Järvenpään Kyrölän asukkaat ovat kyllästyneet keskeisellä paikalla olevaan tylsään joutomaahan. Lähikaupan, koulun ja päiväkodin väliin jäävä läntti on herättänyt sissipuutarhurihengen kyläläisissä. Saisiko tästä meille kauniin virkistysalueen, jossa voisi istuskella lukemassa kirjaa, kahvitella, pitää kesäkirpputoria ja hoidella yhteisiä kukkaistutuksia?

Vaaleansinisen kaupparakennuksen vieressä on istumapaikka, mutta siihen kertyy roskia. Malttaisivatko jätskinsyöjät heittää paperit roskikseen, jos alue olisi viihtyisämpi ja hoidetun näköinen?

TV2 kuvaa tänä keväänä ja alkukesästä uutta televisiosarjaa Sissipuutarhurit. Torstaina 14.6. ensi kertaa nähtävässä ohjelmassa on ideana kaunistaa rumia paikkoja talkoovoimin. Kyrölän syötävän hyvä puisto lähti rakentumaan 30.5. aamupäivällä. Lähiseudun asukkaat tulivat lapioineen tekemään yhdessä hyvää. Kotipuutarhoista tuotiin perennoja ja yrttien taimia.

Olin mukana ensimmäisenä kuvauspäivänä, jolloin koottiin joukkoja ja suunniteltiin käytännön toimia. Agitaattori Minna Kivelä , (harmaa lippis, mietteliäs ilme), palaveeraa vapaaehtoisten kanssa. Talkoojoukko on saanut yrityksiltä lahjoituksia ja ne pitäisi noutaa.

Lea Alanko ja Erja Mähönen edustavat kyröläläistä talkootarmoa. Yhteisistutuksissa riittää kitkettävää.

Kaupunkilaiseen elämään kuuluvat yhteiset ympäristöt. Koska ne ovat yhteisiä, ne eivät oikeastaan ole kenenkään. Joku on niiden hoidosta vastuussa, en tiedä kuka, mutta se en ainakaan ole minä. Olen asunut koko ikäni kaupungissa. Olen oppinut kävelemään roskakasojen ja repsottavien istutusten ohi. Puisto-osasto hoitaa.

Viime vuosina lähes olematon viherpeukaloni on kuitenkin alkanut vipattaa. Olen alkanut kiinnittää huomiota joutomaihin ja rumana rehottaviin puistoistutuksiin. On selvää, etteivät palkkapuutarhurit pysty vastaamaan kaikesta. Voisinko jotenkin osallistua?

Kävin ilmoittautumassa puistokummiksi Helsingin rakennusvirastossa. Nyt saan ihan luvan kanssa hääriä kotikaupunginosani viheralueilla.

Myös Järvenpään Kyrölän vapaaehtoiset ovat ryhtyneet toimeen oman kaupunkinsa siunauksella. Varsinaista sissipuutarhurointia kaupanseudun kaunistus ei siis ole.

Alimmassa kuvassa on muuten jäteastianurkkaukseen istutettuja silmäniloja. Ruiskukkaa muistuttava vuorikaunokki on kuulemma helppo kasvi. Ei vaadi hyvää hoitoa ja leviää hanakasti. Erinomainen kaupanseinustojen kaunistaja siis.

Inhosin koululiikuntaa. Eniten siksi, että olin niin nolo. Olin vähän kömpelö ja sain hyvin nuorena rinnat. Minulla oli rumat verkkarit ja pari numeroa liian suuret lenkkitossut. Äiti voitti ne arvonnassa ja otti varmuuden vuoksi vähän kasvuvaraa. Kompastelin siis omiin jalkoihini tulipunaisena.

Pesäpallo oli yksi pahimmista lajeista. Joukkueiden valinnasta vastasivat kaksi kapteenia, koulukaveria, joilla ei ollut aikuisen hienotunteisuutta. Me tampiot saimme seistä viimeisinä ja kärsiä kapteenien tuskaa. On pakko valita jompi kumpi viimeisistä surkimuksista.

Nämä tämmöiset lapsuuden ja nuoruuden häpeän kokemukset, mokaamisen kokemukset, opettavat pelkäämään silmätikuksi joutumista. Minä lopetin kaiken liikkumisen varmuuden vuoksi. Mokasta voi jäädä pitkä varjo.

Mokaamisen pelko alkaa kaventaa elämää. Pahasti säikähtänyt voi valita koko elämänsä suunnaksi "takuuvarman" - eli tehdä vain varovaisia ja näkymättömiä valintoja.

Häpeää tutkinut Satu Lidman kirjoittaa kirjassaan "Häpeä!", että Suomessa on näennäisen salliva ilmapiiri. Moni joutuu edelleen selittämään, perustelemaan ja puolustelemaan omaa olemistaan. Häpeän leimalla uhkaava poikkeavuus voi liittyä ulkonäköön, ajatuksiin, seksuaaliseen suuntautumiseen, etniseen taustaan, uskontoon tai sukupuolirooleihin. Mihin tahansa, mikä on vastoin yleisiä tottumuksia. Käsitykset häpeästä ovat juurtuneet asenteisiin, jotka usein tiedostamatta ohjaavat toimintaamme ja suhtautumistamme kanssaihmisiin.

Mokaamisen pelkoa ruokkivat ehkä kuitenkin kaikkein eniten kuvitelmat. Omat kuvitelmat toisten reaktioista, hypoteesit.

Kannattaako miettiä mitä muut miettivät? Mokaamisen pelko on vaarallista. Se voi kohmettaa sielusi.

Enpä ole ennen kantanut ompelukonetta radio-ohjelmaa varten studioon. Nyt kannan. Tiistaina 9.5. suorassa lähetyksessä kudotaan, tuunataan ja ommellaan sekä puhutaan käsitöiden hyvästä vaikutuksesta. Aivot rakastavat kaikenlaisia käsitöitä. Monotoninen kutominen (esimerkiksi pitkä kaulahuivi "ainaoikeeta") avittaa autuaaseen raukeuden tilaan. Pulssi hidastuu, verenpaine laskee. Kiperä koruommel puolestaan virkistää muistia ja ongelmanratkaisuälyä.

Internetistä löytyi käännettävän olkakassin ohje. Sellaisen ompelen huomenna studiossa.

Kokeilen Vallilan verhokankaita. Kestävätkö kantamuksia ja pesua?

En usko, että saan kassia ihan valmiiksi radiolähetyksen aikana. Olen huomannut, että ompeluseuran kokouksissa tulee välillä ommeltua väärät kappaleet yhteen. Muiden kässäilijöiden juttuja on niin kiva kuunnella. Radio-ohjelmassa keskittymiseni hajoaa varmasti. Olisikohan parasta jättää isommat ompelutyöt suosiolla kotiin?

No, ainakaan Annalla ei ole sitä ydinperhettä, joka voisi musertua talonrakennusprojektin alle. Anna on alusta saakka elänyt kaksistaan tyttärensä kanssa. Laiha lohtu niinä hetkinä, kun itku tulee kesken kattopaneelien kiinnitysurakan.

Raksalla riittää ruumiillista riuhtomista, uuvuttavan yksitoikkoista hiomista ja raskaiden säkkien nostelua. Mutta aivot ne vasta kovilla ovatkin! Uutta opittavaa tulee vyörynä. Olisi tärkeää antaa aivoille kunnon yöunet, jotta ne pystyisivät hallinnoimaan kaikkea opittavaa. Anna ei kuitenkaan saa unta iltaisin, edes silloin, kun pääsisi ajoissa nukkumaan. Päässä vilisevät koolingit ja kaakelit. Koko nainen käy ylikierroksilla, vaikka (vai siksikö että?) kovalevy on aivan täynnä.

Mahdollisuuksien rajoissa on päästä muuttamaan kesäkuussa. Silloin talo on kuitenkin vielä reippaasti kesken. Kellarikerroksen huone jää kokonaan viimeistelemättä tässä vaiheessa, ja yläkerran makuuhuoneita aletaan tehdä vasta sisäänmuuton jälkeen.

Ole kannustava lähimmäinen ja sano Annalle jotakin rohkaisevaa...