Kuinka kelvata maailmalle
Syömishäiriö ei ollut minulle tuttu juttu, kun Tampereen Teatterikesässä menin perheineni katsomaan näytelmää ’IRTI MINUSTA’. Tyttäreni ovat siinä iässä, jolloin alttius syömishäiriöön sairastumiselle on suurimmillaan. Yläasteella ei koulussa liene ainuttakaan tyttöä, joka ei jossain vaiheessa miettisi omaa painoaan. Haastavassa aikuistumisvaiheessa syömishäiriö imaisee helposti mukaansa – siinä määrin voimakas on ajallemme ominainen täydellisen laihuuden ja kauneuden ihanne.
Virpi Haataisen käsikirjoittaman ja Tapio Kankaanpään ohjaaman näytelmän katsottuani olin hämmennyksen vallassa: näinkö yksin potilas todella jätetään sairautensa kanssa? Onko syömishäiriötä sairastavien hoitoon pääsy todella näin takkuista? Eikö jo pelkästään pyhien ja loukkaamattomien talouslukujen valossa olisi kaikkien etu, että kuolemanvakavaa sairautta potevat otettaisiin ajoissa sairaalaan? Miksi syömishäiriön – ja tässä tapauksessa siis sen tunnetuimman muodon, anoreksian - hoito on hyvinvointi-Suomessa näin hunningolla? Sysätäänkö perheet näytelmässä kerrotulla tavalla oman onnensa nojaan?
Näitä kysymyksiä jäin pyörittelemään mielessäni. Keräsin teemaan liittyvää materiaalia ja kyselin asiasta ihmisiltä, joiden ystävä- tai tuttavapiirissä oli syömishäiriöön sairastuneita. Olin myös yhteyksissä valtakunnalliseen Syömishäiriöliittoon. Eri lähteistä saamani informaatio oli täysin yhtäpitävää ’IRTI MINUSTA’ -näytelmän perussanoman kanssa: hoitoon pääsy on työn ja tuskan takana – ja lisäksi sairauden saastuttamat perheet jätetään lähestulkoon heitteille. Potilaalle tarjotaan yleensä ensimmäisenä masennuslääkkeitä.
Lopullisen varmuuden ohjelman tarpeellisuudesta sain, kun MOT:n toimitukseen otti yhteyttä epätoivoinen pohjoissuomalainen perhe, jonka tytär oli vuotta aiemmin sairastunut vaikeaan anoreksiaan. Perheen äiti ja isä valittivat, että heidän kotiseudullaan syömishäiriön hoito on täysin olematonta. Tämä siitä huolimatta, että he asuvat yliopistosairaalan välittömässä läheisyydessä. Tämän perheen oli määrä tulla mukaan ’ANOREKTIKKO, APUA’ -ohjelmaan. Nämä suunnitelmat saivat kuitenkin dramaattisen käänteen, kun sairastunut perheenjäsen jouduttiin henkihieverissä kiidättämään sairaalaan. Pakon edessä hoitoa sentään järjestyi.
Toivon, että ohjelma edes hitusen murtaa sitä salailun ja häpeän muuria, joka tämän hengenvaarallisen sairauden ympärille on aikojen saatossa pystytetty. En voi kuin hämmästellä syömishäiriöön Suomessa kohdistuvaa vähättelevää suhtautumista. Selvään tietämättömyyteenkin törmää aika ajoin. Hämmentävää on sekin, että syömishäiriöiden yleisyydestä puuttuu tietoa. Kukaan ei tunnu tarkkaan tietävän edes sitä montako syömishäiriöistä Suomessa vuoden aikana menehtyy.
Ja vielä eräs huomio, joka takuulla vaikeuttaa potilaiden rivakkaa hoitoon pääsyä: KELA:n korvaaman kuntoutusterapian saaminen on monesti äärimmäisen työlästä. KELA:n harkinnanvaraisena kuntoutuksena korvaama psykoterapiahan muuttui lakisääteiseksi viime vuoden alusta lukien. Sitä pitäisi saada nyt helpommin, mutta terapiatukea voi KELA:lta hakea kuitenkin vasta sitten, kun on ensin ollut vähintään kolme kuukautta hoidossa. Se on syömishäiriöiden kaltaisten sairauksien yhteydessä pitkä aika. Tähän epäkohtaan kiinnitetään muuten huomiota vastikään eduskunnassa maan hallituksen vastattavaksi jätetyssä kirjallisessa kysymyksessä.
Hoitopaikkojen määrä ei päätä huimaa, kun arvioidaan, että vakavista syömishäiriöistä kärsii noin kaksi prosenttia väestöstä: koko maassa on noin 40 vuodepaikkaa ja 35 päiväpaikkaa.
Ja lopuksi: on hyvä pitää mielessä, että sairauden vähättely lähinnä kannustaa jalostamaan sitä entistä pidemmälle, jotta potilaan paha olo tulisi huomatuksi. Syömishäiriössä ei ole kyse turhamaisuudesta, vaan yrityksestä ja pyrkimyksestä kelvata maailmalle!
14 kommenttia
Ma 21.05.2012 @ 17:31
SAIRASTUIN NOIN 20-VUOTIAANA ANOREKSIAAN, JOHON LIITTYI VIELÄ BULIMIA.SIIHEN AIKAAN(NOIN 40 VUOTTA SITTEN)SAIRAUS OLI SUURINPIIRTEIN TUNTEMATONTA LAATUA, EIKÄ SEN SYITÄ OSATTU HAKEA IHMISEN KOKEMISTA TRAUMOISTA.MIELESTÄNI SE ON "VIRUS",JOKA JÄÄ IHMISEEN PYSYVÄSTI.JOKIN TRAUMAATTINEN KOKEMUS,SURU,MENETYS,JOKIN SELLAINEN VOI HERÄTTÄÄ SEN "VIRUKSEN"HENKIIN JA SIINÄ SITÄ TAAS OLLAAN.ITSEN INTENSIIVISEN TERAPIAN PAIKKAKUNNAN VAIHDOKSEN JA ULKOPUOLELTA LÖYTYNEEN IHMISEN KANSSA MYÖTÄ ELÄEN ELÄMÄ LÄHTI HILJALLEEN UUDELLEEN ALKUUN, MUTTA OLEN VARUILLANI KOKO AJAN JOS JOKU TRAGEDIA OSUU KOHDALLE, KUTEN JUURI NYT TÄMÄN AUTTANEEN IHMISEN KUOLEMA.OLEN AINA SANONUT,ETTÄ EN TOIVO PAHIMMALLE VIHAMIEHELLENIKÄÄN SITÄ SAIRAUTTA.SE VOI TOSIAAN TAPPAA MONELLA TAPAA.
Ma 21.05.2012 @ 17:31
hienoa että joku haluaa tehdä ohjelman sairaudesta,johon oikein kukaan ei halua ottaa kantaa, saati auttaa henkilöitä joilla sairaus on. Itse olen paininut syömisogelman kanssa jo 17 v...ja olen kerennyt moneen törmätä:psykologi sanoi minulle että "ei sinulla mitään ongelmaa ole", eräs lääkäri pyysi minun kertoa sairaudesta tarkemmin,kun hän ei siittä paljoakaan tienyt(????!!), jne...lista on loputon. Ne ystävät jotka asiasta tietävät eivät koskaan ole tehneet mitään puhuakseen asiasta,saati auttaneet.Olen kyllä yksin asian kanssa. Aikoinaan YTH:n kautta pääsin ravintoterapeutille, se onkin sit ainoa apu.No,näillä eväillä jatketaan...valitettavasti..
Ma 21.05.2012 @ 20:22
Tunnen 2 syömishäiriöistä naista ja heitä pitkään kuunneltuani, käsitykseni on, että kysymys on hitaasta itsemurhasta.
Ma 21.05.2012 @ 21:14
Kuten Mot ohjelmassa kävi ilmi tutkimustietoa ei ole riittävästi, johtunee ilmeiseti jonkinlaisesta "Salaliitosta".
EU:n asettaman erityistyöryhmän raportissa syömishäiriöistä on runsaasti tietoa syömishäiriöistä, niiden vaikutuksista psyykkeeseen.
Mikäli tämä linkki ei toimi sama löytyy netistä haulla > 4helth syömishäiriöt <.
http://web4health.info/fi/
-----
Ma 21.05.2012 @ 22:43
Kierre pitää katkaista heti: D-vitamiinia 100 mikrog/vrk, B ja C vitamiinit ja tarvittaessa ruoka suoneen sairaalassa. 99 % menee vaikeaan energiavajeeseen, joka ei parane videoimalla perheenjäseniä ja kaivelemalla suvun tarinoita. Kyseessä on parin kuukauden kuluttua 90 % fyysinen sairaus.
Ti 22.05.2012 @ 13:56
Ohjelma oli äärettömän tärkeä ja toivottavasti se osaltaan saa hereille myös asioista päättäviä. Syömishäiriö kun tappaa ihmisen hiljalleen tuskaisella tavalla niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Juuri tämä ohjelma pitäisi olla vaikkapa kaikkien 8. luokkalaisten terveystiedon tunneilla esitettävä. Hienoa että MOT ja toimittaja Kai Byman ovat tarttuneet tähän vaiettuun sairauteen.
Ti 22.05.2012 @ 16:33
Kiitokset asiallisesta ohjelmasta ja sen esiin tuomisesta, että syömishäiriöt eivät ole vain teinityttöjen sairauksia. Itse sairastuin anoreksiaan nuorena aikuisena kuutisen vuotta sitten. Onnekseni pääsin sekä hyvälle psykiatrille että ravitsemusterapeutille, mutta paranemisprosessi on kesken edelleen.
Ti 22.05.2012 @ 20:41
Kierre pitää katkaista heti: D-vitamiinia 100 mikrog/vrk, B ja C vitamiinit ja tarvittaessa ruoka suoneen sairaalassa. 99 % menee vaikeaan energiavajeeseen, joka ei parane videoimalla perheenjäseniä ja kaivelemalla suvun tarinoita. Kyseessä on parin kuukauden kuluttua 90 % fyysinen sairaus.
Syömishäiriötä sairastaneena yhdyn ajatukseen että ravinto kuntoon ja sitten vasta muu..Jos keho on aliravitussa tilassa, ei mielikään pysty toimimaan kunnolla edes tajutakseen että on sairas ja että pitäisi parantua, saati tosiaan miettimään seikkaperäisiä syitä sairastumiselle!
Ti 22.05.2012 @ 22:26
Kiitos Kai Byman hyvästä ja tärkeästä ohjelmasta! Ohjelmassa tulee hyvin esiin syömishäiriöiden hoidon tilanne tämän hetken Suomessa. Aikuinen tyttäremme yritti hakea apua, tuloksetta. Tilanne eteni niin pahaksi, että näytti, että menetämme hänet. Lääkärit eivät ymmärtäneet mitään taudin vakavuudesta. Tuijotettiin painoa ja muutamaa normaalin rajoissa olevaa labra-arvoa näkemättä kokonaistilannetta. Vasta sydänoireiden ja teho-osaston kautta tyttäremme pääsi hoitoon, nenämahaletkut yms. Kotiutettiin sitten hyvin keskenkuntoisena, josta oli tietenkin seurauksena takapakki. Nyt olemme onnistuneet saamaan maksusitoumuksen jatkohoitoon, taistelu sairautta vastaan jatkuu.
Ke 23.05.2012 @ 15:14
Katsoin isäni kehotuksesta ohjelman, joka oli osaltaan herättävä sairastamani anoreksian vakavuudesta. Muiden katsojien tavoin olen hämmentynyt siitä, miten tehokkaasti poliittiset päättäjät ovat jättäneet huomiotta näinkin lamaannuttavan sairauden. Itseltäni on työkyky täysin mennyt, ja olen näin "rasite" yhteiskunnalle. Tämä olisi osaltani varmasti voitu estää 14 vuotta sitten, jolloin ensimmäisen kerran hankkiuduin lääkärin puheille kotiseudullani Etelä-Pohjanmaalla. Tuloksena oli pari käyntiä psykologilla ja addiktoivia unilääkkeitä. Ravitsemuksesta ei puhuttu sanakaan. Pari kuukautta kestäneen painon korjaantumisen jälkeen seurauksena oli tähän saakka kestänyt helvetti aliravinnolla, hullun pakkoliikunnan kera. Nyt kolmekymppisenä sain viimein apua HUSin syömishäiriöpoliklinikalta, joka on varmasti pelastanut henkeni suhtautumalla sairauteeni vakavasti ja korjaamalla ravitsemukseni tilaa. Hoitoni jatkuu yhä, mutta jo nyt olen saanut voimia taistella elämästäni ja ajatella olevani arvokas ilman nälkiintynyttä kehoa. Toivoin, että ohjelmassa olisi kerrottu enemmän HUSin klinikan urauurtavasta ja erittäin hyvästä hoidosta. Pari ylilääkärin haastattelua eivät kertoneet juuri mitään siitä työstä, jota meidän hyväksemme klinikalla tehdään. Mielestäni olisi tärkeää miettiä vastaavanlaisten yksiköiden perustamista suurimpiin keskussairaaloihin ja sairaanhoitopiireihin. Näin estettäisiin laajeneva kansansairaus, jota sairastaa hyvin moni nykyajan nuorista aikuisista.
Ke 23.05.2012 @ 22:24
Katsoin isäni kehotuksesta ohjelman, joka oli osaltaan herättävä sairastamani anoreksian vakavuudesta. Muiden katsojien tavoin olen hämmentynyt siitä, miten tehokkaasti poliittiset päättäjät ovat jättäneet huomiotta näinkin lamaannuttavan sairauden. Itseltäni on työkyky täysin mennyt, ja olen näin "rasite" yhteiskunnalle. Tämä olisi osaltani varmasti voitu estää 14 vuotta sitten, jolloin ensimmäisen kerran hankkiuduin lääkärin puheille kotiseudullani Etelä-Pohjanmaalla. Tuloksena oli pari käyntiä psykologilla ja addiktoivia unilääkkeitä. Ravitsemuksesta ei puhuttu sanakaan. Pari kuukautta kestäneen painon korjaantumisen jälkeen seurauksena oli tähän saakka kestänyt helvetti aliravinnolla, hullun pakkoliikunnan kera. Nyt kolmekymppisenä sain viimein apua HUSin syömishäiriöpoliklinikalta, joka on varmasti pelastanut henkeni suhtautumalla sairauteeni vakavasti ja korjaamalla ravitsemukseni tilaa. Hoitoni jatkuu yhä, mutta jo nyt olen saanut voimia taistella elämästäni ja ajatella olevani arvokas ilman nälkiintynyttä kehoa. Toivoin, että ohjelmassa olisi kerrottu enemmän HUSin klinikan urauurtavasta ja erittäin hyvästä hoidosta. Pari ylilääkärin haastattelua eivät kertoneet juuri mitään siitä työstä, jota meidän hyväksemme klinikalla tehdään. Mielestäni olisi tärkeää miettiä vastaavanlaisten yksiköiden perustamista suurimpiin keskussairaaloihin ja sairaanhoitopiireihin. Näin estettäisiin laajeneva kansansairaus, jota sairastaa hyvin moni nykyajan nuorista aikuisista.
Olisin toivonut,että kun ohjelma käsittelee anoreksian/syömishäiriöiden hoitoa niin toimittaja olisi ottanut hieman selvää HUSin uusista linjauksista koskien tätä aihetta.Mainitsin hänelle niistä...myöskään ylilääkäri ei puhu asiasta mitään vaikka toteaa anoreksian olevan vakava psyykkinen sairaus,jossa kuolleisuus on suht korkea.Tällainen lausuma ja edessä oleva muutos eivät kohtaa millään tasolla.Husin toiminta ei ole autuaaksi tekevää ei ole koskaan ollut.Jos et suostu heidän määrittelemäänsä ja vaatimaansa putkeen...niin goodbye,me emme hoida sinua,koska et ole yhteistyökykyinen.Ja asia,joka on tajuttava:nuoria ja aikuisia hoidetaan eri tavalla!Se on ensimmäinen fakta jonka on toteuduttava.Ja koska anoreksia ei ole pillerillä parannettava sairaus on hoitohenkilökunnalla oltava kykyä muuttaa toimintaansa kunkin kohdalla,koska jokainen sairastunut on erilainen,jokaisella on oma tarinansa sairastumiseen,jokaisella on oma tiensä paranemiseen jos sille kykenee lähtemään.Ja aikataulua paranemiseen ei voi laittaa.Sitä ei voi määrittää kukaan ulkopuolinen ei myöskään hoitava taho.Se tapahtuu kun sen aika on.Ei aikaisemmin.Mutta se on heitteillejättöä jos vain annetaan olla.
To 24.05.2012 @ 12:40
Kiitos hyvästä ohjelmasta!
Itse sairastin 20-vuotiaana. Helsingissä pääsin hoitoon nopeasti. Onneksi läheisen sairaalan lääkärit olivat kartalla sairaudesta. Terapiaa oli, mutta ei onneksi lääkkeitä. Psykologi tosin vahti vain painoa eikä halunnut edes kuulla syitä pahaan olooni. Kun paino oli noussut, terapia lopetettiin. Paranemiseni ei ollut siis terapian ansiota, vaan itse nostin itseni. Ne pahan olon syyt jäivät kunnolla purkamatta ja pelkään, että ne joskus vielä voivat laukaista vastaavaa. Hassua nähdä, että asioissa ei ole paljon edistytty 20-vuodessa vaikka esim tukikeskus nyt on ja tukea vanhemmillekin. Edelleen anoreksia on tabu ja vaiettu. Monta kertaa on ihmetelty, kuinka puhun sairaudesta avoimesti, vaikka myönnetään, että moni sitä sairastaa. Ei se vaikenemalla katoa, ei siitä vaikenemalla parane.
To 24.05.2012 @ 22:00
Ihan asiallinen ohjelma. Itse sairastin syömishäiriöiden eri muotoja 15 vuotta saamatta lainkaan julkisen puolen hoitoa. Ajatus siitä, että olisi pitänyt saada paino putoamaan riittävän alas, jotta olisi päässyt hoitoon, on tuttu minullekin. Puntarin viisari ei mennyt riittävän alas, joten en siis ollut riittävän sairas ahmimis-, oksentamis- ja syömättömyysjaksoista huolimatta. Toivoisinkin jatko-osaa muista syömishäiriön muodoista. Pienenä huomautuksena ohjelmassa mainittuun stereotyyppiseen luonteenpiirteeseen eli kiltteyteen: en pidä kovin kilttinä sitä määrää väkivaltaa, jonka syömishäiriöön sairastunut itseensä kohdistaa. Myytti syömishäiriöisistä kiltteinä saisi jo romuttua. Jo sana kiltti johtaa ajatukset lapsiin, vaikka sairastavissa on yhtä lailla aikuisia. En ole kuullut, että muista psyykkisistä sairauksista kärsiviä luokiteltaisiin yhtä surutta eikä varsinkaan lasten sanastolla.
Su 27.05.2012 @ 14:11
Kiitos tärkeän aiheen esille nostamisesta! Ohjelmanne ansiosta kirjoitin tekstin syömishäiriöistä ja tavallaan "tulemaan ulos kaapista" aiheen kanssa. On järkyttävää, miten vaikeaa syömishäiriöisen on Suomessa saada hoitoa, ja miten vähän tietoa ja tutkimusta aiheesta on.
Alla linkki kirjoitukseeni:
http://saraluotonen.blogspot.com/2012/05/syomishairioista.html