Ke 12.01.2011, klo 08:35
Hilkka Hyrkkö
Tänään on Haitin maanjäristyksen vuosipäivä. Alkuviikosta hallitus lopulta julisti sen kansalliseksi vapaa päiväksi. Paljon on tehty, mutta tavattoman paljon pitäisi vielä tehdä. Port au Princen rauniot ja romahtaneet talot ovat monin paikoin juuri siinä ja juuri sellaisina kuin mihin ne jäivät vuosi sitten, iltapäivällä.
Teltoissa ja muissa tilapäisasunnoissa asuu edelleen noin miljoona ihmistä. Tai kukapa heidät nyt olisi niin tarkkaan laskenut. Maanjäristyksessä tuhoutui valtava määrä virastoja, ministeriöitä, henkilökuntaa, ja ehkä kaikkien nimet ja numerot eivät olleet kansissa edes ennen maanjäristystä.
[Kuva ohjelmasta Haiti´s Killer Quake – Why it Happend? Ylen kuvapalvelu]
Joka päivä vakuutun entistä enemmän siitä, että uusia lapsia ja laitettu ja laitetaan maailmaan ahkerasti. Haitin lapsikuolleisuus on maailman korkeimpia, mutta paljon heitä on.
Apua on tullut ja tulee Haitiin: Punaiset Ristit ovat saaneet yhteensä noin miljardi euroa kasaan. Siitä on käytetty noin neljännes. Operaation alussa rahaa kuluu eniten ja nopeiten: teltat, kenttäsairaalat, avustustarvikkeita.
Tämä on kansainvälisen Punaisen Ristin ja Suomen Punaisen Ristin suurin operaatio. Kaikki luvut, määrät, painot ovat ennätyksellisiä. Haiti-keräys on tuottanut 4,2 miljoonaa euroa. Nyt rahan kulumisen vauhti on hidastunut. Ei enää niin nopeasti, mutta viisaasti.
Haiti ei ole tehnyt kaikkea auttamista helpoksi. Siirtyminen teltoista tilapäismajoitukseen on hidasta, koska hallitus ei ole osoittanut uusille rakennuksille maata. Järistysromun kerääminen on alkutekijöissään. Rakennukset pitäisi arvioida: minkä voi korjata, mikä on vedettävä maan tasalle.
Ja lokakuussa entuudestaan monta suoneniskua saanut maa sai kolerankin. Epidemia ei ole saavuttanut pelättyä voimaa, mutta leviää ja sairastuttaa tasaisesti. Punaisen Ristin koleraklinikalla hoidetaan kymmeniä potilaita joka päivä. Heidän näkemisensä tiputuksessa tuskaisina, on joka kerta yhtä pysähdyttävää ja he ovat kuitenkin hyvässä hoidossa.
Punaisen Ristin teepaitaa herättää ihmisissä luottamusta. Minutkin vedetään telttoihin arviomaan vastatautisia. Olen oppinut tekemään kysymykset ylenannon ja ripuloinnin tiheydestä, määristä. Pysyykö mikään sisällä? Turvallisinta on suositella klinikkakäyntiä.
Ti 11.01.2011, klo 09:42
Hilkka Hyrkkö
Haitilla on vaikea liikkua yksin. Me Punaisen Ristin delegaatit emme saakaan liikkua ihan yksin eikä kävellen lainkaan, turvallisuussyistä. Mutta auttajan perään kertyy helposti isompikin joukko.
Britannian Punaisen Ristin Borri Jalta esittelee La Pisten telttaleiriä Svenska YLEn toimittajalle ja kuvaajalle. Ensin meitä on kylänraitilla siis neljä Borri, Jessica, Oscar ja Hilkka. Sitten joukkoomme liittyy tulkki, James. Jamesin mielestä on parasta, että otamme yhden vartijoista mukaan. Nyt meitä on kuusi. Mitä pidemmälle kuljemme leirin sisään joukko kasvaa. Neljä nuorta miestä, vartijan kavereita, liittyy joukkoon.
La Pisten vesitornin kupeessa kirjaimellinen paitaressu, pieni poika Jameson saa ankarasti korvilleen oranssipaitaiselta teinitytöltä. Jameson vetäytyy vesitornille nousevien portaiden suojaan ja itkee lohduttomasti. Hänenkin tukkansa on letitetty pienille saparoille. Päällä on vain venähtänyt teepaita, mutta kyllä hän on poika.
Nyrkissään hän puristaa kiveä. Saan Jamesonin nyrkin aukeamaan ja kiven putoamaan maahan. Ei heitetä kivellä takaisin, vaikka meitä olisikin heitetty, selitän suomeksi. Pieni poika on suuresti lohduton. Kaikki on huonosti tänään. Hän valittaa erilaisia oireita, mutta olemme tulkin kanssa samaa mieltä siitä, ettei poikaa mikään vaivaa. Hän on vain surullinen.
Hiukan tasaannuttuaan Jameson kertoo meille, ettei äiti välitä hänestä, että äiti on lähtenyt jonnekin ja poika pelkää, ettei hän palaa. Voiko olla suurempaa surua maanjäristysleirillä 60 000 muun kanssa, kun äitikään ei välitä?
Hän liittyy joukkoomme ja punapaitainen poika ja toinen poika ja naapurin tyttö. Onneksi La Pisten leveimmät raitit ovat melko leveitä. Mahdumme siihen vielä kaikki.
La 08.01.2011, klo 17:49
Hilkka Hyrkkö
Telttaelämä päättyi tänään yli sadalta perheeltä, jotka ovat vuoden asuneet Port au Princen suurimmassa telttakylässä, La Pistessä. Heidän joukossaan on Jenniflore Joseph. Hän otti minua kiinni kädestä ja talutti uuden kotinsa ovesta sisään. Jenniflore on kolmivuotias. Tukka on palmikoitu pienen pienille leteille, joita törrättää eri puolilla ja puolille. Hän ei irrota kädestäni.
[Sisarukset Juninia ja Jenniflore Joseph istuvat uuden kotinsa rappusilla, mukana myös Dias ja tietenkin barbit. Kuva: Niklas Meltio]
Jenniflore jäi orvoksi vuosi sitten sisarensa Juninian kanssa. Nyt he kuuluvat Christanin ja Lordian Sauveurin uusperheeseen. Nämä sisarukset ottivat orvot pikkutytöt hoitoonsa.
Jennifloren uuden kodin nurkassa on kasvattiäideiksi ryhtyneiden sisarusten äiti vaikeasti syöpäsairaana. Hänet on kannettu teltasta ensimmäisenä. Muut tavarat tulevat myöhemmin sylillinen kerrallaan.
Jennifloren ystävä Dias haluaa osansa uudesta ystävästä. Tytöt kilpailevat siitä, kumpi saa istua sylissäni ja kumpi vieressäni uuden kodin portailla. He tutkivat Punaisen Ristin merkin, tarkastelevat perusleirin asukaslätkän, kellon, sormuksen ja vitivalkoisen käden kaikki kynnet ja suonet alta ja päältä. He kokeilevat sitä omaa ihoaan vasten. Sitten siirrytään hiuksiin. Dias yrittää pyöritellä siitä samanlaista karkeaa lettiä kuin itsellään ja ihmettelee kun suomalainen liinatukka ei tottele. Korvakorut, silmälasit oikein päin ja väärin päin, myös heidän kasvoillaan. Jennifloresta tulee tavattoman viisaan näköinen lasit päässä. Hän sanoo kasvattiäidilleen, että haluaa minun tytökseni ja tiivistää otetta jalastani.
Istumme siinä rappusilla hyvän tovin. Ohitsemme paarustaa ihmisiä ja heidän omaisuuksiaan. Yksinäinen ruukkukasvi pään päällä. Omaisuus pinottuna telttavuoteeelle ja peitettu pressulla niin, että mieleen tulee vainaja.
Seassa pyörii ulkomaisia toimittajia kameroineen ja mikrofoneineen. Mutta me tytöt vain istumme. Olen hetken aivan varma omasta tarpeellisuudestani.
Pe 07.01.2011, klo 10:47
Hilkka Hyrkkö
Sisko Suomesta kysyi, vietetänkö Haitissa loppiaista? En ole huomannut. Muutoinkaan ei täällä arki tunnu poikkeavan pyhästä. Vuoden ensimmäisenä päivänä, joka on myös Haitin itsenäisyyspäivä pääkaupunki velloi samanlaisena kuin kaikkina muina päivinä.
Torilla vyöryivät kaalinpäät ja punajuuret ja niiden eiliset pilaantuneet ja vieläkin pilaantuneemmat lajitoverit. Kadun ja torin välissä on epämääräinen vyöhyke, joka koostuu liasta ja jätteestä. Lähimmät kauppiaat vihanneksineen ovat heti sen takana. Ensimmäistä kertaa elämässäni näen torin, jonne en halua mennä!
[Tien varrella sijaitsevalla markkinapaikalla Port-au-Princessä tehdään kauppaa mudan ja roskien keskellä. Kuva: Niklas Meltio]
Uutiskuvista näin, että vuoden toinen päivä oli mielenosoituspäivä. Palavia renkaita eri puolilla kaupunkia. Uhkaus istuvalle presidentille, ettei hän poistu saarelta elävänä.
Les Cayesissä, aivan saaren etelärannikolla kaikki kaupat, koulut ja toimistot ovat tänään ja huomenna suljettu levottomuuksien vuoksi. Lauantaina eletään normaalistt ja taas sunnuntaiksi on tiedossa mielenosoituksia.
Tyytymättömyys velloo kaduilla. Siihen on syytä ja hallitukseen ei luoteta ja hallitus puolustautuu moittimalla ulkomaisia auttajia.
Ke 05.01.2011, klo 11:00
Hilkka Hyrkkö
Itsestäänselvyydet katoavat Haitissa. Punaisen Ristin kiertävä klinikka tuo perusterveydenhoidon Port au Princen telttakyliin. Muutoin sitä ei olisi. Ennen maanjäristystä terveydenhoito oli yksityistä ja maksullista. Julkista ja maksutonta ei Haitilla tunneta.
[Haitin Punaisen Ristin vapaaehtoiset antavat telttaleireissä terveys- ja hygieniavalistusta. Kuva: Niklas Meltio]
Niinpä De Louisen klinikan odotushuone ei riitä, vaan potilasjono jatkuu kadulle, kun sairaanhoitaja Marie Lissette Capointe vasta laittaa hoitohuonetta kuntoon ja availee lääkepurkkeja. Hänellä on myös kätilön kokemusta ja niinpä useimmat potilaat ovatkin raskaana olevia naisia. Pienellä mutta tehokkaalla kaikulaitteella kuunnellaan vauvojen sydänääniä ja annetaan tuleville äideille ohjeita.
Monet ovatkin käyneet säännöllisesti raskautensa ajan Punaisen Ristin kiertävän klinikan vastaanotolla. Kotiiviemiseksi he saavat eräänlaisen äitiyspakkauksen: kylvetysvadin vauvaa varten ja hiukan hoitotarvikkeita.
Syntyvyys Haitissa on maanjäristyksen jälkeen kohonnut ennätyslukemiin. Tyypillinen kriisiajan ilmiö. Mitäpä muutakaan kuin lisää lapsia! Tämänkin päivän potilaissa on nuori tyttö, jolta kuukautiset ovat jääneet pois. Raskaustesti näyttää positiivista.
Toiselta odotushuoneen penkiltä kulkee jono lääkäri Jean Gradinerin puheille. Pienimmät potilaat ovat vain muutaman päivän ikäisiä ja täällä he ovat todella pieniä. Käynnin syynä on usein napanuoran parantumisen tarkistus tai vastasyntyneiden vatsavaivoja.
Ti 04.01.2011, klo 10:28
Hilkka Hyrkkö
Tänä aamuna pääsemme hädin tuskin leirin portista ulos, kun kadunvarressa nainen kannattelee nuorta tyttöä ja yrittää saada autoja pysähtymään. Jarrut pohjaan ja paikalle. SPR:n Jari Kymäläinen juoksee hakemaan tulkin leiristä ja niin sairaanhoitaja Aija Miettinen saa nopeasti selville, että tyttö on oksentanut voimakkaasti aamun tunnit. Verenpaine on alhainen ja laiha, keskenkasvuinen tyttö huojuttelee itseään. Vatsassakin on kovia kipuja.
[Aija Miettinen hoitaa pientä potilasta kolerakeskuksessa. Koleran aiheuttama estehukka voi viedä erityisesti lapset nopeasti huonoon kuntoon. Kuva: Niklas Meltio]
Suunnitelman ja reitin muutos ja Aija lähtee viemään tyttöä ja hänen tätiään paikalliseen sairaalaan. Sairaalan portilla tyttö jo menettää tajuntansa. Kokeneen sairaanhoitajan diagnoosi on anemia ja vatsatauti, ei koleraoireita. Potilas pääsee hoitoon ja me jatkamme matkaan SPR:n ja Partners in Health yhteiseen koleran torjuntaklinikkaan ja sairaalaan.
Sairaala on Port au Princen suurimmassa telttakylässä, La Pistessä. Kolera puhkesi Haitilla lokakuussa, mutta ei ole onneksi levinnyt niin nopeasti kun pelättiin. Tälläkään kertaa Aija Miettinen ei näe koleraklinikalla ainuttakaan koleratapausta.
Potilaita kyllä on, teltassa, telttavuoteilla, samanlaisilla muuten kun meillä täällä leirissä, noin 250 viikottain. Ravintolius tippuu tasaisesti. Ulosteämpäri on kullakin vuoteen vieressä ja siihen on käytävä muista potilaista ja vieraista välittämättä kun tarve tulee.
Ma 03.01.2011, klo 10:56
Hilkka Hyrkkö
En ole nähnyt Port au Princeä ennen maanjäristystä, joten on mahdoton verrata aikaan vuosi sitten. Nyt kaupunki on täynnä, täynnä ja täynnä telttakyliä, hökkelikyliä, autoja, ihmisiä kauppapaikkoja. Kaupungin alueella arvioidaan asuvan viisi miljoonaa ihmistä, miljoona heistä teltoissa. Tämä voisi olla Afrikka, Nepal, Intia, Keski-Aasia. Trooppisessa kauneudessa ja ilmastossa suunnaton köyhyys ja epävakaisuus, kaikessa.
[La Pisteen leirissä sijaitsevassa Punaisen Ristin koleranhoitoyksikössä annetaan nesteytystä ja lääkehoitoa. Potilaat ovat hoidossa keskimäärin 3-5 päivän ajan. Kuva: Niklas Meltio]
Saippua ja vedenpuhdistustabletit ovat yksinkertaisen ase koleraa vastaan. Paikallisen Punaisen Ristin vapaaehtoiset ovat siivonneet teltta- ja hökkelikyliä ja opettaneet siivoamista. Se, mikä meistä kuulostaa niin pieneltä, on Port au Princen teltoissa iso asia.
Uuden vuoden kynnyksellä teltoissa valmistaudutaan vuodenvaihteen juhlintaan, ihan niin kuin kotona siellä. Haitilaiseen juhlasalaattiin pienitään punajuurta, porkkanaa, perunaa, sipulia. Kuulostaako tutulta?.
Lapsia on valtavasti kaikenkokoisia imeväisistä paitaressuihin ja paidattomiinkin. Jotkut saavat aivan hysteerisen itkukohtauksen nähdessään ison vaalean suomalaisen.
Ja uuden vuoden toiveet: käymälä, sähkö, ruokaa ja kuitenkin joka teltanraosta Bònn ané.
To 30.12.2010, klo 18:17
Hilkka Hyrkkö
Ennen auringonnousua Punaisten Ristien leirin ympärillä herättävät paikalliset kukot. Hyvä, että on kotieläimiä! Se kertoo elämän elpymisestä, vaikka vähitellen.
Muutoin avustajien leirissä on hiljaista juuri nyt. Joulu ja Uusi vuosi ovat houkutelleet monet punaristiläiset koteihinsä ympäri maailmaa.
Aamiaisen tarjoaa Tanskan Punaisen Ristin keittiö. On jotenkin kotoista kuulla pohjoismaisia kurkkuäänteitä ja saada kaurapuuroa.
[Liikkuva klinikka Harry Parkin telttaleirissä, missä tuhoisan maanjäristyksen jäljet näkyvät edelleen ympäröivinä raunioina. Kuva: Nilkas Meltio]
Ensikosketus Haitiin on ristiriitainen: täällä on niin kaunista, vihreää, kukkivaa ja siinä samassa kukkivan bouganvillen takaa alkaa häämnöttää järjestöjen telttoja. Lähinnä lentokenttää oleva leiri on ollut paikallaan jo ennen viime vuoden maanjäristystä. Sinne on majoittunut vuoden 2009 hirmumyrskyssä kotinsa menettäneitä. Teltat ovat toinen toisiinsa kiinnikasvaneita, kulahtaneita. Mietin, millaista on elää siellä vuodesta toiseen?
Oma telttani on perinteisen Sopu-teltan kokoinen ja oloinen, yksityinen kupla suuremman teltan sisällä. Kenttäsänky, tuuletin ja kolme tuntematonta hengitysetäisyydellä oman nailonseinänsä takana.
Puitteemme ovat tavallaan hulppeat: Punaisten Ristien perusleirin paikalle piti valmistua hotelli. Päästiin perustuksiin ja ensimmäisen kerroksen tukirakenteisiin. Sitten hotellibisnes Haitilla kävi rakennuttajalle mahdotttomaksi, jostain syystä. Nyt huoneluurangoissa on leirin konttorihuoneita ja hallinnon perustoiminnot.
Ti 16.02.2010, klo 12:49
Ari Räsänen
Lentoaseman ovista tulvahtanut pakkanen kipristeli ihoa aika lailla. Metrin hanki on epätodellinen. Vaikka kotiutumispäivä oli tiedossa, se yllätti. 40-asteiset päivät ja pölisevä jalkapallokenttä vaihtuivat yhdellä oven avauksella toiseen maailmaan.
Kiire poliklinikalla vaihtui uneliaaseen pientaloalueeseen, kaoottinen liikenne muuttui tarkaksi järjestykseksi. Heikot lapset muuttuivat voimakkaiksi.
Tänään katsoin pikkukakkosta, kolasin katolta lunta, maksoin laskuja ja söin. Carrefourin kenttäsairaalassa hoidettiin kai normaalit 250 potilasta. Vuodeosastot lienevät täynnä ja kirurgeilla on kiire. Kokeneemmat avustustyöntekijät muistuttivat, että kulttuurishokki tulee vasta Suomessa. Oikeassa olivat.
On ihana olla kotona, mutta Suomeen on vielä vaikea suhtautua. Jatkuvasti pitäisi tehdä asioita, joilla ei juuri ole merkitystä. Harva kohta muistaa Haitin maanjäristystä, minä en paljoa muuta ajattele. Pikkuhiljaa pään sisältö vaihtuu tänne sopivaksi.
Ihmiset kokevat usein syyllisyyttä hyväosaisuutensa vuoksi. Lahjoittaa pitäisi, jotta omatunto pysyisi puhtaana. Lautaselle ei viitsisi jättää, kun Afrikassa on nälkä. Kamalaa ajattelua. Ei auttaminen ole uhrautumista eikä varsinkaan pakollista. Auttaminen on asiallinen asia, joka kuuluu empatiaa kokevan ihmiseläimen elämään. Ihminen usein välittää siitä, mitä toiselle ihmiselle kuuluu. Auttaminen tulee sydämestä.
Auttaminen on oikeastaan itsekästä. Jokainen auttaja tavoittelee omaa mielihyvää, sitä saa toisen auttamisesta. Niin kotimaan vapaaehtoistyöntekijät kuin kansainväliset avustustyöntekijätkin nähdään helposti pyhimyksinä, jotka pyyteettömästi uhraavat aikansa ja voimansa. Höpöhöpö. Nämä ihmiset vain ovat ymmärtäneet, mikä tuntuu hyvältä ja mikä tässä elämässä on heille tärkeää.
Tässä yltiöyksilöllisyyden ja oman edun tavoittelun järjestelmässä talkoohenki-tyyppiset käsitteet ovat historiaa. Siksi suosittelenkin kaikille, että kokeilkaa toisen ihmisen auttamista. Se on normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä. Se ei ehkä viekään teiltä voimia, vaan päinvastoin rikastuttaa mieltänne.
Ehkä voisit ilahduttaa maahanmuuttajalasta opettamalla hänelle Punaisen Ristin ryhmässä suomea? Vai virkistäisitkö viereisessä kylässä asuvaa mummoa käymällä hänen kanssaan lenkillä? Liittyisitkö sittenkin hälytysryhmään, joka lähtee etsimään kadonnutta ihmistä metsästä vaikka keskellä yötä? Olisiko sinun ammattitaidostasi hyötyä kansainvälisissä avustustehtävissä? Jokaiselle löytyy kyllä jotakin.
Palataan aiheeseen auttaminen seuraavalla komennuksellani.
Ke 10.02.2010, klo 12:20
Kuten joka päivä, sairaalan portilla on ruuhkaa. Rekisteröintialue ja odotusteltta ovat täynnä. Poliklinikalla paikalliset lääkärit ja hoitajat sekä hongkongilaiset lääkärit ja suomalaishoitajat tutkivat potilaan toisensa perään.
[Sairaanhoitaja Minna Terävä kertoo uudelle kanadalaishoitajalle teho-osaston toimintatapoja.]
Leikkaussalia valmistellaan, täksi päiväksi on sovittu jo kahdeksan operaatiota. Päälle tulevat vielä hätätapaukset. Sairaala on ollut auki kymmenen päivää, ja poliklinikalla on käynyt yli 2000 potilasta. Tahtimme kasvaa yhä päivä päivältä, kun saamme lisää paikallisia työntekijöitä koulutettua. Nyt heitä työskentelee sairaalassa yli sata.
Sairaalan pyörittämisen lisäksi olemme jatkuvasti myös rakentaneet lisää. Nyt valmiina on neljä vuodeosastoa, ja eilen saimme henkilökunnalle suihkut. Kova työtahti, jokapäiväinen kuumuus ja vatsataudit vievät voimia.
Kahdestakymmenestä suomalaisesta viisi ei ole vielä ollut sairaana. Itse kuulun viidentoista joukkoon. Päivittäin ainakin yksi avustustyöntekijä on tiputuksessa. Poikkeuksetta petipotilaat ovat olleet vuorokauden levon jälkeen pystyssä – hyvä hoito on lähellä.
Tahti on ollut pahin osastojen sairaanhoitajille, jotka ovat normaalien työvuorojensa lisäksi hoitaneet yöpäivystykset ja paikallisten hoitajien koulutuksen. Nyt heidän taakkansa alkaa onneksi helpottaa. Saimme Belgiasta ja Kanadasta yhteensä viisi hoitajaa lisää, ja paikalliset hoitajat alkavat ottaa enemmän vastuuta.
Mikä ihmisiä vetää näihin olosuhteisiin? Ei ainakaan työpaikkailmoitus: Palkataan sairaanhoitajia Haitissa sijaitsevaan kenttäsairaalaan. Tulet työskentelemään neljä viikkoa kellon ympäri kovassa kuumuudessa ja työpaineessa. Ajoittainen oksentelu kuuluu asiaan. Kaikki paikalliset työtoverisi ovat menettäneet kotinsa, monet myös läheisiään. Ilmaisina etuuksina suihku ja lounas.
Kysyin säilykenakkilounaan ääressä avustustyöntekijöiltä, että miksi.
- En voi missään hyödyntää omaa ammattitaitoani paremmin kuin näissä olosuhteissa. Täällä siitä on eniten hyötyä.
- Suomessa ei voi mitenkään saada tällaisia kokemuksia.
- Tämä on kutsumus. Kun muut katselivat Pikkukakkosta, minä katselin ohjelmia kehitysmaista ja sanoin meneväni auttamaan.
- Auttaminen tuntuu hyvältä.
Siinä se. Neljän viikon jälkeen väki vaihtuu. Tulee toinen porukka, joka ajattelee samalla tavalla, sitten kolmas. Avun tarve ei lopu, mutta eivät lopu Punaisen Ristin auttajatkaan.