Musiikkia työpaikoille: Au Revoir Simone

Jos toissapäivänä Helsingin Tavastialla oli suomalaisten kitarasankareiden eli miesten ilta (ks. edellinen blogimerkintäni), niin eilen tehtiin täyskäännös. Ilta oli naisten. Tavastian lavalla oli amerikkalainen Au Revoir Simone ja kuuntelemassa naisia, ja miehiä, tasavertaisesti. Kolme naista, kolme lauluääntä, kolme konesoitinta. 2000-luvun tyttöyhtye-folkia elektronisin laittein. Äärimmäisen sympaattista. Äärimmäisen elämänmyönteistä eilisenä synkkänä suomalaispäivänä.
 
Päinvastoin kuin edellisenä iltana, tämä oli myös sallittujen virheiden ilta. Kitarasankaruus on omalakista ammattilaisuutta, tiukkaa soittokuria ja kiireistä suorittamista, ei virheiden sallimista. Au Revoir Simone peruslähtökohta perustuu kiireettömyyteen, virheiden ja sattuman sallimiseen, kokeilenpa painaa nyt tuota nappulaa-asenteeseen. Tähän perustuu, todennäköisesti hyvinkin tiedostetusti, yhtyeen viehätys lavaesiintyjänä.
 
Ei tuo asenne ole ainutlaatuista, mutta hyvinkin tervettä näinä aikoina, jolloin jatkuvasta touhuamisesta ja suorittamisesta on tullut lian monen työpaikan tai minkä tahansa tekemisen kirjoittamaton ohjesääntö.
 
Au Revoir Simone pitäisi soida kaikissa niissä työpaikoissa, joissa kiire, hiostus ja jatkuva muka-tekeminen on jokapäiväistä. Tuo voisi saada ihmiset pysähtymään. Ehkä hymyilemäänkin.  
 
Yhtyeen jäsenet myivät konsertin jälkeen Tavastian sohvalta käsin levyjään ja Aur Revoir Simone-rintanappeja. Euroja oli epämääräisissä pinoissa puupöydällä.
Näytti vähän siltä kun he olisivat pelanneet niillä noppaa. Takana sohvan päällä avattu kuohuviinipullo.
 
Se ei näyttänyt ollenkaan työnteolta.
 
Kuuntele yhtyettä täältä