Ma 22.06.2009, klo 15:57
Tervehdys!
Kiekuu viettää kesätaukoa juhannuksesta aina elokuun loppuun. 31.8. 2009 tärähtää sitten kuulolle aamun ratoksi uutta materiaalia. Mitä on luvassa, pysyy salaisuutena kesän yli. Kuuntele ja hämmästy!
Mikko, Juha & muut kiekujat toivottavat kaikille mukavan letkeää kesää!
-juha-
To 09.04.2009, klo 05:18
Juha
Yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungner täyttää 44 vuotta huhtikuun 20. päivä. Me kiekuulaiset tahdomme lämpimästi muistaa johtajaamme ja toivomme, että mahdollisimman monet kuuntelijamme lähettäisivät hänelle synttärikortin.
Muista myös mainita kortissasi, kuinka paljon pidät Kiekuusta. Siitä ei voi olla haittaa kenellekään.
Varusta korttisi riittävin postimerkein ja lähetä se viimeistään 16. huhtikuuta osoitteeseen:
Toimitusjohtaja
Mikael Jungner
PL 100
00024 Yleisradio
Tässä yksi vaihtoehto onnittelutekstiksi:
Hyvä Mikael Jungner!
Paljon onnea syntymäpäivänänne ja onnittelut myös tuloksekkaasta Yleisradion johtamisesta!
PS. Mielestäni YLE Radio Suomen Kiekuu-aamulähetys on erittäin hyvä ohjelma. Se voisi olla vaikka pidempikin.
Terveisin,
Oma Nimi
Ke 04.03.2009, klo 16:36
juha
Maaliskuun 3. päivä armon vuonna 2009 jäi radiohistoriaan päivänä jolloin maailma seisoi hiljaa klo 5.02. Oli uuden ajan alun hetki. Tämän jälkeen mikään ei ollut entisensä. Aloitin Kiekuun toisena juontajana jo legendaarisen kiekujan Mikon rinnalla, Minnan siirryttyä muihin tehtäviin. Kiitos Minnalle kaikista niistä riemullisista hetkistä joita kanssasi kuuntelijat saivat viettää.
En yritä olla uusi Minna. Enkä aio tehdä asioita kuten Mikko. Koska olen Juha.
Mahtipontisen aloituksen jälkeen lienee syytä ottaa lippalakki päästä ja tervehtiä nöyrästi Kiekuun kuuntelijoita. Lupaan toimia kuten rehellinen suomalainen urheilija todeten että "teen parhaani ja tilipäivänä katsotaan mihin se riittää."
Näillä sanoilla astun siis joukkoon kummaan kiekumaan. Heittäkää ideoilla, kannustakaa, ruoskikaa (kuvainnollisesti), ruokkikaa ja ennen kaikkea kuunnelkaa joka arkiaamu Kiekuuta - klo 5.02 -6.30 välisenä aikana voi tapahtua ihan mitä tahansa.
-juha-
p.s jos joltain löytyy wanhoja aikakauslehtiä, otan niitä mielelläni vastaan - yksittäisetkin numerot kiinnostavat - postita osoitteella: Kiekuu/Juha, PL 57, 00024 YLEISRADIO - wanhojen lehtien katsauksen onnistuminen on myös teistä kuuntelijoista kiinni
Pe 30.01.2009, klo 09:43
Jokohan tästä uskaltaisi puhua. Meinasin kirjoittaa tästä asiasta jo tuoreeltaan, mutta tuolloin esimieheni sanoi, että: ”Mikko, ei hämmennetä tätä juttua nyt yhtään enempää.”
Kaikki tapahtui siis viime vappuna. Olin kiekumassa vapunpäivän jälkeisenä aamuna ja tajunnanvirta vei ajatukseni suomalaisia koettelevista vapunjälkeisistä kolotustiloista menneiden vuosien ihmelääkkeeseen Hota-pulveriin. Muistathan: ”Ota Hota, ei pakota!” Juuri sitä samaa ainetta, jota mummot ennen ottivat joka aamu, kun kuitenkin jostain vihloo päivän mittaan.
Päätin järjestää, hetken mielijohteesta, kuten tavallista, Hota-pulveri –arpajaiset. Kun kansakunnan päätä kivistää, Kiekuu rientää hätiin. Ensin piti vain löytää jostain Hotaa. Sitähän ei ole myyty enää vuosikausiin. Tiedustelin lähetyksessä, olisiko kenellekään kuulijalle mahdollisesti jäänyt lääkekaapin perukoille ylimääräistä Hotaa. Sitähän löytyi. Muistaakseni kuuntelija nimeltä Yrjö oli jalosti valmis luopumaan rakkaasta Hota-pussistaan hyvän asian vuoksi. Siitä edelleen lämmin kiitos!
Sitten ei kun arpajaiset pystyyn. Osallistua saattoi yksinkertaisesti ilmoittamalla nimensä ja osoitteensa. Niitä tulikin kymmenittäin. Ilmeisesti vappua oli vietetty perinteisin menoin. Voittaja löytyi ja kaikki näytti sujuvan niin kuin pitikin.
Onneksi, korostan, onneksi tulin lähetyksessä maininneeksi, että mikäli tällaiset lääkearpajaiset ovat vastoin jotain lakia, yleistä oikeustajua tai muuten vaan hyvää makua, niin palkintoa vaihdetaan lennosta.
Kello tuli puoli seitsemän, onnittelin itseäni lennokkaasta lähetyksestä, ja vetäydyin kauneusunille.
Heräsin puhelimen vimmattuun pärinään.
Toisessa päässä oli tuottaja, joka sanoi, että nyt on, Mikkolainen, piru irti. Muuan kuuntelija oli lainsäädäntöä paremmin tuntevana kannellut Hota-pulveri –arpajaisista Lääkelaitokselle. Tällaisia lääkearpajaisia ei todellakaan saanut järjestää. Siellä ohjelmajohto juuri naputtaa kirjallista vastinetta. ”Glups!”, pääsi minulta aivan spontaanisti. Hota-pulveria ei missään nimessä saanut lähettää kilpailun voittajalle tai leivätön pöytä odottaa. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että olin älynnyt edes sen verran, että sanoin kilpailun palkintoa vaihdettavan, mikäli asiainhaarat niin vaatisivat. Se pelasti meidät tällä kertaa suuremmalta hässäkältä.
Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että silloin tällöin on hyvä kokeilla, missä rajat kulkevat. Jos aina tekee vain samoilla kaavoilla, niin siitä ei synny kuin tylsää radiota. Ja tylsällä radiolla ei kukaan tee mitään.
Ai, missäkö ne pulverit nyt ovat? Tossa ne ovat mulla kaapin päällä.
Tällainen oli siis tapahtumasarja, jonka seurauksena YLE Radio Suomen johto kutsuu minua vieläkin apteekkari Kekäläiseksi.
Mikko
Ma 15.12.2008, klo 11:40
Luin joskus viime vuonna lähetyksessä pikku-uutisen, jonka mukaan joltakin leiriltä, jonka jotkut järjestivät jossain päin Suomea, oli lähetetty kunniakirja presidentille jostakin hyvästä. Presidentti oli vastannut kiitoksella kunniakirjaan. Tämä laittoi kellot päässäni kilkattamaan. Kiekuun on kanssa pakko tehdä presidentille oma kunniakirja. Ihan vaan sen takia, että saataisiin kiitos presidentiltä. Olisihan se nyt komeaa tehdä ohjelmaa, jota presidenttikin kiittää.
Kiekuussa järjestettiin äänestys siitä, mistä hyvästä presidentti kunniakirjan ansaitsee ja perusteeksi valikoitui suvaitsevaisuus. Kiekuun kuuntelija Ulpukka Nurminen teki meille hienon kunniakirjan. Tässä vaiheessa kaikki näytti sujuvan kuin unelma.
Soitin presidentin kansliaan tiedustellakseni, kuinka voisimme toimittaa hienon Kiekuu-kunniakirjan perille. Minulle sanottiin, että sen voi joko postittaa tai toimittaa linnan vartijalle. Kinusin kuitenkin, että voisimmeko tuoda kirjan itse, jotta tilanteen voisi nauhoittaa ohjelmaa varten. Tässä asiassa minun olisi käännyttävä päällikkötasolle, minulle sanottiin. Näin teinkin. Lähetin sähköpostia tiedotusosastolle, jossa tiedusteltiin mahdollisuutta tuoda kunniakirja linnaan itse. Vastausta ei kuulunut. Lähetin postia uudestaan. Sama vaikeneminen jatkui.
Parin viikon hiljaisuuden jälkeen neuvottomuus alkoi vaihtua apatiaksi. Päätin ottaa tilaisuudesta irti sen mitä oli otettavissa. Tein ohjelmaan jutun, jossa kysyin apua P.E. Svinhufvudilta. Vanhoista arkistonauhoista leikkasin kokonaisuuden, jossa Ukko-Pekka vastaili kysymyksiini, siitä kuinka presidentille voisi kunniakirjan toimittaa.
Tuona aamuna oli radio ollut auki myös presidentin kansliassa. Varsin pian ohjelman jälkeen sieltä tuli sähköpostia, jossa päättäväiseen, mutta napakkaan sävyyn todettiin, että kiekumiset taisivat nyt mennä vähän hassuttelun puolelle, olihan kunniakirjan toimittaminen tehty minulle varsin selväksi.
”No voi vitja”, ajattelin. Eipä taida meidän linnareissustamme tulla mitään. Pitää sitten laittaa postiin. No kuinka ollakaan, se postittaminen sitten vaan jäi. Kunniakirja asusti tuottaja Korhosen kirjahyllyssä aina seuraavaan itsenäisyyspäivään saakka. Minnan kanssa itsenäisyysmuusia tehdessä tuli mieleen, että olisihan se kunniakirja perille toimitettava. Tiedä mitä siitä voisi poikia, vaikka kutsu linnaan vuoden päästä. Käärimme kunniakirjaan kauniiseen pakettiin ja kirjoitimme mukaan arvokkuutta henkivän kirjeen.
Juuri tätä kirjoittaessani puhelimeni soi. Ylen postiosasto soitti, että he lähtevät nyt viemään kunniakirjaa rouva presidentille. Jännittää…
Mikko
Ti 22.04.2008, klo 06:11
Ainoa syy olla kouluttautumatta uudelleen vaikka katiskanmerkiksi on se, että siinäkin hommassa pitäisi osata sentään kellua. Tässä mietteitä ns. huonon lähetyksen jälkeen. Kiekuissa on totta vieköön eroja.
Joinakin aamuina tuntuu, että sanat vaan putoavat kohdalleen, pää pulppuaa ideoita sekä tuoreita näkökulmia ja suu käy kuin sivuleikkurin terä. Sellaisen lähetyksen jälkeen sitä lähtee kotiin hyvillä mielin ja hymy huulilla. Kotimatkalla vielä tulee mietittyä, mitä kaikkea nokkelaa sitä tuli lähetyksessä sanottua, ja sitä, kuinka tässä ollaan niin oikeassa ammatissa.
Sitten on niitä toisia aamuja.
Puhe takkuaa ja pää lyö tyhjää. Väsyttää ja kiukuttaa. Mielessä ei pyöri mitään muuta kuin se, että se, joka tätä lähetystä kuuntelee, on varmasti hullu. Kun kello viimein tulee puoli seitsemän, sitä on itseensä niin kyllästynyt, että tekisi mieli vetää koko mies vessasta alas.
Sellaisina aamuina on niin helppo ymmärtää urheilijoita, jotka sanovat huonosti menneen suorituksen jälkeen, että "tänään ei vaan kulkenut". Se on aivan sama tässä työssä. Vaikka kuinka tekisi etukäteisvalmisteluja ja keskittyisi ja miettisi, mitä sanoo, niin joinakin aamuina ei vaan kulje. Siihen ei vaan aina voi itse vaikuttaa. Hyvän tunteen pitäisi tulla sisältä päin ja sitähän ei voi pakottaa. Se on joku ihmeellinen henkimaailman asia, jota ei osaa selittää edes itselleen, saati että osaisi selittää sen muille.
Mutta kaipa ne on huonot päivät joka hommassa. Onneksi tällaisia huonoja lähetyksiä tulee kuitenkin varsin harvoin. Useimmiten sitä on kiekumisen jälkeen oikein hyvillä mielin ja mielestään ainakin suurin piirtein palkkansa ansainnut.
Mikko
To 11.10.2007, klo 18:07
Aina silloin tällöin näissä hommissa tulee tehtyä joitakin sellaisia juttuja, jotka syystä tai toisesta herättävät huomattavan vahvoja reaktiota. Harvoin oikeastaan voi edes aavistaa, mikä asia tulee aiheuttamaan kuhinaa ja mikä ei. Usein oma arvio menee aivan metsään. Joku juttu, jonka odottaisi saavan paljonkin säpinää aikaan, menee aivan ohi, ja toisaalta juttu, jonka itse luulee olevan vain pikkujuttu muiden joukossa, aiheuttaa isommankin polemiikin. Juttu, jossa toimitusjohtaja Mikael Jungner passitti meikäläisen Lankisniemen hiljaisuuden keskukseen latailemaan akkuja, kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen.
Osasin toki odottaa, että juttu jonkinlaista hilpeyttä herättää, mutta en ajattelut asiasta nousevan sen suurempaa keskustelua. Ei ole mikään salaisuus, että koko homma oli aivan vitsi. Mietimme tuottajan kanssa lomani lähestyessä jotakin hauskaa tarinaa, jolla voisi perustella neljän viikon eetteristä poissaoloni. Kirjoitin käsikirjoituksen, jossa Mikael Jungner kertoo talon johdon olevan sitä mieltä, että kiekumisista päätellen allekirjoittaneen sieluntila on sen verran heikolla tolalla, ettei pikku huili olisi pahitteeksi. Toimitusjohtaja oli heti juonessa mukana. Keksin myös koko Lankisniemi-nimisen paikan. Ei sellaista ole.
Heti jutun jälkeen palautetta alkoi virrata toimitukseen. Osassa oltiin sitä mieltä, että jo oli aikakin saada höyrypää hyllylle. Toiset taas pitivät toimitusjohtajan toimia kohtuuttomina. Erityisen julmana pidettiin sitä, että hyllyttäminen oli tapahtunut suorassa lähetyksessä. Jutun teki nähdäkseni uskottavaksi Mikaelin hieno ja luonteva roolisuoritus.
Ohjelman jälkeen minulle mm. soitti lähetystä kuunnellut toimittaja Suomenmaa-lehdestä, joka halusi tietää, mistä oikein oli kyse. Vähän aikaa tarinassa pysyttyäni kerroin totta kai hänelle, että kyseessä oli silkka vitsi ja olin menossa työehtosopimuksen mukaiselle vuosilomalle enkä suinkaan mihinkään retriittiin rajaseudulle. Häneen tarina oli mennyt aivan täydestä. Hän oli kirjoittamassa aiheesta juttua seuraavaan lehteen. Otsikkokin oli valmiina: Jungner hyllytti juontajan suorassa lähetyksessä. Yritin yllyttää häntä kirjoittamaan jutun kaikesta huolimatta, mutta eipä hän suostunut.
Samana iltana Ylen henkilökuntajuhlissa kuulin herrain laarilla vierestäni sanat: ”Oletsä se jätkä, joka sai kenkää suorassa lähetyksessä?” Kun katsahdin äänen suuntaan, näin toimitusjohtaja Jungnerin ilkikurisen virnistyksen. Kävi ilmi, että hänelle oli tullut päivän aikana kymmeniä yhteydenottoja aiheesta.
Tämä oli ehkä paras mahdollinen alku lomalle.
Sen mitä tämä episodi minulle jälleen kerran opetti oli se, että YLE Radio Suomi on kuuntelijoiden mielessä varsin vakava radio. Meiltä ei ole totuttu kuulemaan leikinlaskua. Vakavastiotettavuus ei kuitenkaan ole mielestäni sama asia kuin haudan vakavuus. Voi olla paitsi luotettava myös leppoisa. Minä haluan, että Kiekuu on luotettavasti leppoisa.
Mikko
To 05.07.2007, klo 06:35
Eräs tämän riemukkaan työn luontaiseduista on kuuntelijoilta tuleva palaute. Sitä tulee meille Kiekuuseen tätä nykyä varsin runsaasti. Olen hyvin iloinen siitä, että sitä tulee. Vaikka tosi ammattilaisen pitäisi varmasti pystyä olemaan palautteelle tietyssä määrin immuuni, tai ainakin uskottavasti esittämään immuunia, niin totta kai vaikuttaa. Sitä on turha kieltää. Eräs meidän ammattikuntamme sisäisistä vinoumista on se, että aina pitäisi esittää, että palaute ei hetkauta mihinkään, vaikka totta kai se kaikkia jollain tavalla hetkauttaa.
Meille tuleva palaute on paljolti joko puolesta tai vastaan. On niitä, joissa ohjelmaa ja sen tekijöitä kehutaan ylisanoja säästelemättä ja niitä, joissa mokoma ärsyttävä lastenohjelma manataan helvetin alimpaan hellahuoneeseen.
Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että silloin, kun kehutaan on kivaa ja silloin, kun haukutaan ei ole. Siitä huolimatta olen tyytyväinen kaikesta palautteesta. Haukutkin ovat parempi, kuin ei mitään palautetta. Että se siitä viileän ammattimaisesta suhtautumisesta.
Tässä työssä oma persoona on tärkeä työkalu. Siksi palautekin on usein hyvin henkilöön menevää. Ei siis arvostella ohjelmaa, vaan sen tekijää. Eikä välttämättä edes arvostella vaan haukutaan. Joskus väsyneellä hetkellä se voi vähän vihlaista sielua.
Jos palaute on edes vähän asiallista ja se on osoitettu suoraan minulle, vastaan useimmiten. Sellaiset palautteet, joissa vain puretaan pahaa oloa solvauksiin, on parempi jättää omaan arvoonsa.
Joskus saan kuitenkin itseni kiinni heikolla hetkellä. Pari päivää sitten kävi juuri näin. Ohjelmamme sähköpostiin tuli viesti, jossa mietittiin, että onko se ärsyttävä, lapsellinen, typerä kekäläinen edes käynyt armeijaa, vaikka tokkopa häntä huolittaisiin sinnekään. Olin jo kirjoittamassa vastausviestiä, jossa listasin varusmiesaikani saavutuksia ja kuntoutumistani reservissä, kun tajusin, että mitäpä minä tästä itseeni ottamaan. Ei viestin lähettäjää oikeasti kiinnostanut vaikka olisin sotamarsalkka, kunhan sai haukut haukuttua.
Eniten lämmittäneen palautteen olen tulostanut kotiin jääkaapin oveen. Siinä 81-vuotiaan isoäidin lapsenlapsi kiittää mumminsa puolesta ja kertoo, että ohjelmamme on niitä harvoja asioita, jotka saavat mummin vielä innostumaan maallisista asioista. Silloin, kun oikein väsyttää herätä keskellä yötä kiekumaan, niin vilkaisen jääkaapin ovea ja taas jaksaa.
Lähetä palautetta: kiekuu@yle.fi
Mikko
To 21.06.2007, klo 09:52
En tiedä, mikä varjelus on säästänyt minut näihin vuosiin saakka kiljunteolta. Tuntuu siltä, että kaikilla muilla pojilla on vaikka mitä hauskoja kiljutarinoita. Tämä asia on tietysti korjattava. Tutkiva journalisti minussa nostaa päätään. Ajattelin, että kun teen tästä samalla radiojutun, niin koko homma on ikään kuin sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Onhan se vähän omituista jos kolmekymppinen ukkeli alkaa kiljua, tuota perinteistä nuorison suosikkijuomaa, tekemään. Sitä paitsi näin saisin työnantajan maksamaan kiljutarvikkeet. Siitä olen muuten aika ylpeä!
Itse kiljuntekoprosessin nautinnollisine ensikulauksineen voit kuunnella Mikkokiekuusta YLE Radio Suomesta. Käypäs nyt nettisivuilla saman tien, kun kerran verkossa pörräät!
Jotta kaikki tapahtuisi lakien ja asetusten mukaisesti, päätin totta kai kysyä poliisilta, onko kiljun valmistaminen ylipäätään laillista. Oli suorastaa hälyttävää huomata, kuinka heikolla tolalla poliisien alkoholilainsäädännön tuntemus on. Puhuin ainakin viiden poliisin kanssa, eikä kukaan mielestään ollut se oikea henkilö vastaamaan näihin kysymyksiin. Eräs poliisi sanoi jopa, että en tiedä kun en ole itse koskaan kiljua tehnyt. Meinasin kysyä, että onko poliisin itse kokeiltava kaikki rikokset, jotta voi lausua mielipiteen niiden laillisuudesta. En sitten kuitenkaan kysynyt.
Olisi hauska lukea muidenkin kiljutarinoita! Kirjoita oma vatsastakouraiseva kertomuksesi.
Ja muista laittaa kello viimeistään viideltä soimaan.
Mikko