Ääni hiljaisille
Huoli vanhusten hoidosta keskittyy yleensä siihen, saavatko palvelutalojen ja vanhainkotien asukkaat riittävästi ravintoa ja hoivaa kohtuulliseen hintaan. On helppo unohtaa, että osa vanhuksista asuu syrjäseuduilla eikä syystä tai toisesta voi muuttaa taajamiin palvelujen äärelle.
MOT:n toimittaja Tero Koskinen otti itselleen haasteen. Keitä ovat nämä syrjäseutujen hiljaiset, ja kuka puhuisi heidän puolestaan? Mistä löytää henkilöitä, jotka olisivat valmiita kertomaan oman tarinansa?
Päähenkilöiden etsimistä vaikeutti se, ettei tämä hiljainen kansanosa ole mitenkään järjestäytynyt. Ei ole etujärjestöä, jonka kautta voisi tilata ”hyviä haastateltavia”.
Koskinen lähestyi ongelmaa kiertotietä, omaisten kautta. Se paljasti toisen pulman: syrjäseuduilla asuvien vanhusten omaiset eivät mielellään esiinny asiassa julkisesti, koska he pelkäävät oman vanhuksensa joutuvan vaikeuksiin kunnan viranomaisten kanssa.
Omaisten näkökulma oli toteutettava haastateltavan henkilöllisyys salaten – ratkaisu josta MOT:ssä ei pidetä, mutta johon on silloin tällöin pakko turvautua.
Loppujen lopuksi koossa oli kolme selvästi muista erottuvaa tarinaa: Vanhus, joka saa apua etelässä asuvalta sukulaiseltaan ja pärjäilee. Kahdeksankymppinen, selvästi apua tarvitseva pariskunta, joka on päättänyt asua rauhassa omassa talossaan, kaukana kirkonkylän hälinästä. Ja kaksi navetan eteisessä asuvaa sisarusta, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan turvaverkon ulkopuolelle.
Jonkun pitäisi tehdä jotakin, mutta entä jos korvessa asuvat yksinäiset ovatkin itse valinneet kohtalonsa? Eikö ihmisen ole parempi kuolla omalle pihalle kuin laitoksen sänkyyn? Pitäisikö ihmisiä hakea väkisin kylille nauttimaan palvelutalojen virikkeistä?
Toinen navetassa asuvista sisaruksista sanoo, että ihmisen pitäisi elää elämänsä siten ettei hänestä jää mitään muisteltavaa. Ehkä kyseessä on murteesta johtuva väärinkäsitys, ehkä hän tarkoitti ettei pitäisi jäädä kenellekään velkaa. Niin tai näin, sanat jäävät vaivaamaan.
Ranualla toimittaja Koskinen ja kuvaaja Marco Hyvärinen seurasivat kyläkokousta, jossa asukkaat kertoivat kauhutarinoita sosiaaliviranomaisten toiminnasta: joku vanhus oli vain ”viety”, eikä hänestä ollut sen koommin kuultu mitään.
Koskinen jättää vastaamatta kysymykseen, miten tätä kasvavaa unohdettujen vanhusten joukkoa voisi auttaa. Mitään yleispätevää ratkaisua ei ole, mutta jokainen näkee, että jotain pitäisi tehdä. Tilanne vain pahenee, kun syrjäkylien ikärakenne vinoutuu entisestään.
”Ongelman tiedostamisella on kiire. Päätöksiä pitäisi tehdä ensi vaalikauden aikana”, Koskinen arvioi. Hän ei vierittäisi vastuuta valtiovarainministeriölle, joka on toistaiseksi vastustanut tämän hiljaisen kansan auttamista rahalla.
Kysymys on siitä, minkälaisia ohjeita poliitikot antavat rahaministeriölle. Se taas riippuu siitä, minkälaisia päättäjiä me valitsemme. Tästä taisi sittenkin tulla vaalijuttu, vaikka ei ollut tarkoitus.