastettunsa käteen! Martin muistoissa tapahtuva matka Pariisiin on eloisa ja voimakas, ja Eero Milonoff tuo mustasukkaisena rakastajana näyttämölle tunteen vaarasta.

Kaikkinaisesta keveydestä seuraa se, että esitystä on helppo katsoa. Muistot kuoriutuvat esiin vähitellen, kertomus soljuu kuulaasti. Mutta hetkittäin intensiteetti ensi-illassa laski, tapahtumat alkoivat tuntua tyhjiltä tai laimeilta. Tuntui, että henkilöitä piinaavan salaisuuden olisi täytynyt olla vahvemmin, syvemmin läsnä. Lisäksi tietyt metaforisiksi tarkoitetut toiminnat – kuten kuolleen rakastetun mekon toistuva hukuttaminen – tuntuivat vähän ontoilta.

Koskettavia hetkiä on paljon. Kun tytär (Laura Malmivaara) kertoo syyllisyydentuntoiselle äidilleen, mitä hyvää ja kaunista muistaa lapsuudestaan, aloin yhtäkkiä itkeä. Loppukohtaus on kirkas. Äiti tanssii kohti kuolemaansa, pienesti, aivan kevyesti. Taustalla soi mustasta linnusta kertova laulu. Muistan tarinan karjalaisesta kukkilinnusta, sielunlinnusta, joka lennättää kuolleen sielun pois ruumiista. En ihmettele, että jotkut poistuivat katsomosta silmät kosteina.

Täytynee vihdoin tarttua Riikka Pulkkisen romaaniin. Kiinnostaa tietää, miten hän on tarinan kertonut.

KOM-teatteri: Totta. Perustuu Riikka Pulkkisen romaaniin. Ohjaus Kalle Chydenius. Näyttämösovitus Anna Viitala, lavastus Eeva Ijäs, puvut Niina Pasanen, valot ja videot Ville Seppänen, musiikki Kalle Chydenius ja Joonas Pirttilä, ääni Joonas Pirttilä. Rooleissa Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff, Marja Packalén ja Pekka Valkeejärvi.

Esitykset KOM-teatterissa 28.4.2012 saakka.

0 kommenttia

Perheenjäsen tekee yksityisestä yleistä

0 kommenttia

Ensin huutomerkkejä: kiitos Takomo! Mahtavaa teatteria! Kuljin esityksen jälkeen pitkin Fredrikinkatua valppaana ja valveilla, täynnä tunteita, energiaa ja ajatuksia. Jos Teatteri Takomon Perheenjäsenen kaltaisia esityksiä saisi nähdä useammin, ei mustinkaan marraskuu tuntuisi missään!

Perheenjäsen on Milja Sarkolan kirjoittama ja ohjaama omakohtainen näytelmä teatteriperheestä: isästä ja tyttärestä, tyttärestä ja pojasta. Se on näytelmä työlleen omistautuneista taiteilijoista, jotka eri tavoin tasapainottelevat teatterin ja perheen vaatimusten kanssa. Se on näytelmä perheestä, jonka jäsenet eivät tunne toisiaan.

Näytelmän omakohtaisuus on kuitenkin sen kaltaista, että se nousee henkilökohtaisesta yleiselle tasolle. Perheenjäsentä katsoessaan ei tarvitse tietää mitään Asko tai Milja Sarkolan elämästä, ei tarvitse edes olla kiinnostunut heistä todellisina henkilöinä. Milja Sarkola kirjoittaa elämästä perheen jäsenenä niin rehellisesti ja tarkasti ja julmasti, että katsoja löytää näyttämöltä omat kipunsa, omat höpsöytensä, omat muistonsa, omat ristiriitansa. Oman perheensä.

Esitys alkaa tilanteesta, jossa näyttelijät kertovat, mitä ovat kohta meille esittämässä. Roolit jaetaan, esityksen näkökulmia avataan. Samalla ohjaaja-käsikirjoittaja voihkii, kuinka hän ei kestä nykyteatteria, jossa ollaan niiiin itsereflektiivisiä ja itseironisia. Tällä kertaa monikerroksinen teatterileikki toimii loistavasti. Katsomo tirskuu ja hekottaa ohjaajan kipuilulle siitä, millaista esitystä nyt ollaankaan tekemässä. Teatterin muodoilla leikkiminen tietysti sopii juuri tähän perheeseen hyvin: isä ja tytär edustavat paitsi eri sukupolvia, myös erilaisia teatteritraditioita. Perheenjäsen operoi taitavasti erilaisilla kerronnan tasoilla, ja vieläpä niin, että katsoja pysyy mukana sukkelissa siirtymissä tunteesta toiseen. Ironisesta leikataan äkisti vilpittömään, iloisesta raastavaan ahdistukseen.

Hauskat, nopeat ja älykkäät näyttelijät tekevät tuon kaiken mahdolliseksi. Hanna Raiskinmäki on Nainen, ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka kuljettaa esitystä, mutta on silti täysillä mukana draamassa. Raiskinmäen Nainen on analyyttinen, äksy, kiihkeä, ja loputtoman puhelias. Lotta Lehtikari taas on Tyttö, ohjaajan minäkuva. Lehtikari näyttelee Tyttöä paljaasti ja todesti. Monesti en ole nähnyt näyttämöllä niin haavoittuvaista, haurasta katsetta! Antti Holma on Isä, joka elää kiireistä teatterielämää, jota tytär kaipaa, joka haastaa tytärtään taiteilijana ja ihmisenä. Ja jonka ajatuksista tytär yrittää saada otteen – katsomalla isästään tehtyjä tv-haastatteluita. Näin tv-toimittajana täytyy sanoa, että Seppo Merviän toimittajista piirtämä pilakuva oli aika hilpeän kamalaa katsottavaa.

Seppo Merviä on myös Lapsi. Itsekin olen pienen pojan äiti, ja Tytön ja Lapsen kohtausten katsominen oli välillä tukalaa. Milja Sarkola käsittelee kaunistelematta vaikeuksia, joita äitiyden ja työn yhdistäminen voi synnyttää. Jos haluaa tehdä täysillä ja parhaiten ja itse kaiken, käykö niin, ettei tee hyvin oikein mitään? Mihin ihminen riittää? Mihin äidillä on oikeus? Entä lapsella?

Perheenjäsen herätti tarpeen tarkastella tiukemmin ja suoremmin itseään. Täytyisi varmaan lukea näytelmäteksti läpi, tai katsoa näytelmä monta kertaa, että kykenisi kaikessa rauhassa pohtimaan lukemattomia esiin ponnahtaneita ajatuksen alkuja. Esitys synnytti vahvan halun tutkia omia arvoja ja niiden toteutumista tosielämässä. Jotta osaisi olla lempeämpi, läsnä olevampi ja herkkävaistoisempi perheenjäsen: tytär, äiti, sisko, puoliso.

Yhden poikkeuksellisen reaktion Perheenjäsen minussa herätti. Monta kertaa esityksen kuluessa teki mieli mennä halaamaan jotain näyttelijöistä, lohduttaa hänen näyttelemäänsä hahmoa. Niin suurella lämmöllä Sarkola jokaista roolihenkilöään kohtelee, kriittisestä, terävästä ja humoristisesta otteesta huolimatta.

Teatteri Takomo: Perheenjäsen. Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola. Lavastus Kaisa Rasila, puvustus Monika Hartl, valot Heikki Paasonen, dramaturgi Heini Junkkaala. Rooleissa Antti Holma, Lotta Lehtikari, Seppo Merviä ja Hanna Raiskinmäki.
Perheenjäsenen esityksiä Teatteri Takomossa 25.2.2012 asti.

0 kommenttia

Mitä isänmaa tarkoittaa?

0 kommenttia

Nuori suomalaisnainen, Mandy, saa idean. Hänpä kirjoittaa kolmannen Maamme-kirjan, jatkoksi Sakari Topeliuksen (1875) ja Jörn Donnerin (1967) samannimisille opuksille. Mandy (herkkäkasvoinen Noora Dadu) ottaa kameransa ja lähtee kuvaamaan Suomea, haastattelemaan nykysuomalaisia. Mitä isänmaa tarkoittaa, nyt? Mikä on tämä maamme?

Kansallisteatterin Willensaunassa nähtävän esityksen näkökulma on nuorten tekijöidensä näköinen: tekstin kirjoittanut on Elina Snicker ja ohjannut Anni Ojanen. Snicker on valmistunut Teatterikorkeasta 2008, Ojanen vuotta myöhemmin.

Mandy alkaa tutkimusmatkansa pellolta, jota ympäröivät omakotitalot. Linnut nousevat ilmaan syksyiseltä vainiolta. Aamun valo on kaunis. Mandy haluaa ehdottomasti kuvata paikan, onhan se tavallisista tavallisin nykysuomalainen maisema. Tuosta peltopläntistä kasvaa näytelmän aiheen vertauskuva, konkreettinen lohko isänmaata. Ja sinne pellon laidalle Mandy ja esitys juuttuvat.

Tienoon asukkaat ovat tottuneet pitämään peltoa omana virkistysalueenaan, mutta kaupunki on päättänyt sijoittaa tontille turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen. Mandy joutuu kameroineen ja kysymyksineen keskelle asukkaiden kiihkeää vastarintaa. Not In My Back Yard! Mandya vedetään eri suuntiin. Yksinäinen sotaveteraani tahtoisi seuraa, haravanvarressa heiluvat asukasyhdistysaktiivit koettavat tv-kameroiden saapuessa paikalle tehdä Mandysta vastarintansa keulakuvan. Oman tontin varjelu elää myös virtuaalimaailmassa: taloyhtiön teinien perusturva tutisee, kun yksi lapsuudenkavereista koostuvan pelin jäsenistä paljastuu yllättäen muslimiksi, jonka vanhemmat ovat maahanmuuttajia. Pidin kovasti siitä, miten näyttämö muuttui yhtäkkiä virtuaalipelloksi.

Esitys leikkaa jatkuvasti, nopeasti ja hauskasti näkökulmasta ja kohtauksesta toiseen. Pellonreunan asukkaiden lisäksi näyttämöllä nähdään Mandyn perhe. Upseeri-isä ja äiti, sekä mummo ja vaari poikkeavat tuon tuosta kommentoimaan Mandyn puuhia. Ratkaisu toimii hyvin. Isänmaa on monelle nuoremmalle suomalaiselle sana, josta on helpompi puhua vaaria siteeraten, kuin esittää itse koettuja ja pohdittuja näkemyksiä.

Minä viihdyin katsomossa, esityksen mietiskelevässä ilmapiirissä. Mutta seuranani olleen ystäväni mielestä vastaanottokeskus-aihe vei esityksen turhan kapealle sivuraiteelle. Hän tuli teatteriin uteliaana, saamaan kimmokkeita itseäänkin pohdituttaneeseen kysymykseen isänmaallisuudesta. Ystäväni mielestä näytelmäteksti ei ollut kovin hyvä, ja hän poistui teatterista pettyneenä.

Vastaanottokeskuksen mukaan tuominen vie kieltämättä esityksen tiettyyn suuntaan: kysymyksenasettelut nousevat siitä, ketä täällä isänmaassa saa asua, entä kuka saa päättää, kuka asuu missäkin? Miksi Suomea pitäisi niin kamalasti varjella vierailta? Hyviä kysymyksiä, ja erittäin ajankohtaisia, mutta mitään suurta oivallusta, ajatukset ympäripyöräyttävää havaintoa ei näyttämöllä nähdä. Mandy itse saa lopulta sanottua vain tämän: hän toivoo, että jokainen saisi itse määritellä oman isänmaansa, ilman että muut ahtavat käsitteen täyteen omia merkityksiään.

Tämä avoin ja avoimesti hämmentynyt lopputulos tuntui minusta rehelliseltä. Tämän pidemmälle tekijät eivät uudessa isänmaan määrittelyssä päässeet. Eri asia on sitten, inspiroiko esitys katsojia jatkamaan aiheen pohtimista vielä näytelmän loputtua. Itse huomasin kotimatkalla junassa miettiväni 6-vuotiaan poikani kanssa käymiäni keskusteluja siitä, kuka on suomalainen, mitä tarkoittaa olla jonkun maan kansalainen. Miten määritellä monimutkaisia, latautuneita käsitteitä lapselle niin, että – Mandyn toiveen mukaisesti – samalla jättäisi hänen omille havainnoilleen tilaa?

Kansallisteatteri: Maamme. Teksti Elina Snicker. Ohjaus Anni Ojanen, lavastus Kaisu Koponen, puvut Siru Kosonen, valot Max Wikström, äänet Heidi Lind, animaatio Jere Virta, Peter Schulman ja Sari Pekkanen. Rooleissa Elli Castrén, Esa-Matti Long, Heikki Pitkänen, Noora Dadu, Heikki Nousiainen, Saska Pulkkinen ja Niina Sillanpää.

0 kommenttia

Kun perusinsinööri maailmantalouden romahdutti

2 kommenttia

Käsiohjelman ensimmäisellä sivulla esitellään suomalaisen miehen runkomalli. Hän on 179-senttinen corollakuski, joka seurustelee perheensä kanssa kolme minuuttia vuorokaudessa ja kärsii kohonneesta verenpaineesta. Tätä miestä, nimeltään Antero Alapylpyrä, esittää tyyppivirtuoosi Martti Suosalo. Alussa Antero istuu myrskyn täryyttämässä lentokoneessa ja luulee kuolevansa. Katsomo tyrskyy naurusta.

Tästä alkaa Ryhmäteatterin uutuus nimeltä Jatkuvaa kasvua. Anteron elämä sujahtaa sketsimäisinä kohtauksina hänen silmiensä ohi, ja katsojien silmien ohi, lapsuudesta pakokauhuiseen nykyhetkeen saakka.

Ohjaaja Esa Leskinen on yhdessä näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälän kanssa toteuttanut näytelmätrilogian, jonka ytimessä ovat työelämää kohdanneet muutokset. Ensimmäinen osa oli Päällystakki, nerokas ja riemukas uudelleentulkinta Gogolin tekstistä. Toinen osa oli Euroopan taivaan alla, joka tunki näyttämölle kokonaisen maanosan, ja tutkaili hurjilla kierteillä globaalien rahavirtojen heittelemiä ihmisiä. Jatkuvaa kasvua puolestaan zoomaa ainaista kasvua tavoittelevaan taloussysteemiimme, joka ylikierroksilla kiihdyteltyään on räsähtänyt kriisiin tunnetuin seurauksin.

Tässä tarinassa länsimaiden perikadon aiheuttaa kukapas muu kuin tavallinen suomalainen perusinsinööri, Antero Alapylpyrä. Lähtöasetelma on kutkuttava. Antero haaveilee vain omasta talosta ja grillaamisesta omalla pihalla, mutta ajautuu mukaan kansainväliseen bisnekseen, kaamein seurauksin. Pankit paketoivat lainojaan yhä petollisempiin kuoriin, sairaalat kurjistuvat, lapset, hullut ja heikot kärsivät, start up –yrittäjiä koulitaan Hanasaaressa. Antero jorailee rahaniskennän kiihtyvissä bileissä. Esityksessä on kiivas pulssi.

Mutta mutta. Hyvistä lähtökohdista huolimatta tärkeän ja kunnianhimoisen näytelmäsarjan viimeinen osa jää harmittavasti edeltäjiään köykäisemmäksi.

Missä on vika? Näyttelijöissä ei ainakaan, he antavat parastaan. Tiina Lymi, Robin Svartström, Ursula Salo ja Aku Hirviniemi tuuttaavat näyttämölle julmetun määrän groteskeja hahmoja, he kuljettavat Antero-poloisen tarinaa ja eläytyvät täysillä sen vauhdikkaisiin käänteisiin.

Arvelisin, että esitys tuntui minusta laimealta monestakin syystä. Ensinnäkin, Jatkuvaa kasvua ei ole havainnoiltaan, huumoriltaan tai kerronnaltaan tarpeeksi yllättävä ja uusia näkökulmia avaava. Päinvastoin, on kuin olisin katsonut jotain jo aiemmin näkemääni. Mainitut Euroopan taivaan alla ja Päällystakki, samoin kuin Ryhmäteatterin karmivan tosi Eduskunta ovat jo kertoneet samaa absurdia tarinaa talouden käsittämättömistä voimista ja pienen ihmisen kaoottisesta sinnittelystä – osin samoilla näyttämöllisillä keinoilla, mutta paljon vaikuttavammin, paljon hauskemmin. Helsingin kaupunginteatterin Enron, joka kertoi tositarinan tuhoisasta ahneudesta, syö sekin Jatkuvan kasvun tehoja. Tämä on tietysti paljon teatterissa istuvan ihmisen ongelma.

Videoiden runsas käyttö tuntui kuluneelta ja irralliselta konstilta. Lisää tarinan tasoja siitä ei nyt irronnut. Huomaan, että alan väsyä myös näihin luentomaiseen muotoon kirjoitettuihin esityksiin.

Herkullisia kohtauksia ja hilpeitä hahmoja on onneksi runsaasti. Esimerkiksi se, kun kiljupullon kanssa downshiftannut Antero katkokävelee hylättyyn kirkkoon ja kohtaa ristillään turhautuneena roikkuvan Jeesuksen. Syntyy äkkiä kirkas, satuttava, äärimmäisen huvittava hetki. Tai kun Anteron vaimo Johanna empii ratasillalla viina- ja lääkehuuruissaan, ja pullonkerääjä puhuu hänet pois itsemurha-aikeistaan. Sketsinäytteleminen loppuu, tilalle tulee oikeaa ahdistusta.

Minulle esityksen tärkein anti oli tämä: Antero ei ole paha eikä ahne, hän haluaa vain tavallisen hyvää peruselämää. Mutta haaveidensa arkisuudesta ja kohtuullisuudesta huolimatta hän on osa koneistoa, joka aiheuttaa suunnatonta tuhoa ympärillään. Sellaisen koneen pikkuruisia osasia me kaikki olemme.

Ryhmäteatteri: Jatkuvaa kasvua. Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä, ohjaus Esa Leskinen. Lavastus ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori, valot Ville Mäkelä, äänet Marko Ahokangas. Rooleissa Martti Suosalo, Tiina Lymi, Robin Svartström, Ursula Salo ja Aku Hirviniemi. Ensi-ilta 27.10.2011 Pengerkadun näyttämöllä.

2 kommenttia

Hulvattoman hieno Homo!

0 kommenttia

Esitys alkaa, kun Juha Muje tulee hörhelöpaidassa kaapista. Minua naurattaa heti. Muje on kertakaikkisen mahtava roolissaan tyytyväisyyttään todistelevana perheenisänä, Veijo Teräksenä, joka uskaltaa kohdata salaisuutensa vain unissaan, ja silloinkin vain satumetaforien taakse kätkettynä.

Kansallisteatterin uutuus, Pirkko Saision ohjaama ja Jussi Tuurnan säveltämä Homo! on tekijöiden mukaan ”anarkistinen musiikkifarssi”. Määritelmä osuu oikeaan. Homo! on suorasukainen, irtonainen, ironinen, hullu, kipeä ja hetkittäin kovin kaunis. Saisio virnuilee niin heteroille kuin homoillekin, kaikenlainen suvaitsemattomuus saa kyytiä. Ja huumori toimii. Kuinka hyvää tekeekään nauraa ääneen yhdessä satojen ihmisten kanssa.

Sanoma naurun alla on selvä. Niin kuin säveltäjä Tuurna käsiohjelmassa sanoo, Homo! on taistelua ihmisoikeuksien puolesta.

Veijo Teräs ilmoittaa nykykirjailijoita sadatellen olevansa näytelmän näkökulmahenkilö: ”Ennen ei sellaisia ollut”. Teräksen vaimo on kristillisen puolueen johtaja Hellevi Teräs. Tosielämä liippaa läheltä. Ajankohtaisen kakkosen Homoiltaan viitataan, kansalaiset eroavat kirkosta ja Hellevi saa piispalta torut. Rea Mauranen näyttelee Helleviä fantastisesti. Hän on sensuelli, kova, vilpitön uskossaan mielipiteittensä oikeutukseen. Teräksen perheeseen kuuluu myös tytär Rebekka, jolla on monelle älykkötytölle tuttuja vaikeuksia naiseutensa kanssa. Anna Paavilaisen notkeasti tulkitsema Rebekka on aiheeseen sopivasti jätkämäinen hetero, joka on rakastunut homoon.

Tämä nuori mies, Michelangelon Davidia muistuttava Moritz, on näytelmän katalysaattori. Moritz pistää sekaisin kaikki, sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta. Mylläkässä pyörii machoja jääkiekkoilijoita ja nahkahousuhomoja, on yli-innokasta omatuntoa, psykiatria, Setan väkeä, söpöä piknik-homoa, sotilasta, balleriinaa. Näyttelijät heittäytyvät vetreästi roolista toiseen. Kansallisteatterin teatterikoululaisilla täydennetyn ensemblen yhteispeliä on ilo katsoa.

Homo! on runsas ja moniaalle syöksähtelevä esitys, jota Saision tarkkanäköisesti kirjoittama Teräksen perhe pitää kasassa.

Jussi Tuurnan laulut soivat läpi illan. Huumorimusiikista leikataan suureen tuskaan, komean joukkolaulun seassa kuullaan upeita sooloja. Minulle esityksen ehdoton kohokohta on Moritzin ja Atikin duetto. Johannes Holopaisen homouteensa heräilevä Moritz ja Olavi Uusivirran Atik, uskonsa vuoksi rakkautensa kieltävä musliminuorukainen, laulavat kuin henkensä edestä. Laulussa on läsnä nuoruuden koko kiihko, vimmainen toive rakkaudesta joka voisi olla, jota ei voi olla. Näyttämön täyttää vahva eroottinen lataus, elämän absurdi epäreiluus.

Jos ensimmäinen puoliaika kertoo enemmän yksilöistä, toisella puoliajalla tarina nousee isommille kierroksille. Näyttämölle paukkaa diktaattori toisensa perään kilvan homoja torjumaan, homot perustavat omia valtioitaan, joissa homon pomo on homo. Saisio nostaa esiin, ja naurun aiheeksi, myös homojen suvaitsemattomuuden, fundamentalisti-homojen vähemmän tunnetun maailman.

Ensimmäisen puoliajan jälkeen olin euforisessa tilassa, mutta esityksen lähetessä loppuaan aloin väsähtää. Ensi-illassa Homo! kesti reilusti yli ilmoitetun kolmen tunnin keston, ja kaikesta mahtavuudesta huolimatta siinä taisi olla muutama laulu ja sivujuonne liikaa. Tuon sanominen tosin tuntuu tosin lillukanvarsiin takertumiselta: ainoa huono puoli esityksessä on se, että se saattaa jäädä samanmielisten keskinäiseksi iloksi ja vahvistukseksi. Tuleekohan Homo!-nimistä esitystä katsomaan yhtään homofoobikkoa, tai ketään, joka suuttuisi sen pilkasta, ketään, joka joutuisi esityksen vuoksi korjaamaan asenteitaan?

Kansallisteatteri: Homo! Ohjaus ja käsikirjoitus Pirkko Saisio. Musiikki Jussi Tuurna, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, koreografia Jouni Prittinen, äänet Ville Leppilahti Ja Jussi Matikainen, valot Matti Tiilama. Rooleissa Anna Paavilainen, Antti Luusuaniemi, Juha Muje, Katariina Kaitue, Kristiina Halttu, Markku Maalismaa, Seppo Pääkkönen, Timo Tuominen, Johannes Holopainen, Rea Mauranen, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta.

0 kommenttia

Kuinka helposti kaikki kaunis katoaa

0 kommenttia

Kreeta Salminen on fantastinen Ronja. Se on mainittava ensimmäiseksi.

Muutenkin puitteet ovat mahtavat: Hyvän Omatunnon linnake on kuin tehty Astrid Lindgrenin viisaan ja ihanan rosvoseikkailun miljööksi. Ryhmäteatterin tämän kesäisen esityksen tekijät ovat uutta sukupolvea, vuonna 1981 kirjoitetun kirjan kanssa samoihin aikoihin syntyneitä. He ottavat ohjaaja Akse Petterssonin johdolla komeasti haltuun perinteikkään kesäteatterinäyttämön.

Jännitti matkata Suomenlinnaan, sillä Lindgrenin satu on yksi lempikirjoistani. Rakastan Ronjaa. Lapsena hän oli esikuva, aikuisena olen saanut isoja elämyksiä lukiessani ryöväriprinsessan seikkailuja ääneen suvun lapsille. Sadun isot teemat - ystävyys, rakkaus, uskollisuus, ennakkoluuloisuus, suru, pelko, itsenäistyminen, kuolema - puhuttelevat iästä riippumatta.

Ryhmäteatterin esitys vakuutti alusta asti. Pystyin katsomossa luottamaan siihen, että tekivät eivät tärvele tarinaa. Se on tärkeää, kun on kyseessä Ronja ryövärintyttären kaltainen klassikko. Kyyneleet silmissä seurasin rosvoruhtinaan riemua vastasyntyneestä tyttärestään ja Ronjan ensimmäistä keväthuutoa. Nauroin rosvojen kohellukselle, uskalsin odottaa suosikkikohtauksiani: miten hassut kakkiaiset kiikuttavat vauvaansa Ronjan jalassa, miten Ronja löytää metsän ja vapauden, miten hän hyppää Helvetinkuilun yli Borkan vangiksi pelastaakseen Birkin.

Kreeta Salmisen näyttelijäntyötä oli miellyttävä seurata. Hän onnistui olemaan todellinen luonnonlapsi, villi ja herkkä, ketterä ja silti lystikkäästi kömpelö liikkeissään. Kenties Salminen on ottanut olemukseensa mallia eläimistä? Hän oli kuin valpas ja utelias koiranpentu. Birkiä näyttelevä Ylermi Rajamaa on liikuttava, herttainen ja velmu, mutta aivan tasavertainen pari Birk ei Ronjalle ole.

Koko ensemble elää mukana tarinassa. Sauli Suonpää on hauska Ronjan isänä Matiaksena. Rosvoruhtinaan infantiilien itkupotkuraivarien aikana täpötäynnä lapsia olevasta katsomosta kuului uskomaton kiherrys ja kikatus. Heidi Kirves on Ronjan uljas äiti Loviisa, Leo Honkonen koskettava Kalju-Pietu. Mieleen jäi myös Arttu Kapulaisen taapertava kakkiainen. Kun hän kumautti syvällä bassollaan: "Miksvai hää sillai tekkee?", purskahti yleisö nauruun joka kerta. Iina Kuustonen, Annika Poijärvi, Tommi Rantamäki ja Kai Vaine ovat ronskeja ryövärinrökäleitä, pelottavia ajattaria, Borkan väkeä, maahisia, männiäisiä, pönthiittisiä.

Janne Siltavuoren lavastus muuntuu lumoavasti linnasta keväiseksi niityksi, Karhuluolasta talviseksi metsäksi. Anna Sinkkosen karheista puvuista pidin valtavasti, etenkin kakkiaisten neulepuikkokorvista! Luonto dramatisoi tarinaa omalta osaltaan. Meri Helsingin ympärillä alkoi illan edetessä myrskytä. Hurjasti kumiseva tuuli ja kattokankaan välistä näyttämölle humahtavat vesipisarat korostivat Karhuluolan lähestyvää syksyä ja rosvopäälliköiden tappelua.

Ronja ryövärintyttären loppu on toiveikas, mutta samalla syvästi surullinen. Kalju-Pietu on kuollut, mutta Ronja ja Birk saavat vanhempansa takaisin. Ryhmäteatterissa esitys päättyy koko ryhmän yhteiseen keväthuutoon.

Kotimatkalla, sateisen lautan kannella, mietin Ronjan sanoja, kun hän ja Birk olivat hajottaa Karhuluolan soman idyllin riitelemällä itsepäisesti kadonneesta veitsestä. Ronja tajuaa, miten helposti kaikki kaunis voi mennä pilalle. Ja ihan turhaan.

JK. Tätä kirjoitusta lopetellessani sain tietää, että Kreeta Salminen on loukannut jalkansa, ja häntä paikkaa toistaiseksi Rosanna Kemppi. Onnea Kempille kovaan haasteeseen!

Ryhmäteatteri: Ronja, Ryövärintytär. Kirjoittanut Astrid Lindgren. Suomennos Tuula Taanila. Ohjaus ja dramatisointi Akse Pettersson, lavastus Janne Siltavuori, puvut Anna Sinkkonen. Valot Tomi Tirranen, äänet Jussi Kärkkäinen, musiikki Jussi Kärkkäinen ja Jukka Hannukainen. Rooleissa Leo Honkonen, Arttu Kapulainen, Heidi Kirves, Iina Kuustonen, Ylermi Rajamaa, Annika Poijärvi, Tommi Rantamäki, Kreeta Salminen, Sauli Suonpää ja Kai Vaine. Esityksiä Hyvän Omatunnon linnakkeessa 27.8.2011 asti. Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille.

0 kommenttia

Sivut

Tuula Viitaniemi

Penkkitaiteilija Tuula Viitaniemi on tällä hetkellä perhevapaalla, joten teatterin seuraamiseen on tullut taukoa. Penkkitaiteilija käy tätä nykyä teatterissa satunnaisesti, mutta jatkaa säännöllistä kirjoittamista perhevapaan päätyttyä.

Tuula Viitaniemi on teatteriaiheisiin erikoistunut tv-toimittaja, ja teatterin ja draaman tutkimuksen maisteri. Hän on mm. ohjannut Ykkösdokumentin Ryhmäteatterista. Hän on myös ohjannut Teemalla syksyllä 2011 nähdyn kolmiosaisen dokumenttisarjan Suomen suurin teatteri, joka kertoo televisioteatterin historiasta.

Kulttuurikunto