Reilua etnoruokaa?

Kati Juurus

MOT:n Kiinalaisesta sopasta piti tulla alun perin nepalilainen keitto.

Helsinkiin on viime vuosina syntynyt parikymmentä nepalilaisravintolaa. Luku on hämmentävän suuri siihen nähden, ettei maailmalla nepalilaisravintoloita ole mitenkään joka korttelissa, eikä Suomella ja Nepalilla ole historiallisesti läheisiä suhteita.

Viime kesänä kuulin huhuja Helsingin nepalilaisravintoloissa vallitsevasta käytännöstä. Huhujen mukaan suuri osa nepalilaisista ravintoloitsijoista ja keittiötyöntekijöistä tulee samalta seudulta, Gulmin piirikunnasta.

Ravintoloitsijat hakevat työntekijöitä suoraan kotiseudultaan: sukulaisia tai muiden työntekijöiden sukulaisia. Tulijat ovat usein huonosti koulutettuja, kielitaidottomia maalaispoikia, joilla ei ole tietoa Suomen oloista tai lainsäädännöstä. Heille on helppo maksaa alle alan työehtosopimuksen.

Ryhdyin selvittämään asiaa, mutta nepalilaisyhteisö sulkeutui kuin simpukka. Kukaan ei halunnut puhua toimittajalle – puhumattakaan että antaisi edes anonyymia haastattelua televisioon.

Samaan aikaan alkoi sitten paljastua, että ongelmia on myös monissa muissa etnisissä ravintoloissa: kiinalaisissa, suomalais-pakistanilaisissa – ja suomalaisissakin, kuten Cafe Mandarinin esimerkki kertoo. Ongelman laajuus yllätti, ja valvovien virkamiesten turhautuneisuus häkellytti.

Kun ohjelma oli melkein valmis, kolme nepalilaista ravintolatyöntekijää lähestyi minua lopulta kirjeitse. Tässä otteita:

”Kaikissa nepalilaisravintoloissa on tapana, että julkaistaan työpaikkailmoitus työvoimatoimiston (mol.fi) sivulla, mutta torjutaan kaikki työnhakijat sanomalla että he eivät osaa tehdä nepalilaista ruokaa, ja sitten tuodaan ihmisiä suoraan Nepalista. He jopa ottavat tuhansia euroja tulijoilta, mutta uhrit eivät halua sanoa asiasta mitään.”

”Olen ollut tässä maassa yli seitsemän vuotta. Aloitin työt heti seuraavana päivänä saapumiseni jälkeen. Tein töitä 9:stä keskiyöhön seitsemänä päivänä viikossa kolmen vuoden ajan, koska minun oli pakko. - - Keskimäärin työskentelin melkein 430/440 tuntia kuukaudessa, mutta sain palkkaa alle sadasta tunnista kuukaudessa. En koskaan saanut mitään lisiä kuten viikonloppulisiä, lomarahaa, iltalisää, en mitään. - - Omistajat tuovat uusia työntekijöitä Nepalista eivätkä anna töitä vanhoille työntekijöille. Nyt en saa työtä enkä rahaa työstä jonka jo tein. En voi puhua tästä avoimesti, koska minua pelottaa.”

”Tulin tänne 5 vuotta sitten työviisumilla. Tulin sukulaiseni kautta. Olen työskennellyt viisi vuotta nepalilaisessa ravintolassa, mutta en ole saanut sitä mitä lain mukaan pitäisi saada. Olen työsyrjinnän uhri. Nepalilaisia työntekijöitä hyväksikäytetään nepalilaisissa, intialaisissa ja bengalilaisissa ravintoloissa. - - Jos Suomen hallitus kiinnittäisi enemmän ja paremmin huomiota, tämä asia olisi jo ratkaistu. Kun hallituksen virkamiehet tulevat käymään, he vain kurkistavat keittiöön, jääkaappiin ja uuniin, mutta eivät ole kiinnostuneita työntekijöiden oloista. Joten jos Suomen hallitus tekisi jotain, se helpottaisi myös nepalilaisten työntekijöiden asemaa.”

Sain kirjeet nepalilaisen välikäden kautta – en siis ole tavannut niiden kirjoittajia. En ole voinut varmistaa niiden aitoutta. Niistä saa kuitenkin käsityksen, että nepalilaisissa ravintoloissa on ongelmia siinä missä kiinalaisissakin.

Mitä tehdä kuluttajana, jos rakastaa etnistä ruokaa, muttei haluaisi riistää työntekijöitä?

Jos valvovat virkamiehet eivät osaa päätellä, missä ravintoloissa asiat ovat kunnossa ja missä eivät, ei sitä kyllä varmuudella päättele kuluttajakaan. Melko hyvä keino silti on. Jos ravintola myy ruokaa selvästi halvemmalla kuin kaikki muut, voi alkaa epäillä jotakin.

”Jos se pizza maksaa jatkuvasti vitosen, niin asiat ei ole kunnossa”, sanoi eräs hotelli- ja ravintola-alan vaikuttaja nyrkkisääntönä.