Ma 07.12.2009, klo 18:16
Rahaa ja valtaa
Ilmastontutkimuslaitos CRU:sta vuotanut aineisto panee ihmettelemään, mikä saa lahjakkaat tiedemiehet toimimaan kuin pahimmat puoluepukarit:
Terrorisoimaan toisin ajattelevia tiedemiehiä estämällä heidän tutkimustensa pääsyä julkisuuteen. Vahtimaan toisten tutkijoiden luotettavuutta, ja sulkemaan vääräoppisuudesta epäillyt piirien ulkopuolelle. Ja manipuloimaan omia tutkimuksiaan mediaseksikkäämmiksi lisäämällä niihin ylimääräistä dramatiikkaa.
Ihmistä motivoivista tekijöistä mahtavin lienee valta ja sen himo. Ja sitä on kertynyt YK:n alaisen ilmastojärjestön IPCC:n kelkkaan hypänneille tiedemiehille enemmän kuin voi edes kuvitella.
Muutamassa keskeisessä tutkimuslaitoksessa vaikuttavat parikymmentä ilmastotutkijaa ovat voineet hyppyyttää maailman poliitikkoja ja hallituksia mielensä mukaan 15 vuoden ajan. Kukaan poliitikko ei kykene kyseenalaistamaan heidän laskelmiaan, malliajojaan eikä tulevaisuuden ennusteitaan. Aihe on aivan liian vaikea, että poliitikot ehtisivät siihen paneutua. Kuinka moni heistä on lukenut edes IPCC:n tiiliskiviraporttien parinkymmenen sivun tiivistelmät, jotka on tarkoitettu kiireisille päättäjille?
Muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta (Tshekin presidentti Vaclav Klaus) poliitikot ovat vain uskoneet. Ja ei heillä muuta mahdollisuutta ole ollutkaan, koska epäuskon esittäminen tässä asiassa merkitsisi poliittisen uran katkeamista, henkilöstä ja puolueesta riippumatta.
Valtavirran ilmastotutkijat elävät suurta, merkityksellistä elämää. He ovat tämän ajan ihailluimpia sankareita. He voivat tuntea pelastavansa maailmaa joka päivä.
Vielä parikymmentä vuotta sitten ilmastotiede oli pieni, uinuva tieteenala maailman yliopistojen ja maatalouskorkeakoulujen käytävien perukoilla. Lyhyessä ajassa siitä tuli tieteistä seksikkäin. Virkoja ja tutkimusrahaa alkoi virrata alalle ennennäkemättömällä tavalla. Ilmastotutkijat nousivat pölyisestä marginaalista valokeilojen loisteeseen.
Ilmaston tutkiminen ja hälyttävien tutkimustulosten sekä ennusteiden esittäminen on ollut sosiaalisesti äärimmäisen palkitsevaa. Ilmastotutkimuksen tähtihetki oli silloin kun IPCC-yhteisö palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla.
Mutta on ilmastotutkimus ollut palkitsevaa myös rahallisesti.
CRU eli 1972 tapahtuneen perustamisensa jälkeen kroonisessa rahapulassa. Tutkijat eivät voineet olla varmoja edes siitä, että saavat palkkansa joka kuukausi. Vuonna 1994 tilanne parani. YK:n ilmastonmuutossopimus tuli silloin voimaan, ja tutkimusmäärärahoja alkoi virrata pienessä Norwichin kaupungissa sijaitsevaan CRU:hun hallituksilta, jotka halusivat tietää kuinka suuri lämmönnousu on odotettavissa.
90-luvulla CRU:n johtaja Phil Jones onnistui keräämään ilmastotutkimukselle 1,9 miljoonaa puntaa. Mutta tällä vuosikymmenellä rahapotti nousi jo 11,8 miljoonaan puntaan, paljastuu vuotaneesta dokumentista.
Toisesta vuotaneesta asiakirjasta käy ilmi, että CRU:n tutkija Tim Osborn teki vuosina 1994–2000 tutkimussopimuksia 174 000 punnan arvosta. Mutta vuosina 2001–2007 hänen saaliinsa nousi jo 764 000 puntaan.
Yhdysvaltalaisen Penn State -yliopiston rahoitus ympäristötutkimuksen laitokselleen oli v. 2000 noin 20 miljoonaa dollaria. Kun yliopisto palkkasi maailmankuulun ”jääkiekkomailan” isän Michael Mannin laitokselle töihin, nousi ympäristötutkimuksen rahoitus nopeasti 55 miljoonaan dollariin. Siitä suurin osa tuli USA:n liittohallitukselta.
Rahavirran jatkumiseksi ilmastotutkijoiden oli pidettävä pelkoa yllä. Tässä tilanteessa ei sopinut kyseenalaistaa hurjimpiakaan ilmastoennusteita. Mitä katastrofaalisemmalta tulevaisuus näytti, sitä halukkaammin hallitukset maksoivat. Toisinajattelijoiden vaientaminen oli ilmastobuumin jatkumisen ehto.
Rahan vastaanottaminen ei tietenkään sinänsä tee ketään moraalittomaksi, mutta rahan merkitys osoittaa sen, kuinka lujasti ilmastotutkijoiden tieteellinen tulevaisuus on kiinni ilmastokatastrofin uhasta. Jos pelko hellittäisi, olisi edessä paluu luonnontieteiden takariviin.
Ei ole ihme, jos noissa olosuhteissa CRU:n lätkäjengi tunsi houkutusta ”pudotuksen piilottamiseen” tai kriitikkojensa sulkemiseen vertaisarvioitujen tiedejulkaisujen ulkopuolelle.
35 kommenttia | ||
Lähetä linkki: | ||
Ma 07.12.2009, klo 19:21
Hyvä tutkijoitakin on arvostella. Mutta koska toimittajien opiskeluajoista taitaa olla pitkä aika, muistuttaisin parista perusjutusta.
- Tiedemaailman peer review -sarjoissa on anonyymit tarkastajat, jotta kirjoittajat eivät voisi heihin vaikuttaa.
- Julkaisusarjoja on nykyään paljon ja niilläkin on kova kilpailu hyvistä jutuista. Jos kova tulos ei mene läpi yhdessä, toisia sarjoja riittää.
- Aineistojen näpelöijillä ei ole tiedemaailmassa tulevaisuutta. Nykyään tutkimuksen volyymi on niin valtava, että käry käy varmasti, ennemmin tai myöhemmin.
Jos syytökset aineistojen vääristelystä ovat oikeita, niin syylliset saavat potkut ja heidän laitostensa rahoitus loppuu.
Mutta nyt on vasta syytöksiä, ei puolustusta eikä tuomiota.
Miksiköhän MOT ei muuten pyydä – tai saa – vastapuolilta kommentteja? Nyt tämä ei vaikuta oikein reilulta peliltä.
- Fair play