Pe 18.12.2009, klo 15:56
Jaana Semeri
Jõulude aeg on siin. Virolaiset puhuvat, kuten mekin ennen vanhaan, joulusta monikossa: toivottavatkin hyviä jouluja, häid jõule!
Jouluaika on siis koittanut Tarttoon. Raatihuoneen tori on koristeltu pohjoismaisilla joulukuusilla, myös Islannin, mutta toki kaupungin oma kuusi on yhtä suuri kuin pohjoismaiset virkaveljet yhteensä. Lunta on maassa vaivainen puolisenttinen, kuitenkin sen verran, että joka paikassa on valoisaa. Ja kylmää. Pureva tuuli puhaltaa yli tasangon ja pakkasta on 15 astetta, täällä etelässä!
Puhuttiin juuri suomalaisen Heidin kanssa, että sataisipa enemmän lunta, olisi pakkanenkin lempeämpi. Ja äänet. Lumisateen ääni pakkassäässä on niin kaunis, ja lumen narina askelten alla niin kotoisa. Heidi totesi, että virolaiset pitävät häntä hulluna, kun hän tällaisia juttelee. Minä ymmärsin heti Heidiä. Taidetaan me suomalaiset olla pakkasensietokyvyltämme kovempia?
Mutta menee se näinkin, ilma lumeta, joulun odotus. Syksyn intensiivikurssin viimeinen koe oli tänään ja olo on kevyt. Huomenna saadaan todistukset ja tänään ostellaan ja vaihdellaan joululahjoja, kingitusi.
Heidin kanssa käytiin syömässä paikallisessa ravintolassa nimeltä Moka. Täytyy sanoa, että meidän moka, kun ei olla siellä useammin käyty. Lasku oli taas paikallista luokkaa eli lievästi ilmaistuna kohtuullinen ja ruoka kerrassaan hyvää. Minä söin joulun kunniaksi kirkkaanpunaista spagettia lihapullien ja valkosipulin kera. Nam!
Tänään tapasin myös viron kielen keskustelukumppanini, Piretin. Oli niin tore ja samalla natuke kurb eli kivaa ja vähän surullista jutella vielä kerran. Vaihdettiin kirjoja. Minä annoin Sofi Oksasen Puhdistuksen suomeksi ja Edith Södergran -rintaneulan. Kävi ilmi, että Piret on nuorena ollut todellinen Södergran-fani, joten se neula tiesi (sattumalta) paikkansa. Minä sain virolaisista miehistä ja naisista kertovia kiehtovia kirjoja.
Piret kertoi, että hän aikoo tehdä pojalleen Kaurille, 6v., joulujuhlaan ilves-puvun. Lapset pukeutuvat metsän eläimiksi ja koska Kaur, jonka nimi tarkoittaa kuikkaa, haluaa olla ilves, aikoo Piret ommella hänelle myös rusetin kaulaan. Sellaisen, joka Viron presidentti Thomas Hendrik Ilveksellä on aina kaulassaan. (Täällä sanotaan aina presidentin kaikki nimet.)
Minä puolestani löysin kummilapsille toisenlaiset eläimet: aasi-paidan ja apina-hupparin. Ja yhdelle tutulle teinarille pienen punaisen karhurintaneulan. Olen rahul eli tyytyväinen ostoksiini.
Aika eläimellistä menoa. Juolahti mieleen se kasvitieteellisen puutarhan pikkuinen karhupatsas, jonka luona istuin helteisenä loppukesän päivänä, ensimmäisellä viikollani Tartossa. Tänään en puutarhaan valitettavasti ehtinyt, mutta kivinen karhu on tietenkin siellä paikallaan yhtä tyynenä ja sievänä kuten aina.
On mukava miettiä sitä ja kuvitella sille pikkuisen lunta nenänpäähän. Mahtaakohan sitäkin palella pakkasessa ja lumisateessa niin kuin Nalle Puhia? Kuka tietää, ehkä sekin laulaa hiljaa itsekseen:
¨
"Lunta sataa hiljalleen, pompeli pom,
pikku karhun varpaille, pompeli pom,
pikku karhun varpaille, pompeli pom
lunta putoaa.
Eikä kukaan arvaakaan, pompeli pom
kuinka karhun varpaita, pompeli pom
kuinka karhun varpaita, pompeli pom
aina paleltaa."
Nalle Puhin talvilaulu (A.A.Milnen ja Kirsi Kunnaksen mukaan) on yksi lempilauluistani ja saa päättää tämänsyksyisen Tartto-blogini. On ollut väga tore teiega suhtleda ja oma tähelepanekuid Tartu elust kirjutada. Eli on ollut tosi kiva olla kanssanne yhteydessä ja kirjoittaa huomioita elämästä Tartossa. Toivottavasti tapaamme jonkun toisen blogin merkeissä joskus.
Nüüd - Tartu vaikeneb.
Ai täh -blogi päättyy tähän kirjoitukseen. Jaana Semeri palaa Tartosta takaisin Helsinkiin ja paneutuu jälleen ohjelmatyöhän Pasilassa. Kulttuurikunto kiittää Jaanaa aktiivisesta blogin pitämisestä!
Ke 16.12.2009, klo 09:58
Jaana Semeri
Kävelin yhtenä iltapäivänä kaupasta asunnolle. Minibussin perästä iski silmiin seuraava mainosteksti: Kas on ka ilus ahter? Lähe trenni! Eli onko takapuolesikin muka kaunis? Lähdepä treenaamaan!
No huh huh. Kylläpä pitääkin treenata, kun täältä takaisin joudun. Sen verran on ahteri kaunistunut mittasuhteiltaan koulun penkillä ja asunnolla ja bussissa istuessa. Tuntuu, että olen istunut suurimman osan ajastani Virossa. Mutta pian oli tämä asia pieni murhe, sillä sairastuin, jäin haigeks. Tarkemmin sanoen: sain Sen.
Siitä ei täällä ihmisten kesken puhuta isoon ääneen Sen oikealla nimellä. Julkisuudessa on jo alettu Sitä käsitellä, mutta ei lasketa leikkiä, ei jutella kadulla. Olemme ihanan taikauskoisia, me rationaalit pohjoisten leveyspiirien asukit. Ja virolaiset erityisesti, sillä täällähän kansanuskomukset ovat voimissaan. Nukkuvaa karhua jne...
En tietenkään ole käynyt verikokeessa, mutta kyllä se Sitä oli. Tarkistin lääkäritutulta. Inhottava tauti. Kesti minulla vain viisi päivää tosin, mutta mitään en sitten kyennytkään tekemään niinä viitenä päivänä. Onneksi olin kaverin luona kylässä Tallinnassa, joten ei tarvinnut yksin ahdistua patjan pohjalla. Toisaalta en päässyt myöskään Tallinnassa pyörineen, PÖFFin eli Pimede ööde filmifestivali lukuisiin, hyviin elokuvanäytäntöihin...
Ei voinut muuta kuin yrittää nukkua. Eihän kunnon flunssassa yleensäkään voi, ja se tuntuu yleensä hyvältä. Mutta tämän kanssa ei tuntunut. Yskitti ja särki joka paikkaa ja koska en jostain syystä saanut kuumetta, eivät flunssalääkkeetkään tuntuneet missään. Välistä kyllä hikoilin kuin malariapotilas ja toisinaan taas oli kunnon kylmänhorkka. Ja päivät olivat niin pitkät.
Tuli sitten itsenäisyyspäivä. Olin juuri matkannut takaisin Tarttoon ja oli aika halju olo. Olin jo miettinyt miten toimia seuraavan päivän kokeen kanssa, että mitäs jos en jaksa lähteä könyämään koululle. Päätin kuitenkin juoda kupposen hyvää espressoa pressanlinnan vastaanoton kunniaksi. Minullahan näkyy täällä sentään TV1.
Ja kuulkaa, kun olin istahtanut epämukavaan mutta ainoaan tv-tuoliini kahvikupponen kädessä, aloin heti voida paremmin eli hakkasin terveks saama. Koin ihmeparantumisen. Tauti loppui yhtä yllättäen kuin alkoikin. Ehkäpä juuri siitä syystä näyttivät kansakunnan kerman leningit tänä vuonna minusta kovinkin kauniilta ja kantajilleen sopivilta.
Juolahti mieleen tässä taas se ahteri. Varsinkin, kun sairastaessa selkä tietenkin kipeytyi ja ahteripuolen ikävästi jomottava piriformislihas. Mietin, että ensi töikseni kotomaassa pidän kaunistumisviikot bjuudinädalad ja lähen trenni.
Jotain hyvää Siitäkin...
> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
Pe 11.12.2009, klo 11:19
Jaana Semeri
Arjen havaintoja. Ruokakaupan kassalla perässä tulevan ostokset alkoivat lipua omieni viereen. Yksi niistä oli paketti kanasikaareja. Hämmästyin niin, että unohdin kysyä, miltä ne maistuvat. Paikallinen lihanjalostustehdas on keksinyt mainion sloganin: oivalised koivalised. Siinä oli firman koivelliset puristettu sitten sikaarin muotoon...
Televisiosta osuu silmiin mainio viinamainos. Taisinkin jo kertoa Lauaviinin mainoksesta aiemmin syksyllä. Yksi lukuisista paikallisista viinoista on nimeltään Nippernaader. Nimi tarkoittaa vanhasta tarinasta tuttua kulkijaa, joka kesällä kiertää kylästä ja sylistä toiseen ja palaa talveksi kotiin, vaimon luo. Tämän viinan mainos kuuluu: puhas viin, puhtaad mõtled eli puhdas viina, puhtaat ajatukset.
Puhtaat aatteet viinasta! Aivan häpeilemättömän, törkeän, upean vääristelevää mainontaa. Puhdas tulee tuohon tietenkin käsitteestä Eesti puhas loodus eli puhdas luonto. Täällä luontoon viitataan aina kun voidaan. Virolaiset ovat, jos mahdollista, vielä enemmän metsään menijöitä kuin me. Esimerkiksi Viron Idolsien eli Superstaarin tauoilla paikallisilla tuottajilla pyörii telkassa mainos, jossa suloinen virolainen lehtikaalityttö voittaa tylyn katu-uskottavan hampurilaispojan.
Katsomossa tulosta jännittämässä istuu maalaisperhekunnan perekond lisäksi myös talon sika, joka on tietenkin tyytyväinen, kun pihvipoika jäi toiseksi. Hauska viittaus eräänkin hampurilaisketjun "syökää sikaa" -mainontaan.
No, olen minä ohjelmiakin katsonut. Kaksi elokuvaa juolahtaa mielen, molemmat ovat virolaisia. Toinen kertoo vanhempieni sukupolven rakastamasta virolaislaulaja Georg Otsista ja toinen (onneksi) tuntemattomaksi jäävästä suomalaisjuntti Kinnusesta. Molemmissa juodaan viinaa ja siitä seuraa ikävyyksiä. Ei yhtään puhtaita ajatuksia.
Georg Ots on elokuvana vähän jähmeä, mutta taiten tehty, kauniskin ja kiinnostava. Ja käsitellään lsiinä egendaa hieman yllättävästäkin näkökulmasta, ensimmäisen vaimon silmin. Mutta vaikka petollinen, niin miehekäs on Georg. Kinnunen sen sijaan on vain juntti, päähenkilö ja koko elokuva. Tunnustan: leffa oli niin kliseinen ja tyhmä, että kesken jäi.
Siinä mitä näin, viinaa juotiin ja käyttäydyttiin huonosti. Sehän on mitä totisinta totta täällä vieläkin. Suomalaisturisteista osa käyttäytyy korviakuumottavan kammottavalla tavalla. Mutta jos heistä tehdään elokuva, joka vain toistaa kaikkein tylsimmät ja noloimmat tilanteet, joiden vaikutuspiiriin kaikki ovat joskus joutuneet, en näe ponttia leffalle.
Joka tapauksessa tunnettu hokema, eesti mees ja soome poeg eli virolainen mies ja suomi-poika, se tulee todennettua näissä elokuvissa. Suomalaismiehet ovat virolaisten silmissä ikuisia jolppeja. Ainoa hyvä asia Kinnusessa olikin sen pääjolpin eli Kinnusen ulkonäkö. En olisi uskonut, että mistään (enää) löytyy niin kirveellä veistetyn kolhoa naamarustinkia, jonka yllä leijuu vielä jukolan veljessarjalle tyypillinen, vaalea polkkatukka. Aivan uskomattoman myyttinen oli Kinnusen olemus. Oikeastaan kuin Kullervo Gallen-Kallelan maalauksessa. Hmmm... jotain kulttuurista ymmärrystä tekijöillä siis kuitenkin on ollut.
PS. Ne joogaavad lehmat. Kirja, joka niistä kertoo, on alun perin saksalainen, mutta voisi olla virolainenkin. Siinä määrin ironisia ovat nämä hauskasti piirretyt luontokappaleet, joiden aidoille jooga-asennoilla on annettu lehmämäiset nimet kuten pikkutraktori, lepäävä jogurttipurkki ja tervehdys maitojoen suuntaan. Ihana kirja! Niin hauskaa miettiä miltä lehmät näyttävät ja miltä itse, kun seuraavan kerran yrittää vääntäytyä johonkin noista asennoista...
> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
Ma 07.12.2009, klo 16:31
Jaana Semeri
Millal seletada pilte surnud jänesele? tarkoittaa suomeksi: miten selittää kuvia kuolleelle jänikselle. Kuulostaa noin äkkiseltään aika käsitteelliseltä kysymykseltä. Ja onkin sitä. Mutta se on myös virolaisen teatteriesityksen nimi. Ymmärrätte kysymyksenasettelun poliittisuuden, kun kerron, että paikallisen kulttuuriministerin nimi on Jänes....
Virolainen huumori on ankaran ironista, silloin kun sitä on. "Miten selittää kuvia kuolleelle jänikselle" -esityksessä sitä on. Näin tämän NO99-teattterin ohjaaja Tiit Ojasoon näytelmän ja siitä olivat kyllä suomalaisteattereiden hassunhauskat "poliittiset satiirit" kaukana.
Kieltämättä lähtökohta oli myös. Ojasoo lainaa idean näytelmänsä tunnetun kuvataiteilijan, Joseph Beuysin performanssista vuodelta 1965. Beuys kuljetti sylissään täytettyä jänistä, jolle hän esitteli senhetkistä tuotantoaan. Kysymättäkin on selvää, että Beuys sai seuralaiseltaan aika vähän kommentteja.
Rankkaa ironiaa taiteen todentajia eli meitä taiteen kuluttajia kohtaan. Että kun töitään asettaa näytille, on vähän niin kuin katsojat olisivat yhtä vastaanottavaisia kuin kuollut jänis.
Sattuu sitten olemaan täällä kulttuuriministerinä Laine Jänes, jonka tyyli ja esiintymistapa muistuttavat saamani käsityksen mukaan hieman Suvi Lindéniä ja joitakin menneitten vuosikymmenten muita kulttuurirouvia. Tiedätte mitä tarkoitan.
Tiit Ojasoo ei voi vastustaa kiusausta. Ja niin hän kirjoittaa hurjan, käsitteellisen leikin, jossa ihmisenkokoiset jänisasuiset hahmot seuraavat milloin nykytanssiesitystä, milloin pelmahtavat keskelle improvisaatioharjoituksia tai yrittävät saada selvää kuvataiteesta. Voi, miten siinä sai nauraa itselleen! Minäkin, vajavaisine vironkielen taitoineni, istuin ihan jäniksenä katsomossa.
Näytelmässä vilahtaa Jäneksen oloinen rouva erilaisissa kulttuurisissa tilanteissa, taiteilijoita kohdaten ja "ymmärtäen". Milloin hän on kansallispuvussa, milloin kovinkin sporttisena ja aina hän siteeraa ministerin repliikkejä ja kirjoituksia tämän uran varrelta.
Muun osan näytelmästä täyttävät näyttelijöiden improvisatoriset kokeet siitä, millaista kulttuuria ja taidetta pitäisi tehdä. Osansa saavat niin nykytaiteen ja urheilun eri lajit kuin kansantapahtumatkin. Ministeriä viedään niissä useimmiten kuin kuollutta jänistä.
Näytelmän ministeri yrittää silti ymmärtää, mutta taiteen tekijät eivät moiseen suostu. Paitsi eräs, joka esittää yhdessä improvisaatiossa koiraa ja sitä, mitä koirat isäntäväkensä suureksi häpeäksi tekevät joskus vieraille... kun niille tulee kiimainen olo? Kohtaus on julma ja suoraviivainen: minä "annan" sinulle, jos sinä annat minulle.
Saman päivän Eesti Expressissä sattui olemaan ministeri Jäneksen haastattelu. Ministeri todistaa olevansa aito virolainen, kykenevänsä itseironiaan. Hän toteaa nauraen käyneensä katsomassa esityksen kaksikin kertaa. Toteaa vielä, että "Se esitys muutti elämäni. Sain siitä voimaa ja kulttuuriministeriö sai huomiota, mitä se tarvitsee."
Mieleen juolahtaa Jari Tervon Koljatti. Ojasoo voittaa Tervon kyllä 6-0. Ojasoon näytelmän piikit osuvat ja uppoavat, sillä Jänis-näytelmä ei ole pelkästään ilkeä, kuten Koljatti on. Ojasoo miettii myös sitä, mitä voisi olla sellaisen kulttuurikäsityksen tilalla, jota ministeri edustaa. Sellaiseen ajankuvan syväluotaukseen ja vielä paljon enempään pystyy kyllä Tervokin romaanissaan Myyrä. Mutta se on jo ihan toinen juttu, täiesti teine lugu.
> Takaisin Kulttuurikunnon sivuille
Ti 01.12.2009, klo 11:15
Jaana Semeri
Pakenin taas kielioppiopintoja Tallinnaan. Bussi ajoi pääkaupunkiin tällä kertaa ilman säädyttömiä ohituksia. Seuraavana päivänä Tallinnassa oli ihana ilma, lämmin ja poutapilvinen syyssää. Muistin taas miten kivaa täällä on, heti kun näkee jotakin muutakin kuin luokan ja taulun, jolla on taivutusmuotoja.
Lisäksi oli odotettavissa jälleen hyvä teatteriesitys.
Sitä ennen kuitenkin piti yöpyä ja tavata ystävätär Arja ja tämän kissat Viiru ja Pesonen. Viiru on se fiksumpi ja Pesonen se hömelö, kuten kirjassakin...
Oli kiva tulla kylään. Arjan kanssa juoruttiin kuulumiset ja kissojen ilmeistä näki, että kivaa, taas tulee se ihmistermostaatti, jonka vieressä saa nukkua, untuvapeiton lämmössä. Ja kyllä me nukuttiinkin Viirun ja Pesosen kanssa, kylkeä vaan käännettiin. Sillä tavalla kuin kissojen kanssa nukutaan: niillä kahdella tilliäisellä 2/3 patjasta ja minulla kolmannes...
Lähdin sitten kaupungille ja kohtasin erilaisia kehon- ja ruumiinkuvia. Teki yhtäkkiä mieli kylpyyn. Niinpä ostin Kaubamajasta paikallisia Joiko-kylpyöljykakkuja. Niissä on ihastuttavia tuoksuja ja ne tekevät hyvää keholle. Minä päädyin kanelin ja appelsiinin yhdistelmään. Kotimatkalla poikkesin uuden Solaris-keskuksen oivallisessa ruokakaupassa, eli toidupoes.
Tämä keskus on suurella tohinalla rakennettu aivan Estonia-teatterin lähelle ja se tarjoaa ruokaa, elokuvia, konsertteja, tanssiesityksiä, kauppoja ja muita sirkushuveja. Jokaisen poliittisesti korrektin, tiedostavan tallinnalaisen kuuluu inhota, vihkata, sitä, kun se ei ole kovin ihmeellisen näköinen. Mutta minusta se on nasta: lähellä Arjan asuntoa, ja sopivan sekalainen ilmeeltään. Jotenkin inhimillisempi kuin nykyään jo todella eksklusiivi Kaubamaja.
Sattuipa sitten siellä olemaan esillä Bodies revealed -näyttely. Tiedättehän, näyttely, jossa on käytetty oikeitten, kuolleitten ihmisten ruumiita esiteltävien kehojen pohjana. Taisi jo käydä Helsingissäkin? No, täällä näyttelyn sisäänkäynti varsin havainnollisine ihmisruumiin lihassäikeineen sijaitsi aivan ruokakaupan sisäänkäynnin vieressä toidupoodi sissepääsy kõrval. Siinä sitten esillä, lähes rinta rinnan, ihmisten ruumiit ja esimerkiksi sikojen – vaikkakin viimemainitut hiukan pienemmäksi paloiteltuina...
Asiaan kuuluu tietenkin että Solaris-keskuksen art house -teatterissa esitetään paraikaa Lars von Trierin varsin ruumiillista ja kehollista elokuvaa Antikristus.
Oli siinä aika monta ruumiskuvaa yhdelle päivälle. Vielä kun istahti omine kehoineen kaasun kuumaksi kiehuttamaan kylpyyn, jouluisten tuoksujen leijuessa nenässä.
> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
To 26.11.2009, klo 09:57
Jaana Semeri
Marcel Proust kirjoitti romaanisarjaansa kadonneesta ajasta lähes ikuisuuden. Q-teatteri esittää näköjään paraikaa siitä tulkintaa nimellä Jälleenlöydetty aika. Nimi on loistava, mutta en ole esitystä nähnyt, joten en osaa sanoa, miten hyvin se vastaa tulkintaa.
Täällä Virossa osa nuoren valtion sivistyneistöstä etsii myös kadonnutta aikaa, aikaa ennen toista maailmansotaa. Ja tällä en nyt tarkoita niitä, jotka haikailevat suursuomalaisittain soitellen sotaan. Tarkoitan syvästi isänmaallisia, mutta samalla monenlaiseen kansainvälisyyteen vähitellen kasvavia ihmisiä.
Siis sellaisia, jotka käsittävät, ettei kansainvälisyys tarkoita vain mahdollisuutta pukumiehille lennellä ympäri maailmaa. Tai vain sitä, että ulkomaiset yhtiöt rakentavat kolkkoja palatseja täynnä ylellisyystavaraliikkeitä Tallinnaan. Tai vain sitä, että virolaiset pääsevät sotimaan NATO-joukoissa maailman kriisipesäkkeisiin.
Tarkoitan nuorehkoja, fiksuja ihmisiä, joiden sukulaisia on karkotettu Siperiaan toisen maailmansodan jälkeen. Ja joiden sukulaisten ja vanhempien ystävien henkinen selkäranka yritettiin nujertaa monin muin tavoin ahdasmielisessä Neuvosto-Virossa. Sellaisia kuin ystäväni Piret, viron kielen ja kulttuurin opettaja.
Piret tekee kovasti työtä ymmärtääkseen täällä vuosikymmeniä valtaa pitäneitten (neuvosto)venäläisten ajan olevan nyt todella ohi. Hän yrittää oppia että, vaikka hän kuuluu sukupolveen, jonka aikana Viroa venäläistettiin ankarasti, tänne siirrettyjen lapset eivät ole vastuussa isiensä teoista.
Tai pikemminkin isiensä johtajien.
Vielä niin myöhään kuin 1970-luvun lopussa päätettiin Moskovassa, että Piretin sukupolvi on se virolainen sukupolvi, josta tulee ensimmäinen venäjänkieleen äidinkielensä vaihtava joukko. Venäjää opetettiin silloin Virossa todella intensiivisesti. Samaan aikaan – siis vasta 1970-luvun lopulla! – Viroon siirrettiin satojatuhansia venäjänkielisiä. Maahan jossa oli miljoona asukasta.
Tätä taustaa vasten on helppo käsittää virolaisten suorastaan intohimoinen suhde kieleensä ja sen vaalimiseen. (Monikon partitiivin monimutkaisuudesta kiinni pitämistä en kyllä tästäkään huolimatta ymmärrä! No, leikki leikkinä.) Ja jotenkin voi käsittää sen, että venäläiset lähes pakotetaan puhumaan viroa. Siis korostan: voi jotenkin käsittää, saada aru mutta melko mahdoton on ymmärtää mõista.
Piret opettaa lääketieteellisessä tiedekunnassa viroa. Hän kertoo, että vasta nyt hänellä on ensimmäinen tummaihoinen opiskelija, vasta nyt ensimmäinen hunnutettu. Ja Piret kertoo, miten hienoja ihmisiä Venäjältä tulee tänne opiskelemaan. He eivät tietenkään tiedä mitään Viron kohtelusta ja kohtalosta toisen maailmansodan aikana. Ja silti, kun hän puhuu heidän kanssaan venäjää, jota puhuu mieluusti, hän ei voi olla miettimättä kieltä miehittäjien kielenä.
Ennen toista maailmansotaa Viro oli kuitenkin luontevasti monikulttuurinen valtio. Piret kertoo, että vuonna 1925 täällä annettiin ns. kulttuuriautonomialaki, joka takasi vähemmistöille mm. oikeuden omiin kouluihin. Niinpä Virossa oli ruotsinkielinen autonominen vähemmistö (osin perua jo ajalta ennen Ristiretkiä), suuri balttisaksalainen vähemmistö (joka oli vuosisatoja hallitseva kansanosa Virossa), elinvoimainen juutalaisvähemmistö ja vanhaa perua oleva venäläisvähemmistö.
Vuonna 1935 nämä kaikki vähemmistöt elivät täällä kantavirolaisten kanssa. Sitten tuli sota. Hitler määräsi balttisaksit omiin joukkoihinsa. Neuvostovallan myötä ruotsalaisvähemmistö pakeni Ruotsiin, ja vanhavenäläiset tapettiin lähes kaikki neuvostovastaisina. Saksalaisten tultua juutalaiset vietiin keskitysleireille ja tuhottiin.
Vuonna 1945 Viro oli sitten lähes kokonaan "virolainen". Piret sanoo: kymmenessä vuodessa tämä oli täysin toinen maa ja valtio.
Kielet kantavat sielun vammoja. Esimerkkinä Piret kertoi pienen tapahtuman Tarton torilta.
Tartossa on oivallinen tori avaturg, josta kannattaa ostaa ainakin vihannekset ja juurekset. Piret oli ostamassa kurkkuja vironvenäläiseltä pariskunnalta. Aksentista sen kuulee, minäkin jo. Puhuttiin viroa, niin kuin tapana on. Piret vaihtoi kuitenkin jostain syystä miehen kanssa venäjään. Vaimo tökki miestä kylkeen ja komensi tätä puhumaan viroa, "kun rouva on virolainen", mutta Piret vain jatkoi venäjäksi. Ja kun hän totesi, että hänestä on hauska puhua venäjää, pariskunta äimistyi ihan mykäksi. Virolainen, joka haluaa puhua venäjää!
Keskustelimme pitkään Piretin kanssa. Tulin niin surulliseksi kaikesta tästä. Ja samalla iloiseksi. Ajattelin, että tässä on Viron mahdollisuus. Piretin kaltaisissa kunnon ihmisissä, joilla on ajatuksellista, tekoihin perustuvaa, inhimillistä vaikutusvaltaa.
Kun heitä tulee lisää, saattaa kadonnut aika ollakin "jälleenlöytynyt". Ja Tallinnassa asuva suomalainen Irjakin saattaa saada jonkun virolaisista ystävättäristään seuraksi paikalliseen venäläiseen teatteriin. Nyt eivät Irjan tuttavat suostu astumaan jalallakaan sinne, venäläiseen taloon!
> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
Ma 23.11.2009, klo 11:51
Jaana Semeri
Asiat, jotka ovat melkein tai lähes, ovat minusta aina olleet kiinnostavia. Esimerkiksi: harmaan eri sävyt; milloin toinen muuttuu toiseksi? Se kun sinisestä tulee mustaa ja päinvastoin. Tai ikuinen riidan aihe siitä, mikä onkaan turkoosia, mikä vihreää ja mikä sinistä?
Näitä samankaltaisuuksia, olla samane, jaksan vertailla alati. Täällä Virossakin. Totta kai havainnoin myös eroja, mutta oikeastaan on vänkintä (ja kielen opiskelun kannalta hankalinta!), kun jokin onkin vain vähän erilaista.
Niin kuin nyt että juukset = hiukset. Televisiomainonta pitää huolen, ettei TÄMÄ sana unohdu! Tai että meillä kahdella kansalla on samankaltaisuutta olla-verbin taivutuksessa, ilmastossa ja juomatavoissa. Tai että meillä saatetaan puhua yhtä aikaa paikallisten yleisradioiden ykköskanavilla samasta asiasta. Kuten männäviikolla, jolloin aiheena oli eläkeiän korottaminen.
En vielä tiedä, mitä virolainen keski-ikäinen ja keskivertoinen turisti havainnoi ulkomailla. Suomalainen keski-ikäinen keskivertoturisti etsii kuitenkin yleensä eroja.
Odottelin laivaa viime viikolla Tallinnan terminaalissa. Istahti viereen suomalaispariskunta, myöhempää keski-ikää. Te tiedätte; ne, jotka saattavat istua muutamankin tunnin sanomatta toisilleen juuri mitään. Eivät suutuksissaan tai pitkästymistään, vaan koska ei nyt ole mitään asiaa.
Istuivat siinä hetken. Mies kävi vessassa. Kertoi ensin menevänsä sinne, kuten me suomalaiset aina teemme. Miehen palattua loihe sitten vaimo lausumaan: "On noi parketin raot aika isot. Isompia kuin tavallisesti". Mies kävi asiaa tarkastelemaan ja myönsi, että voipa olla. Kyseessä oli se sellainen tee-se-itse-miehen paloina koottava parketiksi kutsuttu lattiamateriaali, jota Suomessakin on vähän joka puolella. Mutta Virossa olivat ne raot sitten isommat...
Ja tällä en nyt tarkoita, että olisin parempi ihminen, kun en vielä asiaa tarkasteltuanikaan huomannut parkettilaattojen raoissa mitään erityistä kansallista kokoeroa. En vain ilmeisesti havaitse asioita niin paljon eron kuin samankaltaisuuden kannalta.
Olisikohan itsepintaisuus joka tapauksessa eräs kummankin kansan hyveistä?
Otetaan esimerkiksi tämä täkäläinen Idols, jota virolaiset kutsuvat nimellä Eesti otsib Superstaari. Täällä kielioppineet itsepintaisesti kieltäytyvät kirjoittamasta kaksoiskonsonantteja, joita meidän ulkomaalaisten välismaalaste on ihan mahdoton oppia, kun kaikki b:t, p:t ja pp:t lausutaan about samoin.
Viron kansa kuitenkin haluaa SANOA ainakin kaksoiskonsonantit! Ja niin nimetään laiva Superstariksi ja ohjelma ja mitä vielä. Jotta kaikki voivat oikein sydämenkyllyydestä pärräyttää sitä p:tä: suppperstaar!
Supperstaar-ohjelma on tietenkin samanlainen kuin meilläkin, sillä se on formaatti. Tuomarit ovat yhtä itsetietoisia ja juontajat – mitenkäs sen nyt kauniisti ilmaisisi – yhtä pirtsakoita kuin meillä. Ja esiintyjät yhtä aseistariisuvan hurmaavia. On jännää kuunnella, kun nuoret laulavat tuttua laulua viron kielellä. Minäkin kiinnitän huomiota silloin eroihin, siihen miten suomea mielestäni vielä kulmikkaampi viro metkasti konkkaa eteenpäin anglosaksisella sävelpohjalla...
Mutta hei. On täällä muitakin eroja. Niin kuin että, täällä flunssa on flunssa, sikaa tai ei. Ja kotiapteekin rohto auttaa....
> Takaisin Kulttuurikunnon sivuille
To 19.11.2009, klo 10:56
Jaana Semeri
Vanhan hokeman mukaan posti kulki, kun Kusti polki. Hokema on ajalta ennen Itellaa ja niitä firmoja, joiden nimet sijaitsivat ennenvanhasen Postin ja tämän nykyisen liikelaitoksen nimikyltin välissä. Onko se muuten enää Itellakaan...?
Joka tapauksessa idea oli, että posti kulki lähettäjältä vastaanottajalle mahdollisimman sutkisti. Nykyään, kun lähettäjälle annetaan jopa koodi, jolla seurata netistä postinsa kulkua matkan varrella, itse asian eli postin kulun kanssa voi olla vähän niin ja näin.
Niin on myös Soomelahen toisella puolella.
Kirjeen piti kulkeman Helsingistä Tarttoon pikakirjeelle säädetyssä parissa-kolmessa päivässä. Kaikkihan tiedämme, että laivat kulkevat Helsingistä Tallinnaan muutamassa tunnissa päivittäin päeviti ja lähes joka tunti. Bussit taas huristavat tänne Tarttoon Tallinnasta jopa puolen tunnin välein. Mutta posti, see on aeglane eli hidas.
Mene ja tiedä, kummalla puolella Suomenlahtea se verkkainen Kusti polki vai uitettiinko posti yli, kuten opettajani ehdotti, kun ihmettelin kirjeen saamiseen kulunutta aikaa. Kertoi muuten, että hän saa Saksastakin postinsa nopeammin kuin Suomesta. Niinpä pieni pikakirjeeni oli kädessäni vasta kahdeksan päivää lähettämisensä jälkeen.
Joku voisi sanoa, että tulihan se ja ehjänä. Tuli tuli, vaan entäpä, jos siitä ei olisi maksettu pikamaksua? Ehtisikö jouluksi kotiin?
Tartossa postilaitos on joka tapauksessa hiljan uudistanut systeeminsä. Keskikaupungilla, keskilinnas, on iso talo ja konttori erinomaisella paikalla, kaikkien tavoitettavissa. Palvelu on nopeaa: kortit ja kirjeet leimataan napakasti ja myyvät siellä, kuten meilläkin, myös lehtiä ja kortteja. Mutta. Kirjekuorta, joka ei mahdu postilaatikkoon, ei sieltä saa noutaa.
Siis. Vaikka asun postin viereisessä korttelissa, joudun hakemaan kirjeeni laitakaupungilta, äärilinnast, paikasta, jota ei tämmöisille autottomille ole tarkoitettu lainkaan. Lähin bussipysäkki on nimittäin tovin matkan päässä. Ystävällinen bussikuski ajoi minut kuitenkin uuden jakelukeskuksen nurkalle, todeten, että kyllä ovat huonoon paikkaan halva kohta sen pykänneet. Mainio virolainen mies: tekee hyvää ihan kuin vahingossa.
Noo, kivahan se hakumatka tavallaan oli, olihan minulla aikaa. Ja oli jännä nousta postireissun jälkeen bussiin pysäkiltä, jonka vieressä puutaloa lämmitettiin niin, että luulin ensiksi sitä savustamoksi. Mahtavan nostalginen haju, paksu savu, kaupunkilaisen nenässä. Mutta entäs, jos olisin ollut saamassa jotain suurempaa? Sinnepäin kun kulki sentään pari bussilinjaa, mutta takaisin keskustaan pääsi vain yhdellä ja varsin nopeasti täyttyvällä.
Ymmärrän toki, että muualla kuin keskustassa asuvat pääsevät sinne korpeen helposti autoillaan. Mutta entäs lapset, köyhät ja mummot? Pitääkö millä mittapuulla mitattuna hyvänsä pienikokoisen, 100 000 asukkaan Tarton, koko asujaimiston todellakin käydä keskitetyssä postinjakeluyksikössä? Ja koska kaupungissa on monia muitakin postikonttoreita, ihmettelen niiden funktiota.
Aiemmin minulta ja varmaan monelta muulta, olisi kulunut kotimatkalla aikaa kaksi minuuttia noutaa postinsa. Nykyisellä vauhdilla ehtii kyllä kovastikin monta kertaa katsoa eli vaadata sieltä internetistä, mitä postille kuuluu. Jos siis ei internetiühendus lähe maha eli yhteys katkea...
PS. Taisin muuten aikaisemmin erheellisesti kutsua Suomenlahtea Läänemereksi. Viimemainittu on tietenkin meikäläisittäin Itämeri. Sama meri, mutta meil itä eli Venäjän suunta, heil länsi eli Ruotsin suunta... Mutta Suomenlahti on siis Soomelaht.
> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
Ma 16.11.2009, klo 12:57
Jaana Semeri
Kuten taisin kertoakin, täällä kama ja kali ovat perinneravintoa. Kama on = talkkuna, jota ainakin meillä Päijät-Hämeessä ripoteltiin ihanan, venyvän, mummun tekemän viilin paksun kermakerroksen päälle. Tai syötiin mustikoitten ja sokerin kanssa sekoittaen, mustikkapöperönä. Oi, miten se oli hyvää, parasta herkkua mitä tiesin ja tiedän!
Kali taas on = kalja. Mutta virolainen kali on nimenomaan kotikalja, alkoholiton janojuoma.
En ole täällä maistanut vielä kumpaakaan. Sen sijaan olen löytänyt yllättävän lempijuoman. Sen nimi on astelpajutoormahlajook.
Aloitetaan lopusta: toormahlajook on tuoremehujuoma. Mutta astelpaju? Kun ottaa huomioon, mikä kasvi on kyseessä, suomalainen nimi on jotenkin osuvampi. Astelpaju antaa odottaa jotain hentoa ja vihreää, tuulessa keinuvaa, mahdollisesti tuoksuvaa. Kyseessä on kuitenkin tyrni; puuvartinen, piikikäs, kitsaasti terveellisistä marjoistaan luopuva, tyly pensas.
Yllätys minulle oli, miten hyvää ja maistuvaa, maitsev, tyrnimarjamehu on tuorepuristettuna ja sopivanoloiseksi laimennettuna. Suomessa vastaan tullut tyrnimarjamehu on mielestäni ollut yksinomaan pahaa. Vaikka sitä suomalaista miten laimentaisi ja sokeroisi, tulos on ollut äkeä ja maku tympeä. Mutta tämä täkäläinen on hyvää! Suosittelen ostettavaksi, nimenomaan sitä toormahlajookia. Puolen litran pullo maksaa alle kaksi euroa.
Halpa hinta juontuu siitä, että tyrni kasvaa ja sitä kasvatetaan täällä runsaasti. Se on siis fiksu, omavarainen, modernin yhteiskunnan terveystuote. Tuorejuomia tehdään täällä muistakin omista tuotteista kuten punajuurista, omenoista, porkkanoista. Niistä tehdyt paikalliset smuutit eivät juuri muistuta rakenteeltaan kuohkeita ja runsaista serkkujaan, smoothieita. Mutta tarkoitusperiltään kyllä.
Ystäväni Arja rakastaa porgandismuutia. Sitä saa joko sellaisenaan eli puhtaasti porkkanasta puristettuna ja vedellä lievennetynä. Kaupoissa on myös versio sidruniga, jossa sitruunan happo kivasti terävöittää porkkanan makua. Minä, jolle tavanomaisen meikäläisen porkkanamehun maku on aivan liian tukeva, juon tätäkin helposti. Mutta tyrni on silti parempaa.
Nyt kun lumi on langenud maha ja ilm on 5 kraadit külm, tekee jotenkin mieli vitamiineja. Varsinkin, kun täälläkin on viimein herätty eräänkin flunssaviruksen aiheuttamaan epidemiaan. Tosin, kuten täkäläinen tapa vaatii: vaimeasti. Kun ikävistä asioista ei ole tapana puhua, ohjeet seagrippi eli sikaflunssan varalta oli kirjattu esimerkiksi laivalla diskreetisti ovensuuhun. Sitä sitten korkeintaan lähtiessä tulee vilkaistua, odotettaessa väentungoksessa välja pääs eli ulospääsyä...
> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
Ke 11.11.2009, klo 13:26
Jaana Semeri
Näin todella tein. Passeja myydään paikallisissa kirjakaupoissa ihan yleisesti ja kenelle vaan. Tietenkin ne ovat leikkipasseja ja niitä on myyty turisteille jo vuodesta 2004. Mutta silti. On hauskaa omistaa esine nimeltä Eesti Vabariiki pass.
Passin sisus on odotetun kaltainen: paljon virallisia lukuja, joissa jokaisessa on hyppysellinen kansallistunnetta, ja kaikenlaista pikkukivaa nippelitietoa. Kuten että, virolaiset ovat asuttaneet aluettaan jo 5000 vuotta. Että Viroa ovat hallinneet vuoroin saksalaiset, puolalaiset, venäläiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset. Ja että tanskalaista perua ovat Viron vaakunan kolme leijonaa. Tanskan kuningas Valdemar II:n idea nimittäin. Vitsi! Tanskassa on ollut kuningas nimeltä Valdemar!
Lisää tietoutta: Viron kansalliskukka on ruiskukka ja Virossa syödään jouluna veripalttua. Siis täälläkin ne joutuvat siitä kärsimään! Viron kansalliseines on talkkuna ja kansallisjuoma kalja. Sanoisinpa, että vodka taitaa olla nykyään kansallisempi, tai Lauaviin, joka maksaa kokonaiset 40 kroonia eli vajaat kolme euroa pullo. Täällä kyllä, kuten sanonta kuuluu, maksamme pelkää, yhden jos toisenkin, ma arvan...
Senhän tietenkin jo tiedän, että Tarton yliopiston perusti Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf vuonna 1632. Ja että kuuluisin virolainen valokuvamalli on Carmen Kass. Mutta sitä en tiennyt, että Antarktiksen löysi virolaissyntyinen von Bellinghausen vuonna 1820. Tai että Tallinnassa on maailman vanhin yhtäjaksoisesti toiminut apteekki; perustettu vuonna 1422.
Tämä muuten selittää sitä, miksi täällä on joka kadunkulmassa apteekkeja. Ennen Tarttoon tuloa kuvittelin, että vain Tallinnassa on, kärkkäitä suomalaisia reseptinvilkuttajia varten. Mutta ei. Kyllä Tarton keskustassakin on vähintään yksi apteekki korttelia kohden. Miten ne tulevat toimeen...?
Passissa mainitaan myös Tallinnasta katsoen lähimmät pääkaupungit: Helsinkiin on 75 kilometriä, Riikaan 307 km ja Tukholmaan 350 km. Niinpä niin. Latvian (ja Liettuan) kanssa virolaisilla on vahva, vuosisatainen balttiyhteistyö ja ruotsalaiset ovat vuosisatoja osanneet kupata täältä rahaa. Viimeksi ihan tällä vuosituhannella, pankit siis. Suomalaiset ovat tunnetusti harrastaneet täällä lähinnä porotaloutta...
Mutta osataan täälläkin tehdä rahaa ulkomaalaisilla. Kurssikaveri kertoi, että vanhaksi käyneen suomalaisen ajokortin saa halvalla ja ilman testejä uusittua virolaiseksi. Sillä sitten kuulemma kelpaa ajella myös koto-Suomessa. Onko asiakirja todella kelpo myös Läänemeren pohjoispuolella, sitä en tiedä.
Hyvä liikeidea joka tapauksessa. Tässä vauhtikapitalismin kultamaassa, jossa on eletty viidessätoista vuodessa kaikki se, mihin läntisemmiltä naapureilta meni vähintään sata.
> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
