Suru-uutinen
Helmikuussa esitetty MOT-ohjelma Säästöä vammaisilla kosketti monia. Se kertoi karulla tavalla, miten kunnat ovat valmiita polkemaan vaikeasti vammaisten ja heidän omaistensa oikeuksia.
Ohjelmassa esiintyi kaksi rohkeaa vanhempaa, jotka toimivat vaikeasti vammaisten lastensa omaishoitajina. Molemmat vaativat lapsilleen ja itselleen niitä oikeuksia, jotka heille lain mukaan kuuluu.
Toinen näistä vanhemmista, espoolainen Kristiina Skog, menehtyi huhtikuussa. Hän oli pitkään sairastanut rintasyöpää.
Kristiina hoiti poikaansa Joakimia, eli Kimiä, niin pitkään kuin hänen voimansa riittivät. Lopulta syöpä vei voiton.
Espoon sosiaaliviranomaiset kohtelivat Kristiinaa nöyryyttävästi.
Vammaispalvelun työntekijät vähättelivät Kristiinan sairautta. Hän ei saanut kotiapua, jotta olisi voinut toipua raskaista syöpähoidoista. Hän joutui taistelemaan tilapäishoidosta, jotta olisi saanut levätä.
Lisäksi Kristiinan - ja monen muun espoolaisen omaishoitajan - omaishoidonpalkkiota oltiin puolittamassa tämän vuoden alusta. Syynä olivat Espoon talousvaikeudet. Kristiina sai neuvoteltua jatkoaikaa neljäksi kuukaudeksi. Uudet neuvottelut olisivat olleet edessä huhtikuun lopussa.
Viranomaiset painostivat enemmän tai vähemmän suoraan Kristiinaa, jotta tämä olisi pannut Kimin asumaan laitokseen tai hoitokotiin. Vammaispalvelut ei esimerkiksi myöntänyt Kimille enää tämän vuoden alusta lähtien henkilökohtaista avustajaa. Syynä oli muodollisesti se, että Kimi ei pystynyt määrittelemään avun tarvettaan kuten vammaispalvelulaki edellyttää.
Vammaispalvelun päällikkö kysyi Kristiinalta vain kuukautta ennen kuin tämä kuoli: Jos olisit terve, voisitko ajatella käyväsi töissä?
Nyt Espoon vammaispalvelun ei enää tarvitse kantaa huolta Kristiinan työkyvystä. Eikä viranomaisten tarvitse miettiä hänen omaishoidonpalkkionsa suuruutta.
Kristiinan lapset pärjäävät jotenkuten. Kimi asuu Rinnekodissa. Hänen isoveljensä asuu yksin ja etsii töitä.
5 kommenttia
Pe 28.05.2010 @ 13:34
Kiitos, toimittaja Simo Sipola siitä, että otatte asiaan kantaa vielä ohjelman teon jälkeenkin. Tekonne on tärkeä.
Su 06.06.2010 @ 22:26
Huomaan olleeni ennakkoluuloinen. Olin virheellisesti kuvitellut Espoossa asuvan rikkaita, veronmaksukykyisiä lullukoita.
Kun nyt totuus näin karmivalla tavalla paljastuu, ehdotan, että Espoon naapurit järjestäisivät pikaisen hätäapukeräyksen köyhän naapurinsa pelastamiseksi!
Samalla ehdotan Espoon urheille päättäjille Pro Finlandia -mitalia. Talvisodan hengessä olette pitkään yrittäneet selvitä yksin, Enää teidän ei kuitenkaan tarvitse sitä tehdä. Tästä eteenpäin teidän hätänne on meidänkin hätäämme. Yhdessä nostamme Espoon raunioistaan!
Pe 06.08.2010 @ 23:28
Kiitokset Simo sinulle...siskoni oma sairaus "unohtui" tuon kaiken muun keskellä.Mitäpä ei äiti lapsiensa eteen tekisi?
Ma 14.02.2011 @ 22:55
Suomikuva on surullinen, päällimäisenä rahan ahneus.
Yhteiskunta nimeltä SUOMI ON JAETTU KAHTIA.
Täydellinen luokkajako on meneillään.
EI tuottavat yksilöt hoitolaitoksiin, ovet lukossa vuorokauden.
Ruoka tuodaan kertakäyttöastioissa, samalla lääkitys suoraan
suuhun. Kerran viikossa pikasuihku. Vaatteet pestään jossain
Liettuassa. Hienoa saadaan halvalla, samapatuo sopiiko
lempipaita päälle, onhan siinnä uusi väri ja ihana tuoksu.
Joa iho reakoi punoituksella se on varmaan psyykkistä.
Lisätään rauhoittavaa, menee sitten aikaisemmin nukkumaa.
Muistetaan laittaa pari vaippaa päällekkäin asiakkaalle.
Seuraava käynti menee ainakin klo:18.
Hoitoyksiköt ovat peiteltyjä vankiloita. Vankilastagin pääsee ulos,
mutta kuka ulkoiluttaa vanhusta tai vammaista?
Sosiaalitoimeen päteviä ihmisiä töihin.
Jokainen ihminen ansaitsee ihmiarvoisen kohtelun/ohjauksen.
Pe 18.02.2011 @ 14:23
Kristiina kuoli 22.3, eli pian vuosi sitten. Hänen taipumaton taistelunsa ei unohdu. Kristiina oli suuri ihminen.
Me lähdemme elämästä
emmekä kuitenkaan lähde.
Me elämme edelleen kaikessa,
mitä olemme tehneet.
Kaikki mitä olemme ajatelleet,
sanoneet ja olleet,
jää elämään ja valaisee
toisten teitä.
Me kuolemme,
emmekä kuitenkaan kuole,
vaan elämme niiden sydämissä,
jotka ovat rakastaneet meitä.
Martti Lindqvist