Pe 12.02.2010, klo 16:50
Jukka Haarma
Musiikkialan levynjulkaisukeikat ovat yleensä rutiininomaisia tilaisuuksia, joissa tavataan alan ihmisiä ja puhutaan mukavia. Otetaan muutama lasillinen samalla kun Illan tähti esiintyy parin kappaleen verran.
Harvoin ne ovat elämyksiä. Yllätyksellisen poikkeuksen koin kuitenkin toissapäivänä Mikael Konttisen uuden ’Ota kiinni’ –albumin julkaisukeikalla helsinkiläisessä ravintolassa.
Tiesin toki kaverin vähän niin kuin viran puolesta. Olin kuunnellut uuden levyn kotona edeltävänä iltana. (Soitin levyä työhuoneessani suhteellisen kovaa, jonka seurauksena tuli vaimon kommentti, että ’Mitä ihmeen musiikkia sä oikein kuuntelet??, Pane nyt ihmeessä se hiljempaa!! Ennen kuin ovi sulkeutui, ehdin huutaa, että teen vaan työtäni!)
Tiesin myös Mikaelin valtakunnan tason saavutukset (Linnan itsenäisyyspäiväjuhlien solistitähti v. 2006 ja euroviisuehdokkuus v. 2008).
Ensi kuulemalta Mikaelin uusi albumi kuulosti huolellisesti tehdyltä iskelmäpainotteiselta levyltä, jolla on muutamia tarttuvia kappaleita, lähinnä jo ennen kuultuja single-lohkaisuja.
Vaikka muistan kyllä Mikaelin tehneen vaikutuksen minuunkin Linnan juhlien solistina, niin tätä en osannut odottaa. Ihme kaveri. Yksin lavalla kosketinsoittimen kanssa. Ottaa heti yleisön haltuunsa kuin ammattimainen stand-up koomikko. Muutama ironinen vitsi ja me olemme mukana. Osaa oikeasti soittaa. Omaa voimakkaan, taipuisan äänen. Näyttää luontaiselta esiintyjältä. Vähän niin kuin Jari Sillanpään rempseältä pikkuveljeltä. Tämä kaveri ei ole syntynyt rokkaamaan, vaan viihdyttämään. Mikael on yhdistelmä huoletonta veijaria, ilkikurista nuorta poikaa ja itsetietoista hurmuria. Huumori on nopeaa, rohkeaa ja oivaltavaa.
Me hiljennymme myös kuuntelemaan. Osa lauluista on isoja ja vakavia. Niin vakavia, että Mikael yrittää keventää niitä huumorilla. Onnistuen, mutta en ole varma, oliko se järkevää. Saattaa uskottavuus lauluista kadota.
Lavalle astuvat myöhemmin Annika Eklund ja uuden levyn toinen tuottaja Okko Laru. He duetoivat illan kauneimmat kappaleet, ’Marraskuun’ ja ’Lokikirjan’.
Kuulimme yhteensä 10 laulua. Ketkä me? En tunne paikalta kuin pari ihmistä. Suurin osa tuntui olevan Mikaelin kavereita.
Mutta totta, koin olevani yllättäen osa tuota yleisöä. Mutta siksi me kai käydään keikoilla musiikkia kuuntelemassa. Poikkeuksellista olikin kai se, että levynjulkaisukeikalla olijat ehtivät muodostaa aidon yleisön.
Keikan jälkeen jäin miettimään Mikaelin musiikkia. Onko iskelmä hänen genrensä?
Onko ’viihdepop’ hänen genrensä? Tai ’jazzpop’? Itse hän on kertonut arvostavansa vanhaa tanssiorkesteritraditiota. Mikä olisi se musiikki, jossa hänen persoonansa ja musiikki olisivat parhaimmillaan yhtä (ja minä siis arvostan iskelmägenreä)?
Ehkä Mikael luo aivan uuden, oman ainutlaatuisen genrensä.
Pelkästään se, että Mikael panee miettimään tuollaisia, kuvastaa minusta sitä vielä toteutumatonta isoa potentiaalia, jota tuossa vasta 26-vuotiaassa kaverissa on.
Taidanpa kuitenkin tänä iltana kuunnella Mikael Konttisen ’Ota kiinni’ -albumin uudestaan.
Ja entistä kovempaa.
Ma 08.02.2010, klo 16:48
Jukka Haarma
Tähän mennessä tapahtunut.
Anna Puustjärvi sijoittuu toiseksi vuoden 2008 Idols-kisassa. Anna sai mitä halusi, kakkossijan.
Huhtikuussa 2009 ilmestyy Annan (nyt Anna Puu) ensialbumi. Se on sekä myynti-
että arvostelumenestys ylittäen platinalevyrajan heinäkuussa 2009 ja tuplaplatinarajan (60 000 myytyä levyä) tammikuussa 2010.
Joulukuussa 2009 selviää, että Anna Puu on ehdolla Emma palkinnon saajaksi seitsemässä eri sarjassa.
Viime vuoden vaihteessa rocklehti Rumba tekee ison jutun Annasta pyrkien osoittamaan, että hän ei ole mikä tahansa poptähti.
Viime torstaina Anna voittaa neljä Emmaa, mm. vuoden naissolisti- ja vuoden pop-albumi-Emmat.
Eilen 7.2. Anna Puu esiintyy ensi kertaa Finlandia-talossa. Runsaat yhdeksän kuukautta ensilevyn ilmestymisen jälkeen.
Konsertti oli menestys, täysi sali. Ja kun kyseessä oli Finlandia-talon konsertti, pitää painottaa että kyseessä oli myös taiteellinen menestys.
Eli ihan kivasti on Annalla mennyt. Oliskos nyt jo aika vasta-kritiikille?
Ei. Ainoa asia mikä minua eilisessä Finlandia-talon konsertissa harmitti oli, että sieltä puuttui juuri se osa yleisöä, jonka olisin nimenomaan halunnut siellä nähdä. Salista kun puuttui (kyllä minä meikäläiset tunnen) se kriittisten (lue: usein ennakkoluuloisten) keski-ikäisten rockmiesten joukko, joka vannoo aidon, juurevan ja ’oikean, kunnon’ musiikin puolesta ja jolle Idols-tähdet ja (suosittu) popmusiikki on lähtökohtaisesti ongelma.
He kun olisivat kuulleet aitoa, juurevaa ja pieteetillä esitettyä suurta suomalaista musiikkia. Olisivat kuulleet esim. kappaleen ’Kolme vuodenaikaa’, jota parempaa soul-folk kappaletta ei ole Suomessa vielä tehty. Olisivat kuulleet hienoja versioita ikoniensa Tuomari Nurmion (’Älä itke Iines’), J. Karjalaisen (’Luuranko rämisee’) ja Dave Lindholmin (’Pieni ja hento ote’) kappaleista (viimeksi mainittu Annan ’vanha’ bravuuri, joka oli saanut jouset korvaavan upean huilu-flyygelitorvi-sovituksen).
Olisivat myös kuulleet häkellyttävän version vanhasta Tamara Lundin iskelmä&viihde -klassikosta ’Sinun omasi’.
Missään vaiheessa konserttia ei tule kuitenkaan tunnetta yliyrittämisestä, näyttämisestä että osataan sitä tätäkin. Tuo koskee sekä Annaa että koko bändiä.
Anna on artistina riittävän rohkea. Ja riittävän nöyrä. Fiksu, mutta riittävän lapsellinen. Hän on vakavissaan, mutta ei liian tosissaan.
Esillepano ja soitto on tyylikästä, tunnelma sekä harras että iloinen. Yhdistelmä pop- ja kamarimusiikki -konserttia.
Annan ääni on vuoden aikana saanut lisää voimaa ja tulkinnallista rohkeutta. Hänellä ei ole vaikeutta täyttää äänellään Finlandia-taloa.
Törmäämme edelleen päivittäin kysymykseen poptähtien aitoudesta. Erityisesti silloin kun hän ei itse ole laulajansa säveltänyt tai sanoittanut. Anna Puun kohdalla
kysymys on triviaalitasoa. Anna Puun laulut ovat Anna Puun lauluja. Hän on niissä, kyllä, aidosti ja syvästi läsnä.
Edellä mainitulla poikkeuksella Anna Puun yleisö on laajaa. Ala-asteikäisistä minun ikäisiin. Naisia ja miehiä, nuoria ja aikuisia.
Tällaiselle musiikille on minun pienessä maailmassani oma iso nimensäkin. Tuo nimi voisi olla popmusiikki. Ainakaan tuo nimi ei ole rockmusiikki, taidemusiikki tai viihdemusiikki.
Anna Puun musiikki on populaarimusiikkia, sellaista, joka on avointa kaikille ja jonka jokainen, jos haluaa, voi kokea omakseen. Annan musiikki ei missään nimessä ole ole keskivertoa, mutta toisaalta musiikissa ei myöskään ole mitään väkisin tehtyä, mitään raja-aitoja, joita kuulijoiden pitäisi ylittää ja joita vain asiaan vihkiytyneet voisivat ymmärtää. Siksi se koskettaa niin monia.
Konsertti loppui, niin kuin Annan konsertit ovat aina toistaiseksi loppuneet, kappaleeseen ’Mestaripiirros’. Se soi vielä kauniimmin kuin levyllä.
Huomaan liikuttuneeni. Vaikka istun kaukana, kaukana lavasta.
Sellaista se populaarimusiikki parhaimmillaan teettää.
Pe 15.01.2010, klo 13:19
Jäivätkö iskelmäklassikot iskelmän vuosisadalle, 1900-luvulle? Vai onko 2000-luku synnyttänyt vielä sellaisia? Mitä tarvitaan jotta iskelmästä tulee klassikko?
Kimmokkeen kysymykselleni antoi viime lokakuun Tampereen Musiikki & Median (musiikkialan suurin vuosittainen tapahtuma) iskelmäpaneeli, jonka lopuksi keskustelijoilta kysyttiin, että mainitkaa viimeisin mieleen tuleva iskelmäklassikko? (Kysymys esitettiin minusta sävyllä, että onko niitä enää oikeasti syntynyt?)
Me vastaajat, iskelmämusiikkia eri näkökulmista katsovat ja tuntevat ihmiset, oltiin sitä mieltä että kyllä niitäkin vielä löytyy, tältä vuosituhanneltakin.
Mistä sitten syntyy iskelmäklassikko?
Lopullista vastausta tuohon tuskin löytyy, mutta luettelen tässä muutaman ajateltavissa olevan:
1) Se kestää aikaa, kappale ei ole vain sen hetken hitti tai suosikki. Se jää parhaimmillaan osaksi ’kansankunnan muistia’.
2) Se on saavuttanut iskelmäyleisön laajan hyväksynnän ja on usein ylittänyt yleisönsä rajat nousemalla ’koko kansan’ tuntemaksi kappaleeksi. Useat osaavat sen sanat osin tai kokonaan ulkoa ja useat pystyvät ainakin hyräilemään tai ajattelemaan mielessään sen melodiaa.
3) Siinä kiteytyy jotain olennaista iskelmän olemuksesta, se on lajinsa malliesimerkki ja tarinaltaan kuulijalleen ’niin totta kuin vain musiikki voi totta olla’.
Jos iskelmäklassikkoja ei enää synny niin kuin menneinä vuosikymmeninä, siihen on löydettävissä suhteellisen selkeä syy: Iskelmiä kuluttava yleisö ei ole enää niin suuri kuin aiemmin. Iskelmämusiikki oli Suomessa 80-luvulle asti populaarimusiikin keskiössä, mutta ei enää. Iskelmällä on edelleen suuri yleisö, mutta kun se ei enää ole musiikki ym. medioiden keskiössä, sen saama julkisuus ei ole samaa luokkaa kuin 1950 - 80-luvuilla. Eli konkreettisesti: ’koko kansan’ iskelmät, joihin ei voi olla törmäämättä vaikka ei iskelmistä välittäisikään, ovat vähentyneet.
Iskelmä kuuluu olemukseltaan julkisten levyautomaattien, ei iPodien, Suomi-filmien, ei tosi tv:n maailmaan.
Toki koko klassikon käsite on, lajista riippumatta, nykypäivänä uhan alaisena. Makujen ja medioiden lisääntyessä ja hajaantuessa, yhteisiä klassikkoja, yhteisiä kokemuksia on yhä vähemmän.
Tuo ei ole populaarimusiikille hyvä asia.
Mutta eikö ole liian aikaista valita 2000-luvun klassikoita?
Ei. Iskelmä ei ole kuollut, mutta se voi kuolla, jos se ei edes tuota potentiaalisia klassikkoja.
Tässä oma listani 2000-luvun klassikoiksi (aikajärjestyksessä:)
Anna Eriksson: Kun katsoit minuun (2001)
Katri Helena: Minä toivon (2003)
Anna Eriksson: Kaikista kasvoista (2003)
Yö: Rakkaus on lumivalkoinen (2003)
Simo Silmu: Kaikkea hyvää (2004)
Anne Mattila: Perutaan häät (2005)
Kari Tapio: Paalupaikka (2006)
Simo Silmu: Sydänsärkyä (2006)
Suvi Teräsniska: Hento kuiskaus (2008)
Vesa- Matti Loiri: Kaiken nähnyt (2009)
Omat henkilökohtaiset valintakriteerini olivat
1) minulla oltava läheinen suhde levyyn, sen on pitänyt tavalla tai
toisella koskettaa henkilökohtaisesti.
2) kappaleet ovat ilmaistutavaltaan ja muotokieleltään selkeitä iskelmiä tai ovat ikään kuin nousseet sellaiseksi (kuten Yön ’Rakkaus on lumivalkoinen’).
Näillä valinnoilla en ole koettelemassa iskelmän rajoja tai etsimässä vaihtoehtoisia, mukamas parempia iskelmiä (ja johon rocktaustani voisi houkutella).
Muutama kommentti valinnoista.
Anna Erikssonin kappaleet ovat itseoikeutettuja tähän sarjaan. Anna on loistava, yhtä aikaa sekä herkkä että kiihkeä tulkitsija, joka toi ko. kappaleiden kautta iskelmän 2000-luvulle.
’Rakkaus on lumivalkoinen’ on niin iso kappale, että sillä täyttää kyllä yhden kansakunnan ja tuo kansakunta on ja voi vain olla Suomi.
Yölinnun sijaan (anteeksi) oli pakko valita kaksi Simo Silmun soololevyjen kappaletta.
Koen että noilla levyillä on enemmän pelissä ja ne keskittyvät siihen, mikä ei ole vielä tullut kaikille selväksi: Simo Silmu on nyt kolmekymppisenä, ikää ja kokemusta lisää saatuaan, suomalaisen iskelmän suurin uusi miestulkki. Siinä sarjassa, jossa Kari Tapio on ollut jo pitkään paalupaikalla. Tämä lista ilman Kari Tapiota olisi kuin unohtaisi Elviksen 50-luvun rock&rollin pioneereista. ’Paalupaikka’ on hieno, Hectorin Karille tekemä tilaustyö.
Ne jotkut, jotka tuntevat minut Anne Mattila-fanina, voivat ihmetellä miten listalla on vain yksi Annen esitys. Mutta vain yhden valinnalla on tarkoituksensa. Annen laulumateriaali ja levyjen tuotanto ei ole toistaiseksi ollut kuin harvoin Annen lahjakkuuden tasolla ja siksi on pakko, ja helppo uskoa, että Annen suuret levytykset ovat vasta tulossa. ’Perutaan häät’ on kaiken muun ohella vuosikymmenen rohkein iskelmäsanoitus. ’Perutaan häät, perutaan yhteinen hautapaikka’.
Suvi Teräsniska on 2000-luvun paras uusi naisiskelmälaulaja ja ’Hento kuiskaus’ on alkanut saada sen aseman, mikä sille on alusta alkaen kuulunut.
Vesa-Matti Loirin ’Kaiken nähnyt’ on vasta ilmestynyt, mutta laitoin sen listalle potentiaalisena klassikkona. En tiedä onko se edes iskelmä, mutta edustakoon se sitten iskelmän uudistumista, jonka takana taustajoukkoineen on 65-vuotias suomalainen laulaja.
Jos joku vaatisi minua valitsemaan noista kymmenestä yhden ainoan, se voisi olla Katri Helenan ’Minä toivon’.
Siinä sävellys, teksti ja tulkitsija ovat sananmukaisesti yhtä. Siksi tätä kappaletta ei voi todellakaan suositella kenellekään muulle, pysykööt nuoret tangokuningattaret ja muut ihan hyvät laulajat kaukana tästä laulusta! Tämän Sinikka Svärdin sanoittaman laulun yleishumaani teksti kuuluu Katri Helenalle.
’Minä toivon’ on rohkea laulu. Paatoksellisen tunteikas, täynnä toivoa, haaveita ja elämän uskoa. Vaikka laulun keskiössä ei ole suuri suomalainen surumielisyys, se on kuitenkin sanomaltaan ja tulkinnaltaan hyvin suomalainen laulu. (Vaikka onkin vieläpä sävellyksenä italialainen. Mutta niin on myös Kari Tapion ’Olen suomalainen’ ja niin oli myös Olavi Virran ’Sinitaivas’ saksalainen!)
Luulenpa vaan ajan olevan sellaisen, että liian harva suomalainen tuntee tuon kappaleen.
Pe 27.11.2009, klo 13:27
Jukka Haarma
Aikana, jolloin rokkarit ja popparit ovat jo itsestään selviä vieraita Linnan itsenäisyysjuhlissa, ei voida enää pitää yllätyksenä, että Eppu Normaali-yhtyeelle ojennetaan kulttuurielämän Suomi-palkinto.
Kaunista ja viisasta asiassa on se, että palkinnon sai yhtye, kollektiivi eikä yksittäinen taiteilija. Vain Martti Syrjän palkitseminen olisi ollut todella tyhmää, samalla tavalla kuin jos Kolmannesta Naisesta palkittaisiin vain Pauli Hanhiniemi.
Tuossa mielessä palkinnon antajat toteuttivat tyylikkäästi sen ajatuksen, mistä nykyisin niin paljon kulttuuri (ja liike-) elämässä puhutaan: Luovan työn yhä kollektiivisemmasta luonteesta.
Yksittäisiä taitelijanerojahan tässä on jo ylistetty ja palkittu viimeiset parisataa vuotta.
Hauskaa oli toki palkinnonjaon yhteydessä havaita, että Martti Syrjä alkaa pitkine partoineen näyttää yhä enemmän perinteiseltä taiteilijalta kuin rokkarilta.
Ne ajat ovat kuitenkin ohi, jolloin rockihmisten palkitseminen valtiovallan toimesta olisi jotenkin koettu häpeällisenä, jollei jopa osoituksena ’väärällä puolella seisomisesta’.
Tuo aika tuli mieleen kun Ylen tv-uutisten haastattelussa Martti Syrjä sanoi, että kyllähän tämän kaltainen tunnustus tuntuu hienolta kun se tulee viralliselta taholta, lisäten kuitenkin ironian pilke silmissään, että ’taiteilijoinahan me ollaan kaiken tällaisen ylä- ja ulkopuolella’.
Joskus kolmekymmentä vuotta sitten kuka tahansa suomipunkrokkari olisi vastannut vähintäänkin puolitosissaan, että olemme kaikkea tällaista vastaan. (Tai huumorilla: Olemme kaiken tällaisen alapuolella.)
Eppujen Juha Torvinen totesi samassa yhteydessä, että ’hienoa kun meidät palkittiin sellaisena kun me ollaan, ei yhtyettä sellaisena kun sen pitäisi olla’.
En ole ihan varma mitä Juha tuolla tarkoitti, mutta itse tulkitsen tuon niin, että Eput palkittiin Eppuina, yhtyeenä joka on aina kulkenut omaa polkuaan eikä ole pokkuroinut korkean tai minkään muunkaan taiteen tai tahon suuntaan. Eput palkittiin nimenomaan suomalaisuutta ja suomen kieltä vaalivana yhtyeenä eikä yhtyeenä, joka palkitaan ’menestyksestään kansainvälisillä markkinoilla’ tai ’taiteellisesti korkeatasoisesta ja kunnianhimoisesta tuotannostaan’.
Kunnianhimoinen Eppu Normaali on varmasti ollut, mutta tavalla, joka tuppaa usein taide- ja muilta sisäpiireiltä näkemättä. Eputhan kun edustavat vain ’tavallisuutta’.
Ironista tässä Eppujen palkitsemisessa on toisaalta se, että valtiovaltamme on ollut tohkeissaan nimenomaan rockin vientimenestyksistä ja tuonut sitä kautta rockin tavalla tai toisella sekä salonkikelpoiseksi että valtiollisen tuen piiriin.
Hienoa sinänsä, mutta jos tämä maa nyt jotain rockin alueella tarvitsee, niin Eppu Normaalin perinteen jatkajia. Suomalaisia, suomeksi itseään ilmaisevia rockyhtyeitä.
Tuo traditio on katkeamassa ja se on oikeasti ongelma. Koko suomalaisen musiikkialan ja –kulttuurin ongelma.
Englanniksi laulavia ja angloamerikkalaisvaikutteisia suomalaisia rockbändejä, se tiedetään, niitä kyllä riittää. Niiden määrän kasvu on ymmärrettävä, kyse on kulttuurisesta muutoksesta, jota ei voi eikä pidä pysäyttää.
Mutta tuon muutoksen seurauksena meillä on valtava määrä kotimaisia rockyhtyeitä, joiden pääantina tuntuu useasti olevan vain kuulostaa joltakin yhdistelmältä kaikista niistä ulkomaisista artisteista, joita yhtyeen jäsenet ovat tahoillaan kuulleet ja joilta olisi hieno kuulostaa ja jotka mainitaan ikään kuin laadun takeina ja valmiina meriitteinä yhtyeen mediatiedotteissa.
Ikään kuin hyvät aikomukset sekä oikeansuuntaiset ja aikaiset viittaukset riittäisivät. Ollaan rockkoulun hyviä ja kilttejä mallioppilaita.
Kaikki me rockia seuranneet tiedämme, että noilla eväillä ei vielä kovin paljon uutta ja omaperäistä synny.
Ei rockin kehityksen esteenä ole suinkaan aina ymmärtämätön (suuri) yleisö tai isot pahat levy-yhtiöt, jotka puristavat kaiken musiikin samaan kaupalliseen muottiin.
Useassa tapauksessa syypäänä on rock itse.
Kuvitellaan, miltä ’oikean’ rockin pitäisi olla sen sijaan että kuviteltaisiin, mitä se voisi olla.
Ehkä juuri tuota kehitystä Juha Torvinenkin lausunnollaan tarkoitti.
Eppu Normaalin kummisetä ja levypomo Epe Helenius kiteytti suomirockin ongelman kuukausi sitten Musiikki &Median paneelikeskustelussa toteamalla, että ei hänen ongelmansa ole niinkään miten ’breikata’ suomirock-yhtyeitä, vaan ylipäänsä niiden löytäminen kun niitä ei yksinkertaisesti ole!
On hienoa kun palkinnon saannin yhteydessä Eppu Normaali sanoi jatkavansa uraansa. Vielä hienompaa olisi kun Eppu Normaali saisi omaperäisiä seuraajia.
Olen nähnyt suomalaisen rockin tulevaisuuden ja sen nimen pitäisi olla suomirock.
Ti 15.09.2009, klo 13:59
Jukka Haarma
On kiistaton tosiasia, että Usain Bolt on maailman paras 100 ja 200 metrin juoksija. Juoksussa nopein on paras.
Musiikin kohdalla kiistattomia tosiasioita paremmuudesta ei ole olemassa. Oliko Beethoven parempi säveltäjä kuin Mozart? Monien asiantuntijoiden mielestä kyllä (jo siksikin, että Mozart oli ’kevyempi’ ja siksi ei niin arvostettu vakavan musiikin säveltäjä kuin Beethoven), mutta lopullista totuutta asiasta ei ole.
Oliko Beatles sitten parempi kuin Rolling Stones?
Oli.
Beatlesit olivat meinaan parempia kuin kukaan muu. Koskaan.
Viileän rationaalisesti ajatellen siis tyhmä väite, mutta aivan järkeenkäypä
puhuttaessa länsimaisesta pop&rockmusiikista.
Mikä on maailman paras bändi? Mikä on maailman paras siitä ja siitä kertova laulu? Mitkä ovat ne kymmenen levyä, jotka ottaisit mukaasi autiolle saarelle? Mikä oli Beatlesien tai Rolling Stonesien paras biisi?
Tuollaisten asioiden miettiminen on ihan tuttua puuhaa meille monelle. (Juuri tuon kirjoitettuani kävelin Jake Nymanin työhuoneen ohi ja sieltä kuului Beatlesien ’Something’ ja Jaken tuttu ääni, joka kysyi ’Oliko Beatlesien paras sävellys sittenkin George Harrisonin tekemä?! )
Tuo kysymys on ajankohtainen nyt kun Beatlesien tuotanto on saatavana remasteroidussa cd-muodossa. Joka tarkoittaa sitä, että Beatlesien musiikkia voi nyt kuunnella mahdollisimman ’totuuden mukaisessa’ muodossa, sen kuuloisena kun itse tekijät olivat sen ajatelleet.
Näin meille on kerrottu.
Ja minä uskon tuohon kertomukseen.
Vedetään kuitenkin vähän takaisinpäin ja todetaan sen sijaan, että Beatles on kaikkien aikojen merkittävin pop/rock-yhtye.
Tuota väitettä voi jopa rationaalisesti perustella.
Kärjistäen voidaan väittää, että The Beatles
-uudisti käsityksen, miten popkappaleita tehdään ja miltä ne voivat kuulostaa
-loi käsityksen modernista pop- ja rockyhtyeestä
-loi popmusiikkiin käsityksen musiikillisesta kehityksestä
-loi käsityksen studiotekniikan tarjoamista luovista mahdollisuuksista
-oli vahvasti luomassa käsitystä rockista varteenotettavana taidemuotona
-oli tärkein lenkki modernin nuorisokulttuurin synnyssä
-oli tärkein lenkki nykymuotoisen faniuden synnyssä
-on vaikuttanut muihin artisteihin enemmän kuin mikään muu yhtye
Kaikkein noiden väitteiden jälkeen on kuitenkin heitettävä pöytään englantilaisen Word-lehden elokuun numeron väite, jonka lähtökohtana oli, että Beatles on turhan aliarvostettu yhtye, nimenomaan musiikillisesti!
Suurin piirtein näin menee jutun kirjoittajan David Hepworthin ajatteluketju:
Beatlesien 40-vuotisen tarinan aikana jotakin tärkeää yhtyeestä on kadotettu. Ensiksi heidän asemansa taiteilijoina alkoi hämärtää heidän ammattitaitoaan muusikkoina, jonka jälkeen heidän taiteilijuutensa hautaantui heidän yleiseen kulttuuriseen merkittävyyden taakse, joka sekin lopulta sulautui vain yhdeksi osaksi kaiken kattavaa Beatles-legendaa. Tuloksena tilanne, jossa Beatles on aliarvostettu suhteessa musiikillisiin tekemisiinsä ja yliarvostettu suhteessa mitä Beatles merkitsi ja edusti laajemmin kulttuurisesti.
Tuossa on ajatusta, ja erityisesti nyt kun Beatlesien koko tuotanto on saanut arvoisensa julkaisun.
Nyt on nimittäin oikea aika kuunnella heidän musiikkiaan, heidän ammattitaitoaan.
Ja yritettävä kuunnella uusin, tuorein korvin.
Tuo koskee erityisesti meitä, joiden rakkaussuhde yhtyeeseen on kestänyt ainakin tuon 40 -vuotta. Meidän kohdalla on selvää, että Beatlesien kuuntelua vaikeuttaa noiden levyjen tuttuus. (Vaikka tuohon aikaan sisältyy toki useita vuosia, tai ehkä vuosikymmeniä, jolloin Beatlesin levyt olivat vain legendaarisen yhtyeen levyjä hyllyssäni.)
Miten saavuttaa se maaginen ’kun kuulin levyn ensi kertaa’ –tila?
Kuten se tila, jonka koin aika tarkalleen 41 vuotta sitten.
Oli loppukesä 1968. Oltiin veneessä Sipoon saaristossa. Ja matkaradiosta tuli ensiesityksenä ’Hey Jude’. Ja se soi kokonaan, koko kahdeksanminuuttisen kestonsa! Tuli tunne, että juuri nyt koko maailma pysähtyy kuuntelemaan uutta Beatles-singleä.
Jos olisin ollut vanhempi ja itse ruorissa, olisin pysäyttänyt veneen. Ainakin kahdeksaksi minuutiksi.
Tuo ei voi tietystikään toistua, mutta aion kyllä ainakin vähän tehdä töitä sen eteen, että pääsisin tuon tuttuuden ’toiselle puolelle’.
Ainakaan en aio sivuuttaa näitä uudelleenjulkaisuja vain suurena, suuren levy-yhtiön masinoimana rahastuksena. Helpostihan voidaan ajatella, että esim. näiden remasteroitujen levyjen myyminen erikseen sekä stereo- että mono-levybokseina on pelkkää tosi fanien rahastusta. (’Todellisia Beatle-faneja hemmottelee rajoitettuna painoksena saatava ’The Beatles In Mono’-boksi’, kertoo levy-yhtiön tiedote.)
Toisaalta tuossa on ironiaakin. Beatles kun loi sen fanikulttuurin, johon paljolti koko 2000-luvun musiikkibisnesajattelu perustuu.
Kuitenkin viime kädessä kyse on kulttuuriteosta. Siinä, että bisnes ja kulttuuri asettuvat jälleen vastakkain/rinnakkain, ei ole tietystikään mitään uutta. Beatles oli itse luomassa tuotakin asetelmaa.
Ennen tätä vanha cd-painos ’Valkoisesta tuplasta’ maksoi muuten levykaupoissa lähes 40 euroa.
Kyllä, tuota voidaan kutsua rahastukseksi!
Uudellenmasteroitujen yksittäislevyjen hinnat vaihtelevat Suomessa jossakin kuudentoista ja kahdenkymmenen euron välillä. (Ja valkoinen tupla hieman alle 30 euroa.)
Ma 07.09.2009, klo 10:29
Vesa-Matti Loirilta piti ilmestyä koko uraa käsittelevä cd-boxi. Sen ilmestyminen siirtyi kuitenkin tuonnemmaksi, koska Loiri saatiin suostuteltua tekemään Lappi-trilogian jälkeen vielä yksi levy. Levy, jonka perustana olisi suomalaisten lauluntekijöiden nimenomaan Loirille tekemät kappaleet.
Levy on saanut nimekseen ’Hyvää puuta’ ja se ilmestyy 16. syyskuuta.
Tälle levylle on toki löydettävissä aivan viimeaikainen edeltäjä. Se on Kari Tapion keväällä ilmestynyt albumi ’Viimeiseen pisaraan’. Se oli Karin kantri- ja ’roots’-levy, johon esim. Timo Kiiskinen, J.Karjalainen ja Tuure Kilpeläinen olivat varta vasten tehneet kappaleita.
Kaikki kolme ovat tehneet sävellyksiä ja sanoituksia myös tälle Loirin levylle ja heidän lisäkseen mm. A.P. Sarjanto, Jarkko Martikainen, Aulikki Oksanen, Heikki Salo ja Paula Vesala. Tuottaja on Tommi Viksten ja äänittäjänä ja miksaajana Jussi Jaakonaho ja jousisovittajana Ahti Marja-Aho.
Pakko todeta heti aluksi, että meille alan ihmisille olisi varmaan ollut ikävä yllätys, jos tuolla porukalla olisi epäonnistuttu.
Ei olla, ei olla.
Otetaanpa aluksi Loirin laulu. Trilogian kohdalla Loiri lauloi (tarkoituksellisesti, tämän tiedän) ikään kuin yhdellä äänellä. Ja tuo ääni oli mahdollisimman karhea. Pitkässä kuuntelussa rasittavuuteen asti. Tällä levyllä Loiri laulaa, väittäisin, sävykkäämmin kuin ehkä koskaan. Äänessä ja tulkinnassa on syvyyttä, herkkyyttä, teatterimaisuutta, huumoria.
Lisätään tuohon Tommi Vikstenin pelkistetty, mutta sävykäs tuotanto. Sama koskee soittoa ja sovituksia.
Ja sitten ovat nämä sävellykset ja niiden tarinat. Joissain kohdin ne kuulostavat vähän liikaakin tilaustyöltä (esim. lopetusraita ’Uskon’), mutta pääasiassa nämä kuulostavat Vesa-Matti Loirin omilta lauluilta. Hänen taustallaan, kokemuksellaan ja taidoillaan sitä voi laulaa onnistuneesti tämän levyn kaltaisia isoja lauluja ja painavia tarinoita.
12 laulua, joista yksikään ei ole täyteraita.
Ehkä kaikkein eniten pidän Timo Kiiskisen ja Tommi Vikstenin laulusta ’Kaiken nähnyt’. Upea teksti ja Loirin tulkinta, kaunis melodia ja sovitus, jonka kruunaa Johanna Kurkelan herkkä ja oikea aikainen taustalauluosuus.
Klassikkoainesta. Samoin kuin nimikappale ’Hyvää puuta’ tai PMMP:n Paula Vesalan sävellys ja sanoitus ’Ei tullutkaan äänettömyys’. Molemmat laulut ovat sanoituksellisesti aivan poikkeuksellisia. Edellinen on haikean kaunis ja viiltävä tarina suomalaisille ominaisesta nöyryyden ja kateuden yhdistelmästä ja jälkimmäinen syvä ja koskettava tarina jokeen vajonneesta ’vilkkaasta, murhesilmäisestä tytöstä’.
Levyn monet tekstit toimisivat myös painettuna runoutena, mutta tämä levy ei missään nimessä kuulosta runolevyltä, johon on vain lisätty musiikki. (Runolevyjen kohdalla musiikki toimii liian usein, jollei aina, ikään kuin itse runon pelkkänä alaviitteenä).
Tällaista levyä kuunnellessa tapahtuu myös se, mistä paljon puhutaan, mutta
joka harvoin toteutuu. Kyse on musiikista, jota kuunnellessa ei tule mielenkään miettiä mitä lajityyppiä tämä edustaa. Tätä musiikkia ei ole etukäteen lokeroitu ja tuo heijastuu myös kuuntelukokemukseen.
’Hyvää puuta’ on monella mittapuulla suuri suomalainen levy. Sellainen, joka varmaan oli tuolla jossain odottamassa tämän tekijäporukan ajatuksissa ja joka nyt on toteutunut kauneimmalla mahdollisella tavalla.
On paljon levyjä, joista huokuu äly. Mutta harvemmin törmää tällaiseen levyyn, josta huokuu viisaus.
Elämän viisaus.
Pe 28.08.2009, klo 13:27
Jukka Haarma
Ensimmäinen blogimerkintäni käsitteli Idols-tähti Anna Abreun ensilevyä. Se oli kehumisen arvoinen levy.
Nyt on syytä palata asiaan. Anna Abreun uusi single ’Music Everywhere’ ei vain kuulosta hyvältä tyttöpopilta, vaan aiheuttaa sen, minkä tekee hyvin harva tuon genren levy: Alat kiinnostua levyn sanoista. Ei vain sointeina, vaan olennaisena osana koko levyn ideaa. (Jos tyttöpop-genressä sanoitukset eivät ole ensimmäinen musiikillinen identifiointikohteeni, niin kerrankin pitää paikkansa sanonta: ’En kuulu kohderyhmään’.)
Ensi kuulemalta levy kuulosti jonkinlaiselta hittiradioylistykseltä. Erotin ensiksi sanat ’radio station’, ‘intro’, ’heavy rotation’, ‘hit’ ja ‘pop’ , mutta pikku hiljaa aloin kuulla uusia ja paljon hämärämpi sanoja. ..Oli pakko tilata levy-yhtiöltä kappaleen sanat painettuna tekstinä.
’Music Everywhere’n’ ovat säveltäneet ja sanoittaneet Annan aiemmatkin levyt tuottanut Rauli ’Rake’ Eskolin, popnikkari ja Idols-tuomari Patric Sarin ja uusi tuttavuus Eve Peijakas.
Ja kyllä, ensivaikutelma hittiradioteemasta oli oikea, mutta ei kuitenkaan kappaleen koko kuva.
Levy alkaa kuin perinteinen bluesintro, mutta muuntuu heti seuraavassa säkeessä kiihkeän popkulttuurin kuvaukseksi:
’I woke up this morning
To the intro of this song
My iPod on the night stand
Shuffling pop and rock
I had a hit for breakfast
And flipped the TV on
The videos were hideous
But they kickstarted the day’
Levyn jo 20 sekunnin jälkeen alkava kertosäe sisältää harvinaisen selkeän popmusiikin ylistyksen, joka kerrotaan itse laulajan päänsisäisenä kokemuksena:
‘Inside my head there’s a radio station
Salvation on heavy rotation
Pop pop and I don’t care
As long as I’m on the air
And music is everywhere’
Seuraava säkeistö asettaa laulun keskelle amerikkalaista maisemaa:
’I fired up the engine
Heading for the highway
The stereo was too loud
But that’s what’s it’s all about’
Seuraavat säkeistöt kertovat kaihtamattomasti laulajan kyvyistä ja asemasta poptähtenä samalla kun hän tiedostaa olevansa ’vain’ poplaulajana:
’I’m pop and ’i’m corny, I’m on the air
I’m flat and I am sharp and I’m everywhere
I’m in C, I’m in D, I’m in every key
I’m singing for you even when you’re asleep’
‘They say I’m shallow, I don’t bear a grudge
I am who I am and that’s more than enough’
Sanoituksellisena kokonaisuutena ‘Music Everywhere’ on siis harvinaisen
suorasukainen popin, poptähteyden, popkulttuurin, hittiradioiden ja soittolistojen ylistyslaulu. Harvinainen ainakin tässä maassa.
Saman häpeämättömyyden voi toki ilmaista kyynisessä rockhengessäkin: kaupallisten popradioasemat ovat varmaan kiitollisia tästä levystä. Varmaan soittavat innoissaan puhki tällaisen tilaustyön!
Ymmärrän tuon kannan, tässä on osin tilauksen makua. Mutta haloo pojat: Popmusiikin historia on täynnä hienoja tilaustöitä! Joten olennaisempaa tämän levyn kohdalla on kysyä, miltä levy KUULOSTAA? Tukeeko musiikki tuota sanomaa?
Tukee. ’Music Everywhere’n rohkea teksti nousee musiikin myötä tekstin edellyttämälle tasolle. Annan äänessä on parhaan tyttöpopin voimaa, sellaista joka ei tule rockin karheudesta, vaan silkasta ilosta ja taidosta laulaa hyvä popkappale!
Ja olennaista on tietenkin tässä yhteydessä kertosäe. Ja kyllä, se on juuri niin positiivinen, energinen ja kohottava kuin parhaassa popissa pitää olla.
Kuunnelkaa miten Anna laulaa ’poppoppopop and I don’t care’!
Kyllä, röyhkeätä. Punkin sanoma käännettynä popin kielelle.
Levyn loppu on myös hieno. ’I am who I am and that’s more than enough’ saa loppusilauksena mukaansa ironisen ja tyttömäisen ähäkutti ’lalalaa lalalaan’.
Täydellinen lopetus!
Mutta totta kai tästä poplevystä voi nauttia ilman kaikkea tuota tulkintaa ja lähilukua. Pelkästä hienosta kertosäkeestä tulee hyvä fiilis.
On varmaan tullut selväksi, että tältä levyltä (ja sen kannesta) löytyy hurja määrä elementtejä, jotka saavat erittäin monen rockin harrastajan karvat pystyyn. Vihasta.
Joten rocklehtien arvosteluasteikkoa häpeämättömästi käyttäen:
Neljä tähteä viidestä.
Ja tuosta ei tingitä. Ei edes Tavastian baaritiskillä.
Pe 12.06.2009, klo 12:42
Jukka Haarma
Bob Dylanin uusin, järjestyksessään 46. albumi ,’Together Through Life’ nousi
ensimmäisellä ilmestymisviikollaan huhti-toukokuun vaihteessa Yhdysvaltojen albumilistojen ykköseksi. Kyseessä oli Dylanin viides albumilistaykkönen Yhdysvalloissa. Edelliset ykköslevyt ovat olleet v. 2006 ’Modern Times’, vuoden 76 ’Desire’, vuoden 75 ’Blood On the Tracks’ ja vuoden 74 ’Planet Waves’.
70-luku ja 2000-luku ovat listasijoitusmielessä olleet Dylanin menestyksen vuosikymmenet. Hienoja ne ovat olleet myös musiikillisesti. Vaikka ajatus tai ideologia siitä, että kaupallinen ja taiteellinen menestys eivät voi kulkea käsi kädessä ei saa minulta paljoakaan kannatusta, niin Dylanin kohdalla siitä toki voidaan keskustella.
Dylan asemaa 1960-luvun rockkulttuurin vaikutusvaltaisimpana yksittäisenä artististina voidaan pitää suhteellisen kiistattomana, mutta levymyynnillä mitattuna hän oli vain keskikokoinen tähti. Dylanin toinen albumi, läpimurtolevy ’The Freewheelin’ Bob Dylan’ nousi toki USA:n listalla sijalle 22, mutta myi ilmestymisvuotenaan 1963 ehkä satatuhatta kappaletta.
Sekin oli paljon, koska Dylanin ensimmäinen ’Bob Dylan’ myi ilmestymisvuotenaan 1962 n. 5000 kappaletta.
Erään tiedon mukaan vuonna 1966 Dylanin kokonaislevymyynti olisi ylittänyt 10 miljoonaa. Kelpo luku, mutta esim. Beatlesit ylsivät 60-luvun loppupuolella vähintäänkin tuohon lukuun pelkästään yhden albumin myynnillä.
Dylanin eniten myynyt albumi on v. 1967 ilmestynyt ’Greatest Hits’, joka on tähän päivään mennessä myynyt maailmanlaajuisesti n. 11, 7 miljoonaa kappaletta. Kaikkien aikojen albumitilastossa sillä pääsee sijalle 217. Tiedot Dylanin uran koko myynnistä vaihtelevat, mutta yli 100 miljoonan myydyn levyn yli varmaankin päästään. Komea luku sinänsä, mutta tuosta menevät kyllä kirkkaasti ohi esim. sellaiset artistit kuten Bob Marley, Cliff Richard, Herbert von Karajan, Nana Mouskouri, Tino Rossi ja Mariah Carey.
Listaykköseksi noussut uusi Dylan-albumi myi ensimmäisen viikon aikana USA:ssa 125 000 kappaletta (cd- ja digimuodossa). Lukua ei kai voi pitää kovin suurena kun tiedetään kuinka monta sukupolvea Dylan-faneja on nykyään liikkeellä. (Toisaalta luku kuvastaa yleistä myynnin laskua, sadan tuhannen myynnillä yltää nykyisin USA:nkin listaykköseksi; ei olisi onnistunut vielä 2000-luvun alussa, jolloin siihen tarvittiin lähes miljoonamyynti.)
Suomessa Dylanin myyntiluvut ovat perinteisesti olleet vaatimattomia. Vuoden 2006 ’Modern Times’ lienee Dylanin myydyin levy Suomessa, mutta sekin on kaukana kultalevymäärästä vajaan 10 000 levyn myynnillä.
Myös Englannissa Dylanin uusin nousi listaykköseksi. Se oli hänen ensimmäinen listaykkösensä 39 vuoteen. Edellinen oli v. 1970 ilmestynyt ’New Morning’.
67-vuotiaana Dylan elää todella uutta aamua. Taiteilijana hän on uskottavampi kuin koskaan, levytähtenä suurempi tekijä kuin aikoihin ja keikkailija yhtä ahkera kuin ennenkin.
Dylan teki alkuvuodesta vielä uuden avauksen. Tosin tätä avausta monet hänen faninsa eivät varmasti olisi halunneet nähdä. Dylan esiintyi tämän vuoden amerikkalaisen jalkapallon loppuottelun ’Super Bowlin’ mainostauoilla Pepsi-mainoksessa laulamassa vanhaa klassikkoaan ’Forever Young’ yhdessä Black Eyes Peas-yhtyeen johtohahmon Will.I.Am:n kanssa.
’Every Generation Refreshes The World’ kuuluu kyseisen Pepsi-mainoksen slogan.
Joillekin, jotka tuntevat Dylan-historiikin, saattaa tässä yhteydessä tulla mieleen sana Juudas.
Itselleni tuli lähinnä mieleen National Lampoon-ryhmän Dylan-mainosparodia 70-luvun alusta. Tuossa kuvitteellisessa radiomainoksessa Dylan on pantu mainostamaan innoissaan ’koko kansan’ protestilevyä ’Those Fabulous Sixties’.
Hauskin ja ehkä kitkerinkin kommentti tuli kuitenkin Jake Nymanin työhuoneesta käsin. Pepsi-mainoksesta kuultuaan Jake oli samalta istumalta lähettämässä Dylanille painokkaan viestin, Dylanin ’Like A Rolling Stone’-klassikon (ja USA:n listakakkosen!) kertosäkeen sanoilla:
’HOW DOES IT FEEL???’
Ti 05.05.2009, klo 15:39
Intro: Tämä blogi syntyi kun Musiikki & Media-tapahtuman vetäjät pyysivät minua muistelemaan menneitä.
Luulen, että olen ollut yhtä lukuun ottamatta jokaisessa Musiikki & Media
-tapahtumassa. Tai ehkä vuosi, jolloin en ollut paikalla, oli se vuosi kun koko tapahtumaa ei edes järjestetty.
Tuonhan pitäisi tarkoittaa, että minulla on jonkinlainen kokonaisnäkemys siitä mitä on tapahtunut. Mutta kun ei ole. Ilman Musiikki & Median nyt myös netissä luettavissa olevia ohjelmaoppaita koko 20-vuotinen historia olisi jäänyt lähinnä sotkuisiksi, pätkittäisiksi muistikuviksi.
Muistin esimerkiksi, että tämä nykyisin suomalaisen musiikkialan suurin vuosittainen tapahtuma olisi alkanut jo joskus 80-luvun puolivälissä, mutta vuosi olikin 1989.
Tapahtumapaikkana on ainakin ollut kaikki nämä vuodet, yhtä lukuunottamatta, Tampere.
Kyllä, Tampere. Pääkaupungin perspektiivistä tuolla on ollut merkitystä. Positiivista. Ollaan pois jokapäiväisistä rutiineista ja maisemista, kaukana Tavastia-klubilta vaikkakaan ei Juhani Merimaasta.
Vuoden 1989 Musiikki & Median paneeliotsikoita oli mm. ’Onko Suomeen mahdollista tuoda bändejä? tai ’Miksi suomalaisista ei tule maailmantähtiä?’
Jotain on siis muuttunut.
Mutta toisaalta ei. ’Miksei meillä ole tv:ssä kunnon rock-ohjelmia? ’-paneelin aihe vuodelta 1989 on kiusallisen ajankohtainen edelleen v. 2009.
’Iskelmällä ei ole muuta arvoa kuin sen kornius’, totesi toimittaja Simo Frangen tapahtuman ensimmäisen vuoden iskelmäpaneelissa . Vaikka iskelmää ja sen asemaa Suomessa onkin pyritty vuosien varrella tapahtumassa käsittelemään, niin musiikki Musiikki & Mediassa on kuitenkin keskeisesti tarkoittanut rockmusiikkia.
Vuonna 1989 Radio Cityn Axa Sorjanen ennakoi Radiomafian tuloa kertomalla radiopaneelissa, että Ylen kilpailu paikallisradioiden kanssa on tyhmää ja lapsellista.
Vuoden 1992 ohjelmaopas alusti radiopaneelia sanoilla: ’Kaikki radiot kuulostavat samoilta. Kanavaa voi vaihtaa, mutta biisit pysyvät samoina, vai pysyvätkö? Kuka matkii ja ketä?’ Suuri radioiden samanlaisuus- ja soittolistakeskustelu lähti käyntiin eikä loppua ole vieläkään näkyvissä. (Radiomafian 1. soittolista ilmestyi muuten 14.1.1992, satun tietämään.)
Ensimmäinen englanninkielinen M&M –tilaisuus ’International Artist Management’ pidettiin sunnuntaina 11.10.1992. Kahta päivää aiemmin Pakkahuoneella esiintyi ensi kertaa ulkomaisia artisteja ’Scandinavian Rocks’-otsakkeen alla. Samana vuonna Musiikki & Mediassa soitti myös niinkin tunnettu bändi kuin Kolmas Nainen.
Vuonna 1994 Turussa Arto Alaspää alustaa aiheesta ’Musiikin digitaalinen jakelu’. Seuraavana vuonna ’Uudet mediat’, Internet ja musiikkibisnes’ -workshopissa yleisölle annettiin tilaisuus ’päästä itsekin surffailemaan internettiin’.
Vuoden 1997 esitteen pääkirjoituksessa esiintyy ensi kertaa ilmaus, jota tullaan toistamaan myöhempinä vuosina paljon: uusi toimintamalli. Samassa yhteydessä todetaan myös ensi kertaa, että internet on tullut jäädäkseen.
Saman vuoden ensimmäisenä paneelin kysymyksenä onkin, tulevatko digitaaliset musiikkipalvelut korvaamaan perinteiset musiikin jakelukanavat?
Vuosi 97 on selvästikin se vuosi, jolloin otetaan lähtölaukaus tähän päivään.
Vuonna 1996 Musiikki & Mediassa esiintyi Rasmus ja vuonna 1997 H.I.M.
M&M:n moninkertaisia aiheita ovat tietysti olleet keskustelut cd-levyjen oikeasta hinnasta. Tuosta aiheestahan on verratonta keskustella aina silloin kun ei ole oikeita kuluttajia paikalla.
Viime vuosina puhe cd:n hinnasta on pääosin vaihtunut keskusteluksi ylipäänsä
koko fyysisen levyn olemassaolosta.
Uusi vuosituhat alkaa isoilla paneeliaiheilla: ’Äänilevyteollisuuden rakennemuutos’, ’Suomalaisen musiikkituotannon kansainvälistyminen’ ja ’Musiikkiviennin taloudelliset realiteetit’. Pienempiä tilaisuuksia järjestettiin mm. otsikoilla ’Mitä kuuluu kansanmusiikille? ja ’Mitä on webcasting?’
Suomalaisen rockin viennin nousu näkyi konkreettisena tekona keväällä 2001. ’Levitation -Listen Up, here comes finnpop! -tapahtuma järjestettiin Levillä toukokuun alussa M&M:n rinnakkaistapahtumana. Esiintyjälistalla olivat mm. 69 Eyes, Amorphis, Jori Hulkkonen, Kwan, Nylon Beat, Paleface ja Rinneradio.
Vuonna 2001 lokakuisessa M&M:ssa esitettiin tämän päivän näkökulmasta mielenkiintoinen kysymys: Onko vain muutamalla suomalaisella toimijalla varaa kansainvälisten artistien Suomeen tuontiin?
Pakkahuoneella esiintyvät lauantaina 27.10. peräjälkeen Jonna Tervomaa ja Maija Vilkkumaa.
Vuoden 2003 kauneimmat paneeliotsikot olivat ’Richard Gottehrer: My Life In Pop’ ja ’Isi, mikä on cd –levymyynti laskussa, musiikin kulutus nousussa’.
Vuonna 2004 alkoi M&M:n ja Musix Export Finlandin/Musexin merkittävä yhteistyö, jonka aikana tapahtuma on entisestään kansainvälistynyt. Samana vuonna Hotelli Ilveksen kabinetissa esitellään laite nimeltä iPod ja isossa salissa keskustellaan Idols/Postars-ilmiön vaikutusta musiikkibisnekseen.
Vuonna 2005 kaupalliset radiot boikotoivat M&M:aa ja järjestävät oman tapahtumansa samaan aikaan samassa kaupungissa. Kaupalliset palaavat tapahtumaan kuitenkin jo seuraavana vuonna ja keskustelevat Ylen edustajien kanssa paneelissa ’Juontajien merkitys radiolle’ esim. siitä, voiko nainen olla radiotähti?
Kaikki hyvin radiossa?
(Tosin vuonna 2007 Gerd Leonhard vastaa tuohon esityksessään, että ei ja minä omassani, että on ja ei.)
Vuoden 2005 ohjelmaoppaassa Kimmo Pekari ennustaa oivallisesti esim. Spotify -palvelun tuloa markkinoille artikkelissaan ’Haasteita..? Niitä kutsutaan mahdollisuuksiksi!’. Vuonna 2006 saman tekee livenä em. musiikki- ja mediafuturisti Gerd Leonhard.
Vuoden 2006 ohjelmaoppaassa pääministeri Matti Vanhanen toivottaa tapahtumavieraat tervetulleeksi Suomeen ja Tampereen kaupunginjohtaja Jarmo Rantanen tervetulleeksi Tampereelle, ’101 eri kansallisuuden kaupunkiin’ ja ’suomalaisen rockin kehtoon’.
Tuon vuoden paneeleissa kysytään kuitenkin jo, onko musiikkivientimme muuttunut ’viemisen pakoksi’ ja ’hypetykseksi’ ja todetaan myös paneeliotsikon muodossa, että ’Musiikkibisnes ei koskaan palaa entiselleen’.
Vuonna 2006 ’Miten kulutan musiikkini’ -paneelissa istuu myös ensi kertaa ihan,
tai ainakin melkein tavallinen musiikin kuluttaja!
Samana vuonna ihan tavallisia suomalaisia edustivat myös Ilves-hotellin ’Ballroom-huoneessa lähiesittelyssä olleet ’Lordi ’ ja ’Duudsonit’.
Vuonna 2007 M&M:n yhteydessä esiintyy 90 suomalaista artistia tai yhtyettä.
Tuon lisäksi tapahtuma kerää samana vuonna n. 750 kotimaista ja lähes sata ulkomaista osallistujaa.
Ensimmäisenä vuonna ilmoittautuneita osallistujia oli 316.
Koko artikkeli luettavissa
To 09.04.2009, klo 12:38
Jukka Haarma
Mistä levystä on kyse?
Se on uutta luova. Rohkea. Tärkeä. Muodostaa eheän taiteellisen kokonaisuuden.
Mitä levyä kuvaavat nuo rockkritiikissä kaiken hyvän musiikin tunnusmerkeiksi kohotetut määreet?
Ei, kyse ei ole Tuomari Nuormion tai Björkin tai Tom Waitsin tai Radioheadin tai sen ja sen jalustalle asetetun Taiteilijan uudesta levystä, vaan nuo kritereerit sopivat hyvin kuvaamaan Anna Puun ensilevyä ’Anna Puu’ (ilmestyy 29.4.)
Anna Puu (nimellä Anna Puustärvi) sijoittui toiseksi tämän vuoden Suomen Idols-kisassa.
On luultavaa, että Idols-kilpailun isä ja entinen Spice Girls-manageri Simon Fuller ei ajatellut tuon kaltaisia sanoja miettiessään millaista musiikkia formaatti tuo tullessaan.
Mutta tässä sitä ollaan.
Uutta luova?
Ei tule mieleen, että tämän tyylistä levyä olisi Suomessa aiemmin tehty. Levy avartaa käsitystä suomalaisesta popmusiikista, mitä se voi olla ja miltä se voi kuulostaa ja millaista musiikkia naisartistit voivat tässä maassa tehdä. Levyn musiikki ei asetu helposti minkään genreluokittelun tai formaatin alle.
Rohkea?
Helppoa olisi ollut jatkaa Idols-kisassa muotoutunutta kuvaa runotytöstä, joka laulaa herkkiä lauluja. Sitä minäkin odotin. Tätä levyä tehtäessä ei ole kuitenkaan ole pelattu varman päälle, vaan lähdetty rohkeasti tuntemattomille vesille. Kohderyhmäoletukset eivät ole tuntuneet kahlinneen tätä levyä.
Muodostaa eheän taiteellisen kokonaisuuden?
Ilman muuta. Levy alkaa ja loppuu hitaalla rakkauslaululla. Tulkinta, sävellykset ja sovitukset muodostavat monimuotoisuudessaan selkeän kokonaisuuden. Tuntuu kun jokainen kymmenestä raidasta on oikeassa paikassa suhteessa kokonaisuuteen.
Tärkeä?
Rockkritiikin hämärimpiä käsitteitä, mutta kun koplataan yllämainitut ominaisuudet yhteen, niin eiköhän silloin rockkritiikki puhu yhteen ääneen tärkeästä levystä.
Anna Puun ensilevy on kaikkea tuota olematta mitenkään rock. Se on poplevy sanan parhaassa merkityksessä. Tarttuva, koskettava, leikittelevä, hauska, raikas. Kepeä olematta pinnallinen. Tässä ajassa oleva olematta väkinäisen trendikäs.
’Anna Puu’ on poikkeuksellisella tavalla yhtä aikaa lapsekas ja aikuinen, helposti lähestyttävä ja monitasoinen. Siksi tämä musiikki saattaa hyvinkin saada vastakaikua laajaltakin, monenlaisilta ihmisiltä ja yleisöiltä. Toivottavasti. Poplevy, joka on vain taiteellinen voitto ei ole saavuttanut päämääräänsä. (Jokapojan rockkritiikissä Idols-levy, joka on taiteellinen voitto, mutta kaupallinen floppi on tietysti looginen mahdottomuus.)
Levyn tuottajana ja sovittajina ovat toimineet Jukka Immonen, Knipi ja Lasse Kurki. Kaksi viimeksi mainittua ovat myös sävellysten takana. Syvä kumarrus kaikille. Olen ymmärtänyt, että tämän levyn synty on ollut kollektiivisen työn tulosta, johon Anna on myös aktiivisesti osallistunut. Tuota on helppoa uskoa, koska sen voi levyltä suoraan aistia.
Annan ääni on korkealle virittynyt ja jotkut voivat tuota toki vierastaa. Äänessä on kuitenkin samalla runsaasti sävyjä, yllättävää voimaa ja silkkaa ammattimaista varmuutta.
Enkä ole vielä edes kehunut levyn sanoituksia. Erityisen kaunis on esim. levyn aloittava Tuure Kilpeläisen 'Linnuton puu'. Levy loppuu Mariskan sanoittamaan lauluun 'Mestaripiirros'. 'Niille. jotka epäilevät Luojaa / sanon vastaukseksi vain, että jos ne edes kerran näkis sut / kaikki rupeis uskomaan'.
Anna Puun, Idols-tähden, laulamana tuo kuulostaa ei vain kauniilta, vaan viileän rohkealta levyn lopetukselta.
Eli tuli varmaan jo selväksi: ’Anna Puu’ on minusta häkellyttävän hyvä levy. Ja minä nyt sentään olen ollut innostunut toisen Idols-kakkosen Anna Abreun molemmista levyistä. Mutta hei, tämä ei ole hyvä levy vaan Idols-sarjassa, vaan missä tahansa sarjassa.
’Anna Puu’ saa liian monen rockbändin levyn kuulostamaan ennalta arvattavalta formaattituotteelta.
Rocklehtien pisteytystä käyttäen: yhdeksän pistettä kymmenestä.