Ti 10.12.2013 @ 10:27Eve Mantu

Yllättävän kuntouttavaa teatteria

Minulla on ollut onnea.

Olen mielenterveysonnekas.

Minulle on sattunut elämän viikkoarpajaisissa tähän asti hyviä ja ihan hyviä arpoja.

Pientä ja keskisuurta murhetta on tullut vastaan, mutta psyyke on pysynyt sen verran kasassa, että hihna on jaksanut vetää.

Se, että jaksan nousta aamuisin päivän askareisiin ei ole omaa ansiotani. Se ei ole etevyyttä tai kilvoittelun tulosta.

En ole ansainnut mielenterveyttä järkevillä valinnoilla ja elämäntavoilla. Uskon vahvasti, että onnekkuus on suurin syy arpaonneeni.

Onni voi kääntyä huomenna, vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä.

Petri Kotilaisen käteen on sattunut monta surkeaa arpalippua.

Hänen harhansa olivat pahimmassa vaiheessa niin rankkoja ja pelottavia, että hän hyppäsi parvekkeelta alas paetakseen ääniä. Äänet olivat murhaajien ääniä, ne olivat tulossa tappamaan. Ei ollut muuta keinoa kuin pako. Parvekkeelta alas.

On ihme, että Petri on edelleen hengissä.

Nyt Petrillä menee paremmin, suurelta osin teatterin takia.

Peili-näytelmä ja sen työryhmään kuuluminen käänsi elämän suunnan.

Teatterin tekeminen on kuntouttavaa. Arjen hallinta paranee, itseluottamus ja itsetunto kasvavat kohisten, kuvailee mielenterveyshoitaja ja teatteri-ilmaisun ohjaaja Eveliina Lafghani.

- En vedä mitään kuntouttavaa teatteria, ei tämä ole mikään kuntoutusohjelma enkä halua, että minua kutsutaan tässä työssä mielenterveyshoitajaksi. Kuntoutuminen, jos sitä tapahtuu, tulee sivutuotteena.

Peili-näytelmä tehtiin ammattiteatterin, mielenterveyskuntoutujia palvelevan Lilinkotisäätiön ja kuntoutujien yhteistuotantona. Esitys keräsi runsaasti huomiota ja kehuja.

Jymy-yllätys koettiin, kun työryhmä sai kutsun Tampereen teatterikesään, pääohjelmistoon.

Peili haudattiin festivaalien jälkeen symbolisesti, Tampereelle, eikä sitä esitystä enää voi nähdä.

Mielenterveyskuntoutujat eivät kuitenkaan jätä teatteria, päinvastoin!

Vuoden alusta toimintansa käynnistää Taiteen sulattamo, jonka tavoitteena on vakiinnuttaa teatteri- ja esitystoiminta, jonka mielenterveyskuntoutujat toteuttavat teatterin ammattilaisten kanssa. Tavoitteena on luoda uudenlaista rakennetta ja toimintaa niin mielenterveyssektorille kuin ammattiteatterikentällekin.

Ti 26.11.2013 @ 10:03Eve Mantu

Antin unelmatyö on radio-ohjelmien toimittaminen

Antti Alajääski on aina ollut kiinnostunut tekniikasta.

Kun hän pienenä poikana kuunteli Mertarannan selostuksia, hän alkoi itsekin selostaa. Kasetit ovat vielä tallessa, vanhempien kodissa Raumalla.

Antin unelmasta tuli totta puolitoista vuotta sitten, kun hän sai paikan Lyhty ry:n kulttuurityöpajan Radio Valossa, Helsingin Konalassa. Nyt saa tehdä radio-ohjelmia, sekä pajan omalle nettimedia-asemalle, että Radio Helsinkiin ja Bassoradioon.Antti Alajääski

Ohjelmatyö on vienyt Antin jännittäviin paikkoihin. Kourukeilaamista Talin keilahallissa, sokkopingistä, sokkojudoa.

Hän aloitti huipulta. Ensimmäisessä ohjelmassaan Antti haastatteli kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäkeä.

Antin kolleega Jari Nordström on tutustunut Helsingin korkeisiin rakennuksiin ja metroasemiin.

Pääsin mukaan Antin juttukeikalle. Kävimme Arla-instituutissa, näkövammaisten ammattikoulussa, ottamassa selvää sokkojudosta. Haastatteluun pyydettiin maajoukkuejudoka Jani Kallunki.

(p.s. Pahoittelen surkeaa kuvanlaatua, unohdin ottaa kameran matkaan ja näppäsin hätäpäissäni kännykällä pari ruutua.)

Ti 12.11.2013 @ 09:59Eve Mantu

Palvelutalossa ei tarvitse uimapukua eikä kumisaappaita. Vai tarvitseeko sittenkin?

Kun ikäihminen muuttaa laitokseen, hänelle pakataan mukaan vain välttämättömin. Mitä nyt ihminen tarvitsee elämänsä viimeisinä vuosina, vaikeasti liikkuva vanhus?

Ei sadetakkia, ei lenkkitossuja, ei viulua, ei sukkapuikkoja.

Ei uimapukua, ei turkkia, ei höylää, ei uistimia.

Kyllä pyjamalla ja tohveleilla pärjää laitoksessa.

Jos vanhuksella on onnea, hän pääsee paikkaan, jossa hän saa unelmoida.

- Yksi meidän asukas halusi päästä vielä uimaan, uimarannalle. Me keräsimme porukan ja lähdimme rollaattorien kanssa rantaan. Tätä edelsi pitkä prosessi, sillä osalle lähtijöistä oli ensin ostettava uimapuvut. Heillä ei sellaista enää ollut, sillä niitä ei aikoinaan oltu tuotu palvelutaloon. On ajateltu, että uimapukua ei enää tarvitse, kun muuttaa laitokseen. Meillä se ei kuitenkaan mene niin, kertoo Roihuvuoren monipuolisen vanhusten palvelukeskuksen johtaja Maritta Haavisto.

Pe 25.10.2013 @ 15:22Eve Mantu

Me nuoret ja keski-ikäiset emme tajua vanhenemisesta mitään!

Sain Avaavan naisilta lainaksi ikäpuvun, johon pukeutuneena pääsee kokemaan maailman ikääntyneen näkökulmasta.

En meinannut päästä autoon istumaan!

En saanut turvavyötä kiinni!

En nähnyt banaanin hintaa!

En saanut myyjän puheesta selvää!

Kaipasin levähdyspenkkiä!

Järkytyin portaiden määrästä!

Pelkäsin vastaantulijoita!

En pystynyt lähettämään tekstiviestiä kankeilla sormillani!Me nuoret ja keski-ikäiset otamme vetreytemme itsestäänselvyytenä. Me suunnittelemme kaupungit ja kulkuvälineet kaltaisillemme.

Meillä ei ole hajuakaan siitä, miten hankalia ympäristöjä me rakennamme.

Luulin pystyväni mielikuvituksen avulla ihan hyvin eläytymään siihen, miltä tuntuu olla vanha.

Pah.

Kun puin pariksi tunniksi ylleni vanhuuden, muutuin kankeaksi ja huonokuuloiseksi.

Kukkaron kaivaminen lattialle jääneestä repusta oli ponnistus, sillä keskivartaloni oli heikko ja kumartuminen lähes mahdotonta. Musta vetoketju ei sattunut silmään, ei sitten millään, mustan repun kyljestä. Kaivelin ja kaivelin, enkä huonoksi käyneen tuntoaistini vuoksi meinannut löytää kukkaroa. Kun lopulta suoristin selkäni, jouduin ottamaan tukea viereisestä pöydästä. Puuskutin kuin höyryveturi.

Painoliivi teki olosta raskaan. Kun sen lisäksi polvinivelet oli kangistettu, vaapuin ruokakaupan portaat ylös tuskallisen hitaasti. Perään ehti kerääntyä kiireisten keski-ikäisten jono.

Kun olin sekavasta viidakosta löytänyt pakolliset ostokseni ja onnistunut maksamaan ne, vaapuin portaat alas. Nelikiloinen kauppakassi tuntui lyijynraskaalta.

Kokemus avasi silmäni. Lupasin, etten ikinä enää huokaile kassajonossa, jos vanha rouva etsiskelee kukkaroaan. Autan hedelmäpussin avaamiseen tuskastuvaa herraa, maltan neuvoa huononäköisen oikean hyllyn luokse.

Kauankohan tämän oivalluksen kirkkaus pysyy mielessä?

Milloin muistan taas olevani kiireinen keski-ikäinen, ketterä kansalainen?

Eve Mantu kokeilee ikäpukua Yle radio 1 tiistaina 29.10. klo 10.05-11.00 ja siitä sitten hamaan maailman tappiin Yle Areenassa.

Haluatko tietää mistä unelmoit?

Olet ehkä kohdannut tämän kysymyksen ennenkin, mutta ota se nyt vastaan kuin ensimmäistä kertaa.

Mistä sinä unelmoit?

Ota palanen paperia ja kynä. Istu alas ja ala kirjoittaa.

Listaa asioita, joista tulet iloiseksi.

Listaa nautinnollisia asioita, joita sinulla oli tapana tehdä ennen.

Kirjoita ihmisistä, paikoista ja ajanvietteistä, joita ikävöit.

Kirjoita kokemuksista, jotka ovat vielä kokematta.

Kirjoita rentoa ajatusvirtaa antaa mennä -asenteella.

Kun kynä pysähtyy, lue lurautuksesi ja katso mitä sieltä nousee.Olli Lukkari lukee inspiroivaa kirjaa

Olli Lukkari kerää unelmia sivustolleen Post Our Dreams.

- Kolme teemaa nousee yli muiden. Ihmiset haluavat rakastaa ja kokea olevansa rakastettuja, matkustaa ja tutustua uusiin kulttuureihin sekä löytää hyvän työn.

Ti 24.09.2013 @ 10:08Eve Mantu

Pistämistä ja pöytälätkää

Noin kolmasosa Helsingin Diakoniaopiston aloittavista lähihoitajaopiskelijoista tulee suoraan peruskoulusta.

Miten näistä nuorista kasvaa vaativan hoitotyön ammattilaisia?

Pikkuhiljaa, sanoo opinto-ohjaaja Mia Suokas.

- He tuntuvat ensimmäisenä syksynä vielä niin nuorilta, mutta kolmessa vuodessa tapahtuu iso muutos. On herkkää ojentaa todistukset näille nuorille ammattilaisille valmistumiskeväänä.

Tapasin ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoita. Joukko vaikuttaa hyvin epätasaiselta.

Kun kyselin miksi opiskelet lähihoitajaksi, osa kikatteli hämmentyneenä. Emmä tiiä.

Jäin miettimään näiden nuorten polkua. Miten ihmeessä he ehtivät kolmassa vuodessa kypsyä lähihoitajan työhön?

Oppilaitoksilla on erittäin vaativa tehtävä puun ja kuoren välissä.

Ala tarvitsee rautaisia ammattilaisia. Työ on raskasta ja vaatii itsenäistä otetta ja vahvaa ihmisyyden ymmärrystä. Toisaalta yhteiskunta painostaa jeesaamaan nuoria ja siivoamaan työttömät opintielle johonkin. Lisäksi moni valitsee lähihoitajakoulutuksen siksi, että hoitajille on töitä.

Miten nämä osin ristiiriitaiset tavoitteet voidaan toteuttaa?

Helsingin Diakoniaopiston nuorille opiskelijoille on tukea tarjolla monessa tasossa.

Oppilaitosteologin kanssa voi pelata vaikka pöytälätkää ja siinä ohessa jutella. Opinto-ohjaajat kannustavat ja valmentavat. Kuraattori kehittelee virkistävää toimintaa. Erityisopettaja auttaa oppimisvaikeuksissa. Tekemättömiä tehtäviä voi pakertaa ohjaajan kanssa erityisessä rästipajassa.

Haluatko kuulla opiskelijoiden ajatuksia? Kuuntele ohjelma Areenassa!

 

 

 

 

 

Voisitko alkaa nuorelle mentoriksi?

Mitä tekee nuoren mentori?

Mitä mentorin tarvitsee osata, millaista hyötyä tavallisesta aikuisesta voi olla?

Tutustu Helsingin diakonissalaitoksen vetämään AMIGO-projektiin.

Tiistaina 17.9. kutsuin studioon pari kokenutta mentoria, yhden nuoren ja mentoritoiminnan piällysnaisen.

Kuuntele suora keskustelu klo 10.05-11.00 Yle radio 1:ssä tai myöhemmin Yle Areenassa.

 

Ti 10.09.2013 @ 09:05Eve Mantu - saako radiotoimittajasi olla hetero?

Äänestetään yhdessä saako tämä ihminen olla!

Kuvitellaan, että olen opettaja. Menen naimisiin unelmieni miehen kanssa, meillä on kivat kesähäät.

Kesäloman jälkeen hääkuvat kiertävät opettajanhuoneessa. Oppilaillekin näytän peruspotretin ja he tutkivat sormusta uteliaina. Sukunimikin muuttui, halusin ottaa mieheni nimen.

Aamunavauksessa kerron, että olen mennyt kesällä naimisiin.

Seuraavana päivänä vihainen äiti soittaa rehtorille.

Hänen lapsensa on kertonut, että olen näyttänyt hääkuvan, jossa poseeraan aviomieheni kanssa.

Äiti uhkaa ottaa lapsensa pois koulusta, jos heterouttaan mainostavaa opettajaa ei irtisanota.

Rehtori on pahoillaan.

- Meillä on pääsääntönä, ettei opettajien, oppilaiden tai kotien yksityisiä asioita puhuta julkisesti. Henkilökohtaisten asioiden ruotiminen ei kuulu julkiseen keskusteluun.

Rehtori myös muistuttaa, että heterous on sellainen ominaisuus, joka on jokaisen henkilökohtainen asia.

- Työntekijähän saa olla omassa itsessään mikä on, ja meitähän on monenlaisia, mutta se ei ole välttämättä tämän koulun asia.

Myös koulutoimenjohtaja kommentoi.

- Jos kerrotaan omista jutuista siten, että tuodaan hirveän yksilökohtaisia juttuja esille, niin minun mielestä se ei ole asiallista.

Heteroliitto on ihan vaan liitto, homoliitto on hirveän yksilökohtainen juttu.

Olen saanut elää heterona helppoa elämää.

Saman helppouden tulisi kuulua kaikille.

Ma 02.09.2013 @ 10:41Eve Mantu, avuton ja syyllinen

Kun keinot loppuvat, äidin raivo ryöpsähtää

Viha on voimakas sana, jota ei oikein uskaltaisi käyttää samassa lauseessa lasten kanssa.

Naapurit-työryhmä on rakentanut helsinkiläisen lapsiperheen kotiin runoinstallaation, joka on yhtä absurdi kuin äitiyskin.

Milla Ollikaisen runot ovat vinoa, hyvin mustaa huumoria.

- Ne ovat asioita, joita äiti ei voi sanoa lapsilleen. Lapset eivät saa koskaan tietää mitä äidin päässä liikkuu. Runot ovat lapsilta kiellettyjä. "Hahaa, näin minä sanoisin teille, jos voisin sanoa, mutta enhän voi sanoa, koska te olette lapsiani."

Yhdessä runossa äiti pohtii mitä kirous tarkoittaa.

Sadussahan noidan kirous tarkoittaa sadan vuoden unta, mutta äiti tietää paremmin.

"Ei semmoisia kirouksia ole oikeasti olemassa. Mutta jotkut asiat tuntuvat kirouksilta. Esimerkiksi se, että jos en saa millään unta ja pyörin sängyssä hikisenä monta tuntia, pikkusiskosi alkaa itkeä vasta kun olen viimein nukahtanut. Silloin olen varma, että pikkusiskollasi on yliluonnollisia voimia."

Näyttelytilassa tämä runo kuunnellaan kuulokkeilla, vanhempien makuuhuoneessa, nojatuolissa istuen.

Vanhempien kahdenkeskisellä vuode-elämällä on yleisö.

Miltä sinusta tuntuisi esiintyä tälle katsomolle?

Runoinstallaatiossa kattilakin puhuu.

Äidin ääni kaikuu kannen alta luikertelevien spagettiluirujen lomitse. Iänikuiseen passaamiseen väsynyt marttyyri listaa maaniseen tahtiin kotitöitä, joista hän yksin vastaa.

Raivoava äiti on väsynyt, pettynyt, surullinen ja neuvoton.

Osa väsymyksestä on äidin omaa pingottamista.

- Minä keitin vauvan tutin joka kerta, kun se oli pudonnut lattialle! Eihän siinä ollut mitään järkeä. Meillä oli kotona muutenkin aina siistiä, mikä on oikeastaan aika kaameaa. Siinähän on kyse vain hallinnasta, että hallitsen edes jotakin.

Lapsissa on alkukantaista voimaa ja hävyttömyyttä, jota he eivät vielä ole oppineet patoamaan. Lasten kyky provosoida eli painella oikeista ärsytysnapeista on ilmiömäinen.

Työskentely päiväkodissa tai sukulaislasten hoitaminen ei valmista kohtaamaan vanhemmuuden koko tunneskaalaa. Vasta äitinä ymmärtää, miten helposti lapsiin hermostuu.

Pahimpia tilanteita Milla Ollikaiselle ovat yllättävät umpikujat.

-Lapsi kiukuttelee, kun lähdetään ulos ja pitää pukea. Siihen osaan varautua henkisesti, mutta kun joku muu tilanne tulee vastaan yllättäen, raivo nousee heti, välittömästi, niin nopeasti, ettei ajatus kerkeä väliin. Ne on pahimpia tilanteita. Silloin itsehillinnän menettäminen on totaalista ja saatan huutaa naama punaisena. Se on kaameaa. Sellaisen raivarin jälkeen on täysin tyhjä olo.

Millalla oli tämän tunnustuksen jälkeen kiire tarkentaa, ettei hän joka päivä raivoa kotona.

Näinhän se keskustelu vanhempien kesken menee.

Jos vähänkin raottaa kulissia ja kertoo väsymyksestä tai kyllästymisestä, on kiireesti kehuttava lapsia ja vakuuteltava, että en tietenkään kuitenkaan ikinä luopuisi heistä ja blaa blaa.

Erityisesti meille vitsalla kasvatetuille vanhemmille olisi kullanarvoista päästä yhdessä rakentamaan uudenlaista vanhemmuutta. Omien vanhempien kasvatustavat eivät välttämättä kelpaa malleiksi.

Miten me voisimme tukea toisiamme ja oppia toisiltamme?

Kuka meitä kasvattajia kasvattaisi?

 

To 22.08.2013 @ 15:34Eve Mantu

Mieli elpyy luonnossa

Luonto on tehokas terapeutti. Se alkaa toimia heti.

Vihermatto jalkojen alla laukaisee nopeita ja automaattisia emotionaalisia reaktioita, jotka meidän tiedostamattamme alkavat rauhoittaa sydämen sykettä ja laskea verenpainetta.

Muutamassa minuutissa sydämen hätäinen pompotus tasaantuu, kun pääsemme vihreään ympäristöön.

Mieliala alkaa kohentua parissakymmenessä minuutissa.

Avaran taivaan alla on helpompi hengittää, seinät eivät enää kaadu päälle.

Psykologi Kirsi Salonen ei vie asiakkaitaan metsäkävelylle pelkän estetiikan vuoksi:

- Luonto on minulle kumppani ja työkaveri, ei pelkästään viitekehys tai lisuke. Luonto tekee osan työstä puolestani.

Kirsi Salonen

- Luonto on hoidoissani koko ajan mukana, se ei ole vain temppu, joka tehdään perjantai-iltapäivisin. Me olemme omaksuneet pirstaloituneen ihmiskuvan, jonka mukaan mieli on irrallinen saareke, joka sijaitsee kallon sisällä. Fyysinen ympäristö vaikuttaa meihin aina, silloinkin kun me emme tajua sitä.

Jos ei ole oppinut lääkitsemään itseään luonto-olemisella, ei tunnista tarvetta päästä ulos luontoon. Luonto vaikuttaa kuitenkin elvyttävästi ja rauhoittavasti myös luonnosta vieraantuneisiin, niihin, jotka eivät mielestään ole luontoihmisiä ollenkaan.

Jo lyhyt piipahdus vehreässä ympäristössä vähentää psyykkistä kuormitusta, mutta kognitiivinen palautuminen vie pidemmän aikaa. Luontoympäristöön sukeltaminen auttaa laittamaan asioita mittasuhteisiin.

Kun nojaa isoon puuhun koko painollaan, voi kokea vapauttavan tunteen: minun ei tarvitse kannatella ihan koko maailmaa. Ainakin tämä puu seisoo niin vahvasti, että siitä voi ottaa jopa tukea.

 

 Muistatko muuten vielä miltä kivi maistuu?

Kun olimme Kirsin kanssa kävelyllä, hän kehui lasten mutkatonta suhdetta luontoon.

Jos lasten antaa, he loikkivat, kiipeävät, haistavat ja maistavat.

Ylläolevan kuvan iso kivenmurikka sattui silmään ja ykskaks suuhuni palasi muisto.

Kivi maistuu kiveltä, vähän pölyltä ja vähän vichyvedeltä, mineraaliselta. Muistin myös eri puulajien lehtien maut ja suutuntumat.

Olen siis pienenä minäkin maistellut maailmaa!

Rakkaassa mökkipihassa kasvoi ennen valtava hopeapaju, hyvin samanlainen kuin tämä johon Kirsi Salonen kuvassa nojaa.

Koskemattakin tiesin: hopeapajun lehden yläpinta tuntuu suussa samalta kuin pajunkissan pinta, silkkisen karvaiselta.

Näiden asioiden muistelu teki minut hyvin onnelliseksi. Sykemittaria ei tarvittu, sydän löi tasaisesti ja rauhallisesti.

 

Sivut

Eve Mantu

Eve Mantu kutsuu kurittoman kokouksen koolle lauantaisin aamukymmeneltä. Yhteiskuntarauhaa häiritään oudoilla havainnoilla ja kysymyksillä. Miksei työtön saa keittää kahvia? Mihin rikas tarvitsee lapsilisää? Onko huippukirurgeilla liian vähän töitä? Sinäkin voit tämän blogin kautta ehdottaa tärkeää ja/tai kohtuutonta asiaa kokouksen asialistalle. Eve Mantun kuriton kokous Yle radio 1:ssä lauantaisin klo 10.00-10.45. (alkaen 4.1. 2014)

Eve Mantu YLE Areenassa

Tilaa RSS

Blogiarkisto

2012

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu