La 02.07.2011, klo 18:39
Filippiinien kartalla on pyöreähkö saari nimeltä Bohol. Harva tietäisi saaresta mitään, ellei siellä tavattaisi kummituseläimiä, tarkkaan sanoen filippiinienkummittelijaa. Nämä nyrkin kokoiset naapurimme vetävät saarelle luontoturisteja. Tämä on lisännyt kummasti paikallisen väestön intoa suojella äärimmäisen uhanalaista pikkuveljeämme.
Bohol on upea saari, jolla on paljon tarjottavaa ja nähtävää matkailijalle. Manilasta sinne pääsi näppärästi Philippine Airlinesin suoralla lennolla Tagbilaranin kaupunkiin.
Panglaon rantaloma-alue sijaitsee 20 minuutin kaappimopomatkan päässä saaren lounaiskärjessä. Tällä hetkellä eletään miellyttävää vaihetta, jossa palvelut alkavat pelata, mutta kaikki ei ole vielä kaupallisuuden ja turismin kyllästämää. Aitoa filippiiniläistä elämää pääsee helposti seuraamaan.
Kalkkikiven kulumisesta syntyneet sokeritoppamaiset kalliot ovat Boholin kuuluisa luonnonnähtävyys.
Näitä täysin symmetrisiä pyöreämuotoisia kukkuloita on saaren keskiosassa peräti 1776. Paikan päällä ne näyttävät tasan yhtä epätodellisilta kuin kuvissakin.
Kukkulat ovat mielenkiintoisia, mutta minut ainakin veti Boholille tarina. Tarinalle tarvitaan sankari.
Hän on Carlito ”Lito” Pizarras. Hän ansaitsi pikkupoikana runsas 30 vuotta sitten taskurahoja keräämällä metsistä ansoilla kummituseläimiä. Eläimet täytettiin ja myytiin pikkurahalla turisteille lasten leluiksi. Söpöys on joskus vaarallista.
Toisin kuin muut pojat, Carlito huomasi kummittelijoiden vähenevän vuosi vuodelta ja ymmärsi huolestua. Kouluja käymätön Pizarras alkoi tutkia eläinten käyttäytymistä ja kauhistui havainnoistaan.
Carlito Pizarras oli ensimmäinen, joka ymmärsi, että ihminen vaaransi filippiinienkummittelijan koko olemassaolon. Pelkkä ihmisen läsnäolo on näille nyrkinkokoisille pelosta täriseville ressukoille valtava stressi. Kummituseläin on erikoistunut jahtaamaan hyönteisiä pilkkopimeässä metsässä. Sen näkö ja kuulo ovat äärimmäisen herkät. Meluisa ja salamavaloja räpsyttävä ihminen rasittaa sitä valtavasti. Sanomattakin selvää on, ettei eläin lisäänny vankeudessa. Metsät kutistuvat ja rauhalliset turvapaikat vähenevät.
Pizarrasin suojeluponnistuksille naurettiin aluksi, mutta jotkut paikalliset liikemiehet lähtivät tukemaan häntä. Nykyään kummituseläinten arvo elävinä ymmärretään. Jo tullessa Tagbilaranin lentokentälle tuli selväksi, mikä on saaren maskotti ja tunnuseläin. Kummittelijan suuret vakavat silmät katselivat matkailijaa kartoissa, pehmoleluissa, t-paidoissa ja matkamuistomukeissa. Asenteet ovat todella muuttuneet.
P
izarras lukee nykyään kavereihinsa mm. prinssi Charlesin ja muun luonnonsuojelun maailmankerman. Ja edelleen hän taitaa tietää kummituseläimistä enemmän kuin tiedemiehet.
Ikävä kyllä kummituseläimiä pidetään vielä melko yleisesti häkeissä nähtävänä turisteille, vaikka laki tämän kieltää. Itse kävin paikassa, jossa tienattiin rahaa näin. Mutta nämä köyhät ihmiset tekivät kyllä parhaansa, häkki oli valtavan suuri ja nähtävyyksillä oli runsaasti tilaa vaihtaa turvallisempaan paikkaan upeilla sivusingahduksilla. Kummituseläimen hyppy on melkein liian nopea ihmissilmälle seurata. Paikka, jossa kävin, oli varmasti parhaita eikä pahimpia.
Kävin myös Corellan kylässä Philippine Tarsier Foundationin päämajassa. Siellä kummittelijat asustavat vapaina aidatulla alueella, jonne pedot eivät pääse. Kummittelijat sen sijaan liikkuvat oksia pitkin alueelle ja sieltä pois vapaasti. Rankkasateen takia kierros kummittelijapolulla oppaan kanssa jäi vähän torsoksi, mutta selvästi tämä on eettisesti kestävin paikka tutustua sympaattisten tuijottelijoiden elämään.
Jaa, ettäkö keitä he ovat, nämä sarjakuvapiirtäjän luomuksilta näyttävät pikkuruiset otukset. Sukuunhan he kuuluvat, sen huomaa pikkuruisista käsistä. Kädellisten joukossa apinat ja kummituseläimet muodostavat yhden ryhmän. Puoliapinat muodostavat toisen porukan. Kummituseläimet ovat siis aikamoisia kummituksia myös eläimiä luokitteleville biologeille, ne eivät ole apinoita eikä puoliapinoita.
Kummittelua on fossiilien mukaan jatkunut jo jotain 45 miljoonaa vuotta, joten voisi puhua primitiivisistä kädellisistä. Toisaalta kummituseläimet ovat äärimmäisen kehittyneitä ja erikoistuneita veijareita.
Koska valtavat silmät eivät mitenkään voi kääntyä erikseen, kummituseläin pyörittää koko päätä katseen suuntaan kuten pöllöt tekevät. Ylimääräinen pallonivel niskassa mahdollistaa sen, että eläin pystyy kääntämään päänsä 180 astetta ja katsomaan suoraan taakseen. Tätä ei kannata yrittää itse kotona.
Pikkuruisuudestaan huolimatta filippiinienkummittelija ei ole pienin kädellinen. Sellaisen nähdäkseen joutuu matkustamaan Madagaskarin länsirannikolle Kirindy Mitean kansallispuistoon, missä asustaa muutama vuosi sitten löydetty madame Berthen hiirilemuri. Koska lähdetään?
Ke 27.04.2011, klo 12:09
Manilan erikoisin nähtävyys on varmasti kiinalainen hautausmaa. Kiinalaisia on paljon, ja aina on ollut, joten voisi luulla, että kiinalaisessa hautausmaassa ei olisi mitään eksoottista. Enempää ei voisi olla väärässä.
Kiinalaiset hautausmaat maailmalla ovat monimuotoisempia kuin elävien Chinatownit. Mutta vain Manilassa mikään ei ole kyllin hyvää kuolleille kiinalaisille.
Kiinalaiset kunnioittavat esi-isiään. Se asia tiedetään ikivanhasta han-kulttuurista. Mutta missään he eivät kunnioita esi-isiään niin avokätisesti kuin Filippiineillä. Kriittinen kävijä miettii, onko köyhässä maassa rikkailta kiinalaisilta päässyt mopo karkaamaan käsistä.
Kiinalaisia vähemmistöjä on kaikkialla Etelä-Kiinan meren rannoilla. Paitsi tietysti Singaporessa, jossa ei ole kiinalaista vähemmistöä sen takia, että kiinalaiset ovat enemmistö.
Merenkulkijoita, kauppamiehiä ja viljelijöitä on lähtenyt Manner-Kiinasta aina kun siellä ovat asiat menneet pahasti vinoon. Heitä on Malakan niemellä, Thaimaassa, Vietnamissa, Malesian Borneossa, Bruneissa ja Filippiineillä.
Kiinalaisten ongelma on se, että heillä on taipumusta menestykseen. Sitä ei aina hyvällä katsota. Kiinalaisten exodus on monesti historiassa johtanut samanlaisiin pogromeihin, joukkovainoihin, joilla Itä-Euroopan juutalaisia piinattiin vuosisatoja, ja syytkin ovat jos ei samoja niin ainakin analogisia. Kateus saa ihmisen tekemään mitä vain.
Toki kiinalaiset myös eristäytyvät omiin yhteisöihinsä ja pitävät omaa kulttuuriaan paikallista parempana, itselleen siis. Miksipä he eivät niin saisi tehdä? Jos he taas sekoittuvat paikalliseen väestöön, kuten Malesian ja Singaporen peranakanit, kiinalais-malaijilaiset, ei sitäkään katsota hyvällä.
Manilan kiinalainen hautausmaa perustettiin Espanjan siirtomaakaudella 1850-luvulla. Se perustettiin siitä yksinkertaisesta syystä, että katolinen kirkko ei yleensä hyväksynyt kiinalaisia multiinsa. Nykyisen prameuden taustalla on selvä sorto.
Nykyään hautausmaa on ympäröity siistillä muurilla ja on tarkkaan vartioitu. Se johtuu siitä, että asunnottomat valtasivat hautoja elämistarkoituksiin.
Siisteissä taloissa siistien katukyltein merkittyjen katujen varsilla, trooppisten puutarhojen varjossa, asuu suurimman osan vuotta siis vain vainajia. Ja kuolleiden taloja useimmat rakennukset ovat enemmän kuin hautoja meikäläisessä merkityksessä. Toki alueelle on haudattu normaaliin tapaan omiin riveihinsä vähävaraisiakin kiinalaisyhteisön jäseniä.
Saimme vartioidulta portilta mukaan innokkaan paikallisoppaan, joka ei itse ollut kiinalainen. Hän saa elantonsa hautausmaan tuntemuksesta, mutta miekkosen ajatukset ja tunteet rikkaita kiinalaissukuja kohtaan olivat vähintään ristiriitaiset.
Selvitettävää oppaalla riitti. Useimmat alueelle haudatut varakkaat kiinalaiset ovat selvästi olleet katolisia. Kristilliset etunimet kiinalaisten sukunimien edessä osoittavat sen. Rooma on kuitenkin kaukana Filippiineistä. Esi-isien vaellusten varrelle osuneita muita uskontoja ei ole heitetty romukoppaan. Buddha, Konfutse ja Jeesus ovat koristeluissa usein ylimpiä kavereita. Taolaiset symbolit ovat myös yleisiä. Tuonpuoleisessa on kaikki viisaus varmasti tarpeen.
Minua liikutti ei-kiinalaisten palomies Robert Tanille lahjoittama hautakappeli. Tan menehtyi tulipalossa pelastaessaan manilalaisten henkiä. Ei mitään rasismia tässä kohtaa. Koskettava on myös marttyyrien halli Liat See Tong. Kuten Singaporessa myös Manilassa japanilainen miehityshallinto vainosi kiinalaisperäisiä
asukkaita 1941-45 ankarasti. Summittaisesti teloitettuja oli paljon. Yhteisön johtohenkilöt tapettiin järjestelmällisemmin. Japanilaiset käyttivät tätä hautausmaata myös yleisempänä vastarintamiesten ja naisten teloituspaikkana.
Jossakin vaiheessa mausoleumien kilpavarustelu on käynnistynyt sukujen välillä. Mitä kalliimpi, sen parempi on. Uusimmat haudat ovat tolkuttoman prameita. Jotkut haudat ovat kolmikerroksisia. Kaikkea löytyy. Ilmastointia, keittiötä, pientä uima-allasta ja jopa parkkipaikka autolle.
Kuten arvata saattaa, kaikkia fasiliteetteja ei ole ajateltu ensisijaisesti vainajien mahdolliseen käyttöön yllättävän herätyksen tullessa. Niistä on hyötyä, kun suku saapuu suurella joukolla patriarkan tai matriarkan haudalle vuoden tärkeinä juhlapäivinä.
Alue on suunnaton. Toista tuntia näitä Manilan siisteimpiä katuja kierrettiin, eikä läheskään kaikkea nähty. Vastaanottokyky loppui kesken symbolien ja koristeiden runsaudessa. Tyylikkyyttä ja hartauttakin alueella on kuten kuvasta näkyy, mutta se tahtoo hukkua paljouteen.
Tuntuu oudolta, että pääomaa sidotaan tuottamattomien ja yliampuvien statussymbolien rakentamiseen, kun muurien toisella puolella on slummi. Mutta kuka menee juuri kuolleen omaiselle sanomaan, millainen hauta olisi hyvän maun mukainen? En minä ainakaan.
La 26.03.2011, klo 11:16
Huh huh. Manila on ehkä viimeinen entisajan kaoottinen aasialaiskaupunki. Toistakymmentä miljoonaa ihmistä säntää paikasta toiseen etsiessään seuraavaa Filippiinien pesoa.. Useimmat heistä jakavat samalla taksikuskimme haaveen. Manilan saasteet ja rikollisuus ovat huono ympäristö lapsille, pitäisi muuttaa takaisin maalle. Ja silti he jäävät.
Haave käydä Filippiineillä on vanhaa perua, mutta maailmalla ohimennen tapaamani filippiiniläiset ovat sitä osaltaan vahvistaneet. Näillä erilaisilla ihmisillä on ollut lämmintä karismaa, ja jokainen on toivottanut tervetulleeksi Filippiineille. Ja uskallankin sanoa, että täällä tapaa sitä aitoa kaakkoisaasialaista ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, johon Thaimaassa törmäsi vielä 1990-luvulla ja joka on Thaimaasta alkanut massaturismin myötä hiukan kulua pois. Mutta oli Manila silti kulttuurishokki, joka oli rikkoa myönteiset odotukseni.
Ei pitäisi tulla Manilaan keskellä yötä. Mutta minkäs teet, kun Cebu Pacific Airlinesin kone Kota Kinabalusta Malesiasta oli tunteja myöhässä jo tullessaan. Loputtomalta tuntunut taksimatka puolenyön ruuhkassa keskustahotelliin antoi aavistuksen jättiläiskaupungin mittasuhteista. Vahva oli aistumus siitä, että oli tultu tuloerojen luvattuun maahan.
Kerjäläiset ja kadulla nukkuva street people olisivat mahdottomia korkean elintason Singaporessa, Malesiassa ja Bruneissa. Matkamme neljäs maa olisi selvästi aivan eri planeetalta kuin kolme edellistä, vaikka malaijipohjainen väestö ei ulkoisesti paljon eroa niiden katukuvasta. Historia on työntänyt tylysti Filippiinien 4000 saarta kovin kauas malaijikansojen muusta perheestä.
Keskustahotellissa huoneita jakamassa oli kikattava respakaksikko, jonka epäkorrekti käytös ja puujalkavitsin vääntö oli vahvasti ristiriidassa sen käsityksen kanssa, mikä minulla on filippiiniläisestä kulttuurista. Huoneiden jakamisen vaatimaan alkeismatematiikkaan ammattitaito ei riittänyt, vaan show vain jatkui jatkumistaan. Katsoin piruuttani jälkeenpäin netin TripAdvisorista asiakaskokemuksia, ja aivan oikein, tämän kaksikon työvuorolla hotelliin saapuneiden tyrmistyneet kommentit erotti heti.
Kun neidit kertoivat, että huoneemme eivät ole edes samassa talossa vaan hissittömässä naapurirakennuksessa, he muistivat nauraa räkättäen kertoa että liikunta tekisi meille hyvää. Kiitos vain tiedosta. Ajatuksen rakentavuus ei istunut tilanteeseen, jossa rättiväsyneet matkalaiset ovat yösydännä katselleet kymmeniä minuutteja avaimia, jotka eivät vaan millään siirry tiskin yli asiakkaan käteen.
Huoneessa ei ollut ilmaisia vesipulloja kuten kaikissa edellisissä maissa oli ollut. Vettä oli siis lähdettävä ostamaan kadulta, minkä ei luulisi olevan iso asia keskellä suurkaupunkia. Eikä olisi ollutkaan, jos olisin kääntynyt ovelta vasemmalle ja poikkikadulle. Vesipullo olisi ollut kädessä parissa minuutissa. Mutta käännyin oikealle. Siihen aikaa sillä kadulla oli tarjolla jotain ihan muuta kuin pullovettä. Seksi on ihana asia. Mutta on vaikea lämmetä sitä tarjoaville nuorille naisille, hampaattomille ämmille ja pikkupojille, kun dehydraatio on pahasti päällä ja vesi on ainoa kiinnostava asia maailmassa.
En mainitse hotellin nimeä, koska olin seurueen ainoa jäsen, joka törmäsi julkiprostituutioon sen lähistöllä. Myös TripAdvisorin palautteesta huomasi, että kävelevä lihakauppa pyörii ympärillä lähinnä vain pikkutunneilla, ja useimmat asiakkaat eivät olleet siihen törmänneet.
Outo sattuma on, että hotellihuoneen televisiosta osui kohdalle vanha filippiiniläisleffa, jossa viattomat maalaistytöt tuodaan Manilaan ja pakotetaan prostituutioon kovaakaan väkivaltaa kaihtamatta, Pani miettimään asioita. Tämä ei ollut sitä filippiiniläistä elämää, jota olin tullut aistimaan, mutta todellisuutta se valitettavasti oli.
Holy Cow-ryhmällä oli tasan yksi päivä aikaa tutustua Manilaan, joten aamun valjettua oli pantava töpinäksi. Espanjalaisten rakentamassa kaupungissa pitää olla rantabulevardi, ja kuuluisan Manilan lahden rannalla se on uhkea Roxas Boulevard.
Aikaisin aamulla onkimiestä tuntui riittävän kilometreittäin onneaan koettamaan, ja kalaa todistettavasti myös nousi lahdesta, joka ei siis voi olla yhtä likainen kuin miltä näytti.
En tiedä miten tämän sanoisi, mutta kyse on siis nyt ison maan ison kaupungin hieman isonpuoleisesta bulevardista, jonka rinnalla epäilen Shanghain Strandin olevan pelkkä nysä. Tästä saadaan kyllä varmaan riita aikaiseksi.
Netinkin aikana maailmanmatkaaja vetää silloin tällöin vesiperän. Kuuluisan kenkien ja sinisten leninkien keräilijän ja riistäjäpresidentin tohvelin alla pitäjän Imelda Marcosin kaamealle muistolle omistettu museo oli kiinni, Potentiaalisesti reissun kummallisin kuriositeetti jäi kokematta. Tällaiset asiat maailmanmatkaaja ottaa vastaan kuin mies.
Lähistöllä kylmiä vesipulloja kylmälaatikossaan kaupitellut rääsyläisukko koki menestyksen huumaa, kun suomalaisseurue iski hyeenan raivolla hänen koppaansa ja järjesti hidalgolle loppupäivän vapaata varastojen enempi tyhjennyttyä. Jo aamulla kuumuus tulee kuin kauhakuormaaja helvetistä ja pusertaa.
Korvaanhuutaja olisi ollut mukava mies, jos hän ei olisi huutanut vasempaa korvaani lukkoon opastaessaan hauskalla mutta ymmärrettävyydeltään ontuvalla filipinoaksentilla englantia, joka ei ollut koskaan kielioppia nähnytkään.
Korvaanhuutajan hevonen Best Friend sen sijaan piti turpansa kiinni ja veti kuin mies. Joka hän olikin, luulin pientä hevosta tammaksi, mutta sitkeänpikkuruinen Best Friend nakkasi hienon kaupan eteen järkyttävän kokoisen kusilammikon jäsenellä, jota tammoilla ei ole kuin onnensa hetkinä. Anteeksi kielikuva.
Manilan Intramuros on kaupunki kaupungin sisällä, kuten nimikin vihjaa. Muurien sisällä, intra muros. Espanjalaiset tai oikeastaan meksikolaiset siirtomaaherrat komensivat Filippiinien saaristoa muuriensa sisältä 1500-luvulta 1800-luvulle. Galleonit kuljettivat Filippiinien tuotteet Meksikon Acapulcoon, ja toivat Meksikon hopeaa Aasian markkinoille. Kun Meksiko itsenäistyi, Filippiinien kauppa piti hoitaa köyhtyneestä emämaasta Espanjasta järkyttävän pitkää laivareittiä Afrikan ja koko Etelä-Aasian ympäri.
1800-luvulla Filippiineillä kuten kaikkialla alkoi kansallinen herääminen . Jose Rizal oli kirjailija ja luontainen johtaja, jonka espanjalaiset menivät virheellisesti teloittamaan. Itsenäisyysliike sai marttyyrinsä, jonka veren nimeen jokainen filipino vannoo tänäkin päivänä. Filippiinit on Tyynen Meren Irlanti. Porukka on katolista, tulisen isänmaallista, historiastaan myönteisesti tietoisia ja ikävistä historian käänteistä hämmästyttävästi uutta virtaa ottavia ihmisiä. Siinähän se tuli. Koska pidän Irlannista, miten voisin olla pitämättä Filippiineistä. Nyt ymmärsin asian itsekin, Kannattaa pitää blogia.
Jose Rizalin vaiheet Korvaanhuutajan hiukan populaarina versiona tai rauhallisemmin olivat vahvasti läsnä Intramurosin kierroksella. Espanjalainen siirtomaa-arkkitehtuuri toi mieleen Santiago de Cuban vanhat rakennukset. Best Friend olisi myös pitänyt Kuuban verevistä tammoista. Sivumennen sanoen Rizalin perheen mustaksi lakatut tai petsatut rottinkihuonekalut olivat minusta coolisti tyylikkäät. Niillekin oli oma museo. Divaani oli houkutus.
Intramurosin suojamuuri ei ole ihan koskematon. Yhdestä kohtaa se on räjäytetty auki, ja tilalla on bambuaita. Luodinreikiä 13 ja 20 millimetrin konetuliaseista löytyy sieltä täältä kuten vaikka Gdanskin vanhassa kaupungissa. Manilan laukauksia on ammuttu! Varovasti sanovat, että 100 000 filippiiniläistä sai surmansa, kun amerikkalaiset valtasivat Manilan 1945 ja japanilaiset miehittäjät käyttivät asukkaita kilpinään. Tämä kauhea tapahtumasarja on hyvinkin verrattavissa vaikkapa Varsovan kansannousuun. En tiedä, mutta sanotaan että amerikkalaiset sotilaat eivät paljoa perustaneet filippiiniläisten siviilien hengestä. Olisivatko voineet, kun taisteltiin talo talolta, sitäpä en tiedä. Mutta sen tiedän, että eipä pörrää japanilaisia turisteja Filippiineillä.
Lounasemäntä on Suomessa turhan tuntematon instituutio. Rehevä laulajatar väijyi ravintolan terassilla lounasuhreja. Yamaha tarjosi automatisoidun säestyksen, kun tulkitsijatar iski hampaan P. McCartneyn tunnettuun Liverpoolin kauden sävelmään Yesterday.
Entäpä jos emäntä esiintyisi piilokameranomaisesti suomalaisessa työmaaruokalassa? Kauhua ja paniikkia ilmenisi varmasti, sillä malesialaisen ja filippiiniläisen musikaalisuuden yhteinen piirre on se, että sitä nyt vaan ei ole havaittavissa. Ukulelesäesteinen havaijilaistyyppinen jollottelu vielä menee, mutta länsipopin rytmiikka ei tahdo onnistua millään. Anteeksi että sanon, mutta tähän törmää täällä jatkuvasti. Yritykset ovat herttaisia, ei siinä mitään. Amerikkalaiset r&b-slovarit ovat nuorten keskuudessa hirmu suosittuja, ja sentimentaalista iskelmäähän täällä kyllä osataan tehdä. Mutta tälle tarkkailijalle on epäselvää, mikä rytmiikka on näillä kulmilla se luontainen.
Vanha suositus Filippiineille menijöille on, että kierräpä koko Manila ja lennä Cebuun, jossa on ulkosaariston toinen lentoliikennesolmu. Manila on meluisa kuin perkele eikä siellä kukaan oikeasti taida viihtyä, mutta toisaalta tiedän, että kirjoja on kirjoitettu kaikesta siitä, mitä yhdessä päivässä nimenomaan emme nähneet. Kannattaako mennä Manilaan? Valamiehistö miettii tuomiotaan. Kerron vielä erikseen kiinalaisesta hautausmaasta. Sanotaan vaikka, että jos olet ollut Jim Morrisonin ja Franz Kafkan haudalla, mikset kävisi palomies Roberto Tanin haudalla?
Pe 25.03.2011, klo 11:38
Edellisellä kerralla Kota Kinabalussa käydessä pidin melko varmana, että ei tulisi toiste poikettua. Entisen Pohjois-Borneon eli nykyisen Malesian Sabahin osavaltion pääkaupunki on koko Aasian rumimpia. Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet palopommittivat japanilaisten miehittämän Jesseltonin maan tasalle. Puukaupungin tuhosta asukkaat ottivat opikseen ja uusi kaupunki on sitten rakennettu varman päälle betonista. Arkkitehtuuri tuo mieleen entisen DDR.n.
Ainoa järkevä syy tulla Kota Kinabaluun olisi kiipeäminen mahtavan Kinabalu-vuoren yli 4000-metriselle huipulle. Meidän ryhmällämme oli niin huono onni, että taivas oli pilvessä koko parin päivän visiittimme ajan. Kaupunkia varjostava vuorijätti näkyi vain profiilina Sabahin lipussa. Luonnossa se olisi ollut mykistävä näky. Vuori on helppo ja suosittu kiipeilykohde. Harvemminhan vuorelle kiipeäminen sademetsästä alkaa, joten kokemuksen kerrotaan olevan melkomoinen.
Yleensä Kota Kinabaluun tullaan käytännön syistä, sillä se on Borneon jättiläissaaren pohjoispään liikenteen solmukohta. Bruneista pääsee Sabahiin käytännössä vain lautalla tai veneellä joko Labuanin saarelle tai mantereelle Lawasiin. Aikataulut arpoivat meille pikaveneen Lawasiin, josta matka jatkui pienen ruokatankkauksen jälkeen komealla mutta pysähteleväisellä bussilla Kota Kinabaluun.
Hieman epämääräisen maineen omaava Lawas sijaitsee Sarawakin osavaltiossa, ja Sabahin rajalle tullessa leimattiin taas passit. Nämä kaksi valtiota liittyivät Malesian liittovaltioon 1963 sillä ehdolla, että maahantuloasiat ne saavat edelleen hoitaa itsenäisesti.
Kalaravintoloita Kota Kinabalussa on paljon ja tavara on tuoretta. Seurueemme popsi joitakin akvaariokaloja. Kiinalaisten kovasti arvostama makean veden kala marmoritorkkuja päätyi tankista isoon wokkiin. Se sai seurakseen pari meriahventa ja kimpun seepraraidallisia jättikatkoja. Komeat kalat pantiin pyörivälle tarjottimelle pyöreän pöydän keskelle. Matkaseurueestamme taisi yli puolet syödä puikoilla.
Tein muutaman euron pirssiretken kaupungin reunalla sijaitsevaan Sabahin valtionmuseoon. Neljästä eri museosta koostuva laaja kompleksi olikin ihan käynnin arvoinen. Ammatin puolesta kiinnosti 1970-luvun borneolainen radiostudio, laitteet olivat vieraita merkkejä mutta kyllähän niillä olisi voinut ruveta entisajan analogista lähetystä tekemään.
Entinen Pohjois-Borneon rautatieyhtiö oli oikeutetusti hyvin edustettuna museossa. Borneon ainoa rautatie raivattiin 1900-luvun alussa koskemattomaan sademetsään. Helmikuussa 2011 rata avattiin vuosien korjaustöiden jälkeen taas uudestaan. Istuimme Juha Roihan kanssa maaliskuussa 2003 siirtomaatyylisen höyryjunan entisöidyssä vaunussa. Tarjoilija oli jo tuonut oluetkin eteemme. Sitten tultiin kertomaan, että temperamenttinen Vulcan-veturi ei halua lähteä tänään liikkeelle. Rahat saatiin takaisiin mutta matka höyryten viidakkoon jäi ikiajoiksi tekemättä. Uusitulla radalla kulkee nyt dieselkalusto. Sabahin museon pihalla kauniisti entisöity 1920-luvun höyryveturi Gaya herätteli haavekuvia tyylikkäästä entisen ajan matkustamisesta.
Sabahin museon opettavaisinta antia ovat osavaltion kymmenien etnisten ryhmien vaatetusta ja asumista esittelevät osastot.. Yllättävää kyllä siellä kerrottiin, että joitakin heimoja varten tuotetaan nykyaikaisin teollisin menetelmin hieman yksinkertaistaen sovellettuja kansallispukuja. Tämä on varmasti parempi vaihtoehto kuin globaalit farkut ja t-paita.
Kota Kinabalusta on aina mukava lähteä pois. Cebu Pacificin lento Manilaan oli ikävä kyllä pari tuntia myöhässä. Ryhmä alkoi olla jo aika täpinöissä, odottihan viimeisenä kohdemaana meitä harvojen kovin hyvin tuntema 4000 saaren Filippiinit.
Ti 22.03.2011, klo 18:06
Hassanil Bolkiah on 29. Bolkiah-dynastian Brunein sulttaani. Sama suku hallitsi Brunein suojaisaa lahtea Borneon pohjoisrannikolla paljon ennen kuin Kolumbus opetteli purjehtimaan. Nykyisistä monarkeista vain keisari Akihito tulee vanhemmasta hallitsijasuvusta.
Jokaisella on varmaan epärealistisia mielikuvia pienestä mutta upporikkaasta Bruneista ja sen erikoista elämää elävästä sulttaanista. Oma harhani on se, että olen aina kuvitellut hänen pukeutuvan kuin arabi tai näyttävän edes vähän arabilta, kun kerran on sulttaani. Todellisuudessa Bolkiah-suku näyttää siltä mitä onkin, malaijeilta. Kukaan muukaan Bruneissa ei näytä arabilta, eivätkä kadut ole kultaa. Mutta Omarin komean moskeijan kupoli toki on.
Meidän ryhmämme oikaisi hieman lentämällä Kuchingista Bintuluun. Näin hypättiin yli kuusi tuntia jyskyttelyä bussilla pitkin Borneo Highwaytä, pippuriviljelmiä ja metsää halkovaa kaksikaistaista maantietä, joka halkoo Malesian Sarawakin osavaltiota. Oikaisusta huolimatta matka vei koko päivän. Bintulusta matkattiin ensin bussilla Miriin, ja siellä hypättiin Brunein rekisterissä olevan toiseen bussiin.
Helpommin Bruneihin pääsee lentämällä sinne suoraan jostain Kaakkois-Aasian lentokeskuksesta. Borneon pohjoisrannikkoa kulkeva reitti Sarawakista Brunein kautta Sabahiin eli entiseen Pohjois-Borneoon on edelleen vaativa, vaikka ei läheskään niin hankala kuin vielä 1900-luvulla. Bruneista Sabahiin ei ole tietä, vaan tämä etappi hoituu laivoilla ja pikaveneillä.
Brunei tunnetaan maana, josta ei saa ostaa alkoholia. Viedä saa omaan käyttöön hieman, jos ei ole muslimi. Sikaperäisiä tuotteita ei saa viedä ollenkaan.
Näistä rajoituksista sitä kehittelee polisiivaltion kaltaisia mielikuvia tiukkapipoisista viranomaisista tonkimassa matkustajien tavaroita. Höpö höpö! Matkailijat ovat Bruneihin tervetulleita, ja se tehtiin heti raja-asemalla selväksi. Passeja tarkistaneet naisvirkailijat innostuivat opettelemaan suomea, olkaa hyvä ja kiitos. Tavaroita ei katsottu, Hymyilevät naiset toivottivat mukavia päiviä harmonisessa Bruneissa ja teroittivat, että alkoholi ei tue harmoniaa.
Yllättäen seurueemme pääosa onnistui myös ostamaan ja nauttimaan alkoholia Bruneissa. Erittäin vaivutunut tarjoilija kertoi kysyttäessä, että tällainen paikka saattaisi hotellistamme löytyä. Klubihuoneen ovessa ei lukenut mitään, mutta sisällä oli paljon ei-muslimeja kiinalaisia tupakkia polttelemassa ja miestä väkevämpää nautiskelemassa. Savukkeet kuuluvat tuotteisiin, joita ei voi Bruneihin tuoda.
Brunei on ehkä lähinnä senkaltainen pikkuporvarillinen paratiisi kuin Ruotsi ennen Palmen murhaa. Komeista moskeijoista huolimatta uskonnollisuus ei ole mitenkään hallitseva mielikuva, vaikka hallitsijasuvun hurskautta ei ole syytä epäillä. Komeita ovat mammonan ostoskeskuksetkin, ja autot kiiltävät kilpaa moskeijoiden tapulien kanssa. Maassa tuntuu todella vallitsevan tietty harmonia ja halu pitää pahan maailman huonoimmat piirteet poissa. Rosoa ja kapinailmettä ei ole havaittavissa. Ennakolta oletin Brunein poliisivaltioksi tavalla tai toisella. Se ajatus on nyt kuopattu.
Tiettyä vastakohtaisuutta tuo Brunein pääkaupungin Bandar Sera Begawanin vesikaupunki. Osa kaupunkilaisista on aina rakentanut talonsa paalujen varaan veden yläpuolelle. Tapahan on Kaakkois-Aasiassa varsin yleinen. Sulttaani on tarjonnut näille 30 000 bruneilaiselle valtion maksamaa muuttoa kerrostaloihin, mutta tarjous ei kelpaa.
Vesikaupungissa meillä oli tilaisuus tutustua yhteen kotiin ja sen asukkaisiin, Noin reilun sadan neliön asuntoon ei todellakaan pääse ilman venettä. Asunnon jakoi kolme ruokakuntaa, tusinan verran ihmisiä samaa sukua. Löytyi omia soppia ja yhteisiä oleskelutiloja. Nuori rouva, jolla oli huoneessaan melkoinen kirjasto ja oma tv, osoittautui vesikaupungin oman koulun opettajaksi. Hän ei siis käy maissa kovin usein, kun työmatkatkin tehdään veneellä.
Bruneissa öljy ja varsinkin hyvin nesteytyvä maakaasu ovat vaurauden perustana. Tästä syystä Brunei on pystynyt suojelemaan alkuperäisiä sademetsiään tavallista paremmin. Arkoja nenäapinoita näimme, kaukaa tosin, noin vartin venematkan päässä Brunein liikekeskustasta.
Ma 21.03.2011, klo 01:48
Yllättävän monet ihmiset haaveilevat siitä, jos vaikka joskus näkisi rafflesian, maailman suurimman kukan. Sir David Attenborough ja kumppanit ovat luoneet harvinaiselle jätille ihme sädekehän. Minuakin on testattu monesti kysymyksellä, olenko nähnyt rafflesian luonnossa.
Enää ei tarvitse testata.
Vieläkin tuntuu absurdilta se, kun joku vuosi sitten matkasin Kapkaupungin metrolla katsomaan pingviinejä, tarkemmin Simonstownin afrikanpingviinikoloniaa. Eivät ne pingviinit sentään pysäkillä pesineet, jalkatyötäkin joutui tekemään.
Vähän samaa oli tässä suuressa rafflesiajahdissa. Kuchingista katsoen lähin paikka, jossa kukan voisi todennäköisesti nähdä, on Gunung Gadingin kansallispuisto 80 km pääkaupungista länteen. Matkanjohtajamme Peter yksinkertaisesti soitti kansallispuistoon ja kysyi, kukkiikko. Kyllä kuulemma kukki.
Yhtä kukkaa katsomaan lähdettiin sitten parin tunnin suuntaansa bussimatkalle vakiovuorolla Kuching-Lundu. Lundu on pikkukaupunki, jonne matkailijoita tulee vain yhden asian takia. Sir Stamford Rafflesille nimetty loiskasvien suku ei täällä ole ihan niin harvinainen kuin Attenborough haluaisi sinun uskovan.
Kaupungista on edullinen taksimatka Gunung Gadingin portille. Pelkkään kukkaan tyytyvät kävijät saavat mukaansa opasharjoittelijan, joka vie lähimmän kukkimisvuorossa olevan kasvin luokse sademetsään. Matkaa oli vajaa kilometri etupäässä helppoa laudoitettua polkua.
Rafflesia kukkii viikon tai vajaan viikon. Suunnilleen jalkapallon kokoiset likaisenruskeat nuput kertovat maastossa, missä seuraava kukinta on odotettavissa. Luonto-oppaiden on helppo kartoittaa, missä maanalaisia kasveja on ja miten niiden kukintarotaatio pyörii vuoden ympäri. Yleensä siis jossain kukkii.
Raatokärpäset ovat rafflesian pölyttäjiä, mikä kannusti melko voimakkaasti olemaan koskettamatta kukkaa. Meidän kukkamme oli jo viikkonsa loppupuolella, eikä raadon haju ollut enää intensiivinen. Borneolainen sademetsä ei muutenkaan ole mikään ihanien tuoksujen tyyssija. Kukan löyhkä katosi aika tehokkaasti yleiseen hajoamisen tuoksahdukseen. Yksinäinen raatokärpänen jaksoi kuitenkin sähläillä ja pörrätä 71 cm levyisessä kukassa.
Itse rafflesiaa kiinnostavampaa ehkä oli ihmisten kiihko. Ranskalaiset vääntäytyivät solmulle saadakseen itsensä kuvattua kukan kanssa. Yksinäinen kiinalaismies oli pakahtumaisillaan innosta, verenpaine oli vaarallisissa lukemissa. Malesialaiset koululuokat tulivat ihmettelemään maansa ihmettä jännityksestä aivan täristen.
Lundun kaupungissa pyöreä saksalaispappa tuli juttusille konfutselaistemppelissä. Hän oli vanhoilla päivillään perustanut perheen lähistön pikkukylään. Mies vaikutti onnelliselta, mutta eurooppalaista juttuseuraa hän oli vailla. Saksalainen kertoi, että ruoan hintojen nousu on vetänyt malesialaistenkin vyöt kireälle. Kun katselin Lundun vihannestorin hintoja ja vertasin niitä mielessäni paikalliseen tulotasoon, niin eihän siinä voinut kuin kauhistua.
Su 20.03.2011, klo 17:57
Saniaisten ja muun aluskasvillisuuden alle, sammalen sekaan maahan on jokin korkeampi käsi sirotellut värikkäitä snapsilaseja. Punaisia, keltaisia, vihreitä. Olemme tulleet hyönteisiä syövän kannukasvin nepenthes ampullarian valtakuntaan Borneossa.
Nenäapinoita oikeastaan ryhmämme toivoi Bakon kansallispuistossa näkevänsä, tuuria ei ollut. Mutta ampullaria-kasvien paljous on ehkä hienompikin luontokokemus kuin lauma kaukana kiikkuvia arkoja apinoita. Emme ole kukkakaupassa vaan höyryävässä sademetsässä Malesian toisessa Borneon saarella sijaitsevassa osavaltiossa, Sarawakissa.
Halpalentoyhtiö AirAsia heitti Peter Ruotsalon vetämän seikkailijaryhmämme edullisella kotimaanlennolla Johor Bahrusta Kuchingiin. Kone pyyhälsi 700 km Etelä-Kiinan meren yllä. Sarawak ja toinen Borneossa oleva osavaltio Sabah ovat kaukana Aasian mantereesta ja pitävät etäisyyttä yllä omilla maahantulomuodollisuuksilla, jota koskevat myös mannermalesialaisia. Ja samat rituaalit Sarawakin ja Sabahin välillä. Malesian leimoja kertyy passiin yhteensä kahdeksan tällä matkalla.
Kannukasveista vielä, ne ovat lihansyöjäkasveja Aasian sademetsistä, joita saa usein Suomessa kukkakaupoista. Harrastajat kutsuvat suurta nepenthes-sukua neppareiksi. Ampullaria-laji poikkeaa riippuvilla kannuilla lentäviä ötököitä' houkuttelevista sukulaisistaan, se on sopeutunut elämään maassa. Itse köynnösmäistä kasvia ei juuri näe, näkyvissä ovat snapsilasin kokoiset värikkäät kannut. Kun silmä oppi poimimaan ne esille, hyvät kasvupaikat olivat ruoansulatusentsyymejä sisältäviä drinkkejä täynnä.
Bakoon pääsee paikallisbussilla, kunhan ensin on järjestänyt itsensä Kuchingiin (kaupungin nimi tarkoittaa kissaa bahasa malesian kielellä). Puolen tunnin bussimatkan jälkeen matka jatkuu pikaveneillä. Suomalaisen matkabudjettia nämä paikallisvälineet eivät syö, matkustaminen on meikäläisittäin ajatellen hyvin edullista. Bakoon mentäisiin pakoon, massaturistien tieltä, paitsi että Borneolla ei näe oikeastaan mitään muuta turistityyppiä kuin luontoretkeilijöitä.
Luontoretkeilijöitä Bakoon tulee aika paljon, sillä pienellä alueella on todella paljon ekolokeroita. Kaikki katoavat saarta halkoville lukuisille selvästi merkityille luontopoluille, joita riittää ainakin viikoksi. Ryhmä haaveili aluksi 10 km kierroksesta, mutta tyytyi realiteettien edessä 6 km lyhyempään renkaaseen. Eivät olleet laittaneet kilometrejään pohjalaiseen tapaan vaakasuoraan. Jyrkillä nousuilla ja laskuilla katsottiin, kuka on kuka. Hiki roiskui ja jäsenet natisivat. Ajattelin, että en ikinä enää halua nähdä puunjuurakoiden muodostamia luonnon portaita saati kiipeillä niillä kilometritolkulla. No. Seuraavana päivänä mentiin taas.
Tulihan niitä apinahavaintojakin. Tullessa venettä tervehti perheryhmä pitkähäntämakakeja, jotka olivat tottuneet ihmiseen. Yksi paukutti hyppien huvikseen peltikattoa, muut chillailivat. Poislähtiessä polun tuntumassa oli töyhtölangureja, pariskunta puiden lehtiä popsimassa.
Pe 18.03.2011, klo 19:03
Singapore on maailman urbaanein kaupunkivaltio, jossa kasvatus ja koulutus tähtää siihen, että pienellä saarella kaiken on toimittava ja kaikkien on tultava toimeen keskenään. Silti Singapore on vihreä saari.
Singaporen joukkoliikenne on varmasti maailman tehokkaimpia. Metro MRT tulee matkailijalle nopeasti tutuksi, samoin sen vaunut täyttävät monikulttuuriset ihmiskasvot. Mutta vielä tehokkaampi on metroverkkoa täydentävä bussiliikenne, jonka sujuva käyttö edellyttää rohkeutta kysyä neuvoja paikallisilta. Niitä saa, vaikkei aina ymmärrä.
Irtaantuminen ihmismassojen painopisteistä edellyttää täälläkin pientä aloitteellisuutta. Liikenteen leppymätön jyrinä jää tehokkaimmin taakse ja alapuolelle kiipeämällä kaupungin vihreille kukkuloille. Sieltä löytyy jotain yllättävää: jalankulkijan Singapore.
Päätin vaeltaa noin puolet Singaporen yliopistolta itään harjuja pitkin kulkevasta uudesta jalankulkureitistä. Nousisin Pasir Panjangissa harjulle ja kävelisin reilussa puolessa tunnissa puunlatvojen kautta oikaisevan taipaleen Mount Faberille, Singaporen korkeimmalle kohdalle.
Jouduin muuttamaan suunnitelmia. Runsaan 3 km matka oli mitattu linnuntietä, todellisuudessa polku nousi, laski ja meni serpentiinille. Kaikenlaista pientä pysähdyksen aihetta oli kylvetty reitin varteen - oli kasvillisuuden esittelyjä, rullaluistelukenttä ja jopa akvaarioita.
Näköalapaikkoja oli runsaasti. Singaporelainenkin on tapojensa orja. Pientä piknikkiä pidettiin niissäkin paikoissa, joissa näköala oli päiväntasaajan oloissa kasvanut ihan umpeen. Ankarin kuhina on aina kaupungin keskustan Faber-vuoren huipulla, jonne pääsee komealla köysiradalla ja jopa bussilla, jos jyrkät rinteet tökkivät vastaan.
Kulku hidastui kummasti, kun aurinko tuli esiin pilvestä. Ylhäällä harjulla varjoa on vähän. Reittini alkupisteen Bukit Chandussa neuvonut rouva yllytti minua täyttämään puolentoista litran vesipulloni museon hanasta. Miksi en noudattanut neuvoa? Kaikki olisi tarvittu.
Arkkitehtonisesti mielenkiintoisin rakennelma reitillä on jalankulkusilta Henderson Waves. Nimensä mukaisesti sillassa ei ole yhtään suoraa tasaista kohtaa. Koko silta ikään kuin aaltoilee ja samalla kaartelee pehmeästi. Silta taipuu omiksi kaiteikseen ja tarjoaa niiden suojassa varjoisia levähdyspaikkoja.
Metrojunassa voi luulla kivikasvoisia matkustajia koviksi suurkaupunkilaisiksi. Vaellusreitillä singaporelaisen business-ilme on jätetty työpaikalle. Ihan ei ruveta vieraille juttelemaan, mutta moikkailemaan ja hymyilemään kyllä. Ehkä seuraavan kerran tavatessa olisi jo sopinut small talk vaikka säästä.
Ti 15.03.2011, klo 18:03
Harjannetta peittävä metsä oli taajaa mutta nuorta. Kaikki kasvillisuus paloi rinteiltä helmikuussa 1942. Harjua hallitsevan Oopiumikukkulan huipulla seisoi yhä komea siirtomaatyylinen rakennus. Ihmeen kaupalla se vain vaurioitui taistelussa, jonka maailma unohti. Mutta minä näköjään en.
Mikä minut toi syrjäisen Pasir Panjangin harjun juurelle läntisessä Singaporessa? Fyysisesti bussi 143, jolle ystävällinen turvamies minut neuvoi Harbourfrontin maanalaisen asemalla. Mutta oikeasti sattuma, kun Singaporen nähtävyyksiä etukäteen tutkiessa törmäsin yhteen maailman sotamuseoiden pienimmistä, tai niin ainakin ymmärsin. Ja sotahistorian tuntemattomimpaan eeppiseen last standiin, tai niin sallin itseni kuvitella. Ilokseni olin lopulta väärässä.
Bukit Chandulla eli Oopiumikukkulalla piti käydä vain merkityksetön pikku kärhämä, brittiarmeijan viimeinen viivyttävä ele voitonnälkäisen Japanin keisarillisen armeijan Krysanteemidivisioonan edetessä Singaporeen. Brittiupseerien mielessä taistelu oli hävitty jo etukäteen.
Taistelu todella hävittiin ja taistelijat uhrattiin häikäilemättä. Mutta se hävittiin tavalla, jolla tuli olemaan kestävää merkitystä tulevien Malesian ja Singaporen valtioiden asukkaiden itsetunnolle ja itsenäisyyshalulle. Siksi kiipesin päiväntasaajan paahtavassa auringossa ylös jyrkälle harjulle kiemurtavaa pikkutietä.
Sana taustasta. Brittiläisen Imperiumin Malakan siirtomaan paikalliset hallitsijat kärttivät vuosikymmeniä, että maassa olevien vieraiden joukkojen sijasta Britannian pitäisi kouluttaa paikallisia malaijeja armeijaansa. Britit eivät uskoneet, että malaijeilla olisi ensimmäisiäkään edellytyksiä oppia edes sotilaskuria.
1930-luvulla perustettiin vähän kuin säälistä ja ihan kokeeksi ensin komppania, jota laajennettiin kyllä aika pian rykmentin vahvuiseksi. 1. Malaijirykmentin miehet voitiin valita tarkkaan halukkaista, sillä se oli ammattiyksikkö ja palkka oli parhaita, mitä malaiji niissä oloissa saattoi toivoa. Yksikön miehistä löytyi mm. erinomaisia tarkka-ampujia.
Brittien omahyväiset käsitykset itäaasialaisten sotilastaidoista kostautuivat, kun Japani eteni tammikuussa 1942 hyvän etukäteissuunnittelun ansiosta vauhdilla läpi Malakan niemimaan. Singaporen strateginen satama odotti pääpalkintona. Japanilaisille sotilaille Singaporen valtaus oli välttämättömyys, sillä huolto oli katkeamassa ja valloittajilla alkoi olla suorastaan nälkä.
On vaikea välttää vaikutelmaa, että Malakan niemelle ei lähetetty aivan brittiläisen upseeriston terävintä päätä puolustusta suunnittelemaan. Britit olivat varmoja, että japanilaiset hyökkäävät maasillan kautta eikä Singaporen salmen yli. Japanilaiset tietysti tekivät molemmat ja yllättivät gin- ja tonicherrat taas.
Panssarit ja tykitkin mukanaan salmen yli tuoneet japanilaiset lähestyivät vauhdilla Alexandran varikko- ja polttoainevarastoaluetta. Sen valtaus olisi shakki ja matti. Välissä oli enää vain kapea Singaporen etelärantaa reunustava harjualue, joka sattui olemaan puolustukselle ihanteellista maastoa. Jos vain olisi ollut kykyä ja harkintaa.
Harjulla juuri käyneenä en pysty käsittämään, miten britit kykenivät fyysisesti olemaan niin totaalisen törppöjä, etteivät ymmärtäneet perustaa sinne kunnon puolustusta. Malaijiyksiköt heitettiin harjulle ja ammusten annettiin loppua, vaikka täpötäydet ammusvarastot olivat selän takana kilometrin tai parin päässä. Australialainen tykkipatteri olisi kyennyt tukemaan harjun puolustajia, mutta määrättiin säästämään ammukset. Ne jäivät sitten japanilaisten sotasaaliiksi.
Maailmassa on vähän paikkoja, joissa komppania määrätietoisia miehiä pystyisi pidättelemään kokonaista divisioonaa. Vaikka Bukit Chandun rinteet ovat nyt metsittyneet, kymmenien metrien jyrkkä rinne kertoo, että tässä olisi sellainen paikka.
Ystävällinen huivipäinen malaijirouva rahasti 1. Malaijirykmentin komentopaikkana toimineen talon porstuassa noin euron pääsymaksun. Rouva tuli mukaan sisälle ja paimensi muut museossa olijat - heitä oli enemmän kuin odotin - yläkertaan katsomaan elokuvaa. Sepä olikin rykmentin eloonjääneiden kertomuksia hyödyntävä multimediaesitys, joka herätti tehokkaasti mieliin vuoden 1942 alun tilanteet ja tunteet. Veikkaan, että juttua ei näytetä japanilaisille turisteille, mutta he ovat tunnetusti itsekin taitavia välttämään tällaisia paikkoja.
Jäin esityksen jälkeen seuraamaan Memories of Bukit Chandu-museossa nuoren kiinalaisnaisen ja hänen malaijimiehensä keskustelua oppaan kanssa kiinalaisten joukkomurhista, joita Japanin salainen poliisi Kempeitai toteutti vallatussa Singaporessa. Tai Syonan-Tossa, kuten miehittäjät saarikaupungin ristivät.
Mutta ennen kuin etnisiin puhdistuksiin päästäisiin, japanilaisten oli edettävä tuon yhden ainoan harjun yli. Japanilaiset pudottivat lentolehtisiä, joissa malaijisotilaita käskettiin antautumaan pahemman välttämiseksi. He olivat siis yhtä ennakkoluuloisia kuin britit, ja pitivät malaijeja heittopusseina. 13 000 miehen Krysanteemidivisioonalla oli varovasti sanoen musertava ylivoima,
Japanilaisten päähyökkäys rinteellä suuntautui juuri Bukit Chanduun, jota puolusti yksi ainoa vajaalukuinen komppania. Komento oli siirtynyt brittikapteenin kaaduttua haavoittuneelle aliluutnantti Adnan bin Saidille. Hänen johdollaan jäljellä olevat miehet päättivät, että he eivät peräänny eivätkä antaudu - ts. he tekisivät last standin. Mikä sai heidät niin tekemään, sitä ei kai kukaan osaa oikein selittää. Britannia ei heistä ainakaan välittänyt. Jos he halusivat todistaa jotain, he kyllä tekivät sen, mutta kalliisti.
Kolmen päivän taistelun aikana huolto katkesi täysin. Ammusten loputtua taistelua jatkettiin pistimin, joita japanilaisetkin lähitaistelussa käyttivät.
Japanilaisten murtauduttua läpi aliluutnantti Adnanin ruumis ripustettiin ylösalaisin puuhun. Toisten mukaan hän oli jo kaatunut, toisten mukaan vaikeasti haavoittunut mutta yhä hengissä.
Seuraavana päivänä kenraali Percival luovutti Singaporen Japanin keisarikunnalle. Asukkaille alkoi kolmen ja puolen vuoden helvetti.
Aliluutnantti Adnan on nykyään pienimuotoinen kansallissankari sekä Malesiassa että Singaporessa. Elokuviakin on tehty. Sotasankareita näillä mailla ei ole paljoa, mutta taistelussa itsenäisyydestä sellaisista on aina ollut apua. Yleensä hilpeät koululaiset univormuissaan hiljenivät Bukit Chandun museossa.
1. Malaijirykmentti on edelleen olemassa, nyt Malesian kuninkaallisen armeijan valioyksikkönä nimeltä Kuninkaallinen Malaijirykmentti.
Britit ja japanilaiset ovat tervetulleita Singaporen tasavaltaan - turisteina.
Ma 14.03.2011, klo 12:27
Sanon sen heti alkuun: Singaporen eläintarha tarjoaa suuria elämyksiä. Missä muualla olisi keksitty pitää eläintarha auki yöllä? Useimmat tarhan asukkaat ovat aktiivisia yöaikaan. Yöeläimiä ovat singaporelaiset itsekin. Valot päälle ja ovet auki.
Singaporen eläintarhasta ei löydy häkkejä perinteisessä mielessä. Paikka on moderni ja huipputeknologinen kuten Singapore itse. Eläimet elävät mahdollisimman normaalia elämää oikeassa ympäristössään. Hyvällä onnella kävijä pääsee kosketusetäisyydelle. Pimeästä sukeltanut Malakan tapiiri ei ohittanut 30 senttiä kauempaa. Sitä hetkeä en unohda vähään aikaan.
Tällaiset järjestelyt kertovat singaporelaisesta yhden oleellisen asian. Kun eläinten koskettaminen kerran on kielletty, niitä ei kosketeta, vaikka ne tulisivat ihan viereen kuten mm. sademetsämaailman puoliapinat tykkäävät tehdä.
Singaporelaiset ymmärtävät luonnon arvon. Suuret osat saarivaltiota ovat loputonta kerrostalolähiötä. Viimeinen koskematon sademetsä on suojeltu, ja vaikka se on pieni, siellä on enemmän kasvi- ja eläinlajeja kuin koko Pohjois-Amerikassa. Metsiä, maatalousmaita ja luontopolkuja on saarella yllättävän paljon ja väki käyttää niitä virkistykseen maan tavan mukaan esikuvallisesti.
Singapore Zoo on jännitteinen yhdistelmä aktiivista varainkeräystä, luonnonsuojelua, markkinahenkeä ja kansanvalistusta. Kun osaamista ja ideoita on, vastakkaisetkin tavoitteet toimivat yhteen. Tarha on toteutettu rahaa säästämättä, joten tulojakin tarvitaan. Kävijämäärät ovat valtavia, ja kiinnostus eläimiin vaikuttaa valtavalta.
Päiväsaikaan suuri eläintarha on kuin muutkin, paitsi että häkkien sijasta eläimet ja yleisö on erotettu kullekin lajille sopivilla esteillä, rinteillä, vesialtailla, pensailla, matalilla aidoilla jne. Isotkin vaarattomat eläimet vaeltelevat koko lailla vapaasti. Tarhan flamingopopulaatio esimerkiksi voisi lentää pois, jos haluaisi.
Kaikki eivät tietysti hyväksi eläinten vangittuina pitämistä edes tällaisissa vähintäänkin tyydyttävissä olosuhteissa. Vastapainoksi Singaporen eläintarha voi kehuskella ja myös kehuskelee saavutuksillaan uhanalaisimpien eläinten turva- ja kasvatuspaikkana. Lista niistä on kunnioitettavan pitkä.
Mainitsen esimerkkeinä tarhan valkoiset harvinaisuudet. Valkoisia sarvikuonoja ei ole liikaa, ja omalla saarellaan majailevat valkoiset tiikerit ovat ikävä kyllä tiettävästi maailman ainoat. Seksi tiikereitä kyllä kiinnosti toimenpiteiksi asti. Buddhalaisissa maissa pyhä erittäin uhanalainen mustajalkakurki tuli myös varoittamatta vastaan.
Suurimmat elämykset alkavat pimeän laskeudutta täällä päiväntasaajalla klo 18-19 välillä. Varsinainen tarha tyhjennetään ja yösafarin reitit avataan. Suuret massat kuljetetaan opastettuina äänettömästi sähköllä kulkevillä pyöräjunilla 45 minuutin kierroksella, joka monille riittääkin. Monet päiväsaikaan arat eläimet pääsee näkemään hämärässä tuurilla tosi läheltä - kerroinhan Malakan tapiirista.
Singaporessa asiaan kuuluu, että kun salamavalot ja kulkuneuvosta kurottelu on kielletty, niin salamat eivät räisky, katsojat pitävät äänensä kurissa jne.
Varsinaiset harrastajat jatkavat jalkaisin tehtävillä yökierroksilla. Minulla oli enää hetki aikaa kipaista kalastajakissalle omistetulla polulla. Kerrankin kävi tuuri. Kissa tallusti sattumalta pimeydestä puronsa rantaan juuri kun ehdin sen alueelle. Siihen se jäi vaanimaan kaloja, sukellusta en ehtinyt jäädä odottamaan mutta tämäkin riitti!
Yleisön suosikkeja olivat mm. jättiläisliito-oravat, ison kollikissan kokoiset leikkisät otukset, jotka suhahtelivat suuressa rakennelmassaan puusta toiseen aivan polulla ihastelevien ihmisten välistä. Lepakkomaailmassa tunnelmat jakautuivatkin sitten enemmän, kun nahkasiivet suhahtelivat melkein iholla.
Eläinten asuintilat ovat suurimmaksi osaksi pimeydessä, mutta himmeiden valojen alle on sijoitettu ruokinta- ja mukavia oleskelupaikkoja. Kaikkia harvinaisuuksia ei kävijä näe, ei edes puolta. Mutta tarhan suuruus takaa sen, että kenenkään ei tarvitse lähteä pettyneenä pois. Jokainen näkee jotain, jota monet muut eivät ole onnistuneet näkemään!
Singapore karistaa innovatiivisesti vanhaa tylsän kaupungin mainettaan. Eläintarha on tästä ehkä paras mutta ei ainoa esimerkki. Nykyään voi hyvin sanoa, että pienessä Singaporessa on paljon jujua, elämyksellistä nähtävää.