Ti 10.01.2012, klo 14:38
Näyttämön mustalle lattialle piirtyy puuhakkeesta tehty Suomi. Kellariteatterin Finlandia alkaa, kun lavalle astuu iloinen, korea tyttö ja alkaa säestää itseään viisikielisellä kanteleella. Tyttö on ihana, hän laulaa kauniisti mutta soittaa täysin pieleen. Muutkin näyttelijät saapuvat ja yhtyvät lauluun. En pysty kuuntelemaan sanoja, sillä esiintyjien häkellyttävä nuoruus vangitsee kaiken huomioni.
Menee jonkun aikaa, ennen kuin alan luottaa nuoriin esiintyjiin ja esitykseen. Sitten suostun mukaan: nämähän uskaltavat, tahtovat, ovat energisinä ja levollisina katsojien tarkan tuijotuksen alla. Kyllä tätä kehtaa katsoa. Tätä on ilo katsoa!
Teatterikoulusta pian valmistuvan Sirpa Riuttalan ohjaama Finlandia on nuorten näyttelijöidensä näköinen, kokoinen ja oloinen. Tuntuu yhtäkkiä erittäin virkistävältä saada kurkistaa siihen, miten nämä sileät ja sirkeät parikymppiset jäsentävät isoa möykkyä nimeltä Suomi. Samalla tajuan oman aikuisuuteni uskomattoman vahvasti.
Alkulaulun jälkeen kotimaan tantereille nousee puita, niiden lomassa loikkii metsänväkeä. Alkaa pauke ja ryminä, näyttelijät täräyttävät hengiltä kaiken, mikä liikkuu. Näinkö se menee: vanhat isänmaallisuuden ikuisuusjärkäleet, kuten Luonto ja Sota, on nuorten maailmanjäsennyksessä äkkiä käsitelty. Metsät ovat kivoja, siellä pomppii virkeä orava ja ujo jänö. Ja samoissa metsissä miehet sotivat silloin joskus niin pirusti. Mutta ei siitä sen enempää.
Millainen nuorten Finlandia sitten on, millaisista sirpaleista se rakentuu? Kukin näyttelijä tuo mukanaan oman tarinansa. Näkökulmat ovat paikallisia ja yksilöllisiä: takana on vasta lapsuus, sekä teini-ikä kauhuineen ja riemuineen. Yhden Suomi sijaitsee Espoon Matinkylässä, toisen Imatralla, kolmannen Lauttasaaressa, neljännen Ylä-Savossa Kiuruvedellä. Eri puolilta on lähdetty ja tultu Helsingin Kruununhakaan. Ja tässä ollaan, juuri nyt, itsenäisen elämän alussa, Liisankatu 27:n kellarissa.
Assosioivasti etenevä esitys vaihtaa tiheästi ja selittelemättä kohtauksesta toiseen.
Tässä Finlandiassa Finland on jotain, joka lukee Leijonamiehistön paidassa. Suomalaisuuden tärkeimmäksi sanoittajaksi nousee Antero Mertaranta. Hilpeässä kohtauksessa nuorukaiset istuvat saunan lauteilla ja käyvät vuoropuhelua Mertsin hittilauseilla. Suomi on paitsi lätkää, myös viinaa, tietysti. Suomi on kadulle kiekkojuhlien tiimellyksessä kuseskelevia äijiä ja Punavuoren hipstereitä fiksiensä selässä. Suomi on Keskisen Vesa. Suomi on ensimmäinen oma vuokra-asunto, lapsuuden balettitunti, koulukiusaaja, ensi rakkaus. Suomi on tuttu ja läheinen, se on hirveä ja käsittämätön.
Esityksen lähetessä loppuaan olen jo täysin myyty. Astun ulos räntäsateiselle Liisankadulle mielessäni valoisa ajatus: kyllä, näiden nuorten käsiin uskaltaisin Suomen jättää.
Kellariteatteri: Finlandia. Ohjaus Sirpa Riuttala. Tekstit Sirpa Riuttala, Jarkko Mikkola ja työryhmä. Valot Sanna-Kaisa Laakkonen, musiikki Sirpa Riuttala, naamiot Janika Heikkinen. Rooleissa Eric Barco, Hanna Hiiesalu, Antto Hinkkanen, Susanna Hyvärinen, Anssi Niemi, Janika Niemi, Amanda Palo, Tatu Sinisalo, Julius Susimäki, Sini Viitanen, Vilhelmiina Virkkunen ja Jenni Utriainen.
Esityksiä Kellariteatterissa 21.1.2012 asti. Finlandia on Kellariteatterin uusien jäsenten ensimmäinen yhteinen produktio.
To 24.11.2011, klo 15:04
Alku on vahva. Hoikka nuori nainen seisoo varjoissa, ja romahtaa äkkiä maahan. Kyse on perheestä, jonka kaikki jäsenet ovat jollain tavalla haavoitettuja, käpristyneitä. Isä, äiti, tytär ja tyttärentytär kantavat kukin omia salaisuuksiaan, omia totuuksiaan. Mutta perheen äiti on kuolemaisillaan. Siksi vaiettujen, toisiinsa kietoutuvien tarinoiden on aika tulla kuulluksi.
KOM-teatterin uutuusnäytelmä, Kalle Chydeniuksen ohjaama Totta perustuu Riikka Pulkkisen samannimiseen romaaniin. En ole lukenut kirjaa, vaikka monesti on pitänyt. Itseasiassa olin ensi-iltaan tullessani iloinen, etten tunne alkuteosta. On mukava istahtaa katsomon pimeyteen ilman ennakko-odotuksia. Jos romaani on liian tuoreessa muistissa, saattaa kokemusta kuormittaa kirjan ja esityksen väistämätön vertailu.
Nyt sain tietää tämän: isä Martti (Pekka Valkeejärvi) on pettänyt vaimoaan nuorena. Elämä on jatkunut, ollut hyvääkin, mutta kielletyn rakkauden, sen seurausten ja salaamisen vuoksi perhe on jotenkin haurastunut. Yhteistä historiaa ei ole. Kunnes nyt, äiti (Marja Packalén) yrittää puhdistaa menneisyyden rihmat ja päästää valon sisään.
Kun yritin esityksen jälkeen kuvata vaikutelmiani seuralaiselleni, jäin toistelemaan yhtä sanaa: kevyt. Sillä sellainen Totta on. Ilmava, leijuva. Kauniskielinen. Runollinen. Kohtauksesta, muistosta, ajasta ja paikasta toiseen siirrytään vaivattomasti. Keveitä ovat myös esityksen toistuvat kuvat: keinuminen, ruusut, läikkyvä vesi.
Näyttelijäntyökin on ilmavaa. Muutamaa jysäyttävää poikkeusta lukuun ottamatta. Niistä ensimmäinen on Vilma Melasniemen ihanan nuoren Annan jatkuvasti toistuva romahdus. Annan murhe on niin suuri, että hän ei pysty kuin makaamaan lattialla, liikahtamatta. Painoa, räjähtävää elämänvoimaa tuo näyttämölle mukanaan myös Eero Milonoff. Kuinka virkistävältä tuntuikaan, kun Milonoffin näyttelemä nuori Martti kahlata pärskäytti yks kaks halki aaltojen, ja iski karjaisten hauen rakastettunsa käteen! Martin muistoissa tapahtuva matka Pariisiin on eloisa ja voimakas, ja Eero Milonoff tuo mustasukkaisena rakastajana näyttämölle tunteen vaarasta.
Kaikkinaisesta keveydestä seuraa se, että esitystä on helppo katsoa. Muistot kuoriutuvat esiin vähitellen, kertomus soljuu kuulaasti. Mutta hetkittäin intensiteetti ensi-illassa laski, tapahtumat alkoivat tuntua tyhjiltä tai laimeilta. Tuntui, että henkilöitä piinaavan salaisuuden olisi täytynyt olla vahvemmin, syvemmin läsnä. Lisäksi tietyt metaforisiksi tarkoitetut toiminnat – kuten kuolleen rakastetun mekon toistuva hukuttaminen – tuntuivat vähän ontoilta.
Koskettavia hetkiä on paljon. Kun tytär (Laura Malmivaara) kertoo syyllisyydentuntoiselle äidilleen, mitä hyvää ja kaunista muistaa lapsuudestaan, aloin yhtäkkiä itkeä. Loppukohtaus on kirkas. Äiti tanssii kohti kuolemaansa, pienesti, aivan kevyesti. Taustalla soi mustasta linnusta kertova laulu. Muistan tarinan karjalaisesta kukkilinnusta, sielunlinnusta, joka lennättää kuolleen sielun pois ruumiista. En ihmettele, että jotkut poistuivat katsomosta silmät kosteina.
Täytynee vihdoin tarttua Riikka Pulkkisen romaaniin. Kiinnostaa tietää, miten hän on tarinan kertonut.
KOM-teatteri: Totta. Perustuu Riikka Pulkkisen romaaniin. Ohjaus Kalle Chydenius. Näyttämösovitus Anna Viitala, lavastus Eeva Ijäs, puvut Niina Pasanen, valot ja videot Ville Seppänen, musiikki Kalle Chydenius ja Joonas Pirttilä, ääni Joonas Pirttilä. Rooleissa Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff, Marja Packalén ja Pekka Valkeejärvi.
Esitykset KOM-teatterissa 28.4.2012 saakka.
Ke 23.11.2011, klo 10:35
Ensin huutomerkkejä: kiitos Takomo! Mahtavaa teatteria! Kuljin esityksen jälkeen pitkin Fredrikinkatua valppaana ja valveilla, täynnä tunteita, energiaa ja ajatuksia. Jos Teatteri Takomon Perheenjäsenen kaltaisia esityksiä saisi nähdä useammin, ei mustinkaan marraskuu tuntuisi missään!
Perheenjäsen on Milja Sarkolan kirjoittama ja ohjaama omakohtainen näytelmä teatteriperheestä: isästä ja tyttärestä, tyttärestä ja pojasta. Se on näytelmä työlleen omistautuneista taiteilijoista, jotka eri tavoin tasapainottelevat teatterin ja perheen vaatimusten kanssa. Se on näytelmä perheestä, jonka jäsenet eivät tunne toisiaan.
Näytelmän omakohtaisuus on kuitenkin sen kaltaista, että se nousee henkilökohtaisesta yleiselle tasolle. Perheenjäsentä katsoessaan ei tarvitse tietää mitään Asko tai Milja Sarkolan elämästä, ei tarvitse edes olla kiinnostunut heistä todellisina henkilöinä. Milja Sarkola kirjoittaa elämästä perheen jäsenenä niin rehellisesti ja tarkasti ja julmasti, että katsoja löytää näyttämöltä omat kipunsa, omat höpsöytensä, omat muistonsa, omat ristiriitansa. Oman perheensä.
Esitys alkaa tilanteesta, jossa näyttelijät kertovat, mitä ovat kohta meille esittämässä. Roolit jaetaan, esityksen näkökulmia avataan. Samalla ohjaaja-käsikirjoittaja voihkii, kuinka hän ei kestä nykyteatteria, jossa ollaan niiiin itsereflektiivisiä ja itseironisia. Tällä kertaa monikerroksinen teatterileikki toimii loistavasti. Katsomo tirskuu ja hekottaa ohjaajan kipuilulle siitä, millaista esitystä nyt ollaankaan tekemässä. Teatterin muodoilla leikkiminen tietysti sopii juuri tähän perheeseen hyvin: isä ja tytär edustavat paitsi eri sukupolvia, myös erilaisia teatteritraditioita. Perheenjäsen operoi taitavasti erilaisilla kerronnan tasoilla, ja vieläpä niin, että katsoja pysyy mukana sukkelissa siirtymissä tunteesta toiseen. Ironisesta leikataan äkisti vilpittömään, iloisesta raastavaan ahdistukseen.
Hauskat, nopeat ja älykkäät näyttelijät tekevät tuon kaiken mahdolliseksi. Hanna Raiskinmäki on Nainen, ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka kuljettaa esitystä, mutta on silti täysillä mukana draamassa. Raiskinmäen Nainen on analyyttinen, äksy, kiihkeä, ja loputtoman puhelias. Lotta Lehtikari taas on Tyttö, ohjaajan minäkuva. Lehtikari näyttelee Tyttöä paljaasti ja todesti. Monesti en ole nähnyt näyttämöllä niin haavoittuvaista, haurasta katsetta! Antti Holma on Isä, joka elää kiireistä teatterielämää, jota tytär kaipaa, joka haastaa tytärtään taiteilijana ja ihmisenä. Ja jonka ajatuksista tytär yrittää saada otteen – katsomalla isästään tehtyjä tv-haastatteluita. Näin tv-toimittajana täytyy sanoa, että Seppo Merviän toimittajista piirtämä pilakuva oli aika hilpeän kamalaa katsottavaa.
Seppo Merviä on myös Lapsi. Itsekin olen pienen pojan äiti, ja Tytön ja Lapsen kohtausten katsominen oli välillä tukalaa. Milja Sarkola käsittelee kaunistelematta vaikeuksia, joita äitiyden ja työn yhdistäminen voi synnyttää. Jos haluaa tehdä täysillä ja parhaiten ja itse kaiken, käykö niin, ettei tee hyvin oikein mitään? Mihin ihminen riittää? Mihin äidillä on oikeus? Entä lapsella?
Perheenjäsen herätti tarpeen tarkastella tiukemmin ja suoremmin itseään. Täytyisi varmaan lukea näytelmäteksti läpi, tai katsoa näytelmä monta kertaa, että kykenisi kaikessa rauhassa pohtimaan lukemattomia esiin ponnahtaneita ajatuksen alkuja. Esitys synnytti vahvan halun tutkia omia arvoja ja niiden toteutumista tosielämässä. Jotta osaisi olla lempeämpi, läsnä olevampi ja herkkävaistoisempi perheenjäsen: tytär, äiti, sisko, puoliso.
Yhden poikkeuksellisen reaktion Perheenjäsen minussa herätti. Monta kertaa esityksen kuluessa teki mieli mennä halaamaan jotain näyttelijöistä, lohduttaa hänen näyttelemäänsä hahmoa. Niin suurella lämmöllä Sarkola jokaista roolihenkilöään kohtelee, kriittisestä, terävästä ja humoristisesta otteesta huolimatta.
Teatteri Takomo: Perheenjäsen. Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola. Lavastus Kaisa Rasila, puvustus Monika Hartl, valot Heikki Paasonen, dramaturgi Heini Junkkaala. Rooleissa Antti Holma, Lotta Lehtikari, Seppo Merviä ja Hanna Raiskinmäki.
Perheenjäsenen esityksiä Teatteri Takomossa 25.2.2012 asti.
Ke 16.11.2011, klo 12:01
Nuori suomalaisnainen, Mandy, saa idean. Hänpä kirjoittaa kolmannen Maamme-kirjan, jatkoksi Sakari Topeliuksen (1875) ja Jörn Donnerin (1967) samannimisille opuksille. Mandy (herkkäkasvoinen Noora Dadu) ottaa kameransa ja lähtee kuvaamaan Suomea, haastattelemaan nykysuomalaisia. Mitä isänmaa tarkoittaa, nyt? Mikä on tämä maamme?
Kansallisteatterin Willensaunassa nähtävän esityksen näkökulma on nuorten tekijöidensä näköinen: tekstin kirjoittanut on Elina Snicker ja ohjannut Anni Ojanen. Snicker on valmistunut Teatterikorkeasta 2008, Ojanen vuotta myöhemmin.
Mandy alkaa tutkimusmatkansa pellolta, jota ympäröivät omakotitalot. Linnut nousevat ilmaan syksyiseltä vainiolta. Aamun valo on kaunis. Mandy haluaa ehdottomasti kuvata paikan, onhan se tavallisista tavallisin nykysuomalainen maisema. Tuosta peltopläntistä kasvaa näytelmän aiheen vertauskuva, konkreettinen lohko isänmaata. Ja sinne pellon laidalle Mandy ja esitys juuttuvat.
Tienoon asukkaat ovat tottuneet pitämään peltoa omana virkistysalueenaan, mutta kaupunki on päättänyt sijoittaa tontille turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen. Mandy joutuu kameroineen ja kysymyksineen keskelle asukkaiden kiihkeää vastarintaa. Not In My Back Yard! Mandya vedetään eri suuntiin. Yksinäinen sotaveteraani tahtoisi seuraa, haravanvarressa heiluvat asukasyhdistysaktiivit koettavat tv-kameroiden saapuessa paikalle tehdä Mandysta vastarintansa keulakuvan. Oman tontin varjelu elää myös virtuaalimaailmassa: taloyhtiön teinien perusturva tutisee, kun yksi lapsuudenkavereista koostuvan pelin jäsenistä paljastuu yllättäen muslimiksi, jonka vanhemmat ovat maahanmuuttajia. Pidin kovasti siitä, miten näyttämö muuttui yhtäkkiä virtuaalipelloksi.
Esitys leikkaa jatkuvasti, nopeasti ja hauskasti näkökulmasta ja kohtauksesta toiseen. Pellonreunan asukkaiden lisäksi näyttämöllä nähdään Mandyn perhe. Upseeri-isä ja äiti, sekä mummo ja vaari poikkeavat tuon tuosta kommentoimaan Mandyn puuhia. Ratkaisu toimii hyvin. Isänmaa on monelle nuoremmalle suomalaiselle sana, josta on helpompi puhua vaaria siteeraten, kuin esittää itse koettuja ja pohdittuja näkemyksiä.
Minä viihdyin katsomossa, esityksen mietiskelevässä ilmapiirissä. Mutta seuranani olleen ystäväni mielestä vastaanottokeskus-aihe vei esityksen turhan kapealle sivuraiteelle. Hän tuli teatteriin uteliaana, saamaan kimmokkeita itseäänkin pohdituttaneeseen kysymykseen isänmaallisuudesta. Ystäväni mielestä näytelmäteksti ei ollut kovin hyvä, ja hän poistui teatterista pettyneenä.
Vastaanottokeskuksen mukaan tuominen vie kieltämättä esityksen tiettyyn suuntaan: kysymyksenasettelut nousevat siitä, ketä täällä isänmaassa saa asua, entä kuka saa päättää, kuka asuu missäkin? Miksi Suomea pitäisi niin kamalasti varjella vierailta? Hyviä kysymyksiä, ja erittäin ajankohtaisia, mutta mitään suurta oivallusta, ajatukset ympäripyöräyttävää havaintoa ei näyttämöllä nähdä. Mandy itse saa lopulta sanottua vain tämän: hän toivoo, että jokainen saisi itse määritellä oman isänmaansa, ilman että muut ahtavat käsitteen täyteen omia merkityksiään.
Tämä avoin ja avoimesti hämmentynyt lopputulos tuntui minusta rehelliseltä. Tämän pidemmälle tekijät eivät uudessa isänmaan määrittelyssä päässeet. Eri asia on sitten, inspiroiko esitys katsojia jatkamaan aiheen pohtimista vielä näytelmän loputtua. Itse huomasin kotimatkalla junassa miettiväni 6-vuotiaan poikani kanssa käymiäni keskusteluja siitä, kuka on suomalainen, mitä tarkoittaa olla jonkun maan kansalainen. Miten määritellä monimutkaisia, latautuneita käsitteitä lapselle niin, että – Mandyn toiveen mukaisesti – samalla jättäisi hänen omille havainnoilleen tilaa?
Kansallisteatteri: Maamme. Teksti Elina Snicker. Ohjaus Anni Ojanen, lavastus Kaisu Koponen, puvut Siru Kosonen, valot Max Wikström, äänet Heidi Lind, animaatio Jere Virta, Peter Schulman ja Sari Pekkanen. Rooleissa Elli Castrén, Esa-Matti Long, Heikki Pitkänen, Noora Dadu, Heikki Nousiainen, Saska Pulkkinen ja Niina Sillanpää.
Pe 28.10.2011, klo 12:43
Käsiohjelman ensimmäisellä sivulla esitellään suomalaisen miehen runkomalli. Hän on 179-senttinen corollakuski, joka seurustelee perheensä kanssa kolme minuuttia vuorokaudessa ja kärsii kohonneesta verenpaineesta. Tätä miestä, nimeltään Antero Alapylpyrä, esittää tyyppivirtuoosi Martti Suosalo. Alussa Antero istuu myrskyn täryyttämässä lentokoneessa ja luulee kuolevansa. Katsomo tyrskyy naurusta.
Tästä alkaa Ryhmäteatterin uutuus nimeltä Jatkuvaa kasvua. Anteron elämä sujahtaa sketsimäisinä kohtauksina hänen silmiensä ohi, ja katsojien silmien ohi, lapsuudesta pakokauhuiseen nykyhetkeen saakka.
Ohjaaja Esa Leskinen on yhdessä näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälän kanssa toteuttanut näytelmätrilogian, jonka ytimessä ovat työelämää kohdanneet muutokset. Ensimmäinen osa oli Päällystakki, nerokas ja riemukas uudelleentulkinta Gogolin tekstistä. Toinen osa oli Euroopan taivaan alla, joka tunki näyttämölle kokonaisen maanosan, ja tutkaili hurjilla kierteillä globaalien rahavirtojen heittelemiä ihmisiä. Jatkuvaa kasvua puolestaan zoomaa ainaista kasvua tavoittelevaan taloussysteemiimme, joka ylikierroksilla kiihdyteltyään on räsähtänyt kriisiin tunnetuin seurauksin.
Tässä tarinassa länsimaiden perikadon aiheuttaa kukapas muu kuin tavallinen suomalainen perusinsinööri, Antero Alapylpyrä. Lähtöasetelma on kutkuttava. Antero haaveilee vain omasta talosta ja grillaamisesta omalla pihalla, mutta ajautuu mukaan kansainväliseen bisnekseen, kaamein seurauksin. Pankit paketoivat lainojaan yhä petollisempiin kuoriin, sairaalat kurjistuvat, lapset, hullut ja heikot kärsivät, start up –yrittäjiä koulitaan Hanasaaressa. Antero jorailee rahaniskennän kiihtyvissä bileissä. Esityksessä on kiivas pulssi.
Mutta mutta. Hyvistä lähtökohdista huolimatta tärkeän ja kunnianhimoisen näytelmäsarjan viimeinen osa jää harmittavasti edeltäjiään köykäisemmäksi.
Missä on vika? Näyttelijöissä ei ainakaan, he antavat parastaan. Tiina Lymi, Robin Svartström, Ursula Salo ja Aku Hirviniemi tuuttaavat näyttämölle julmetun määrän groteskeja hahmoja, he kuljettavat Antero-poloisen tarinaa ja eläytyvät täysillä sen vauhdikkaisiin käänteisiin.
Arvelisin, että esitys tuntui minusta laimealta monestakin syystä. Ensinnäkin, Jatkuvaa kasvua ei ole havainnoiltaan, huumoriltaan tai kerronnaltaan tarpeeksi yllättävä ja uusia näkökulmia avaava. Päinvastoin, on kuin olisin katsonut jotain jo aiemmin näkemääni. Mainitut Euroopan taivaan alla ja Päällystakki, samoin kuin Ryhmäteatterin karmivan tosi Eduskunta ovat jo kertoneet samaa absurdia tarinaa talouden käsittämättömistä voimista ja pienen ihmisen kaoottisesta sinnittelystä – osin samoilla näyttämöllisillä keinoilla, mutta paljon vaikuttavammin, paljon hauskemmin. Helsingin kaupunginteatterin Enron, joka kertoi tositarinan tuhoisasta ahneudesta, syö sekin Jatkuvan kasvun tehoja. Tämä on tietysti paljon teatterissa istuvan ihmisen ongelma.
Videoiden runsas käyttö tuntui kuluneelta ja irralliselta konstilta. Lisää tarinan tasoja siitä ei nyt irronnut. Huomaan, että alan väsyä myös näihin luentomaiseen muotoon kirjoitettuihin esityksiin.
Herkullisia kohtauksia ja hilpeitä hahmoja on onneksi runsaasti. Esimerkiksi se, kun kiljupullon kanssa downshiftannut Antero katkokävelee hylättyyn kirkkoon ja kohtaa ristillään turhautuneena roikkuvan Jeesuksen. Syntyy äkkiä kirkas, satuttava, äärimmäisen huvittava hetki. Tai kun Anteron vaimo Johanna empii ratasillalla viina- ja lääkehuuruissaan, ja pullonkerääjä puhuu hänet pois itsemurha-aikeistaan. Sketsinäytteleminen loppuu, tilalle tulee oikeaa ahdistusta.
Minulle esityksen tärkein anti oli tämä: Antero ei ole paha eikä ahne, hän haluaa vain tavallisen hyvää peruselämää. Mutta haaveidensa arkisuudesta ja kohtuullisuudesta huolimatta hän on osa koneistoa, joka aiheuttaa suunnatonta tuhoa ympärillään. Sellaisen koneen pikkuruisia osasia me kaikki olemme.
Ryhmäteatteri: Jatkuvaa kasvua. Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä, ohjaus Esa Leskinen. Lavastus ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori, valot Ville Mäkelä, äänet Marko Ahokangas. Rooleissa Martti Suosalo, Tiina Lymi, Robin Svartström, Ursula Salo ja Aku Hirviniemi. Ensi-ilta 27.10.2011 Pengerkadun näyttämöllä.
Pe 23.09.2011, klo 13:27
Esitys alkaa, kun Juha Muje tulee hörhelöpaidassa kaapista. Minua naurattaa heti. Muje on kertakaikkisen mahtava roolissaan tyytyväisyyttään todistelevana perheenisänä, Veijo Teräksenä, joka uskaltaa kohdata salaisuutensa vain unissaan, ja silloinkin vain satumetaforien taakse kätkettynä.
Kansallisteatterin uutuus, Pirkko Saision ohjaama ja Jussi Tuurnan säveltämä Homo! on tekijöiden mukaan ”anarkistinen musiikkifarssi”. Määritelmä osuu oikeaan. Homo! on suorasukainen, irtonainen, ironinen, hullu, kipeä ja hetkittäin kovin kaunis. Saisio virnuilee niin heteroille kuin homoillekin, kaikenlainen suvaitsemattomuus saa kyytiä. Ja huumori toimii. Kuinka hyvää tekeekään nauraa ääneen yhdessä satojen ihmisten kanssa.
Sanoma naurun alla on selvä. Niin kuin säveltäjä Tuurna käsiohjelmassa sanoo, Homo! on taistelua ihmisoikeuksien puolesta.
Veijo Teräs ilmoittaa nykykirjailijoita sadatellen olevansa näytelmän näkökulmahenkilö: ”Ennen ei sellaisia ollut”. Teräksen vaimo on kristillisen puolueen johtaja Hellevi Teräs. Tosielämä liippaa läheltä. Ajankohtaisen kakkosen Homoiltaan viitataan, kansalaiset eroavat kirkosta ja Hellevi saa piispalta torut. Rea Mauranen näyttelee Helleviä fantastisesti. Hän on sensuelli, kova, vilpitön uskossaan mielipiteittensä oikeutukseen. Teräksen perheeseen kuuluu myös tytär Rebekka, jolla on monelle älykkötytölle tuttuja vaikeuksia naiseutensa kanssa. Anna Paavilaisen notkeasti tulkitsema Rebekka on aiheeseen sopivasti jätkämäinen hetero, joka on rakastunut homoon.
Tämä nuori mies, Michelangelon Davidia muistuttava Moritz, on näytelmän katalysaattori. Moritz pistää sekaisin kaikki, sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta. Mylläkässä pyörii machoja jääkiekkoilijoita ja nahkahousuhomoja, on yli-innokasta omatuntoa, psykiatria, Setan väkeä, söpöä piknik-homoa, sotilasta, balleriinaa. Näyttelijät heittäytyvät vetreästi roolista toiseen. Kansallisteatterin teatterikoululaisilla täydennetyn ensemblen yhteispeliä on ilo katsoa.
Homo! on runsas ja moniaalle syöksähtelevä esitys, jota Saision tarkkanäköisesti kirjoittama Teräksen perhe pitää kasassa.
Jussi Tuurnan laulut soivat läpi illan. Huumorimusiikista leikataan suureen tuskaan, komean joukkolaulun seassa kuullaan upeita sooloja. Minulle esityksen ehdoton kohokohta on Moritzin ja Atikin duetto. Johannes Holopaisen homouteensa heräilevä Moritz ja Olavi Uusivirran Atik, uskonsa vuoksi rakkautensa kieltävä musliminuorukainen, laulavat kuin henkensä edestä. Laulussa on läsnä nuoruuden koko kiihko, vimmainen toive rakkaudesta joka voisi olla, jota ei voi olla. Näyttämön täyttää vahva eroottinen lataus, elämän absurdi epäreiluus.
Jos ensimmäinen puoliaika kertoo enemmän yksilöistä, toisella puoliajalla tarina nousee isommille kierroksille. Näyttämölle paukkaa diktaattori toisensa perään kilvan homoja torjumaan, homot perustavat omia valtioitaan, joissa homon pomo on homo. Saisio nostaa esiin, ja naurun aiheeksi, myös homojen suvaitsemattomuuden, fundamentalisti-homojen vähemmän tunnetun maailman.
Ensimmäisen puoliajan jälkeen olin euforisessa tilassa, mutta esityksen lähetessä loppuaan aloin väsähtää. Ensi-illassa Homo! kesti reilusti yli ilmoitetun kolmen tunnin keston, ja kaikesta mahtavuudesta huolimatta siinä taisi olla muutama laulu ja sivujuonne liikaa. Tuon sanominen tosin tuntuu tosin lillukanvarsiin takertumiselta: ainoa huono puoli esityksessä on se, että se saattaa jäädä samanmielisten keskinäiseksi iloksi ja vahvistukseksi. Tuleekohan Homo!-nimistä esitystä katsomaan yhtään homofoobikkoa, tai ketään, joka suuttuisi sen pilkasta, ketään, joka joutuisi esityksen vuoksi korjaamaan asenteitaan?
Kansallisteatteri: Homo! Ohjaus ja käsikirjoitus Pirkko Saisio. Musiikki Jussi Tuurna, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, koreografia Jouni Prittinen, äänet Ville Leppilahti Ja Jussi Matikainen, valot Matti Tiilama. Rooleissa Anna Paavilainen, Antti Luusuaniemi, Juha Muje, Katariina Kaitue, Kristiina Halttu, Markku Maalismaa, Seppo Pääkkönen, Timo Tuominen, Johannes Holopainen, Rea Mauranen, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta.
Ke 06.07.2011, klo 09:43
Kreeta Salminen on fantastinen Ronja. Se on mainittava ensimmäiseksi.
Muutenkin puitteet ovat mahtavat: Hyvän Omatunnon linnake on kuin tehty Astrid Lindgrenin viisaan ja ihanan rosvoseikkailun miljööksi. Ryhmäteatterin tämän kesäisen esityksen tekijät ovat uutta sukupolvea, vuonna 1981 kirjoitetun kirjan kanssa samoihin aikoihin syntyneitä. He ottavat ohjaaja Akse Petterssonin johdolla komeasti haltuun perinteikkään kesäteatterinäyttämön.
Jännitti matkata Suomenlinnaan, sillä Lindgrenin satu on yksi lempikirjoistani. Rakastan Ronjaa. Lapsena hän oli esikuva, aikuisena olen saanut isoja elämyksiä lukiessani ryöväriprinsessan seikkailuja ääneen suvun lapsille. Sadun isot teemat - ystävyys, rakkaus, uskollisuus, ennakkoluuloisuus, suru, pelko, itsenäistyminen, kuolema - puhuttelevat iästä riippumatta.
Ryhmäteatterin esitys vakuutti alusta asti. Pystyin katsomossa luottamaan siihen, että tekivät eivät tärvele tarinaa. Se on tärkeää, kun on kyseessä Ronja ryövärintyttären kaltainen klassikko. Kyyneleet silmissä seurasin rosvoruhtinaan riemua vastasyntyneestä tyttärestään ja Ronjan ensimmäistä keväthuutoa. Nauroin rosvojen kohellukselle, uskalsin odottaa suosikkikohtauksiani: miten hassut kakkiaiset kiikuttavat vauvaansa Ronjan jalassa, miten Ronja löytää metsän ja vapauden, miten hän hyppää Helvetinkuilun yli Borkan vangiksi pelastaakseen Birkin.
Kreeta Salmisen näyttelijäntyötä oli miellyttävä seurata. Hän onnistui olemaan todellinen luonnonlapsi, villi ja herkkä, ketterä ja silti lystikkäästi kömpelö liikkeissään. Kenties Salminen on ottanut olemukseensa mallia eläimistä? Hän oli kuin valpas ja utelias koiranpentu. Birkiä näyttelevä Ylermi Rajamaa on liikuttava, herttainen ja velmu, mutta aivan tasavertainen pari Birk ei Ronjalle ole.
Koko ensemble elää mukana tarinassa. Sauli Suonpää on hauska Ronjan isänä Matiaksena. Rosvoruhtinaan infantiilien itkupotkuraivarien aikana täpötäynnä lapsia olevasta katsomosta kuului uskomaton kiherrys ja kikatus. Heidi Kirves on Ronjan uljas äiti Loviisa, Leo Honkonen koskettava Kalju-Pietu. Mieleen jäi myös Arttu Kapulaisen taapertava kakkiainen. Kun hän kumautti syvällä bassollaan: "Miksvai hää sillai tekkee?", purskahti yleisö nauruun joka kerta. Iina Kuustonen, Annika Poijärvi, Tommi Rantamäki ja Kai Vaine ovat ronskeja ryövärinrökäleitä, pelottavia ajattaria, Borkan väkeä, maahisia, männiäisiä, pönthiittisiä.
Janne Siltavuoren lavastus muuntuu lumoavasti linnasta keväiseksi niityksi, Karhuluolasta talviseksi metsäksi. Anna Sinkkosen karheista puvuista pidin valtavasti, etenkin kakkiaisten neulepuikkokorvista! Luonto dramatisoi tarinaa omalta osaltaan. Meri Helsingin ympärillä alkoi illan edetessä myrskytä. Hurjasti kumiseva tuuli ja kattokankaan välistä näyttämölle humahtavat vesipisarat korostivat Karhuluolan lähestyvää syksyä ja rosvopäälliköiden tappelua.
Ronja ryövärintyttären loppu on toiveikas, mutta samalla syvästi surullinen. Kalju-Pietu on kuollut, mutta Ronja ja Birk saavat vanhempansa takaisin. Ryhmäteatterissa esitys päättyy koko ryhmän yhteiseen keväthuutoon.
Kotimatkalla, sateisen lautan kannella, mietin Ronjan sanoja, kun hän ja Birk olivat hajottaa Karhuluolan soman idyllin riitelemällä itsepäisesti kadonneesta veitsestä. Ronja tajuaa, miten helposti kaikki kaunis voi mennä pilalle. Ja ihan turhaan.
JK. Tätä kirjoitusta lopetellessani sain tietää, että Kreeta Salminen on loukannut jalkansa, ja häntä paikkaa toistaiseksi Rosanna Kemppi. Onnea Kempille kovaan haasteeseen!
Ryhmäteatteri: Ronja, Ryövärintytär. Kirjoittanut Astrid Lindgren. Suomennos Tuula Taanila. Ohjaus ja dramatisointi Akse Pettersson, lavastus Janne Siltavuori, puvut Anna Sinkkonen. Valot Tomi Tirranen, äänet Jussi Kärkkäinen, musiikki Jussi Kärkkäinen ja Jukka Hannukainen. Rooleissa Leo Honkonen, Arttu Kapulainen, Heidi Kirves, Iina Kuustonen, Ylermi Rajamaa, Annika Poijärvi, Tommi Rantamäki, Kreeta Salminen, Sauli Suonpää ja Kai Vaine. Esityksiä Hyvän Omatunnon linnakkeessa 27.8.2011 asti. Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille.
Pe 24.06.2011, klo 14:33
On heti selvää, että tässä hetkessä, tässä kertomuksessa on jotain erityistä. Paikka on vanha makasiini Hangon satamassa. Olen ensi kertaa Hangö Teaterträff -festivaaleilla, katsomassa turkulaisen Kolmas tila -ryhmän esitystä nimeltä Tähden hetki tai kevyt kyyneleinen tarina. Esiintyjät saapuvat makasiinin hämärissä odottelevien katsojien luokse. He alkavat puhua tarinasta, jonka kohta kuulemme. Puhe vaihtuu lauluksi, kitara soi pimeässä.
Mieleeni painuu laulusta yksi kohta: mikään ei voi alkaa, ennen kuin joku sanoo kyllä. Elämä sai alkunsa, kun kaksi atomia sanoi toisilleen kyllä! Kyllä!
Ollaan Brasiliassa, Rio de Janeirossa. Kirjailija Rodrigo S. M. on nähnyt kadulla tytön, josta hänen on pakko kirjoittaa. Tämä Koillisen tyttö ei ole kaunis eikä lahjakas, pikemminkin poikkeuksellisen mitätön, mitä hänestä voi edes kertoa, kirjailija pohtii. Tyttö haluaisi olla filmitähti, Marilyn Monroe. Mutta hänen ainoa taitonsa on se, että hän osaa naputtaa kehnosti kirjoituskoneellaan ja nielaista aspiriinin kuiviltaan. Tytön nimikin on outo, Macabea. Kun poikaystävä heivaa tytön verevämmän naisen vuoksi, toteaa poika tyynesti: sinä olet roska keitossa. Macabea tuskin tietää elävänsä.
Liisu Mikkonen ja Cécile Orblin esittävät kaikki näytelmän vaihtuvat roolit, Kari Mäkirannan säestäessä soittimillaan. Jos tarina on ihmeenkaltainen, niin ihmeellisiä ovat myös nämä näyttelijät. He ovat epävarmoja tyttöjä, testosteronia uhkuvia jätkiä, rähjääntyneitä ennustajia, toimiston sensuelleja kaunottaria, ilkeitä tätejä, turhautuneita köyhien lääkäreitä. He vaihtavat hattua ja takkia ja hahmoa sulavasti. He ovat intensiivisiä, hauskoja, arkoja, roiseja, he tanssivat ja soittavat. Ja miten he laulavat!
Tähden hetki perustuu brasilialaisen Clarice Lispectorin (1925-1977) samannimiseen romaaniin. Esityksen tunnelmasta tulee mieleen nuorena luettu Sadan vuoden yksinäisyys ja sen maaginen realismi. Jotain samaa on Lispectorin runsaassa ja lumoavassa kielessä. Seppo Parkkisen dramatisointi on sekin mestarin työtä.
Juha Malmivaaran ohjaamassa esityksessä on erityispiirre, joka oli minulle uusi elämys. Koin, että näyttelijöiden puhetta ja ääntä käytetään yhtenä instrumenttina muiden joukossa tässä lähestulkoon läpisävelletyssä teoksessa. Puhe, jokainen näyttämöllä lausuttu sana, on paitsi informaatiota ja kommunikaatiota, myös osa äänimaisemaa. Näyttelijät eivät käytä ääntään realistisen perinteen mukaisesti: he kuiskaavat, laulavat, huutavat, rytmittävät puhettaan kuin kuin nuotteja seuraten. Vaikutelma ei ole outo, vaan tuo erityinen äänenkäyttö luo omalta osaltaan esityksen maagista tunnelmaa. Lumo ei herpaannu kuin kerran. Ensimmäisen puoliajan loppupuolella tulee jonkinlainen kuoppa, jännite laskee toviksi. Toinen pieni miinus tulee siitä, että volyymi nousi välillä turhan kovaksi. Minunkaltaiseni tinnituspotilaan oli pakko silloin nostaa kädet korville.
Kertomus päättyy kirpaisevasti. Ohikiitävä auto ruhjoo Macabean, juuri kun tyttö ensimmäistä kertaa tajusi olevansa olemassa. Rodrigon tarina on valmis, eikä sitä enää voi muuttaa. Pienen ihmisen ainoa tähden hetki on hänen kuolemansa hetki: kuolemaisillaan kouristeleva Macabea on kerrankin katseiden kohteena, kerrankin muut kerääntyvät ja hiljenevät hänen ympärilleen.
Tarinan hurja voima vain kasvaa, kun esityksen jälkeen ystäväni kertoo, että Tähden hetki on Clarice Lispectorin viimeinen teos, vain vähän ennen kuolemaa kirjoitettu. Kirjailija lähettää meille terveisensä näytelmän viimeisissä sanoissa: "Me kaikki kuolemme joskus, mutta muistakaa, siihen asti on mansikka-aika."
Kolmas tila: Tähden hetki tai kevyt kyyneleinen tarina. Ohjaus Juha Malmivaara, suomennos Tarja Härkönen, dramatisointi Seppo Parkkinen, musiikki Kari Mäkiranta, visualisointi Pirjo Liiri-Majava ja Kalle Ropponen. Rooleissa Liisu Mikkonen, Cécile Orblin. Ensi-ilta Manillan Vanhassa viinatehtaassa 8.1.2011.
To 19.05.2011, klo 11:48
Nimi on hurja: Kuolema korjaa univelat. KokoTeatterin esitys kertoo äidistä, joka on lopettanut nukkumisen kokonaan. Tai torkahtaa hän kesken päivää joskus, vahingossa, ja näkee heti painajaisia.
Näyttämökuva syntyy nukkekodista, idyllistä, jonka suurennettu kuva on heijastettu takaseinään.Somassa kodissa äitiä valvottaa kolme kullannuppua, pikkuruista nukkea, Sulo, Sohvi ja Simo, sekä isänukke Jaska.
Äitiä näyttelee monologinäytelmän kirjoittanut Minna Puolanto. Esityksessä on vahva itsekoetun tuntu, niin tosia ja tarkkoja tämän äidin kokemukset ovat. Esitys sekoittaa akrobatiaksi vääntyvään arkeen tanssia ja mimiikkaa. Taustalla muusikko Timo Hirvonen komppaa unettoman äidin raakaa rumbaa.
Äiti pyörittää taloutta öin ja päivin, jaksaa kaiken, tekee kaiken, käy ylettömillä ylikierroksilla. Vauva vaatii tissiä, isompi kömpii viereen, potkii ja pyörii.
Ystävät eivät ehdi kuunnella, vaikka äidillä on hirmuinen aikuisen seuran kaipuu. Lehdet tuuttaavat juttuja oikeasta ja väärästä vanhemmuudesta. Ikuinen huono omatunto vaivaa. Kakku pitäisi paistaa. Rinta on täynnä rakkautta, mutta suusta tulee pelkkää motkotusta. Tukka hapsottaa. ltapäiväpullakahvit jäävät joka kerta kesken.
Painajaisissaan äidistä tulee lapsia ja miestä pelotteleva kaamea barbababa, kauppareissulla raivopäinen mamma kiilaa ja ohittelee kuin kilparadalla.
Nuorten ja keski-ikäisten naisten kansoittamassa katsomossa (yleisön joukossa on vain yksi mies) käy hyväksyvä hyrinä. Näytelmän katsominen on vapauttavaa, toteaa ystäväni, parivuotiaan pojan äiti. Minäkin koen esityksen niin: tuntuu hyvältä tajuta, kuinka samanlaisten vastusten kanssa muutkin pienten lasten äidit joskus kamppailevat.
Huvittavaa ja kamalaa on se, että vaikka Minna Puolannon kirjoittama ja Anna Veijalaisen ohjaama esitys on liioitteleva tanssillinen farssi, on tarina silti oikeastaan tylyn arkirealistinen. KokoTeatterin äidin tempoilua katsoessaan ymmärtää oman elämänsä olleen hetkittäin yhtä hullua. Niin hullua, että sen olisi voinut kirjoittaa suoraan sketsiksi.
Esityksen lopussa äiti pääsee vihdoin lepäämään, jonnekin minne lie bittiavaruuteen. Siellä hän makaa, kumisevassa humisevassa hiljaisuudessa. Kukaan ei vaadi mitään, ei pyydä mitään, äiti saa vain olla. Onko hän silloin onnellinen? Arvatkaa.
KokoTeatteri: Kuolema korjaa univelat. Käsikirjoitus ja koreografia Minna Puolanto. Ohjaus Anna Veijalainen, lavastus ja valot Max Wikström, musiikki Timo Hirvonen, roolissa Minna Puolanto. Kantaesitys KokoTeatterissa 8.12.2010, lisäesityksiä 27.5.2011 asti.
Pe 29.04.2011, klo 14:15
Leppeänä kevätiltana pimeään teatterisaliin astuminen tuntuu suorastaan synniltä. Voitan silti kiusauksen jäädä aurinkoon lojumaan, ja suuntaan Töölöön, Korjaamolle. Siellä saa ensi-iltansa Kööpenhaminassa majaansa pitävän Out of Balanz -ryhmän esitys The Borders Project. Salaa toivon kahta asiaa: että näkisin jotain lystikästä. Ja että jos esitys on vaativaa synkistelyä, olisi sitten edes lyhyt.
Hyvin käy. Alusta asti on selvää, että tässä esityksessä on poikkeuksellisen mukava tunnelma.”Jutelkaa vaan vielä hetki, kohta vasta aloitetaan”, toteaa lempeäkasvoinen ja -ääninen tanskalaisnäyttelijä Troels Hagen Findsen katsojille. Findsenin sekä suomalaisen Marc Gassotin näyttelemisessä ja läsnäolossa on jotain kertakaikkisen lämmintä ja herttaista, vastustamatonta.
Katrina Bugajin ohjaus on leikkisä ja fyysinen. Rekvisiittana on muutamia muuttolaatikoita, joista poimitaan kulloinkin tarvittavat kapistukset.
Tarina lähtee liikkeelle, kun Troels Hagen Findsenin näyttelemä tavallinen tanskalainen mies, Ivan Hansen, kertoo vastikään kuolleesta naapuristaan. Tapaus on saanut Ivanin pysähtymään. Että ihan tuossa lähellä voi elää ja kuolla toinen ihminen, ilman että naapuri tietää hänestä mitään. Asuntojen välinen seinä on ohut, mutta silti se muodostaa ylittämättömän rajan kahdelle todellisuudelle. Miksi, miten, milloin sellainen raja on päässyt syntymään?
Ivan kuvaa päivää, jolloin kuuli onnettoman uutisen. Siitä kertomus etenee vapaasti assosioiden ja hypellen aina lapsuuteen asti, ja sieltä takaisin nykyhetkeen. Ivanin muisteloa säestää suomalaisystävä Pekka Räikkönen, kuolleen miehen asuntoon muuttanut uusi naapuri. Pekkaa esittää Marc Gassot, joka eloisasti ja ketterästi näyttelee myös kaikki muut roolit. Välillä miehet pysähtyvät, havainnollistavat puheitaan, filosofoivat. Hupaisa kohtaus syntyy, kun ystävät keksivät miettiä, millainen suomalaisen ja tanskalaisen miehen kohtaaminen olisi ollut sata vuotta sitten. Entä tuhat?
Esitys on sarja kohtaamisia elämän varrelta, pieniä tunnistettavia sattumuksia, joissa ylitetään rajoja. Vieras poika uskaltaa ojentaa toiselle purkkaa. Vekarat kiipeävät luvatta tehtaan aitojen yli. Mielikuvituksen rajat lentävät aaltojen mukana kaukaisuuteen poikien kertoessa myrskyisästä onkimatkastaan. Mies rohkenee koputtaa lapsuudenkotinsa ovea. Kesken kaiken häivytetään katsomon ja näyttämön rajat, valot syttyvät, ihmisiä kehotetaan tervehtimään vierustoveriaan. Omituista kyllä, tilanne ei ole yhtään vaivaantunut, jos ei kovin avoimen sydämellinenkään. Lopuksi näyttelijät tarjoavat kaikille ryypyn ärtsyä tanskalaista yrttiviinaa.
Seuralaiseni mielestä The Borders Project on nokkela esitys, mutta hänestä kekseliäs esittäminen tuntui nousevan sisältöä tärkeämmäksi. Ystäväni ei oikein tiennyt, miksi hän seurasi juuri tätä tarinaa. Itse en kokenut sitä noin: minusta esitys kertoo siitä, miten suuri onni ja ihme jokainen kohtaaminen ja ystävystyminen on – ja miten helposti saatamme kävellä onnemme ohi. Pekan ja Ivanin ystävyys tuli mahdolliseksi, koska elämä meni juuri näin, koska juuri tietyllä hetkellä porraskäytävässä Ivan uskalsi ylittää rajan ja sanoa tuntemattomalle päivää. Tarpeellinen viesti, juuri nyt.
Olisipa enemmän samanmoisia tunninmittaisia, pienimuotoisia esityksiä, joita voisi poiketa katsomaan, ohimennen, kevyesti.
Out of Balanz -teatteri: The Borders Project Kulttuuritehdas Korjaamolla. Esityskonsepti Troels Hagen Findsen, Marc Gassot ja Katrina Bugaj. Ohjaus Katrina Bugaj, äänet M.L. Dogg, valot Teemu Nurmelin, puvut Noora Salmi. Esiintyjät Troels Hagen Findsen ja Marc Gassot. Esitykset Korjaamolla ovat päättyneet, seuraavaksi ryhmä kiertää Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa.
